Ryssäviha ja ortodoksiset kirkot sen pyörteissä

Suomen itsenäistyttyä 1918 maassamme alkoi ortodoksisuuden kannalta katsoen mielenkiintoinen, mutta hieman sekava ”hulabaloo”-ajanjakso. Suomen ortodoksit olivat kuuluneet ennen maamme itsenäistymistä Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen tsaarin vallan alaisessa Suomen suurruhtinaskunnassa ja omassa Suomen hiippakunnassaan. Venäjän vallankumous 1917 toi uudet tuulet ja uudet suunnat.

Oman maamme itsenäistymisen 1918 jälkeen oltiin varsin pian varmoja, ettemme voi kuulua Neuvostoliiton tai silloisen Neuvosto-Venäjän alaisen kirkon alaisuuteen ja kirkko hakeutuikin pian 1920-luvulla Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen eli jurisdiktioon autonomisena arkkihiippakuntana. Venäläisvastaisuus oli melkoisen suurta kansallistunteen täyttämässä itsenäisessä Suomessa ja kuuluminen Venäjä kirkon alaisuuteen ei oikeasti olisi ollut edes mahdollista.

Kaikki nämä melskeet ja mullistukset toivat monenlaisia lieveilmiöitä ortodoksien keskuuteen. Maassa oli runsaasti joka puolella maata merkkejä venäläisyydestä, valtiosta, jonka alaisuudessa olimme kuitenkin olleet varsin pitkän aikaa vuodesta 1809 alkaen. Maahamme oli mm. perustettu runsaasti venäläisiä varuskuntia ja niihin tietysti venäläisiä, ortodoksisia kirkkoja, joista pikkuhiljaa alkoi itsenäistymisen jälkeen muodostua ainakin osalle kansaa ongelma.

Suomenlinnan jopa melko brutaalisti luterilaiseksi kirkoksi muutettu
Pyän Aleksanteri Nevskin ortodoksisen kirkon alkuperäinen ikonostaasi 1918
P. Andronowin kuvaamana (Kuva: Museovirasto)

Ongelmia oli varmaan aluksi suuremmin vain enemmistökirkkoon kuuluvilla, ei niinkään ortodokseilla. Itsenäistymisen jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä mm. Helsingistä pyrittiin hävittämään venäläisajan muistoja, ja Suomenlinnan kirkon ortodoksista ulkoasua paheksuttiin 1920-luvulla runsaasti. Suomen arkkitehtiliittoa (SAFA) edeltäneen Arkitektklubbenin oma lehti valitti vuonna 1923, että kaupungin siluettia rumentaa kaksi "itämaisen vierasta" kirkkorakennusta: Uspenskin katedraali ja Suomenlinnan kirkko. Suomen Kuvalehti kirjoitti puolestaan vuonna 1925, että Suomenlinnan ”venäläistyylinen kirkko antaa ruman leimansa koko saarelle”. Melko pian ”tauti” levisi ja ortodoksitkin olivat sitä mieltä, etteivät he halua olla venäläisiä itsenäisessä Suomessa ja venäläisen kirkon jäseniä. Ortodoksit jakaantuivat selkeästi kahteen ryhmään, toinen kannatti kuulumista venäläiseen Äitikirkkoon, ja toinen ei halunnut kuulua siihen missään nimesä. Melko pian alkoikin sitten mm. näistä ja muista poliittisista syistä ortodoksisten varuskuntakirkkojen pudotuspeli ja monia muitakin identiteettikriisin oireita.

Itse tunnen parhaiten oman paikkakuntani Mikkelin sotilaskirkon kohtaloa, sillä olen tehnyt sen vaiheista ja noin viisikymmenvuotisesta historiasta poikani Petjan kanssa ihan kirjankin (kts. Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko). Mikkelin sotilaskirkko otettiin pian itsenäistymisen jälkeen sotasaaliina valtiolle ja se jäi valtion maille ja täysin irtonaiseksi sen aikaisesta hajaannuksen alla olleesta ortodoksisesta suomalaisesta kirkosta. Kirkko oli vanhalla venäläisille joukoille perustetulla kasarmialueella ihan Mikkelin keskustan kupeessa parin kilometrin päässä torilta. Näyttävällä paikalla, josta se näkyi mm. torin vieressä olevan nykyisen Maaherrankadun päässä näyttävänä ja vankasti rakennettuna tiilikirkkona.

Mikkelin sotilaskirkko postimerkissä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Mikkelissä ei ollut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina eikä edes seuraavina vuosikymmeninä omaa suomalaista ortodoksista seurakuntaa, alue kuului silloiseen Kuopio-Savonlinnan seurakuntaan ja Mikkelin oma suomalainen ortodoksinen väestö oli varsin pieni. Mutta kaupungissa oli komea tiilinen ortodoksinen kirkko, venäläisyyden symboli, Pyhän Georgios Voittajan ortodoksinen sotilaskirkko, jota Suomen armeija hallinnoi. Kirkko tyhjennettiin melko pian kaikista kirkollisista esineistä. Tosin pienellä viiveellä niin, että jonkin verran erilaista kalustoa – ikoneja ja ehkä muutakin – lähti siellä käyvien mukaan mikä minnekin, ennen kuin ne saatiin toimitettua Sortavalassa olevaan keskusvarastoon – missä ne mahdollisesti suurelta osin sitten tulevien vuosien sotien aikana ja niiden seurauksena tuhoutuivat tulipalossa.

Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko jätettiin monella tapaa heitteille. Siitä ja jopa kirkon häpäisemisestä olemme kirjoittaneet julkaistussa kirjassamme laajasti ja ei voi välttyä siltä tunteelta, että se oli ainakin osin harkittua ”heitteillejättöä”. Kirkkorakennus edusti puhtaimmillaan suurvenäläisyyttä, josta juuri oli päästy irti ja itsenäiseksi. Kirkko saikin melko välittömästi nimen, joka on seurannut sitä ja osin jopa koko kirkkokuntaakin näihin päiviin saakka ja josta ainakaan minä en yhtään pidä: ”Ryssän kirkko”. Mikkeliläiset eivät puretusta kirkosta paljon muuta nimeä taida tunteakaan.

Oma ortodoksinen kirkkomme ei oman hajaannuksen ja sekavien hallinnollisten olojen vuoksi voinut osoittaa suuremmin mielenkiintoa tällaiseen asiaan. Samaan aikaa käytiin käden vääntöä vuosina 1921-23 Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä toimineen, venäläistäjäksi koetun arkkipiispa Serafimin kanssa. Hänet laitettiin erilaisilla hallinnollisilla kikkailuilla syrjään arkkipiispan tehtävästä ja viimein hän poistui kokonaan maasta palkanmaksun lakattua oikeastaan melko kummallisin päätöksin.

Tuokaan vaihe ei varmaan tarkasti tutkittuna ole niitä Suomen kansallisen historiamme mukavimpia ja reiluimpia asioita, enemmänkin päinvastoin.

Mutta samalla ajalle sijoittuvat myös erilaiset ortodoksisiin sotilaskirkkoihin kohdistuneet toimet, joista ”malliesimerkkejä” voisivat olla vaikka tuo edellä mainittu Suomenlinnan ja Hämeenlinnan sotilaskirkkojen ja miksipä ei hieman myöhemmin myös tämä Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon kohtalot.

Tuollaiset asiat palautuivat mieleeni, kun luin tässä eräänä päivänä YLEn sivuilta raflaavan otsikon, joka kertoi, että ortodoksinen kirkko on myytävänä! Kyse oli Savonlinnassa sijaitsevasta ns. Pikkukirkosta eli 1846 käyttöön vihitystä Pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkosta keskellä Savonlinnan kaupunkia parin sadan metrin päässä satama-aukiosta. Kyse on siis siinäkin liian hyvällä paikalla sijaitsevasta ”venäläisestä kirkosta”, tsaarin vallan aikana rakennetusta kirkosta.

Kirkko myytiin sitten Suomen itsenäistymisen jälkeen 1930-luvun lopulla ilmeisesti lähinnä Kuopio-Savonlinnan seurakunnan omien riitojen vuoksi Savonlinnan luterilaiselle seurakunnalle, joka pitikin sitä sitten omistuksessaan pitkälle 2010-luvulle saakka, jolloin se sitten myytiin "takaisin" sen hankintaa ja ylläpitoa varten perustetulle yksityiselle säätiölle. Kirkko olisi toki haluttu takaisin jo aiemminkin, sillä savonlinnalaisilla ei ollut omaa kirkkoa useisiin kymmeniin vuosiin. Rukoushuone sinne rakennettiin ns. jälleenrakennuslain puitteissa 20 vuoden kuluttua ja kirkoksi se vihittiin 70 vuotta Pikkukirkon myynnistä 2009.

Savonlinnan ns. Pikkukirkko kaupungin keskustassa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

 

Nyt tuo Pikkukirkko tulee jälleen myyntiin, koska säätiöltä loppuivat varat ja luotto ja se ajautui konkurssiin. ”Rikkaiden ja rakkaiden” säätiöläisten ilmeisen rattoisat kokoukset ja kahvittelut eivät riittäneet pitämään toimintaa yllä, kirkon säilyminen olisi vaatinut jotain oikeaa  ja tehokasta toimintaa, jota ei ilmeisesti saatu tai osattu saada aikaiseksi niin, että edes kirkon ylläpitokulut olisivat peittyneet.

Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä kuis’ kirkon käy. Ostavatko sen raharikkaat oligarkit vai helluntailaiset tai muu ryhmittymä, vai mihin tarkoitukseen tämä kaunis ja keskeisellä paikalla oleva ja kaiken lisäksi tämän hetkisen savonlinnalaisten ortodoksien määrän suhteen hyvinkin sopivan kokoinen historiallinen kirkkorakennus joutuu? Kirkon ympärillä olisi riittävästi tilaa vaikka missä erilaisille kirkon vaatimille oheistoimille, mm. kokoontumistiloille (hautajais-, häätilaisuudet), sillä vanhan nyt käytössä olevan kirkon seurakuntasali saattaa tulla piankin tiensä päähän ja on sijainniltaan kovin syrjässä. Nykyisin käytössä oleva kirkko sen sijaan lienee hyvässä kunnossa, sillä se kunnostettiin melko äskettäin – olisiko noin kymmenisen vuotta sitten.

Rahaa ortodoksinen kirkko on ”tuhlannut” viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vaikka mihin, monien mielestä osin melko turhaankin. Nyt rahalle olisi oikeaa käyttöä: pelastaa Savonlinnan Pikkukirkko. Hinta ei liene kovinkaan suuri ja velkasumma ei rasittaisi kovinkaan paljoa kirkkoa näinä halvan koron aikoina.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Trumpistinen ortodoksisuus

Viime aikoina on tapahtunut paljon poliittisella saralla ja etenkin ”rapakon takana”. Itseäni politiikka ei varsinaisesti suuremmin kiinnosta, mutta nyt se on saanut siellä sellaisia muotoja, että on ilmiselvästi ryhtynyt hieman kiinnostamaankin. Ja siinä ohessa olen minäkin ihmetellyt ihmettelemistään, millaisia ihmisiä oikein Amerikassa asuukaan.

Tänä aamuna jälleen aamuyöstä, kun uni oli kevyttä ja mielikuvitus pääsi laukkaamaan, pohdin tuota trumpismin syvintä olemusta ja miten se sopisi ortodoksisuuteen. No – eihän se sovikaan, mutta kunhan pohdiskelin.

En tiedä onko tuota termiä trumpismi mitenkään avattu, mitä se tarkoittaakaan. Luulen, että tällä hetkellä se tarkoittanee monenlaisia yksilöllisiä asioita riippuen pitkälti ihmisen omasta katsontakannasta ja arvomaailmasta. Niin on varmaan minullakin. Minulle Trump oli melkeinpä alusta alkaen pahanlaatuinen häirikkö ja mielestäni täysin suuren maan presidentiksi sopimaton, jonka toilailuja siedettiin aivan liian kauan. Maassa, jota aiemmin pidin jopa sivistyneenä. Mutta eipä asiaa minulta onneksi kysytty, kun hänet tehtävään valittiin.

Siksi on varmaan mukava ihan vain huvikseen maalailla jonkinmoisella pensselillä trumpistista ortodoksisuuttakin. Mitä sekin sitten lienee? No – minäpä kerron.

Minusta trumpismiin liittyviä asioita ovat mm. narsismi, valehtelu tai ainakin osatotuuksien laukominen ja asioiden vääristeleminen, faktojen, tosiasioiden sivuuttaminen omien tarkoitusperien vuoksi, salaliittoteoriat ja vaikkapa jonkun asian esille työntäminen ennen muita, tyyliin ”Amerikka ensin”, joka ei sitten kuitenkaan tarkoita sitä, mitä nuo sanat tarkoittavat, vaan enemmänkin "minä ensin".

Noista lähtökohdista yritän lähestyä myös termiä trumpistinen ortodoksiosuus. Sitä harrastavat mielestäni siis tyypit, joille on ominaista laukoa osatotuuksia ortodoksisuudesta, kirkollisia asioita sekoitettuna osittain valheisiin, osittain omiin huonoihin kokemuksiin, pettymyksiin kirkosta tai vaikka ihan vain omasta elämästä ja ihmisistä ja ajaa tällä tavalla – eräänlaisiin salaliittoteorioihin vedoten – omia asioitaan, omaa etuaan.

Ortodoksiset trumpistit ovat minusta kuin raakkuvia variksia langalla, tai nykyaikaisesti, näyttöruudun ääressä, jossa ne raakkuen odottavat, että joku heidän ei-pitämänsä kirkollinen tyyppi tekee jotain väärin tai edes hutiloiden tai että heidän edustamansa yhteisö tai mikä tahansa kirkkoon tai heidän vihaamiinsa ihmisiin liittyvä organisaatio, epäonnistuu, törttöilee tai tekee vaikka konkurssin. Siis ajattele: myös oma kirkko, jossa he ovat kuka enemmän, kuka vähemmän aktiivisina jäseninä. Oma, monelle rakas kirkko, joka on perustettu ihmisten pelastuksen apuvälineeksi, valjastetaan nyt vihan, kaunan, pätemisen ja koston välineeksi. Toki näin on tapahtunut lukuisia kertoja ihmiskunnan ja kirkon historiassa, mutta silti ...

Heti sellaisen törttöilyn tai vaikka poikkinaisen sanan sanomisen tapahduttua joku muutamista päällikkövariksista rääkäisee ja muut yhtyvät tuohon heidän mielestään ”kauniiseen” lauluun. Sillä ei ole väliä onko asia oikeasti niin, riittää, kun se näyttää muka väärältä toiminnalta tai edes oudolta. Ihmetellään oikein ”ortodoksisella asiantuntijajoukolla” asiaa ”ympäri ämpäri”, kunnes joku ryhmään kuulumaton kertoo hieman vaivihkaa, ja osin tuloksetta, että ovat tainneet varikset ymmärtää väärin, asiahan on ihan toisin.

Tällaisia ortodoksisia trumpisteja on alkanut esiintyä sosiaalisessa mediassa joka puolella. Kenellä on pontimena suuren ja ihmeellisen naapurimaan kritiikitön ihailu, toimiminen hyväntahtoisena hölmönä, kenellä katkeroituminen jonkin etnisen ryhmän ihmisiin ja järjestöön, jossa ei ole päässyt sanomaan omaa "painavaa" asiaansa tai tullut valituksi "kultapossukerhoon". Joku on pettynyt oikeinuskovaan kirkkoonkin ja sen naiviuteen. Joku hakee revanssia, joku kenties jotain muuta.

Some on väline, jossa tällaiset trumpistit saavat helposti äänensä kuuluville. Mutta onneksi maassamme on ihmisiä, joilla on vielä tolkkua jäljellä kaiken koronakriisin keskelläkin. Tosin jotkut heistä valitettavasti kuuluvat tässä yhteydessä – mikäli toimintaa verrattaisiin vaikka koulukiusaamiseen – joko niihin hiljaisiin hyväksyjiin tai niihin syrjään vetäytyjiin, jotka eivät uskalla trumpistien pelon ja turpiin saamisen uhan alla avata suutaan ja sanoa: ”Keisarilla ei ole vaatteita!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Oman elämän tarinankertoja

Suvussani on ollut paljon tarinankertojia. Ihmisiä, jotka iltanuotiolla ovat kertoneet ihmeellisistä asioista – oikeista tai keksityistä. Kirjoittaneet jopa kirjoja. Itse muistan yhden tällaisen olleen isäni siskon, tätini Aleksandra, jolla noita tarinoita riitti loputtomasti. Ja aina hymy suupielessä ja huumori mielessä. Paljon niitä oli Viktor-isällänikin.

Suvussani on ollut myös monenlaisia tarinankertojia, kanteleensoittajia, kansanrunoilijoita, suakkunoiden kertojia, satujen, tarinoiden kertojia - joskus tuntuu, että ihan joka lähtöön. Runonlaulaja Pedri Shemeikan tytär oli naimisissa isosetäni pojan kanssa. Vornasia ja Parppeita vilisee puolisoina siellä täällä sukua. Joten mahdollista on, että jonkinlaista ”sukurasitetta” tarinoiden kerrontaan voisi vaikka olla.

Onnellisena olen ollut huomaavinani, että tarinankerronta saattaa jatkua seuraavissakin sukupolvissa. Se toki saattaa joskus hypätä vaikka yhden sukupolven yli ja yllättää sitten seuraavassa. Pieniä merkkejä tällaisesta olen ollut havaitsevinani oman sukuni kohdalla.

Törmäsin aivan äskettäin erääseen englanninkieliseen artikkeliin, jossa pohdittiin näin uuden vuoden alkaessa elämälle mahdollisesti otettavaa uutta suuntaa ja siinä ohessa uutta merkitystä ja sitä, mitä voisimmekaan oppia eletystä elämästämme.

En suuremmin ole ollut sellainen ihminen, joka aina jokaisen uuden vuoden alussa tekee tyhjiä uudenvuodenlupauksia, koska useimmiten en niitä olisi voinut pitää sillä tavalla, kuin alkuun ehkä ajattelin. Olen toki saattanut silloin tällöin tehdä erilaisia kokeiluja – osaanko toimia tästä eteenpäin eri tavalla, uudella tavalla, lopettaa huonon tavan, jne. Joskus olen siinä onnistunut, usein en.

Tuo artikkeli sai minut ajattelemaan elämääni hieman eri kantilta. Mielenkiintoista oli havaita, että ydinsana tuon oivalluksen tekoon oli minun kohdallani tarinankerronta, joka oli mukana tuon artikkelin ”listalla”. Artikkeli oli syntynyt sen ajatuksen ympärille, että elämässä on muutakin tarkoitusta, kuin olla onnellinen. Onko näin!

Artikkelissa etsittiin eväitä sellaiselle toisenlaiselle elämälle, jossa voisi – kaiketi myös – olla onnellinen, mutta eri tavalla kuin ennen. Artikkelissa siteerattiin useampaan otteeseen minulle tällä hetkellä vielä tuntematonta amerikkalaista kirjailijaa, Emily Esfahani Smithiä. Kun tutkin asiaa tarkemmin, häneltä löytyy mm. suuren suosion saanut bestselleri ”The Power of Meaning: Crafting a Life that Matters” (julkaistu suomeksi nimellä: ”Merkityksellisyyden voima”, 2018, Tuuma-kustannus). Päätin lukea kirjan heti, kun löysin sen ja sain kirjastostani. Mutta tämä blogijuttuni on kirjoitettu kuitenkin ennen kirjan lukemista.

Selvittelin asiaa ja henkilöä kuitenkin sitä ennen netin kautta jonkin verran ja selvisi, että Emily on ilmeisesti uskonnollinen ihminen, joka mentyään yliopistoon, havaitsi niiden olevan täynnä länsimaisen sivistyksen maallistamia ihmisiä, joilla kriittinen ajattelu oli korvannut perinteet, tradition. Pian hän myös huomasi, että Viktor Frankilin kehittämä logoterapinen ajatus, että lisääntynyt ahdistus johtuu siitä, että moni ei kykene näkemään elämäänsä merkityksellisenä, oli varsin totta. Emily vertasi länsimaisten ihmisten elämää afrikkalaisten elämään, jossa uskonto, perhe ja yhteisö tarjoavat elämälle ihan erilaisen ja vahvan pohjan.

Paljon muutakin Emilystä selvisi ja päätin siis piakkoin lukea tuon hänen kirjoittamansa kirjan. Mutta tuo artikkeli, joka vei minut asian äärelle, pohti asiaa myös omalla tavallaan ja kuten jo mainitsin tuo ”tarinankerronta” yksittäisenä kohteena osui silmääni herättäen mielenkiinnon. Tuo nettiartikkeli perustui Emily Esfahani Smithin pitämään nettiluentoon (johon linkki löytyy tämän kirjoituksen lopussa). Siinä Emily esitteli neljä alempana tekstissä esitettyä merkityksellistä pilaria elämälle (yhteenkuuluvuus, tarkoituksenmukaisuus, ulkopuoliset havainnoinnit sekä tarinankerronta) ja niitä referoin tässä vielä lyhyesti.

Emilyn mielestä on tärkeää
1. olla jonkin yhteisön jäsen, osa yhteisöä, jossa meitä arvostetaan, rakastetaan ja jossa tunnemme olevamme tervetulleita ja jossa me itsekin arvostamme ja rakastamme toisia ja toivotamme heidät tervetulleiksi yhteisöömme.

Mikä sitten kenelläkin onkaan tuo yhteisö, se vaihtelee varmasti kovinkin. Mutta se voisi olla häntä ajatellen vaikkapa kirkko, seurakunta. Mitä tuo ohje todellakin silloin tarkoittaakaan – sitä olisi varmasti mielenkiintoista pohtia - seurakunnissakin.

Emilyn mielestä jokaisella pitäisi olla
2. tarkoituksen mukainen elämä, elämä, jolla on suurempi tarkoitus kuin omat pienet toiveemme. Elämä, jossa voimme irtaantua itsekkäistä intohimoistamme ja löytää suuremman kutsumuksen itsemme ulkopuolelta. Tarkoitus on haluta (want) vähemmän kuin antaa (give). Kokea, että elämän syvin tarkoitus on oppia elämään muita auttaen, muita varten.

Edelleen Emilyn mukaan meidän jokaisen pitäisi
3. käsittää, että oman havaintokykymme ulkopuolella on ilmiöitä, joita emme voi ymmärtää ja jotka usein ovat myös itseämme suurempia todellisuuksia.

Edelleen sitten se, joka osui silmääni ja mieleeni ensimmäisenä. Se, että
4. meillä kaikilla on oma elämäntarinamme, mutta silti tarina elämästämme ja siitä kertominen voivat muuttua elämämme aikana. Riippumatta täysin siitä, mitä olemme tehneet väärin, mitä virheitä olemme tehneet ja mitä haasteita kohdanneet, voimme aina kuvitella ja kertoa tarinamme uudelleen tavalla, joka antaa elämällemme uuden suunnan ja uuden merkityksen. Voimme siis oppia menneisyydestämme ja luoda elämämme uudeksi mielekkäällä ja uudella tavalla.

Melkoisia asioita ja tavoitteita nuo Emilyn pilarit meille kaikille. Ei ehkä ihan ”uudenvuodenlupaustavaraa”, mutta silti pohdinnan arvoisia ja toivottavasti myös toteutuksen arvoisia.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä vielä linkki tuohon Emilyn ”Ted talk”-luentoon:
"There's more to life than being happy"

Äiti Kristoduli (1945-2020) - ikuinen muisto

Äiti Kristoduli kreikkalaisen luostarinsa hautausmaalla syyskuussa 2000.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jouluaaton aattona, keskiviikkona 23.12.2020 saimme suruviestin: Heinäveden Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin sisaristoon kuulunut nunna, äiti Kristoduli, oli kuollut uuvuttavan sairauden jälkeen. Hän oli ja on yhä yksi tunnetuimmista ortodoksisista kirjailijoista Suomessa ja hänen lukuisat teoksensa ovat olleet suosittuja monien – myös muiden kuin ortodoksien – keskuudessa.

Itse opin tuntemaan äiti Kristodulin melko erikoisella tavalla kaksikymmentä vuotta sitten. Elin silloin Kreikassa, missä kotinani oli useiden kuukausien ajan Moni Pendeli (Μονή Πεντέλη), Ateenan lähistöllä Maratonin ja Thermopylain maisemissa Palio Pendelin kylässä sijaitseva Pendelin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari. Tein sieltä aina silloin tällöin retkiä eri puolille Kreikkaa ja eräällä tällaisella retkellä tapasin yllättäen äiti Kristodulin.

No – yllättäen ja yllättäen – yllättäen hänelle, mutta ei niinkään minulle, sillä tiesin hänen silloin asuvan Kreikassa Meteoran luostarin lähistöllä Trikalassa sijaitsevassa Vitouman (Ιερά Μονή Κοίμησης Θεοτόκου Βυτουμά) luostarissa, jonne ajoin häntä tapaamaan vanhimman veljeni Vesan kanssa yhtään hänelle asiasta ilmoittamatta.

Koputtelimme syyskusisena aamupäivänä vuonna 2000 luostarin porttia ja oven pieni luukku avautui ja sen takana oli kreikkalainen nunna, joka ei osannut yhtään englantia ja minun kreikankielentaitoni oli siinä vaiheessa vielä melko vähäinen. Sain kuitenkin selvitettyä, ketä haemme ja sekin selvisi, ettei hän juuri nyt ole paikalla, mutta - δύο ώρες – kahden tunnin kuluttua hän olisi taas luostarissa.

Palasimme mutkaista ja ainakin silloin melko huonokuntoista tietä takaisin alas Trikalaan ja kävimme syömässä pienessä paikallisessa tavernassa. Palattuamme takaisin luostariin ja koputeltuamme taas portilla, avaamaan tulikin nyt hämmästynyt äiti Kristoduli, joka kuitenkin iloitsi saadessaan vieraita kaukaa kotimaastaan.

Pääsimme sisälle ja joimme kreikkalaiset kahvit ja tutustuimme toisiimme. Meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja tuttuja ja juttu luisti mukavasti – luulen, että äiti Kristodulikin piti siitä, että sai pitkästä aikaa puhua suomea.

Kahvittelun jälkeen äiti Kristoduli vei meidät privaatille tutustumiskierrokselle luostariin ja kävimme monissa hänelle rakkaissa paikoissa – haudoilla, kappelikäytössä olleessa luolassa, kirkossa, jne. Palasimme vielä kahvihuoneeseen ja selvitimme hänelle tarkemmin, mihin ja miksi olemme matkalla.

Minulla oli mukanani suosituskirje silloiselta arkkipiispaltamme, Johannekselta, jossa kerrottiin matkani syy – tein erilaisia tutkimuksia mm. martyyyri-ikoneista Kreikassa ja halusin tutustua Meteoraan ja nähdä sen ikoneja. Luettuaan suosituskirjeen, äiti Kristoduli sanoi, että hänkin voisi antaa pienen kirjeen mukaamme ja voimme näyttää sitäkin pyrkiessämme sisälle Meteoran luostareihin.

Oletettavasti tuo käsin pienelle paperilapulle kirjoitettu kirje on jossain vielä tallella, samoin kuin suosituskirjekin – en tällaisia yleensä tyylilleni uskollisena hävitä. Muistan hyvin, kun sitten pyrkiessämme Metoran luostareihin sisälle – joskus oli pitkiä jonoja, jotka saimme ohittaa, joskus luostarin ovi oli kokonaan suljettu ja piti koputella – kaikki ovet avautuivat ja pääsimme sisälle, vaikkei olisi ollut esimerkiksi yleinen ns. vierailupäivä. Veljeäni hämmästytti erityisesti se, että äiti Kristodulilta saamamme pieni kirjelappu näytti olevan ”vahvempaa tavaraa” kuin tuo toinen, yleisempi suosituskirje.

Monta kertaa veljeni kyselikin sitten luostareissa ja jälkeenpäinkin, miten minä oikein tein tuon melkolailla onnistuneen ja paljon tietoa antavan visiitin. No – yksi suuri syy siihen oli varmasti äiti Kristodulin kirje, joka avasi ovia siksi, että hänet tunnettiin siellä hyvin ja häntä arvostettiin suuresti.

Yhteistyömme jatkui sitten pienen tauon jälkeen silloin tällöin tavattuamme taas hänen vieraillessaan Suomessa, mutta vuoden 2011 jälkeen sitten useammin, kun hän melko erikoisten vaiheiden jälkeen – voisi kai sanoa – joutui palaamaan Suomeen, missä hän asettui asumaan Heinävedelle Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin.

Jo Kreikassa aloitettu laaja kirjallinen työ jatkui Suomessakin. Kreikan ajalle ajoittuu useita suosittuja ortodoksisia teoksia ja merkittävin niistä lienee kuitenkin siellä suomeksi käännetty Filokalia, jonka sittemmin toinen suomalainen ortodoksinen kulttuuripersoona, Irinja Nikkanen toimitti suomeksi viidessä osassa vuosina 1981-2003. Tämä teossarja on varmasti yhä yksi upeimmista ortodoksisista suomennetuista teoksista. Se voidaan nähdä tiivistelmäksi idän kirkon luostaripyhien vuosisataisesta hengellisestä, askeettisesta ja hesykastisesta kokemuksesta.

Myös minun yhteistyöni jatkui äiti Kristodulin kanssa muutamissa asioissa lähinnä poikieni kanssa perustamamme Ortodoksi.netin, suomalaisen ortodoksisen tietosivuston saralla. Hän kirjoitti sivustolle joitain artikkeleita ja yhdessä vaiheessa julkaisin sivustolla myös hänen kirjoittamiaan blogitekstejä ”Äiti Kristodulin blogissa”. Saimme julkaista myös jonkun hänen teksteihinsä perustuvan opetusvideonkin muiden ohessa Ortodoksi.netissä.

Äiti Kristodulin luomisvoima oli valtava ja työn jälki – kirjat – upeita ortodoksisia teoksia, joiden kautta on lukuisa joukko ihmisiä – niin ortodokseja kuin muunkin uskoisia – saanut valtavasti lohtua, tietoa ja varmuutta elämäänsä. Onneksi saimme häneltä niinkin paljon kirjoja, joiden hehku ei sammu, vaikka kirjoittaja meni – kuten eräs hänet paremmin tunteva sanoi Ortodoksi.netin fb-sivuston viestissään osuvasti – jouluksi kotiin, minne hän elämässään ja elämäntavoillaan tähtäsi koko ajan. Tämän tuttunsa mukaan äiti Kristoduli jo varhain nuoruudessaan tiesi, että Jumalan valtakunta on ainoa tärkeä asia maailmassa.

Saata oi Kristus sinun palvelijasi, äiti Kristodulin, sielu lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.

Hannu Pyykkönen

Mutu-viestintää

En ole aikoihin aloittanut päivääni lukemalla p-juttuja. Olen yrittänyt hieman suojella itseäni tällaisella käytännöllä. Tänään jotenkin luiskahti. Luin netistä erään tuollaisen ja ärsyynnytyin taas. Ja ärsyyntyminenhän minulla tarkoittaa usein blogijuttua – niin nytkin. Yritän silti kirjoittaa ihan lyhyesti, jotta pääsen pian aamukahville.

Olikohan se 1970-luvun alkua, kun Suomeen tuli peruskoulu. Silloin vanha kansakoulu- ja oppikoulujärjestelmä yhdistettiin yhdeksi peruskouluksi. Kansakouluhan oli kaikille tarkoitettu yhtenäiskoulu ja oppikouluun piti pyrkiä ja sinne pääsi vain, jos osasi tiettyjä matemaattisia ja äidinkielellisiä taitoja.

Silloin syntyi opettajien keskuudessa ilmiriita siitä, kummat ovat parempia opettajia, kansakoulunopettajat vai ns. aineenopettajat oppikouluissa. Aineenopettajat – siis matematiikan, kielten, historian, biologian jne. opettajat – olivat sitä mieltä, ettei kansakoulunopettajilla ollut riittävää asiantuntemusta, asiaosaamista, siis he eivät osanneet vaikkapa musiikin teoriaa riittävästi opettaakseen sitä lapsille. Kansakoulunopettajat taas olivat sitä mieltä, että aineenopettajat saattoivat toki osata aineensa tiedot, mutteivät pedagogiikkaa, eivät siis osanneet opettaa, niin että kaikki oppisivat.

Nuo taistelut tulivat mieleeni melkein viidenkymmenen vuoden takaa seuratessani julkisuudessa, mediassa, käytävää typerää taistelua ortodoksien sieluista. Siellä ihmiset, joilla saattaa olla kirjoittamisen tai jonkun muun suppean osaamisen taito, muttei todellista asiaosaamista ortodoksisuudesta, haluavat tehdä itsestään jonkinlaisia huippuosaajia tuomalla esiin jotain suurta kiistaa, jota ei kuitenkaan sellaisena ole edes olemassa.

Aivan kuten viisikymmentä vuotta sitten – kun oli olemassa jonkinlainen epätietoisuus ja riitely eri ryhmien osaamisesta ja taidoista – sitä samaa metodia käytetään nytkin härskisti hyväkseen omien etujen ajamiseen. Tuolloin saavutettavat edut käsittivät lähinnä palkkaluokkia, joita saatiin erilaisista tutkinnoista. Nyt noita saavutettavia etuja yritetään selittää ja kenties naamioida eräänlaisiksi hyvityksiksi karuista kokemuksista tai muunlaisiksi henkilökohtaisten kostojen välineiksi. Kummassakaan tapauksessa – ei ennen eikä nyt – yhtään ajateltu sitä, mitä tuollainen riitely aiheuttaa itse organisaatiolle – tuolloin koulujärjestelmälle, nyt ortodoksiselle kirkolle Suomessa. Mutta – näin kai he ajattelevat – pääasia on, että minä saan oikeutta, mainetta, kunniaa, valtaa – mitä sitten kukin hallunneekaan.

Hieman tuon tapaista ajattelua näyttäsi nyt olevan ainakin joillain suurinta ääntä pitävillä. Joillain tahoilla luullaan ehkä harhaisesti, että tällä aiheella, näin uutisoimalla, tätä asiaa ”rummuttamalla” päästään oman ammattiosaamisen huipulle tai mitä sitten mahdetaan luullaankaan, mene ja tiedä. Varsinaisella ”sylttytehtaalla” ei välttämättä aina edes tiedosteta, miksi näin toimitaan. Välillä tuntuu siltä, että jokaisella on hieman omat lehmät ojassa ja niitä yritetään nyt saada väen välisin tielle takaisin. Asetelmassa on jotain samaa kuin siinä Aapelin mainiossa ”Sinunatuissa hulluissa”, jossa yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma auttoi lehmän erään isännän makuuhuoneeseen sänkyyn seisomaan vain siksi, että emännän kotiin palattua ja löydettyä lehmän sängystään, ja huutaessaan siitä isännälle, isäntä voi sanoa: ”Kyllä minä tiedän!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Koronapäiväkirjani jatko-osa 1

Onkohan tämä vanheneminen mukavaa vai ei

Näin joulun alla, suuren perhejuhlan lähestyessä, tulee herkästi muisteltua ja siinä samalla arvioitua kuluvaa, elettyä vuotta. Tästä vuodesta olen usealle ystävälleni sanonut, että lienen vanhentunut yhdessä vuodessa vähintään viiden vuoden edestä. Ja se ainakin tuntuu, kenties näkyykin.

Suurin syy tuollaiseen ”äkilliseen” vanhenemiseen on varmasti tällä koronalla, josta en mitenkään osaa käyttää sen virallista nimeä Convid-19. Jo melko pian alkuvuodesta tämäkin härdeli alkoi, ja hieman rauhallisemman kesän jälkeen näyttäisi jatkuvan taas entistä ”ehompana” – vaikuttavampana.

Vaikka samalla lienemme koko kansa – itse mukaan luettuna – oppineet jotain sairaudesta ja sairastamisesta, silti sama henkinen taakka lepää koko ajan niskassamme melko raskaana. Kevään ”kauhukarenssi” tapaamattomuuksineen on vaihtunut hieman keveämpään, mutta ei ehkä henkisesti kuitenkaan sitten sen helpompaan. Erilaisten ohjeiden ja määräysten noudattamisen intensiteetti vaihtelee suuresti päivän mukaan – välillä vietän pitkiä aikoja sisällä erakkona, välillä onneksi ainakin näen vunukoita ja muita läheisiäni ihan läheltä. Välillä käytän maskia nöyränä, välillä pakolla.

Ennenaikaista vanhenemista lienee auttanut myös jossain määrin oman terveydentilan erilaiset ulkoiset ja sisäiset muutokset. Olin juuri pahimpaan korona-aikaan menossa suureen leikkaukseen, joka alkuun siirtyi ja siirtyi erilaisista syistä – minun omien syiden ja myös koronan aiheuttamien syiden vuoksi. Kun sitten huhtikuussa pääsin ”lankulle”, paraneminen siitä eteni vauhdilla mukavan kesän tullessa ja koronahuolien hieman helpottaessa.

Mutta eivät kaikki huolet suinkaan poistuneet. Tavanomainen kesämatkailuni matkailuautollani jäi melko vähiin ja rajoittui melko pienelle maantieteelliselle alueelle. Onneksi oli kuitenkin tuo matkailuauto, jossa mukana kulki kaikki tarvittava sängystä ja keittiöstä suihkuun ja vessaan, ja siten auttoi elämään eräänlaisessa kuplakaranteenissa, mutta samalla pystyin kuitenkin vaihtamaan ajoittain maisemaakin ja tapaamaan ystäviäni.

Auton laitoin tuttuun tapaan lokakuussa ”talviteloille”, poistin sen liikennekäytöstä ja ajoin talvitalliin. Keli tosin olisi ollut suosiollinen pitempäänkin ajeluun, mutta jotenkin se ei vain innostanut kaiken tämän synkistelyn keskellä.

Sen jälkeen alkoivat sateet ja loskakelit ja siinä ohessa taas erakoituminen neljän seinän sisään. Olin tosin osittain varustautunut siihen käymällä kesällä erilaisilla materiaalien keräysmatkalla mm. Valamossa ja Lintulassa sekä Riisassa, ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa ja muutamissa muissa paikoissa. Kuvasin paljon, skannasin sivutolkulla lähdemateriaalia mahdollisiin tuleviin erilaisiin kirjoitelmiini.

Joitain alkuinnostuksessa syntyikin alkusyksystä, nyt on menossa taas ”kuivempi kausi”. Mutta lohdullista on kuitenkin muistaa, että kerättyä materiaalia, josta voi tehdä jotain, on ”plakkarissa” runsaasti.

Isä Aarnen (päällä) ja isä Veikon (alimmaisena) väitöskirjat.
(Kts. lisää www.orrtodoksi.net)

Muutakin tekemistä olen toki keksinyt, ettei tarvitse katsella pelkästään seiniä. Olen lukenut melko paljon – mm. pari todella mielenkiintoista väitöskirjaa. Olen itselle todella epätavallisella intensiteetillä katsellut telkkarista elokuvia. Sain nuorimmalta pojaltani katseltavakseni suuren telkkarin, josta löytyy myös Netflix. Se jotenkin imaisi minut tässä poikkeuksellisessa tilassa sisälleen ja nyt olen katsellut kohta seitsemän jaksoa mielenkiintoista minisarjaa shakista ja mestaripelaajasta. ”Musta kuningatar - The Queen's Gambit” on todella hienosti toteutettu elokuva, joka kiehtoo varsinkin, jos osaa pelata edes hieman shakkia ja ymmärtää sen ”sielunelämää”.

Noiden ajanvietteiden lisäksi olen silloin, kun on enemmälti (sic!) huvittanut, jatkanut ”omaisuuteni” tuhoamista eli käynyt kaappeja ja komeroita ja niissä sijanneita xerox-laatikoita läpi kantaen osan roskiin, osan kiertoon ja valitettavasti osan jättänyt vielä itselleni. Muutakin ajanvietettä on varastossa, ainakin yksi vanha oppikirja olisi ihan luvan perusteella skannattava loppuun ja laitettava nettiin. Siitä on ehkä jo kaksi kolmasosaa tehty ja viimeinen kolmannes odottaa, tosin tökkii välillä tuo työskentelyinto siinäkin.

Normaalin elämän olen yrittänyt näissä poikkeuksellisissa oloissa saada mahdollisimman paljon rutiinien piiriin, niin silloin ei vanha mies niin helposti unohda asioita – lääkkeiden ottoa, syömistä kaikkien minulle niin tavallisten flow-ilmiöiden keskellä ja montaa muuta. Hieman olen myös lisännyt toimintaani erilaisilla somen nettisivuilla, mutta rehellisyyden nimissä – sekin alkaa taas tökkiä ja pitänee laittaa sekin joksikin aikaa – tai jospa kerrankin saisin aikaiseksi: pidemmäksi aikaa – tauolle.

Tämä blogikirjoittelu sujuu ajoittain, ajoittain ei. Kimmokke kirjoittamiselle saattaa tulla joskus jostain ärsykkeestä, joita tällaisella vanhalla miehellä riittää usein ja tarpeeksi. Onneksi kaikki eivät saa aikaiseksi blogijuttua. Selvästi senkin viehätys alkaa hieman himmetä ja on syytä kenties taas etsiä uusia kuvioita tai ainakin uusia aiheita, jos ei muuta keksi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ceterum censeo

Viime aikoina ovat mediassa lisääntyneet väitteet siitä, että Suomen ortodoksinen kirkko olisi kriisissä. Itsekin lienen monissa omissa blogikirjoituksissani puhunut aiheesta, mutta omasta mielestäni silloin, kun puhuin näin tai kun edelleenkin puhun kirkon kriisistä, se pitää nähdä lähinnä kirkon hallinnon kriisinä ei niinkään ”kirkon kriisinä”, jollaiseksi itse ainakin ymmärtäisin enemmänkin sananmukaisesti uskonkriisin.

No, onko kirkko sitten kriisissä? Minusta ei ole, vaan kyse on pelkästään muutaman ihmisen riidoista ja lukuisten ihmisten aivan muista asioista ja erilaisista lähtökohdista johtuvista manipuloinneista. Kirkko on opillisessa mielessä – mikä minulle maallikkona on hieman vieras alue kritisoida – kenties jonkinmoisessa kriisissä tällä hetkellä lähinnä vain koronasta johtuvien asioiden vuoksi, koronan vuoksi tehtyjen hallinnollisten ja toiminnallisten ratkaisujen vuoksi, ei uskonkriisissä.

Tässä yhteysessä on hyvä muistaa maineikas filosofi Platon ja hänen sanansa. Platon teki selvän eron varman tiedon ja pelkän epävarman mielipiteen välille. Mielipiteet ovat hänen mielestään johdetut muuttuvasta ilmiömaailmasta – millaista termiä hän mieluusti käytti – kun taas tieto on kytköksissä ajattomiin, ikuisiin muotoihin tai ideoihin, jotka hänen mielestään ovat ikään kuin aistimaailman asioiden arkkityyppejä, kreikaksi ἀρχέτυπον, siis "alkuperäisiä malleja".

Mistä sitten noiden joidenkin kriisistä puhuvien ja kirjoittavien ihmisten aivan hillitön – hyvä ettei patologinen – halu jakaa käsitystä kirkon kriisistä on peräisin. Siihenkin minulla on vain oma mielipide – oma näkemys asioista –  mikä on varmasti vain yksi monien epävarmojen mielipiteiden joukossa. Joillakin minun mielestäni on kenties kyse puhtaasti kostosta, pahanmielen ja -olon purkamisesta, kaunaisuudesta ja omien asioiden, omien ihmisten, oman suvun ja etenkin omien virheiden peittelystä ja pakkomielteisestä ”mustan muuttamisesta valkoiseksi”. Osa heistä kenties noudattaa vanhan roomalaisen senaattori Caton periaatetta, että kun asiaa jankuttaa riittävän kauan, se konkretisoituu haluttavaksi toiminnaksi. Catohan päätti historiatietojen mukaan jossain vaiheessa puheensa aina sanoihin: ”Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.” (Ceterum censeo Carthaginem esse delendam.) Ja eikös sitten niin tainnut tapahtuakin.

Tosin siinäkin asiassa faktojen myöhempi tarkistaminen on johtanut toisenlaisiin ajatuksiin, mutta silloin ja kenties vielä nykyäänkin Caton menetelmä toimii ja faktojen tarkistaminen jää liian usein myöhempään. Ja jos nyt joku – tässä akuutissa vaiheessa – saattaa epäillä näitä ”vaihtoehtoisia totuuksia”, hyökkäys kohdistuu myös näihin epäilijöihinkin ja heidät sijoitetaan milloin minkäkin ryhmittymän jäseniksi ja QAnon-salaliittoteoreetikoiksi, joiden perusteella heidän esittämänsä asiat – totta tai ei – nonsoleerataan kokonaan. Suuret ”hallisijamme” ovat tuonkin asian todeksi näyttäneet television uutisissa.

Aika on kovinkin otollinen tällaiselle toiminnalle, kun todellakin esimerkkejä vaihtoehtoisten totuuksien kertojista löytyy siis myös suurien valtioiden johdostakin ja kuulemme niitä lähes joka päivä uutisista. Mutta tässäkin voisimme oppia jotain historiasta, tällä kertaa vaikkapa jälleen kreikkalaisesta mytologiasta, joka tuntee jumalattaren nimeltä Aletheia (Αλήθεια), totuuden ja vilpittömyyden jumalatar. Jo tuossa kreikkalaisessa mytologian kertomuksessa on viitteitä tähänkin nyt esillä olevaan asiaan, sillä mytologian tarujen kertoja Aisopos (Αἴσωπος) kertoo tämän Aletheian tarinassa Prometheuksen (Προμηθεύς, suomeksi järki, kauaskatseinen) veistäneen jumalatarta esittävän patsaan, mutta joutui poistumaan työn ollessa kesken pajastaan, jolloin juonitteleva Dolos (Δόλος, suomeksi petos, harhautus) teki siellä melkein samannäköisen patsaan, Pseudologoksen (Ψευδολογος). Prometeuksen palatessa takaisin hän hämmästyi kahta patsasta ja puhallettuaan niihin molempiin hengen, Aletheia, totuus, käveli vakain askelin, kun taas hänen kaksosensa Pseudologos, valhe, seisoi paikallaan, koska saven loppuessa kesken Dolokselta, sillä ei ollut jalkoja.

Tuosta mytologian tarinasta voimme siis oppia mekin jotakin. Koska Pseudologos seisoi paikallaan, maailmaan syntyi jälleen uusi sanonta, joka mm. juutalaisten pyhässä kirjassa, Talmudissa, sanotaan sanoin ”Sheker ein lo raglaim” eli ”valheella ei ole jalkoja” ja meillä sen muuntunut muotoon ”valheella on lyhyet jäljet”.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com