Käännynnäiskriisi

 

Pyhä apostoli Filippos opastaa etiopialaista hoviherraa kohti Kristusta.
(Apt.8:26-40)
Ikoni kuvaa kääntymisen todellista luonnetta:
Pyhän Hengen johdatusta, ymmärryksen avautumista ja
kirkon sakramentaalista elämää, joka täyttyy kasteessa.
(Kuva: GOARCH)

Viime kuukausina Yhdysvalloissa esiin noussut ortodoksisen kirkon käännynnäisilmiö on herättänyt keskustelua myös Suomessa. Amerikkalaiset mediat ovat kertoneet seurakunnista, jotka täyttyvät nuorista miehistä, usein konservatiivisista ja internetin kautta ortodoksisuuteen tutustuneista. Kasvu on ollut niin nopeaa ja näkyvää, että sitä on kutsuttu suorastaan ”vyöryksi”. Vaikka Suomessa vastaavaa ei nähdä, ilmiöiden taustojen ymmärtäminen auttaa tarkastelemaan myös oman kirkkomme ajankohtaisia kehityskulkuja, kuten Valamon miesluostarin uutta vaihetta ja seurakuntien hienoista nuorentumista.

Ilmiön kaksijakoinen luonne

USA:ssa ortodoksisuus vetoaa tällä hetkellä poikkeuksellisen voimakkaasti nuoriin miehiin, jotka etsivät hengellistä suuntaa, kurinalaisuutta ja pysyvyyttä elämässä. Moni heistä on löytänyt ortodoksisuuden sosiaalisen median vaikuttajien kautta – ihmisten, jotka esittävät kirkkoa miehisyyttä korostavana, kovuutta vaativana ja identiteettiä vahvistavana uskonnonmuotona. Tällainen lähestymistapa koetaan osassa amerikkalaista yhteiskuntaa vaihtoehdoksi kulttuurissa, jossa moni nuori kokee epävarmuutta ja juurettomuutta.

Kirkon omien tutkijoiden ja pappien mukaan tämä kuva ortodoksisuudesta ei kuitenkaan vastaa kirkon varsinaista traditiota. Ortodoksinen usko ei ole poliittinen liike eikä maskuliinisuuden projekti, vaan Kristuksen tuntemisen tie, jossa jokainen ihminen kutsutaan parannukseen, rukoukseen ja yhteisön rakentamiseen. Siksi moni amerikkalainen teologi on huolissaan siitä, että ortodoksisuutta yritetään muokata valmiiden ideologisten tavoitteiden mukaiseksi. Piispojen mukaan tämä voi vääristää kirkon teologista identiteettiä ja johtaa väärinkäsityksiin, jotka voivat vahingoittaa seurakuntien elämää.

Nettiortodoksisuuden haaste

Yksi vakavimmista amerikkalaisten pappien ja tutkijoiden esiin nostamista huolista on niin sanottu ”nettiortodoksisuus”. Kyse on ilmiöstä, jossa uskon perusasiat opitaan YouTube-videoista, keskustelupalstoilta ja algoritmien ohjaamista sisällöistä ennen kuin ihminen on koskaan astunut kirkkoon. Jotkut sisältöjen tekijät esittävät itsensä kirkon opettajina, vaikka heiltä puuttuu teologinen koulutus, pastoraalinen kokemus ja yhteys kirkon elävään perinteeseen. Seurauksena voi olla vääristynyt kuva ortodoksisuudesta: sekoitus tunteita, identiteettipuhetta ja henkilökohtaisia mielipiteitä, joilla ei ole pohjaa kirkon opetuksessa.

USA:ssa on nähty myös ongelmia, joissa osa uusista mieskäännynnäisistä esiintyy verkossa tavalla, joka on kirkon tradition vastainen – esimerkiksi rasistisilla, naisvihamielisillä tai vihapuhetta sisältävillä kommenteilla. Useat tutkijat ovat kertoneet, että tällaisia äänekkäitä mielipiteitä pelkäävät erityisesti seurakuntien naiset, jotka kokevat ilmapiirin ajoittain turvattomaksi.

Piispojen mukaan yksi nykyhetken keskeisistä haasteista onkin palauttaa auktoriteetti kirkon oikeisiin lähteisiin: piispat, papit, hengelliset isät, luostarit ja terveet seurakuntayhteisöt. Tämän vuoksi USA:ssa valmistellaan yhteisiä katekumeenimateriaaleja ja korostetaan vuosien mittaisen opetuksen tärkeyttä.

Miten Suomessa?

Kun amerikkalainen ilmiö laitetaan suomalaiseen yhteyteen, näkyy selvä ero. Suomessa ortodoksisen kirkon viimeaikainen elpyminen on noussut esiin toisenlaisista lähtökohdista. Meillä ei ole nähty suuria äkillisiä käännyntäaaltoja eikä ideologisia ryhmittymiä, jotka pyrkisivät tekemään ortodoksisuudesta identiteettiprojektia. Sen sijaan kiinnostus on kasvanut tasaisesti ja perinteisissä puitteissa: Valamon miesluostarin uudistuminen, monien seurakuntien rauhallinen nuorentuminen ja pandemia-ajan herättämä uudelleenlöytynyt tarve rukoukseen ja yhteisöllisyyteen.

Suomalaisessa kirkollisessa kulttuurissa korostuvat hiljaisuus, rukouselämä, liturginen rytmi ja henkilökohtainen pastoraalinen ohjaus – kaikki niitä asioita, jotka luonnehtivat ortodoksisuuden syvää ydintä ja joihin nopeiden ilmiöiden on vaikea päästä käsiksi. Tähän liittyy myös suomalaisen yhteiskunnan vakaus: poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri ei tuota samanlaisia identiteettipaineita kuin USA:ssa, eikä ortodoksisuutta juuri yhdistetä poliittisiin liikkeisiin.

Silti emme ole täysin suojassa niiltä vaikutteilta, jotka liikkuvat kansainvälisesti verkkojen ja sosiaalisen median kautta. On tärkeää tunnistaa, että Internetin sisällöt ylittävät helposti rajat, ja amerikkalainen tapa jäsentää ortodoksisuutta voi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa, jos sitä ei tunnisteta ja ohjata terveelle pohjalle.

Mitä meidän tulisi varoa?

Suomessa keskeinen kysymys on: miten varmistamme, että kirkon elpyminen ja kasvu juurtuvat terveesti? Kirkkomme historia, pieni koko ja vahva liturginen elämä antavat tähän hyvät edellytykset. Silti amerikkalainen kokemus muistuttaa, että kirkon tulee olla hereillä, jotta ortodoksisuuden traditio ei muutu identiteettiprojekteiksi, eikä Internetin varaan rakentuva hengellinen ymmärrys ohita kirkon omaa opetusta.

Kuten vuoden 2025 Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen listalla ollut kysymys turvallisesta tilasta osoittaa, kaikkien tulee huolehtia siitä, että seurakuntien ilmapiiri pysyy turvallisena kaikille, ja että uusi kiinnostus johtaa todelliseen hengelliseen kasvuun, ei vain ulkoiseen innostukseen.

Suomen ortodoksinen kirkko voi oppia USA:n kokemuksesta vahvistamalla katekumeenien ohjausta, korostamalla rauhallista ja pitkäjänteistä hengellistä matkaa sekä pitäen esillä sitä, että kirkkoon liitytään Kristuksen tuntemisen vuoksi – ei sosiaalisen tai poliittisen identiteetin takia. Siksi on tärkeää, että myös kirkon hallinnon tasolla on selkeästi koordinoitua kasvatuksen ja opetuksen asiantuntemusta sekä siinä tehtävässä osaava henkilö, joka kykenee antamaan seurakuntiin oikeaa opastusta ja ohjausta tai jopa laillisuussneuvontaa. Näin näihin ilmiöihin voidaan vastata johdonmukaisesti, oikealla ortodoksisella tiedolla ja pedagogisella osaamisella jopa ennaltaehkäisevästi. 

Tuleeko käännynnäiskriisi vai jotain muuta

Amerikkalainen käännynnäisilmiö osoittaa, että ortodoksisuus kiinnostaa voimakkaasti uusia ihmisiä myös länsimaissa. Tämä voi olla suuri siunaus, mutta samalla se paljastaa tarpeen tarkalle hengelliselle ohjaukselle ja kirkon oman auktoriteetin selkeyttämiselle. Suomessa elämme eri tilanteessa, mutta meillä on syytä tarkastella ilmiötä avoimin silmin.

Kun kirkkomme säilyttää juurtuneen, liturgisen ja tasapainoisen hengellisen elämänsä, se voi vastaanottaa uudet tulijat viisaasti ja turvallisesti – tavalla, joka kunnioittaa sekä tradition rikkautta että jokaisen ihmisen arvokkuutta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pyhittäjä Arsenie Boca - matkani hänen jalanjäljillään

Pyhittäjä Arsenie Prislopilainen

Olen 2000-luvun alusta lähtien vieraillut lukuisia kertoja Romaniassa. Tähän on monta syytä. Vuonna 2000 elin vuoden ensin Sveitsissä Bosseyn ekumeenisessa instituutissa ja sitten Kreikassa, Moni Pendelin luostarissa tutkijana, ja samassa paikassa, aivan naapurikeljassa, asui romanialainen pappi, isä Neculai. Hänen lisäkseen luostarissa asui pari muutakin romanialaista pappia, joista kaikista tuli minulle myös ystäviä.

Vuosien varrella olen saanut monesti nauttia isä Neculain ja hänen perheensä vieraanvaraisuudesta Iasissa, pohjois-Romaniassa,  sekä yksin että oman perheeni kanssa. He ovat myös vierailleet luonani Suomessa. Yhtenä ikimuistoisena kesänä vein heidät matkailuautollani uimaan Jäämerelle Norjaan asti. Tarinoita näistä matkoista riittäisi vaikka kymmeneen blogijuttuun.

Romaniassa asuu myös toinen läheinen ystäväni, isä Matti ja hänen vaimonsa, joiden luona olen saanut viettää unohtumattomia hetkiä sekä Bukarestissa että saunomassa Matin paratiisissa, mökillään Breazassa.

Näillä matkoillani olen vieraillut kymmenissä luostareissa, lukuisissa ortodoksisissa kirkoissa ja monissa muissa tärkeissä kohteissa. Olen kuvannut sadoittain valokuvia ja kerännyt tietoa vuosien varrella romanialaisesta ortodoksisuudesta. 

Yksi kiinnostukseni kohde on ollut romanialainen pappi, Arsenie Boca, jonka jalanjäljissä olen kulkenut syystä, jota en silloin osannut selittää. Vierailin lähes kaikissa paikoissa, joissa hän oli elämänsä aikana asunut ja vaikuttanut. En tiedä miksi, mutta jokin hänen elämässään ja persoonassaan puhutteli minua syvästi ja johti askeleeni aina uudelleen ja uudelleen hänen elämänsä tapahtumapaikoille.

Kirjoittaessani tätä blogijuttua tänään 28. marraskuuta 2025 iloitsen syvästi siitä yhteisestä matkasta, jonka olen saanut tehdä kulkien hänen jäljillään halki Romanian. Tänä päivänä saatettiin päätökseen isä Arsenien kanonisointi eli hänen lukemisensa ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon. Ehkä tällä asialla on yhteys myös omaan varhaiseen kysymykseeni: miksi juuri hän? Ehkä tämä päivä on siihen osaltaan vastaus.

Seuraavassa kerron hieman pyhittäjä Arsenie Prislopilaisesta, sillä nimellä hänet nyt kanonisoinnin jälkeen tunnetaan.

---

Pyhittäjä Arsenie Boca – Prislopin pyhä

Syntymä, nuoruus ja hengellinen kutsumus

Pyhittäjä Arsenie Boca syntyi 29. syyskuuta 1910 Vața de Susissa Hunedoaran piirikunnassa Transilvaniassa kristillisessä ortodoksisessa perheessä. Hänen syntymänimensä oli Zian Vălean Boca. Jo nuoresta alkaen hän suuntautui kohti hurskasta elämäntapaa, vetäytyi rukoukseen ja osoitti kiinnostusta kirkolliseen elämään. Hiljaisuus, sisäinen rukous ja askeesi puhuivat hänen sydämelleen.

Hän suoritti vuonna 1929 Avram Iancu -lukion ja siirtyi sen jälkeen Sibiun teologiseen akatemiaan. Samalla hän sai stipendin taideopintoihin Bukarestin kuvataideinstituuttiin. Näin hänen hengellinen kutsumuksensa ja taiteellinen lahjakkuutensa kulkivat rinnakkain.

Opintoihin liittynyt matka Athokselle vuonna 1939 vahvisti hänen kutsumustaan entisestään. Hän vietti kolme kuukautta Athoksen romanialaisessa Prodromoun skiitassa, missä hesykastinen rukousperinne teki häneen pysyvän vaikutuksen. Samassa Athoksen skiitassa vierailin vuonna 2000, silloin vielä ymmärtämättä näiden asioiden myöhempää yhteyttä tai edes tietämättä mitään Arsenie Bocasta.

Luostariin, munkiksi ja palvelukseen

Vuonna 1940 Zian Vălean vihittiin munkiksi ja hän sai munkkinimen Arsenie. Pian hänet vihittiin papiksi ja myöhemmin igumeniksi, kun hänet nimitettiin Brâncoveanu-luostarin johtajaksi vuonna 1942.

Igumenina hän käynnisti merkittävän hengellisen uudistuksen luostarissa ja sen ympärillä. Hän kunnosti luostaria ja ohjasi ihmisiä rukoukseen ja kilvoitukseen.

Arsenien panos oli huomattava myös Filokalian romanialaisessa käännös- ja julkaisutyössä. Hän oli mukana useissa vaiheissa: toimitti käsikirjoituksia, osallistui itse käännöstyöhön, auttoi valmistelussa ja tuki julkaisuprosessia. Professoreiden ja munkkien näkemyksen mukaan juuri hänen työnsä teki Filokaliasta keskeisen hengellisen lähteen Romanian ortodoksisessa kirkossa.

Vaino ja estetty kirkollinen toiminta

Kun kommunistinen hallinto nousi valtaan, Arsenie Boca joutui muiden kirkonmiesten tavoin epäluulon ja tarkkailun kohteeksi. Häntä pidätettiin useita kertoja 1940–1950-luvuilla ja hänen hengellistä vaikutustaan pyrittiin rajoittamaan.

Vuonna 1959 hänet erotettiin epäoikeudenmukaisesti munkkikunnasta ja kiellettiin toimimasta kirkollisesti. Vaikka päätös kumoutui myöhemmin, Arsenie ei katkeroitunut. Hän jatkoi taiteen parissa, maalasi ikoneita ja kirkkojen sisätiloja. Tunnetuin hänen töistään on Drăgănescun kirkon maalaus, joka valmistui vuosien 1968–1984 aikana.

Yksi apokalyptisistä seinämaalauksista Drăgănescun kirkossa.
Siitä voi löytää vaikka viitteitä juuri käytävään Ukrainan sotaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Viimeiset vuodet, kuolema ja pyhyyden maine

Arsenie Boca kuoli 28. marraskuuta 1989 Sinaian luostarissa. Hänet haudattiin toiveensa mukaan Prislopin luostariin, josta on muodostunut ehkä Romanian merkittävin pyhiinvaelluskohde. Hänen haudallaan koetaan ja itsekin olen saanut kokea rukouksen hiljaisuutta, hengellistä lohdutusta ja monien uskovien mukaan myös Jumalan armon kosketusta.

Pyhittäjä Arsenin hauta Prislopin luostarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hänen elämänsä, opetuksensa ja kärsimyksensä kommunistivallan aikana ovat tehneet hänestä romanialaisen hengellisyyden ikonisen hahmon. Hänestä on tullut esikuva siitä, miten Kristuksen seuraaminen voi säilyä vahvana kaikenlaisten koettelemusten keskellä.

Kanonisointi ja kirkollinen tunnustus

Romanian ortodoksisen kirkon pyhä synodi kanonisoi pyhittäjä Arsenien vuonna 2025 patriarkaatin satavuotisjuhlavuotena. Hänet tunnetaan nyt nimellä pyhittäjä Arsenie Prislopilainen.

Kanonisointi vahvisti sen, minkä kansa oli kantanut sydämessään jo vuosikymmeniä: Arsenie on pyhä, jonka esirukous ja hengellinen perintö elävät voimakkaasti myös hänen kuolemansa jälkeen.

Miksi Arsenie edelleen puhuttelee?

Arsenie Boca koskettaa ihmisiä siksi, että hänen elämässään yhdistyi syvä rukouksen henki, teologinen ymmärrys, taiteellinen kyky ja rohkea uskollisuus Kristukselle vaikeina aikoina. Hän avasi Filokalian perinnettä romanialaisille ja ohjasi tuhansia ihmisiä sisäiseen rukoukseen ja katumukseen.

Hänen haudastaan on tullut paikka, jossa monet kokevat rauhaa ja rukousvastauksia. Hänen elämänsä muistuttaa siitä, että pyhyys syntyy uskollisuudesta Jumalalle myös kärsimyksen ja vastoinkäymisten keskellä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pt. Arsenin tekemä Drăgănescun kirkon seinämaalaus
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

 

Mitä jäi käteen kirkolliskokouksesta?

 

YouTube-valikko

Vuoden 2025 kirkolliskokous on jälleen ohi. Seurasin suurimman osan julkisista täysistunnoista kotona, ja täytyy sanoa, että olohuoneen nojatuoli oli huomattavasti miellyttävämpi paikka kuin menneiden vuosien kokoussalit kaikkine välttämättömine juoksuineen. Äänitekniset ongelmat ja ehkä tuo ”yhden kameran taktiikka” striimissä hieman ihmetyttivät, etenkin kun ääniongelmien korjaamiseen olisi riittänyt etukäteistestaus.

Kokouksen sisällöstä julkaistiin uutiset kirkon sivuilla melko nopeasti, mutta tiedot olivat paastoaikaan kai sopivat, askeettisen niukat. Ei ilmeisesti vaatinut kovin kummoista toimittamista, kun vain siirsi edustajien ja valiokuntasihteerien tuottaman kokousmateriaalin melkein sellaisenaan nettiin.

Olisi kuitenkin ollut tärkeää kertoa joistain tarkemmin, taustoista tai miten päätöksiä tehtiin ja miksi. Itse istunnot eivät myöskään tarjonneet varsinaisia yllätyksiä: päätöksiä nuijittiin läpi rutiinilla, ja todellisia äänestyksiä oli vain kourallinen. Puheenvuoroissa nähtiin jälleen sama kuvio: tietyt nimet hallitsivat, ja suuri osa edustajista jäi kameran jäykän kuvakulman taakse näkymättömiin. Ruudun kautta oli mahdotonta arvioida, olikovatko he edes salissa paikalla ja miten moni oli.

Päätöksistä tärkein oli tuleva Kuopion keskustalon myynti. Kirkko luopuu rakennuksesta, mutta kukaan ei vielä tiedä, minne sen toiminnot (mm. RIISA) ja kirkon työntekijät sijoittuvat. Tämä epävarmuus jäi kokouksen jälkeenkin ilmaan. Sama koski hiippakuntarakennetta: yleinen käsitys kahdesta hiippakunnasta vaikutti vahvalta, ja Oulu jätettiin odottamaan tulevaa, Haminan piispa jatkaa sijaisena. Ulkopuolisena katsottaessa oli vaikea ymmärtää, millaiseksi keskushallinnon työntekijämäärä tai työnjako, ja itse asiassa koko työpaikan sijaintikin, lopulta muotoutuu.

Leikkauspaineista toki puhuttiin, mutta puheiden perusteella vaikutti siltä, että säästöjä siirrettiin sinne, missä ei ollut äänekkäitä puolustajia. Oikeasti olisi pitänyt arvioida joidenkin toimintojen todellinen tarpeellisuus ja tarvittava laajuus, ja jopa se, ostetaanko se ulkoa tai tuntityönä vai tehdäänkö itse kuukausipalkalla.

Moni koki myös varmasti sen, että kokous oli jälleen kerran pitkälti muodollisuus, kun merkittävät päätökset oli tehty jo muualla. Silloin on helppo kysyä, miksi kallista kokousta tarvitaan, jos sen tehtävä on vain sinetöidä se, mikä on ennalta pienessä piirissä sovittu.

Arkkipiispan lopetuspuhe – missä onnistuttiin ja missä ei

Arkkipiispan lopetuspuhe oli odotetusti pastoraalinen ja tunnevoimainen. Siinä oli enemmän hengellistä sävyä kuin avauspuheessa, joka jäi abstraktimmaksi ja rakenteisiin keskittyneeksi. Lopetuspuheen vahvin kohta oli selvästi kolttasaamelaisia käsittelevä osuus. Lause “emme aina ole puhuneet heidän kanssaan – vaan heistä” oli koko puheen rehellisin ja teologisesti paras hetki.

Kielellisesti puhe oli huolellisesti laadittu: turhia fraaseja oli karsittu, ja kokonaisuus oli helppo lukea ääneen. Jälleen hyvää työtä avustajilta. Silti se sisälti tyypillisiä kirkolliskokouskliseitä kuten “olemme keskustelleet”, “kannamme taakkaa yhdessä”, jotka eivät täysin kohtaa kokouksessa ehkä läsnä olleita ristiriitoja. Ne jättävät kuulijalle tunteen, että todellisuuden terävin särmä oli jo hiottu pois.

Erityisesti työntekijävähennyksistä puhuessaan arkkipiispa ilmaisi empatiaa, mutta ei kertonut, mihin päätökset tarkalleen perustuvat tai mitä vaihtoehtoja arvioitiin. Lause “päätökset merkitsevät ihmisiä” on tosi, mutta se on toistunut vuosien ajan ilman, että käytännöt olisivat muuttuneet. Siksi vastuunkanto jäi ohueksi.

Keskustalon myyntiä käsittelevä kielikuva, “kehyksistä voidaan luopua, kunhan emme kadota itse kuvaa”, oli taitava, mutta sekin kiersi varsinaisen kysymyksen: mikä on ”kuva”, ja millä rakenteilla se tulevaisuudessa pysyy ”seinällä”? Tässä olisi odottanut selkeämpää näkemystä kirkon johtajalta.

Kiitososa kuuluu asiaan, mutta se venyi tällä kertaa hieman pitkäksi. Ambrosiuksen erityinen korostus herätti kysymyksiä, ja Baabel-viittaus oli sinänsä humoristinen, mutta mahdollisesti väärin ajoitettu, jos kokouksen ilmapiiri ei kaikilta osin ollut harmoninen.

Lopetuspuhe oli avauspuhetta parempi: eheämpi, inhimillisempi ja hengellisempi. Silti se kärsi samasta ongelmasta kuin koko kokous: todellisuuden kiillottamisesta. Moni asia jäi tarkoituksella tai tahattomasti sanomatta. Siksi kuva kirkolliskokouksesta jää edelleen osittain epätarkaksi, kehysten varjoon.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Nettiortodoksisuus

 

Elämän leipää vai Jeesus-karkkeja.

Millainen on ortodoksinen kirkkomme, kun usko kohdataan ruudun kautta?

Ortodoksinen usko kohtaa nykyään yhä useammin ihmisen ensin netissä eikä kirkossa. Miten tämä muuttaa käsitystä uskosta, hengellisestä elämästä ja kirkkomme tehtävästä?

Muuttuva maailma ja uusi hengellinen ympäristö

Maailma ympärillämme muuttuu tänä päivänä nopeammin kuin koskaan. Matkapuhelimet muuttuivat älypuhelimiksi, tietokoneet kulkevat taskuissa tai älykellossa ja lähivuosina olemme kohdanneet myös tekoälyn nopean esiinmarssin. Muutos koskettaa kaikkia elämän alueita, myös ortodoksista kirkkoa, jota moni pitää yhä jonkinlaisena muinaisjäänteenä. Siksi kirkkomme joutuu nyt sopeutumaan aikamme teknologisiin murroksiin ja uusiin toimintaympäristöihin.

Yksi tällainen uuden ajan ilmiö on terminä ehkä hieman humoristinen, mutta todellisuudessaan vakavasti otettava: nettiortodoksisuus. Vaikka sille ei löydy oppikirjamääritelmää, ilmiön kasvavat mittasuhteet tekevät siitä tarkastelun arvoisen.

Kun ensimmäinen kohtaaminen ei enää tapahdu kirkossa

Nykypäivän hengellinen etsintä tapahtuu yhä useammin netin ruudun loisteessa. Ortodoksinen kirkko kohdataan ensimmäistä kertaa videon, keskustelupalstan, somejulkaisun tai podcastin kautta – ei ikonien, suitsutuksen ja kirkkolaulun keskellä. Tämä muuttaa lähtökohtaa perustavanlaatuisesti.

Ortodoksinen usko ei tällöin rakennu, kuten sen pitäisi, vähitellen, yhteisön, rukouksen ja sakramenttien kautta, vaan algoritmien tarjoamista sisällöistä melkein yhdellä humauksella. Nämä sisällöt ovat sattumanvaraisia ja usein valikoituja, tunteita herättävän voiman perusteella. Tuloksena syntyy sirpaleinen kokonaisuus, jonka ulkoinen muoto voi muistuttaa ortodoksisuutta, mutta jonka sisäinen hengellinen todellisuus jää vajaaksi.

Oppimisen illuusio ja identiteettihakuinen hengellisyys

Nettimaailma luo meille helposti tunteen nopeasta oppimisesta ja hengellisestä syvällisyydestä. Todellisuudessa kyse on pirstaleista, jotka on räätälöity vastaamaan käyttäjän omia ennakko-oletuksia ja tunteita.

Moni aikuinen, joka on pettynyt aikaisempaan uskonyhteisöönsä, löytää ortodoksisuudesta uuden toivon. Samalla he kantavat mukanaan syvälle juurtuneita vanhan uskonsa käsityksiä, joista irrottautuminen vaatisi pastoraalista ohjausta, mutta netti tulee väliin ja vahvistaa näitä haitallisia rakenteita niiden purkamisen sijaan. Niinpä katekumeeni voi löytää itsensä pian opettajan roolista, kertomassa netissä muillekin, millaista ortodoksisuuden hänen mielestään tulisi olla, vaikka oma kokemus olisi vasta pintapuolinen.

Tämän paradoksin keskellä ne, jotka vasta aloittavat matkansa, alkavat ohjata keskustelua sen suunnasta ja sisällöstä.

Dogmaattiset rajat ja identiteettikulttuurin törmäyskurssi

Netissä kohtaavat tässä asiassa kaksi erilaista maailmaa: kirkon selkeä dogmaattinen todellisuus sekä modernin kulttuurin korostama jatkuva itseilmaisu. Näiden törmäys muuttuu usein ideologiseksi kiistelyksi.

Feminismi, sukupuolten tasa-arvo, naispappeus, naisdiakonissojen mahdollinen palauttaminen, seksuaalivähemmistöt, poliittinen polarisaatio, maailmanpoliittiset näkökulmat ja maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kiistakysymykset. Kaikki nämä nousevat näkyviin helposti ja voimakkaasti. Algoritmit korostavat kärjekkäitä äänenpainoja ja keskustelun identiteettipainotteinen logiikka vie pian keskustelua vastakkainasettelun suuntaan.

Ortodoksinen kirkko ei käsittele näitä kysymyksiä tällä tavalla, mutta nettiortodoksisuuden kentällä juuri tämä on vallitseva toimintamalli.

“Digitaaliset vanhukset” ja hengellisen roolin hämärtyminen

Verkossa hengellisen elämän roolit alkavat helposti hämärtyä. Jotkut vasta-alkajat omaksuvat pian nettisivuja selailtuaan roolin “digitaalisina staretsina”, nettivanhuksina, jotka antavat neuvoja, joilla ei ole yhteyttä ortodoksisen kirkon traditioon tai pastoraaliseen vastuuseen.

Koska heidän puheensa on usein tunnevoimaista ja identiteettiä vahvistavaa, se voi kuulostaa vakuuttavalta. Ikonien, kirkkolaulun ja muun ortodoksisen estetiikan käyttö luo vaikutelman syvästä ymmärryksestä, vaikka esitys perustuisi pelkkään yksityiseen mielipiteeseen ilman mitään teologista pohjaa.

Toisessa ääripäässä netti voi ajaa ihmiset jäykkään moralismin linnoitukseen, jossa hengellinen elämä kutistuu sääntöjen ja kieltojen sekä ”mukamas kirkollisten tapojen” soveltamiseen. Molemmat ääripäät ovat kaukana siitä kokonaisuudesta, joka elää liturgiassa, rukouksessa ja hengellisessä ohjauksessa.

Kirkon vastuu: läsnä, mutta oikein

Kirkon tehtävä ei ole julistaa nettiä hengellisenä helvettinä eikä vetäytyä omaan taivaalliseen piiriinsä. Ihminen etsii vastauksia sieltä, missä hänelle puhutaan. Jos ortodoksinen kirkko ei puhu, sen paikalle astuvat ne, joilla ei ole kirkon kantamaa pastoraalista vastuuta.

Kirkon tulee siis olla netissä läsnä, mutta oikein. Sen on tarjottava opetusta, joka nojaa ortodoksisen kirkon traditioon ja on teologisesti pätevää. Opetuksen tulee olla pastoraalisesti lempeää ja ymmärtävää, ja se kutsuu kohti seurakunnan elämää, liturgiaa ja sakramentteja.

Netissä annetun sanan tehtävänä ei ole korvata kirkon elävää kokemusta, vaan avata ovi siihen.

---

Esimerkkitilanne nettiortodoksisuudesta

Kuvitellaan nettisivusto tai keskustelupalsta, jonka tarkoitus on “vapaan ja reippaan keskustelun” nimissä tarjota lähes moderoimaton tila ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Sivuston ylläpito korostaa avoimuutta ja “matalan kynnyksen hengellisyyttä”, mutta käytännössä keskustelun taso muodostuu sattumanvaraiseksi.

Tällaisilla sivuilla esiintyy usein henkilöitä, jotka eivät ole perehtyneet ortodoksisen kirkon oppiin tai traditioon, mutta jotka ottavat opettajan roolin omien tunnekokemustensa ja mielikuviensa varassa. Heidän viestinsä voivat sisältää yksityisiä tulkintoja, kirkon opetuksen vastaisia väitteitä tai suorastaan keksittyjä “hengellisiä periaatteita”, jotka eivät perustu mihinkään luotettavaan lähteeseen.

Koska palstan ilmapiiri rohkaisee itseilmaisuun enemmän kuin totuudenmukaiseen opetukseen, nämä “harhaopettajat” ja musta tuntuu -opettajat nousevat helposti näkyville. He antavat neuvoja katekumeeneille, ohjaavat keskustelua omien ideologisten näkemystensä mukaisesti ja luovat vaikutelman syvällisestä hengellisestä ymmärryksestä, vaikka todellisuudessa he eivät kanna mitään pastoraalista vastuuta eivätkä tunne ortodoksisen kirkon kokonaisuutta.

Tuloksena syntyy tila, jossa etsijä voi harhautua kauas kirkon hengellisestä todellisuudesta ja jossa ortodoksisuudesta rakentuu sirpaleinen mallikuva – sekoitus tunteita, netin keskustelukulttuuria ja henkilökohtaisia mielipiteitä ilman liturgista ja yhteisöllistä perustaa.

---

Kun kirkko itse heikentää kasvatuksensa perustaa – vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätöksen varjot

Juuri tässä ajassa, jolloin Suomen ortodoksinen kirkko kaipaa vahvaa, koulutettua ja pysyvää kasvatuksen ja opetuksen koordinoivaa työtä, vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätös herättää huolta. Kokous päätti vähentää kirkon keskushallinnon kasvatuksesta ja opetuksesta vastaavan työntekijän kirkollista työosuutta noin 60 %:iin ja siirtää noin 40 % tehtävästä yhteistyökumppanin, joka on mahdollisesti yliopisto, rahoittamaksi ja ohjaamaksi.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yksi kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevimmista tehtävistä joutuu kahden isännän väliin. Työntekijän on tasapainoiltava sen välillä, mille taholle antaa ensisijaisen työpanoksensa ja missä hänen sydämensä ja teologinen kutsumuksensa koetaan tärkeimmäksi.

Asetelma herättää kysymyksiä, sillä juuri nyt kirkko olisi kipeästi tarvinnut kasvatukseen ja opetukseen keskittyvän työntekijän täyden panoksen, kun katekumeenien määrä kasvaa ja maahanmuuttajien integraatio vaatii todellista ohjausta. Samoin muista kirkoista liittyvien määrä on merkittävä ja samalla jäsenmäärä vähenee syntyvyyden laskun ja kastamattomuuden vuoksi. Asiansa osaavaa ja tekniikan hallitsevaa osaajaa tarvitaan myös siksi, että etäisyys seurakuntaelämään on suurella joukolla suuri.

Juuri nyt siis, kun kirkon on panostettava kasvatukseen enemmän kuin vuosikymmeniin, päätös hajauttaa tehtävä kahden eri organisaation alaisuuteen voi osoittautua haitalliseksi.

Viestintä paisuu, kasvatus kuivuu – miksi vaihtoehtoja ei uskallettu nähdä?

Vaihtoehtoja olisi ollut. Esimerkiksi kirkon viestinnässä on tällä hetkellä ylikorostunut henkilöstömäärä, ja tiedotuksen modernit käytännöt puuttuvat ja ovat monin paikoin tehottomia: sama, usein hengetön, enemmän ns. maailmoja syleilevä some-sisältö kerrotaan kahteen kertaan samalla tavalla kahdella Facebook-tilillä, kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää kirkon lehteä toimittamassa on ilmeisesti ainakin noin kaksi täysipäiväistä työntekijää, eikä kokonaisuutta pohtivaa strategista linjaa vaikkapa hengellisen viestinnän lisäämisestä ole nähtävissä.

Jos henkilöstöresursseja oli pakko vähentää, järkevin ja vastuullisin ratkaisu olisi ollut arvioida koko viestinnän rakennetta ja välineitä, ei kasvatustyön selkärankaa. Viestintä on helppo ulkoistaa, kasvatuskoordinointia ei voi ostaa ulkoa, siinä pitää olla osaaja, joka tuntee kentän ja aiheen.

Samoin olisi säästämisen vaihtoehtoja pohdittaessa ollut syytä miettiä keskushallinnon johtajien määrää. Tarvitseeko tällainen noin 60 000 jäsenen pieni kirkko tuollaisen määrän korkeasti palkattuja johtajia johtamaan toisia johtajia tai pahimmillaan kenties työllistämällä omilla töillään, siis töillä, jotka hänen pitäisi itse tehdä, toisia työntekijöitä. Vai pitääkö tuollaisia johtajia olla vain imagon takia. Saadut säästötkin olisivat olleet huomattavampia kuin pienipalkkaisempien, mutta kirkon kannalta tärkeiden toimenkuvien lakkauttamisella tai muunlaisella vähennyksellä.

Kohti kokonaisuutta, joka kantaa

Ortodoksinen elämä ei saa perustua identiteettiprojekteihin eikä ideologisiin kiistoihin. Sen ydin on Kristuksen tunteminen, Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ja tämä kohtaaminen tapahtuu käytännössä seurakunnan keskellä, rukouksessa ja liturgiassa.

Digitaalinen maailma voi tarjota kutsun etsijälle, mutta todellinen hengellinen kasvu edellyttää kokonaisuutta, jossa kysymykset voidaan kohdata sekä totuuden että lempeyden valossa. Vain siinä tilassa ihminen löytää sen, mitä hän alun perin tuli etsimään: ei pelkkää puhetta uskosta, vaan uskon elävän todellisuuden.

Kirkon tehtävänä on nyt pysähtyä ja kysyä itseltään, millä tavalla se vastaa tähän aikaan ja miten oman toimintansa rakenteet palvelevat tai eivät palvele sen hengellistä tehtävää. Tässä kysymyksessä ei riitä nopea pintaratkaisu, vaan tarvitaan rohkeutta tarkastella omia painotuksia ja prioriteetteja.

Siinäpä olisi pohdittavaa meille kaikille, jotka rakastamme omaa kirkkoamme ja haluamme sen säilyvän elävänä Kristuksen Ruumiina myös digitaalisessa ajassa.

“Te opitte tuntemaan totuuden,
ja totuus tekee teistä vapaita.”
(Joh. 8:32)

---

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous alkoi – onko mikään muuttunut?

 

Kun kirkolliskokous jälleen avattiin, monella meistä sitä tavalla tai toisella seuranneista, heräsi tuttu kysymys: onko mikään oikeastaan muuttunut? Kysymys voidaan ehkä ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Onko oma ortodoksinen kirkkomme muuttunut viime vuosien kokousten jälkeen ja onko kirkolliskokouksen oma toimintatapa muuttunut? Vastauksia on varmasti yhtä monta kuin kokouksen seuraajia. Omasta näkökulmastani katsoen kirkossa on tapahtunut monenlaista liikehdintää ja jopa murrosta viime vuosien aikana. Sen sijaan tämänvuotinen kokous, jonka alkua itse seurasin kotona, suuren näytön äärellä, tuntui kulultaan melko tutulta, jo aiemmin nähdyltä.

Uusia kasvoja, niin edustajia kuin toimihenkilöitäkin toki oli mukana. Kameran jäykkä suuntaus kuitenkin rajasi näkyviin lähinnä vain ne samat vakiohahmot, jotka ovat olleet puhujapöntössä jo vuosikausia. Osa jopa jo silloin kauan sitten, kun itsekin pöntössä vierailin.

Silti kokouksessa näkyi myös sellaisia tuttuja kasvoja menneiltä vuosilta, kollegoja, joiden kanssa itsekin aikoinaan istuin samoissa penkeissä. Toiset heistä herättivät lämpimän tunteen ja ajatuksen siitä, että kirkolla on yhä vankkoja ja osaavia ääniä. Toisten kohdalla tosin joku saattaa huokaista myös hieman toiseen suuntaan.

Yhden heistä, joka herätti lämpimiä tunteita, haluan nostaa esille ihan nimeltä: eteläsuomalaisen Anja Lindströmin, jolla on pitkä kokemus tilintarkastuksista ja taloushallinnon kysymyksistä. Hänellä oli jälleen kerran selkeää, tärkeää ja kirkon kokonaisuutta ja ydintehtävää palvelevaa asiaa. Niin - ja ilman pönttöön mukana kannettua läppäriä tai edes paperia, muille selkeästi ilman peperia kerrottuna. Kuuntelin hänen puheenvuoroaan suurella kunnioituksella. Toivon, että itsekin osaisin aina sanoittaa asioita yhtä täsmällisesti ja suorasanaisesti.

Kiitos, Anja – kirkkomme tarvitsee sinun kaltaisiasi ääniä tulevaisuudessakin. Mistä heitä löytyisi?

Sen sijaan eräs aivan pieni seikka häiritsi striimin katsojana. Puheenvuoroja myönnettäessä puheenjohtaja kutsui edustajia usein vain etunimellä: ” edustaja Jussi”, ”edustaja Ritva vai oliko se Elina” ja niin edelleen. Kotikatsomoissa olisi kuitenkin tärkeää myös tietää, kuka kulloinkin puhuu. Kirkolliskokous ei ole sisäpiirin perhekokous, vaan koko kirkon yhteistä päätöksentekoa, jota seuraavat myös ne, jotka eivät tunne kaikkia nimeltä.

Arkkipiispan avauspuhe – kaunista teologiaa, mutta riittääkö se?

Arkkipiispan avauspuhe oli ehkä hengellisesti kaunis ja jopa liturgisesti kirkas. Avustajat olivat tehneet tältä osin hyvää työtä. Puhe muistutti siitä, mistä ortodoksisen kirkon elämä todella kasvaa: eukaristiasta, rukouksesta ja pastoraalisesta kohtaamisesta. Tässä peruslinja on teologisesti oikea ja samalla tärkeä. On totta, että kriiseissä, niin taloudellisissa kuin hallinnollisissa, on riski unohtaa itse kirkon tarkoitus.

Samalla puhe kuitenkin liukui välillä teologiseen retoriikkaan tavalla, joka jätti varjoon konkreettiset haasteet. Kun todetaan, että ”muut ovat vain kehyksiä”, unohdetaan helposti, että ilman toimivaa hallintoa, realistista taloutta ja riittävää henkilöstöä ei ole edellytyksiä myöskään liturgisen elämän ylläpitämiselle. Kehykset eivät ole itseisarvo, mutta ilman niitä taulu ei pysy seinällä.

Talouskriisiä käsiteltiin puheessa, mutta varovaisesti. Valtionavun leikkauksista puhuttiin, muttei niiden todellisista seurauksista: henkilöstöpulasta, vapaaehtoisten uupumisesta, seurakuntien palvelujen supistumisesta ja kiinteistöjen ylläpitämisen vaikeuksista. Vielä tärkeämpää olisi ollut sanoa ääneen, mitä tapahtuu, jos tulot laskevat edelleen, kuten jäsenkadon näkökulmasta voi odottaa. Visio ei riitä, jos toteutukselle ei ole eväitä.

Myöskään rekrytointikriisiä ei käsitelty riittävällä vakavuudella. Kirkolla on jo nyt vaikeuksia löytää pappeja ja kanttoreita, ja tulevien vuosien eläköityminen vain syventää ongelmaa. Jopa piispoja valittaessa. Tämä ei ole teoriakysymys vaan hyvin käytännöllinen: ilman työntekijöitä ei ole hengellistä elämää, ei nuorisotyötä, ei kasvatus- eikä diakoniatyötä.

Edustajien puheenvuorot – tuttua ja uutta

Kokouksen keskusteluissa nousivat esiin tutut vuosien varrella usein esiin tulleet teemat: matkapapisto, kolttasaamelaisuus, kulttuuriperinnön säilyttäminen, liturgiset tekstit ja jäsenyyskysymykset. Myös monikulttuurisuus mainittiin yhtenä kipupisteenä, mikä kertoo osaltaan siitä, että kirkko etsii yhä paikkaansa muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vanhaa tuttua oli myös eteläsuomalaisten itsensä kehuminen, ilmiö, jonka muistan hyvinkin omilta kokousvuosiltani. Jos Helsingissä jo tiedetään joku kysytty asia, missä mennään, miksi perustaa työryhmiä selvittämään sitä, mikä jo tiedetään? Miksei kysytä suoraan helsinkiläisiltä?

Uutta oli se, että keskusteluun nousi runsaammin yleispoliittisia sävyjä. Jotkut puheenvuorot liukuivat siihen suuntaan tavalla, joka ei ehkä palvele kirkolliskokouksen luonnetta. Kun edustajan kokouspuheenvuorossa kuullaan esimerkiksi toteamus: ”Tunsikohan Päivi Räsänen ollenkaan Kristusta?”, sävy lipsahtaa helposti henkilökohtaisuuksiin ja mauttomuuden puolelle. Kirkolliskokous ei ole poliittinen foorumi, vaikka yhteiskunnalliset ulottuvuudet ovatkin osa kirkon työtä.

Entä sitten?

Paljon puhuttiin, välillä käytiin kahvilla, ja kokous jatkui tuttuun tapaan. Striimit voi katsoa jälkikäteen YouTubesta, jos haluaa tarkemman kuvan kaikesta, mitä salissa tapahtui. Tämä tekstini on vain pintarapaisua.

Mutta palatakseni otsikon kysymykseen: onko mikään muuttunut?

Paljonkin on, jos katsomme kirkon tilannetta laajemmasta perspektiivistä. Talouden supistuminen, jäsenkadon kiihtyminen, henkilöstöpula ja yhteiskunnan muuttuvat rakenteet sekä geopoliittinen tilanne myös kirkon kannalta katsottuna, ovat todellisia ja vaativat rohkeutta. Mutta itse kokouskulttuurissa muutos on näemmä hitaampaa. Kameran edessä nähtiin tänäkin vuonna vain tutut kasvot, tutut keskustelut ja tuttu rakenne. Paljon mahdollista, että tutut päätöksetkin.

Kirkolliskokous on kuitenkin aina mahdollisuus. Mahdollisuus kuunnella, kysyä, avata ovia ja nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Toivon, että tämäkin kokous osuu sellaiseen vaiheeseen, jossa sanojen perään tulisi konkreettisia ja jollain tavoin myöhemminkin valvottuja tekoja ja vision rinnalle todellisuudentaju.

Aika näyttää, tapahtuuko niin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Onko kirkolliskokous enää kirkon näköinen?

 

Kirkolliskokous Valamossa 2012

Ajatuksia kokouksen alkaessa 2025

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous kokoontuu jälleen, tällä kertaa Helsingissä. Kyse on oman kirkkomme korkeimmasta päättävästä toimielimestä. Mutta koko sen ajan, mitä olen sitä kokenut, kuullut ja nähnyt, sen päätöksentekotapa on muistuttanut enemmän muualta lainattua, pientä, rakenteeltaan raskasta kirkollista eduskuntaa kuin hengellistä yhteisöä, jonka keskiössä olisi kirkon elämä, yhteys ja missio.

Seuraan kokousta nykyisin täysin ulkopuolisena, entisenä edustajana ja yhden valiokunnan entisenä puheenjohtajana. Reilun parin kymmenen vuoden seurannan ja pohdinnan jälkeen minun on kuitenkin yhä sanottava, että mielestäni kokouksen varsinainen toiminta, päätöksenteko, ei ole tuona aikana kehittynyt olennaisesti parempaan. Pikemminkin se elää omassa kirkkopoliittis-hallinnollisessa todellisuudesta vieraantuneessa maailmassa, kuplassa, jossa hengellinen näkökulma jää helposti toissijaiseksi ja samat asetelmat, samat henkilöt ja heidän samat ongelmansa muiden ongelmien ohessa toistuvat vuodesta toiseen.

Silti tai joka tapauksessa meidän pitäisi koko ajan muistaa kirkkoisä Johannes Krysostomoksen sanat:

“Kirkko ei ole ihmisten kokous, vaan Pyhän Hengen yhteisö.”

Mutta miltä tämä yhteisö näyttää ulospäin, kun sen ylin päättävä elin muistuttaa yhä vahvemmin maallista hallintohimmeliä?

Hengellinen orgaani vai maallinen koneisto?

Ortodoksisen kirkon päätöksenteko ei ole vain väistämätöntä maallisen vallan edellyttämää byrokratiaa, vaan sillä on aina myös hengellinen ulottuvuutensa. Kirkolliskokouksen tulisi olla paikka, jossa Pyhän Hengen johdatus on myös läsnä ja juuri, ihmisyyden puutteellisuuden läpi.

Mutta miten Pyhän Hengen johdatusta voi etsiä elimessä, jossa uusi edustaja käyttää vuoden tai pahimmillaan kaksi oppiakseen ylipäätään tarpeettoman monimutkaisen ja kuppikuntaistuneen kokousprosessin, päätöksenteon painopiste on liian usein epävirallisissa keskusteluissa, tärkeimpiä asioita sovitaan etukäteen ja osa edustajista ei koko kokousviikon aikana nouse puhujapönttöön kertaakaan?

Jos edustaja ei uskalla, jaksa, viitsi tai osaa käyttää edustamansa ryhmän julkista puheenvuoroa, mikä on koko toimielimen perusidea, ollaan tilanteessa, jossa edustuksellisuus on vain muodollista. Valiokuntien työ on tärkeää, mutta läpinäkyvyys ja vastuu punnitaan puhujapöntössä, ei kulisseissa.

Apostoli Paavali muistuttaa:

“Kaikki koetelkaa, ja pitäkää se mikä on hyvää.” 
(1.Tess.5:21)

Mutta mitä voidaan koetella julkisesti, jos keskustelu käydään pääosin piilossa?

Varjoja menneiltä vuosilta

Jo vuonna 2019 kirjoitin blogissani suoraan kirkolliskokouksen sulkeutuneesta ilmapiiristä. Silloinen julkisten kokousten striimaamiseni, jota siis tein minä, kun kirkon virallinen tiedotus ei vielä tuolloin hoitanut sitä, herätti suuttumusta ja jopa pelkoa: minua yritettiin ajaa ulos, ettei “väärä kuva” välittyisi julkisuuteen. Pelättiin, että kamerani näyttäisi maailmalle sen, mitä ehkä kaikki edustajat eivät halunneet omien seurakuntiensa näkevän.

Ironista kyllä, tänä päivänä juuri samat tahot toivovat avoimuutta ja kameroita, koska julkisuus ei enää pelota, vaan päinvastoin: houkuttaa, kiinnostaa. Nykykulttuurissa julkisuudesta on tullut oma arvonsa. Halutaan tärkeää medianäkyvyyttä, ruutuaikaa, mahdollisuutta tulla julkkiksiksi. Tämä kertoo kulttuurin totaalisesta muutoksesta, mutta ei välttämättä parempaan suuntaan. Yhä pelätään ihmisten mielipiteitä, "sometuomioita" enemmän kuin totuutta. Siksi kirkollinen media voisi toimia vastavoimana tällaiselle kehitykselle. Mutta asia ei ole kovin helppo toteuttaa, koska siihen tarvitaan molempien osapuolien toimia: sekä kirkollisen median ja kirkolliskokousedustajien.

Kaiken taustalla toistuu ehkä sama kysymys, jonka eräs vanha askeetti esitti oppilaalleen:

“Etsitkö totuutta, vai hyväksyntää?”

Kirkon sisäiset haavat eivät katoa vaikenemalla

Seurakunnissa on nähty viime vuosina liikaa järjettömiä projekteja, taloudellisia väärinkäytöksiä, riitoja, oikeusprosesseja, jäsenmäärän rajua laskua ja verotulojen hiipumista. Piispatkin ovat joutuneet julkisuuteen usein epämiellyttävissä yhteyksissä. On selvää, etteivät nämä ongelmat ole vain yksittäisiä “vahinkoja”, vaan ne heijastavat syvemmälle juurtunutta kulttuurista vinoumaa.

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen muistutti jo aikanaan:

“Missä on rauha ja nöyryys, siellä on Kristus.”

Mutta missä on kirkolliskokouksen nöyryys, jos toiminnan perusta on oma tai alueen etu,  kirkkopoliittinen taktinen liike, eikä hengellinen vastuu?

Helsinki vai Valamo? Kyse ei ole vain rahasta

Kokous järjestetään jälleen Helsingissä. Kysymys, jota ei haluta käsitellä, kuuluu: miksi kalleimmassa mahdollisessa ympäristössä, kun kirkollisesti luontevin paikka olisi Valamon luostari? Syitä tähän ei ole avattu julkisesti. Miksi ihmeessä? Välillä tulee mieleen, tehdäänköhän vielä joskus aloite kokouksen viemisestä Ruotsin laivalle!

Helsinki tarjoaa kohtuullisen korkeat majoitus- ja matkakulut, kalsean kokousmiljöön, joka ei muistuta suuremmin mistään hengellisestä. Samalla Helsinki tarjoaa maallisen ympäristön, joka ei tue luonnollisella tavalla joulupaastoaikaan sijoittuvien kokouspäivien hengellistä rytmiä.

Valamo sen sijaan taas tarjoaa yhteisöllisen elämän, ortodoksisen rukousrytmin, tarvittaessa hiljaisuuden ja tilan, jossa päätöksenteko voisi todella tapahtua kirkon omassa hengellisessä ympäristössä. Samalla kustannukset olisivat todennäköisesti pienemmät ja kokous hyödyttäisi myös taloudellisesti juuri omilla toimillaan, ilman kirkollisverotuloja elävää silti kirkon tukea tarvitsevaa luostarilaitosta. Ja kokousen tiukasta rytmistä väsyneet vapaalle siirtyneet edustajat löytyisivät tarvittessa lähempää.

Kysymys on lopulta yksinkertainen:

Mistä käsin kirkko haluaa tehdä päätöksensä: hotellien kokoussaleista ja kabineteista vai rukouksen keskeltä?

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen sanoi:

“Kun teet päätöksen ilman rukousta, päätät yksin. 
Kun rukoilet, et ole enää yksin.”

Tämä koskee myös kirkolliskokousta.

Asialista vuonna 2025: raskas ja merkittävä

Tämän vuoden asialista on poikkeuksellisen painava. Siihen sisältyy muun muassa:

• kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelma 2026–2030

• valtionavun heikkenemisen vaikutukset yleishallintoon ja sitä kautta heijastuksina seurakuntiin ja niiden vähenevään kirkollisveroon perustuvaan talouteen

• hiippakuntarakenteen mahdollinen uudistaminen, yksi vai kaksi hiippakuntaa, yksi vai useampi metropoliitta, vaiko artkkipiispa ja monta(ko) apulaispiispaa? Entä lainsäädäntö?

• keskushallinnon kiinteistön tulevaisuus Kuopiossa, mihin museo, mihin hallinto ja mihin tai mistä osaavat työntekijät?

• Oulun metropoliitan vaali (vai asian lykkäys), vai pitäisikö ihan ajatella totaalisesti kokonaan uudenlaista "hierarkiajärjestystä"

Hiippakuntarakenteen uudistaminen on erityisen vaativa kysymys. Se edellyttää rehellisyyttä menneisyyden ja tulevaisuuden suhteen, aitoa näkemystä koko kirkon ja sen jäsenistön tulevaisuudesta ja rohkeutta astua ulos vanhoista alueellisista asemista. Päätösten tulee palvella vain kirkon jäseniä, ei yksittäisten vaikuttajien kunnianhimoa tai pelkoja tai yhden (kenties ongelmallisimman) alueen hyvinvointia.

Kyse ei ole pelkästään rakenteista, vaan suunnasta

Kirkolliskokous on paljon enemmän kuin tekninen päätöksentekoelin. Se on paikka, jossa koko kirkon yhteinen ääni voisi kuulua, jos se sille suodaan. Kysymys kuuluu:

Haluammeko olla kirkko, joka tekee päätöksensä hengellisesti?
Vai kirkko, joka ylläpitää vanhoja rakenteitaan ja niihin kietoutuneita piirejä?

Haluammeko kokoontua luostarissa, rukouksen keskellä?
Vai hotelleissa ja kaupunkien hälyssä?

Haluammeko kirkon, joka uudistuu säilyttäen oman traditionsa vai kirkon, joka odottaa ratkaisevaa kriisiä?

Jos mikään ei muutu, jokin lopulta murtuu. Ja silloin kipu on syvä – eikä sitä voi enää ohittaa hymähdyksellä 😇 , laimeilla tiedotteilla tai turhanpäiväisillä somekuvilla ja pintapuolisuudella.

Pyhä Maksimos Tunnustaja tiivisti asian jo 600-luvulla:

“Kirkko ei romahda ulkoa, vaan sisältä,
kun ihmiset lakkaavat etsimästä totuutta.”

On aika kysyä, etsiikö kirkolliskokous vielä totuutta, kuinka johtaa kirkon jäseniä ortodoksista tietä eteenpäin. Vai etsiikö se pelkästään organisaation hallinnollista toimivuutta tavalla, joka voi kaventaa hengellisen vastuun näkökulmaa ja synnyttää kulttuuria, jossa todellinen johtajuus ja vastuu jäävät taka-alalle – niin seurakunnallisella kuin hiippakunnallisella ja ehkä koko kirkonkin tasolla?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

----
EDIT:

JK. 

Kun pahin kiukkupuuska oli mennyt ohi, voin nyt jälkikirjoituksessa rehellisyyden nimissä myöntää olleeni jossakin asiassa väärässäkin. Eräs ystävistäni huomautti minulle aiheesta asiallisesti, ja hänen perustelunsa olivat vakuuttavat. Koska eteläsuomalaisten – erityisesti helsinkiläisten – osuus (lukumäärä) kirkolliskokouksen edustajista on niin suuri, on todennäköistä, että juuri heidän matkakustannustensa poistuminen tai pienentyminen sekä mahdollisuus majoittua kotonaan tekevät kokouksen järjestämisestä Helsingissä mahdollisesti edullisempaa.

Tämän voinen hammasta purren myöntää. Muusta pidän vielä toistaiseksi kiinni kynsin ja hampain. HAP

Hyvää joulupaastoa sinulle!

Jouluikoni
(Kuva: Verifield)

Pieniä ajatuksia kohtaamisista verkossa ja elämässä

Nykypäivän nettikeskustelut ovat muuttuneet monella tavalla monimutkaisiksi ja joskus melko väsyttäviksi. Syitä on varmasti monia, mutta yksi niistä on ehkä se, että verkkoon on tullut yhä enemmän meitä tavallisia suomalaisia ihmisiä kaikkine arjen kokemuksineen: suruinemme, murheinemme, iloinemme ja riemuinemme. Osa meistä voi hyvin, osa ei, ja jokainen kantaa sellaista omaa elämänhistoriaa, jota me muut emme aina näe. Ja ehkä juuri siksi keskusteluissa näkyy niin monenlaisia tunteita ja sävyjä.

Kaikkialle lonkeronsa levittävä Internet tarjoaa meille oivallisen paikan purkaa tunteitamme – tavalla, joka voi joskus olla hyvä, joskus ei niin hyvä. Toisinaan joku saattaa kirjoittaa ihan muusta kuin omasta olostaan, ja samalla rivien väliin voi silti kätkeytyä viesti, jota me muut emme osaa heti tunnistaa. Saatamme reagoida väärin. Kaikilla ei ole taitoa tai voimia etsiä taustalla olevaa asiaan lisätietoja tai ymmärtää, mihin tilanteeseen kirjoittaja oikeastaan viittaa.

Olen joskus miettinyt, että netistä on tullut eräänlainen korvike mielenterveyspalveluille, silloin kun ihmisellä ei ole mahdollisuutta saada tai joskus edes halua etsiä apua muuten. Se on inhimillistä, mutta ei millään tavalla ihanteellista. Netti ei voi olla kenenkään hoitaja eikä terapeutti. Kun ihminen ei tule kuulluksi omassa elämässään, hän hakee paikkaa, jossa voisi edes vähän purkaa sisintään.

Me, jotka liikumme verkossa – tai elämässä yleensä – olemme kuitenkin yhä samoja ihmisiä kaikkine omine vahvuuksinemme ja heikkouksinemme. Kenties me samalla täällä liihotellessamme voisimme itse tehdä jotakin, edes pienen pienen teon, jolla maailma ympärillä muuttuu hieman valoisammaksi. Sitä kannattaisi varmasti aina joskus miettiä.

Olen omalla kohdallani oppinut vasta eläkepäivillä jotakin, minkä olisin toivonut oppivani paljon aikaisemmin: kehumaan ja kiittämään ihmisiä. Kiitän myyjää, parturia, lääkäriä, hoitajaa – ketä tahansa, joka palvelee minua tai auttaa asioissani, ja pyrin tekemään sen myös vilpittömästi ja koko sydämestä.

Ja miten monta kertaa olenkaan nähnyt, miten pienikin kiitos muuttaa hetken. Ihminen lähtee tilanteesta hymyillen, ehkä jopa aavistuksen onnellisempana. Se ei maksa minulle mitään, mutta antaa paljon toiselle. Niin, ja kyllä se antaa hyvän olon minullekin.

Miksi minun piti odottaa eläkkeelle asti oppiakseni näin yksinkertaisen asian? En tiedä. Ehkä elämä on ollut täynnä kiirettä, huolia, perhettä, työtä ja velvollisuuksia. Niin se on meillä monilla. Mutta kiitoksen antamiseen ei tarvita paljoa. Eikä sen tarvitse odottaa eläkeikää.

Kannattaisi joskus vain pysähtyä ihan vain hetkeksi. Katsoa toista ihmistä silmiin ja sanoa: Kiitos. 

Leikkasit hyvin hiukseni. Annoit minulle hyvää palvelua. Olen nyt paremmalla mielellä, kun kerroit, että asia on näin. Oli ilo tavata asiantunteva ihminen. Tai ihan vain: Hyvää päivänjatkoa sinulle, oli mukava tavata.

Jospa nämä sanat ja teot jotakin opettaisivat meille kullekin, että pienikin hyvä sana voi olla toiselle ihmeellisen suuri lahja. Sillä jokainen sana, joka tuo toiselle valoa, on pieni siemen hyvää maailmassa

Hyvää joulupaastonaikaa
ja hyvää päivää sinullekin.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Muistamme Ukrainaa – noin Suomessakin elettiin 86 vuotta sitten

 

Aamun Koitto nr. 49 / 1939 etusivun yläosa.

Nykyinen tilanne Ukrainassa koskettaa meitä syvästi. Sodan todellisuus, perheiden hätä, jatkuva epävarmuus ja pakolaisuuden raskas taakka tuntuvat täälläkin, vaikka seuraamme tapahtumia kaukaa. Kun katsomme omaan historiaamme, huomaamme, ettei tämä ole meille vierasta: Suomessa elettiin noin 86 vuotta sitten hyvin samanlaisia, elämää järisyttäviä hetkiä. Tämä rinnastus ei ole vain historiallinen huomio – se kutsuu meitä rukoukseen, myötätuntoon ja rauhan etsimiseen.

---

Arkkipiispa Hermanin sanat sodan keskeltä

Joulukuun alussa 1939 silloinen Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koittoon tervehdyksen, jossa hän puhui sodan repimälle seurakunnalleen. Hän kuvasi, miten syvä ja äkillinen muutos pakotti suomalaisia ortodokseja jättämään kotinsa Karjalassa ja siirtymään vieraiden ihmisten, tapojen ja yhteisöjen keskelle. He saapuivat täysin uudenlaisille paikkakunnille – usein sellaisiin, joissa heidän perinteitään, kulttuuriaan tai edes kirkkoaan ei tunnettu lainkaan.

Herman ei kuitenkaan kirjoittanut epätoivoon vajonneena, vaan pyrki lohduttamaan ja rohkaisemaan. Hän muistutti Jumalaan turvaamisesta, yhteisestä vastuusta ja velvollisuudesta kantaa toistensa kuormia. Hänen sanansa osoittivat, että juuri vaikeina aikoina kirkko on kutsuttu olemaan rauhan ja toivon lähde.

---

Evakkouden kokemusten kautta katsottu yhteys Ukrainaan

Tätä yhteyttä on minun erityisen helppo ymmärtää, sillä olen itsekin evakkojen lapsi. Olen kasvanut kuunnellen tarinoita kodin menettämisestä, sukulaisten kohtaloista, pelosta ja epävarmuudesta. Lapsuuteni maisemissa sodan jäljet olivat yhä näkyvissä – ei vain rakennusten tai maisemien tasolla, vaan ihmisten elämässä ja olemuksessa.

Sodan seuraukset olivat läsnä arjessa monin tavoin: invalideja näki kyläteillä sen ajan käsikäyttöisissä ”veivattavissa invamopoissa”, ihmiset kantoivat mukanaan menetyksiä, ja monen kotiin palasi mies, joka oli muuttunut – hiljaiseksi vetäytyjäksi tai levottomaksi öisin, posttraumaattisten haavojen kanssa. Perheissä oli niukkuutta, puutetta ja suurta surua, mutta myös sitkeyttä, yhteishenkeä ja kykyä kantaa toisia.

Minunkin kotona – evakkona paikkakunnalle tulleen isäni hankkimassa talossa – asui kotinsa menettäneitä Karjalan evakkoja, sukulaisia yhdessä huoneessa.

Kun nyt katson Ukrainaan, en siis näe vain uutiskuvia – näen kerrostuneen historian. Näen sen, mitä tapahtuu ihmisille, kun he joutuvat lähtemään kodeistaan, kun he asettuvat vieraisiin yhteisöihin ja kun he kantavat hätää läheisistään, sukulaisistaan, ystävistään ja kotimaastaan. Näen sen pelon, joka seuraa taakse jääneistä, ja sen valtavan surun, joka syntyy menetyksistä, joita ei voi korvata.

---

Rukous ja toiminta kulkevat käsi kädessä

Pyhä Johannes Krysostomoksen saarnoissa esiintyy ajatus, että kristitty ei voi elää ilman rukousta, kuten ihminen ei voi elää ilman hengitystä. Hän käytti toistuvasti vertauksia, joissa rukous on “elämän ilmaa” ja “sielun hengitystä”. Rukous on siis kristityn hengitystä, ja juuri nyt sen merkitys korostuu. Siksi meidän tulee muistaa erityisesti kaikkia Ukrainan ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta myös kaikkia ukrainalaisia – rintamalla taistelevia, kodeissaan pelkääviä, pakolaisia ja niitä, jotka yrittävät rakentaa arkeaan hajonneen maan keskellä.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos kantaa maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon tehtävää: herättää toivoa, muistuttaa oikeudenmukaisuudesta ja kutsua kohti rauhaa. Hänen äänensä on myös osa kirkon yhteistä rukousta ja sen luottamusta siihen, että oikeudenmukainen rauha on mahdollinen.

Rukous ei kuitenkaan saa jäädä pelkäksi ajatukseksi. Se kutsuu meitä toimimaan: tukemaan pakolaisia, osoittamaan myötätuntoa, antamaan aikaamme ja apuamme, puhumaan rauhan puolesta ja vastustamaan vihan aaltoja omassa arjessamme. Kuten arkkipiispa Herman opetti, kristityn tehtävä on kantaa, lohduttaa ja palvella – sillä Kristuksen esimerkki kulkee meidän edellämme.

---

Rauhan jano kaikkialla maailmassa

Ukrainan suru tuntuu läheiseltä, mutta emme saa unohtaa, että ihmiset kärsivät myös muualla. Gazassa ja Sudanissa - sotaa, nälkää ja epätoivoa pakenevat ihmiset odottavat maailmalta tukea ja oikeudenmukaisuutta. Konflikteja on monilla muillakin alueilla. Kristillinen rukous ylittää rajat: se kohdistuu jokaiseen, joka elää pelon ja epävarmuuden keskellä.

---

Valon kantajia tämän päivän maailmassa

En halua kutsua ketään erikseen johonkin “mukaan”, sillä olemme kaikki jo inhimillisesti osa tätä samaa tarinaa. Mutta haluan rohkaista jokaista antamaan rukoukselle sijaa, pysähtymään Ukrainan, Gazan ja Sudanin äärelle, ja avaamaan sydämensä niille, jotka joutuvat pakenemaan tai rakentamaan elämäänsä uudelleen.

Pienet teot – rukous, myötätunto, auttaminen ja lempeys – ovat valon siemeniä. Ne voivat kannatella ihmistä hetken verran pidemmälle ja muistuttaa siitä, ettei mikään pimeys ole niin syvä, ettei siihen voisi syttyä toivon liekki.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun kaikki on järkyttävää – eikä mikään oikeasti kiinnosta

 

Kuvan otsikko voisi olla:
"Vaarallinen karhu liikkuu kylän raitilla"

Verkkojournalismi elää huomiosta. Klikki tuottaa rahaa, lukijoita, näkyvyytä, ja otsikko on syötti. Jokainen “järkyttävä” ja “koskettava” lupaus on pieni kaupallinen ansa: avaa sivu, niin ehkä saat tietää enemmän. Väärä oletus.

Yhä useammin lukija ei saa tietää mitään. Otsikko herättää kiinnostuksen – ja tappaa sen brutaalilla tavalla saman tien.

Ilmiötä kutsutaan nimellä "curiosity gap", tiedonaukko, joka jätetään tarkoituksella avoimeksi. Otsikko ei kerro, mitä tapahtui, vaan vain, että jotain tapahtui. Lukija houkutellaan täyttämään aukko omalla mielikuvituksellaan. Kun hän lopulta klikkaa, hän huomaa, ettei siellä ollutkaan mitään täytettävää.

---

“Suru-uutinen perheestä”

Oikeasti: koira kuollut. Otsikko näyttää traagiselta, mutta artikkeli saattaa kertoa lopulta jonkun somettajan lemmikistä. Tunne on aito, mutta yhteys lukijaan täysin keinotekoinen. Empatiaa myydään halvalla.

Sama rakenne toistuu otsikoissa kuten “Yleinen vaiva voi viedä sairaalaan” – ja paljastuu, että kyllä, kyllä ... jos sitä ei hoida vuosiin. Kiitos tästä ”mullistavasta uutisesta”.

---

“Vertti Mahtonen kuollut”

– Kuka helskutun Vertti? Tämä on oma lajinsa. Kuolemalla pelataan, koska tiedetään sen toimivan. Henkilö voi olla sohvaperuna, entinen tositeevee-osallistuja tai joku, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan, liekö toimittajakaan. Otsikon voima perustuu kuoleman dramaattisuuteen, mutta sisältö ei kanna. Silloin kuolema muuttuu markkinointikeinoksi – ja mikään ei ole enää surullista, vain väsyttävää.

Tämä on journalismille hengenvaarallista. Ei siksi, että se tappaisi ihmisiä, vaan siksi, että se tappaa merkityksen – ja pian koko julkaisun. Ainakaan minä en lue enää sellaista.

---

“Uusi käänne jutussa”

Oikeasti – se joka ei käännä mitään. “Uusi käänne” on kuin valmiiksi painettu tarra, joka liimataan mihin tahansa: rikokseen, säähän, politiikkaan. Todellisuudessa “käänne” on usein vain mitätön lisälausunto, kuva tai sosiaalisen median päivitys – eli ei yhtään mitään uutta. Mutta se antaa oikeutuksen julkaista saman jutun uudelleen uutena. Kun muuta ei ole, otsikko pelastaa päivän – hetkeksi.

---

“Tuttu lääke tekee sairaudet melkein olemattomiksi”

Terveysotsikot ovat klikkiotsikoiden raskassarjalaisia. Ne pelaavat toivolla ja pelolla: “Tämä tuttu lääke tekee sairaudet lähes olemattomiksi”, “Et usko mitä tapahtui, kun hän lopetti kahvin.”

Ongelma ei ole aihe, vaan tapa. Kun kaikki on joko ihmelääke tai hengenvaarallista, mikään ei ole enää uskottavaa. Lopulta lukija väsyy. Hän ei klikkaa enää mitään. Ja silloin media on saavuttanut nollapisteensä – täydellisen merkityksettömyyden.

---

Kun kaikki on tärkeää, mikään ei enää ole

Klikkiotsikko on kuin huuto pimeässä: “Katso tänne!” Mutta jos huutoja on liikaa, kukaan ei enää kuuntele. Jos joku huutaa “Varo karhua”, sille vain nauretaan.

Journalismin uskottavuus ei romahda yhdessä yössä, vaan lukuisilla pienellä “järkyttävällä käänteellä”, jotka eivät johda mihinkään. Kun lähes jokainen otsikko lupaa liikaa, lukija oppii, ettei mihinkään kannata uskoa. Se on kuin laimentaisi kahvia kerta toisensa jälkeen – lopulta siinä ei ole makua eikä energiaa.

---

"Kansa raivoaa"

Tai ehkä ei. Usein se “kansa” on vain yksi toimittaja, joka keksii, että “kansa raivoaa” kuulostaa paremmalta kuin että “pari vähäpätöistä kommenttia somessa”. Yleisöä ei enää ole – on vain algoritmi, joka näyttää juuri ne pari tulista kommenttia, joiden avulla otsikko saa kipinää.

Näin syntyy illuusio raivosta, jossa yksittäinen mielipide paisutetaan kansanliikkeeksi. Mutta kun lukija huomaa, ettei kukaan oikeasti raivoa, hän alkaa epäillä myös muita juttuja.
Jos “kansa” on valetta, ehkä kaikki muukin on.

---

Hyytävät kelit uhkaavat Suomea

Mutta ulkona on –13 astetta – siis juuri sitä, mitä marraskuussa Suomessa usein tavallisesti on. Ei myrskyä, ei hätätilaa, vain alkutalvi. Silti otsikot kiljuvat “hyytävistä keleistä”, "melkein jääkaudesta", kuin vuodenaikojen normaali kierto olisi katastrofi.

Sääuutinen on klikkiotsikon pehmein muoto: vaaraton ja helposti toistettava. Se ei loukkaa ketään, mutta ei myöskään kerro mitään.

“Hyytävät kelit”, “ennätyspakkaset”, “poikkeuksellinen talvi” – ja lopulta puhutaan tavallisesta suomalaisesta säästä. Kun normaali muuttuu otsikossa poikkeukseksi, katoaa todellisuuden mittakaava. Silloin ei enää tiedä, onko oikeasti kylmä – vai vain toimittaja on palellut otsikon sisällä.

---

Aito viesti vs. median tarina

On tärkeää erottaa aito viesti – todellinen suru, sairaus, ihmisen tarina, aito todellisuus – mediakulutuksen tarinasta, jossa se kaikki typistyy houkuttimeksi. Aito viesti kertoo, mitä tapahtui ja miksi se koskettaa. Klikkitarina kertoo vain, että jotain tapahtui, ja käyttää sitä syöttinä.

Aidosta otsikosta välittyy vihje asiasta itsestään, ei sumuinen lupaus. Hyvä otsikko voi olla kiinnostava ilman että se on valheellinen. Siinä kulkee mielestäni selkeä raja journalismin ja klikkibisneksen välillä.

---

Ei kiinnosta

Klikkiotsikot eivät ole vain ärsyttäviä. Ne ovat sisällöllisesti huonoja ja joskus jopa olemuksellisesti vaarallisia. Ne syövät lukijan kiinnostusta, ja lopulta koko julkaisu lakkaa kiinnostamasta ketään. Kun kaikki on “järkyttävää”, mikään ei enää järkytä. Ja se, jos mikä, on oikeasti surullinen uutinen.

---

Mitä toimittaja voisi tehdä toisin

Klikkiotsikoiden houkutus on ymmärrettävä: kilpailu on armotonta, ja huomio on valuuttaa. Mutta journalistin työ ei lopu siihen, että joku klikkaa. Sen pitäisi alkaa vasta silloin.

Mitähän asialle voisi tehdä? Median päätoimittajien olisi syytä puuttua asiaan, ellei sitten ko. median ”taustarahoittaja” tee tätä mahdottomaksi – kuten vaikkapa noissa iltapäivälehdissä. Kaiken pitää kannattaa ja tuoda firmaan rahaa. Silti muutama yksinkertainen periaate voisi pelastaa paljon:

Vaikkapa se, että muistasi aina: "Otsikko kertoo, ei vihjaa"
Lukijaa ei tarvitse johdattaa harhaan. Hyvä otsikko paljastaa uutisen ytimen, mutta jättää tilaa kiinnostukselle. Sen pitää juuri herättää oikeanlainen, aito kiinnostus lukea uutinen.

Olisi myös ihan hyvä, jos "sisältö lunastaisi lupauksen".
Jos otsikko herättää suuria tunteita, sisällön pitää olla sen arvoinen. Jos ei ole, parempi madaltaa otsikkoa kuin lukijan luottamusta.

Toimittajan olisi hyvä muistaa sekin, "ettei tee ihmisistä välineitä". Kuolema, sairaus ja suru eivät ole sisällön polttoainetta. Ne ovat todellisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioituksen. Niiden käyttö klikkiotsikoissa kertoo mauttomuudesta ja huonosta mausta.

Ja ehkä vielä: "Pidä laatu houkutuksena".
Hyvä journalismi voi olla – tai oikeammin – pitää olla kiinnostavaa ilman halpoja temppuja. Kun sisältö on vahvaa, otsikko voi olla rehellinen.

Klikki voi myydä hetken, mutta rehellisyys rakentaa yleisön, joka palaa takaisin. Ja lopulta se on ainoa “käänne”, joka todella merkitsee. Kaikessa mediassa!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com