 |
Mitä kaikkea sitä voisikaan keräillä! (Kuvat © Hannu Pyykkönen) |
Tässä eräänä yönä nukuin noin kymmenen tuntia. Päiväunet olivat jääneet väliin ja univelkaa oli kertynyt sen verran, että keho taisi viimein vaatia omansa. Seuraavanakaan päivänä en nukkunut päiväunia, koska odotin – kuten usein tässä iässä – lääkärin puhelinsoittoa. Ajattelin silti, että nukkuisin seuraavana yönä pitkään, ehkä vähintään saman kymmenen tuntia. Mutta toisin kävi.
Jossain kolmen ja neljän välillä aamuyöllä päähäni alkoi kertyä tekstiä. Sitä tuli niin paljon ja niin tiiviinä rykelmänä, että se oli pakko saada ulos. Uni pakeni, ajatukset eivät. Niinpä nousin ylös viiden maissa, keitin kahvit ja puuron, avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa muistiin sitä, mitä mielessä pyöri.
Noiden aamuyön tuntien aikana päähäni syntyi kaksi tai kolme, ehkä useampikin, blogijutun aihio. Kaikkia niitä yhdisti yksi teema: keräily.
Keräily kuuluu niille, joilla on aikaa muistaa
Keräily tuntuu liittyvän yllättävän usein juuri ihmiseen, joka on ehtinyt elää jonkin aikaa. Siis meihin vanhempiin. Eläkeläisiin. Nuoret eivät tunnu keräilevän samalla tavalla – tai ainakaan samalla pitkäjänteisyydellä. He keräävät kyllä kokemuksia, kuvia ja digitaalisia muistoja, mutta harvemmin kenkälaatikoita täynnä jotakin konkreettista, painavaa ja pölyyntyvää.
Tämä ei ole moite, vaan havainto. Keräily vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja jonkinlaista suhdetta menneeseen. Sellaista, joka syntyy vasta kun menneisyyttä alkaa oikeasti olla.
Meissä kaikissa asuu pieni keräilijä-metsästäjä
Muistelen lukeneeni historiasta, että ihmiset olivat alun perin keräilijä-metsästäjiä. He liikkuivat paikasta toiseen ja hankkivat ravintonsa metsästämällä ja keräilemällä syötäviä kasveja, marjoja, sieniä, juuria ja muita luonnon antimia. Näin ajatellen meillä kaikilla lienee jonkinlainen keräilyyn liittyvä perintö, geenimuisti, joka ulottuu kauas muinaisiin esivanhempiimme.
Kun ns. sivistys lisääntyi ja ihmiset alkoivat viljellä maata, se vaati asettumista samoille paikoille pidemmäksi aikaa. Syntyivät kylät, heimot ja kansat, ja ajan myötä myös valtiot. Näin olen asian ymmärtänyt, ja suurin piirtein näin se kai on mennytkin.
Vaikka ravinnon keräily jäi vähitellen sivuun, itse keräily ei kadonnut ihmisestä mihinkään. Se oli jo osa perimää. Keräilyn kohteet vain muuttuivat.
Postimerkkejä, etikettejä ja ikkunoita maailmaan
Kukapa meistä ei lapsena tai nuorena olisi kerännyt postimerkkejä, tulitikkulaatikoiden etikettejä tai jotakin vastaavaa. Rahoja kerättiin ehkä vähemmän, koska niillä oli jo silloin käyttöä. Postimerkit ja etiketit taas olivat jo käytettyjä, mutta silti kauniita, erikoisia tai muuten kiinnostavia.
Ne olivat pieniä ikkunoita maailmaan, johon ei meillä sodan jälkeisillä lapsilla muuten ollut pääsyä. Värikkäitä kuvia maista, joihin ei ehkä koskaan matkustaisi. Näin arvelimme silloin. Keräily kohdistui esineisiin, joilla ei enää ollut suurta käyttöarvoa, mutta joilla oli merkitystä kerääjälle itselleen.
Minäkin keräsin lapsena postimerkkejä. Jonkin verran myös vanhoja, käytöstä poistuneita tsaarinaikaisia kolikoita. Tulitikkulaatikoiden etikettejä kertyi satunnaisesti. Postimerkkialbumeita sen sijaan oli useita, täynnä erilaisia merkkejä. Albumit säilyivät, merkit lisääntyivät, ja keräily jatkui pitkään enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ensipäiväkuorien keräily, ja niitä kertyi melkoinen määrä erilaisiin, usein nimettömiin, kenkälaatikoihin.
Postimerkkini, albumini ja ensipäivänkuoreni ovat yhä jossakin tallessa. En aivan tarkalleen muista missä, mutta tiedän niiden olevan ”varmassa jemmassa”. Keräilijä tietää: tärkeintä ei ole löytää heti, vaan tietää että ne ovat olemassa.
Kauneus ennen hintalappua
Lapsena ja nuorena keräilykohteina olivat suomalaisten merkkien lisäksi nyt jo historiaan siirtyneiden Neuvostoliiton, Itä-Saksan eli DDR:n sekä muiden itäblokin maiden postimerkit. Ne olivat usein näyttäviä ja komeita, ja juuri se oli yksi tärkeä syy niiden keräilyyn.
Tuohon aikaan ei juuri mietitty postimerkkien rahallista arvoa niin kuin nykyiset filatelistit tekevät. Tärkeämpää olivat ulkonäkö, värit, koko ja se, mistä maasta merkki oli peräisin. Kaukaisesta Afrikan maasta tullut merkki oli meille harvinainen ja siksi erityisen kiinnostava, vaikkei sillä olisi ollut minkäänlaista markkina-arvoa.
Krääsää vai kulttuurihistoriaa?
Ajattelin nyt kertoa tulevissa muutamassa blogijutussa omasta keräilyharrastuksestani. En yhden tietyn kohteen näkökulmasta, vaan keräilyn moninaisuuden kautta. Jotkut saattaisivat kutsua minua romunkerääjäksi tai krääsän kerääjäksi, ja ehkä olen sitäkin.
Elämäni aikana olen kerännyt ainakin postimerkkejä, vanhoja rahoja, ensipäivän kuoria, äänilevyjä, jopa ikoneja. Viime vuosina ja vuosikymmeninä suurimmiksi keräilykohteiksi ovat kuitenkin nousseet kirjat ja aikakauslehdet, erityisesti tietyltä rajatulta alalta ja aihepiiriltä.
Näistä kerron lisää myöhemmin.
Mitä tavaroille tapahtuu, kun keräilijä hiljenee?
Vanheneminen ja ajatus elinpäivien rajallisuudesta saavat ihmisen katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Tavaraa on kertynyt ja kertyy koko ajan, ja väistämättä herää kysymys siitä, mitä sille kaikelle aikanaan tapahtuu.
Maailma on muuttunut paljon siitä, millainen se oli nuoruudessani. Silloin kaikkea ei ollut helposti saatavilla. Tavaroita tehtiin itse tai ostettiin käytettyinä toisilta ihmisiltä. Kierrätystä harrastettiin jo silloin, vaikkei sitä kutsuttu kierrätykseksi. Tavaraa hankittiin naapureilta, tuttavilta ja kuolinpesistä.
Vähitellen tästä kehittyi myös kaupallista toimintaa. Antikvariaatteja, osto- ja myyntiliikkeitä, keräilyn erikoisliikkeitä. Paikkoja, joissa vanha sai uuden elämän.
Eläkkeellä ollessa ja iän karttuessa huomaa ympärillään paljon tavaroita, joita ei ole vuosiin käytetty. Osa niistä on sellaisia, joiden käyttötarkoitusta nuoremmat eivät enää edes tunnista. Silloin alkaa pohtia: mitä näille pitäisi tehdä? Laittaako kiertoon, myydä vai hävittää?
Ja usein siinä kohtaa pysähtyy. Tämähän on harvinainen esine. Näitä ei enää tehdä. Keräileekö joku tätä? Voisiko tämä kiinnostaa jotakuta toista?
Jatkoa seuraa – krääsän salaisuudet paljastuvat
Näin kävi minullekin. Huomasin omistavani monia esineitä, joita en varsinaisesti ollut kerännyt suuria määriä, mutta jotka tiesin keräilykohteiksi – jotkut jopa halutuiksi sellaisiksi. Mitä ne ovat, sitä en vielä paljasta.
Nämä ajatukset herättivät minut viime yönä liian aikaisin. Tämäkin teksti on kirjoitettu tämän blogijutun julkaisupäivän aamuna viiden aikaan. Päässäni olisi edelleen kaksi tai kolme, ehkä useampiakin, samankaltaisia juttuja valmiina tai ainakin aihioina.
Katsotaan nyt, kuinka moni niistä lopulta päätyy kirjoitettavaksi ja blogijuttuna julkaistavaksi.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Tällaisiakin voi keräillä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti