Tunne historiasi – tunnet itsesi

Olen viime aikoina pysähtynyt silloin tällöin miettimään, kuinka paljon meissä asuu menneisyyttä. Ei pelkästään niitä omia elettyjä vuosia, lapsuuden muistoja ja nuoruuden kokemuksia, vaan myös jotain siitä valtavasta elämän aarrearkusta, jonka menneet sukupolvet ja tapahtumat ovat meille jättäneet. Uskon vakaasti, että oman elämän historian ymmärtäminen on avainasemassa itsensä tuntemisessa. Omat juuret, ne hetket jotka ovat muovanneet minua, ilot ja surut, onnistumiset ja epäonnistumiset – ne kaikki muodostavat sen ainutlaatuisen tarinan, joka olen.

Minun oma tarinani kietoutuu vahvasti Suomen historiaan. Olen syntynyt ns. nyky-Suomessa, mutta olen Karjalan evakkojen jälkeläinen. Tämä perintö on aina ollut vahvasti läsnä elämässäni, vaikka se lapsuudessa ei aina täysin auennutkaan. Evakoiden rajut kokemukset, menetetty kotiseutu ja uuden elämän rakentaminen lähes tyhjästä vieraassa ympäristössä ovat osa perheeni ja siten myös minun identiteettini peruskerroksia. Tämä tausta on antanut minulle tietynlaisen sitkeyden ja kyvyn sopeutua muutokseen, mutta se on myös herättänyt kysymyksiä juuristani ja siitä, mihin minä oikeasti kuulun.

Tämä kysymys identiteetistä on korostunut erityisesti eläessäni ortodoksina luterilaisessa maassa. Olen kasvanut ympäristössä, jossa luterilaisuus on valtavirtana, ja ortodoksisuus on usein nähty pienenä, ehkä hieman vieraana uskontona, erikoisuutenakin. Tämä on ajoittain synnyttänyt minussa jonkinlaisen identiteettikriisin. Olenko täysin suomalainen, kun uskonperintöni poikkeaa valtaväestöstä? Miten yhdistän karjalaiset juureni, jotka ovat historiallisesti vahvasti sidoksissa ortodoksisuuteen, tähän kotimaahani ja sen luterilaiseen kulttuuriin?

Tämän pohdinnan keskellä historiaorientoituneena ortodoksisen kirkkoni historia on ollut minulle myös valtava aarre. Sen tunteminen on auttanut minua ymmärtämään oman hengellisen kotini juuria, niitä arvoja ja uskomuksia, jotka ovat ohjanneet ihmisiä vuosisatojen ajan Karjalassa ja muualla. Kirkon historia ei ole vain luettelo tapahtumista, vaan se on kertomus ihmisten kamppailusta uskonsa puolesta, pyhien elämästä ja Jumalan läsnäolosta maailmassa – kertomus, johon myös karjalaiset juureni vahvasti kytkeytyvät.

Samalla tavalla oman maani historia on ollut tärkeä ankkuri. Vaikka uskonperintöni eroaa valtaväestöstä, olen silti osa tätä kansaa. Olen kasvanut täällä, jakanut tämän maan historian ilot ja surut. Oman maan historian tunteminen auttaa minua ymmärtämään suomalaista kulttuuriamme, arvojamme ja niitä haasteita, joita esi-isämme ovat kohdanneet tässä maassa, johon myös evakkomme lopulta juurtuivat.

Eikä tarinamme suinkaan rajoitu oman maan rajojen sisäpuolelle. Olemme osa Euroopan historiaa, monimuotoista ja vaiherikasta kertomusta, joka on muokannut koko läntistä maailmaa. Euroopan historian tunteminen avartaa näkökulmaamme, auttaa meitä ymmärtämään nykyisen maailman monimutkaisia suhteita ja niitä aatteellisia virtauksia, jotka ovat vaikuttaneet meihin kaikkiin, riippumatta uskonnosta tai etnisestä taustasta.

Kun yhdistämme nämä eri tasot – oman henkilökohtaisen historiani, karjalaiset juureni ja ortodoksisen uskoni, kirkkoni historian, oman maani historian ja Euroopan historian – alamme hahmottaa laajempaa kuvaa siitä, keitä me todellakin olemme ja mistä tulemme. Historia ei ole vain pölyttyneitä vuosilukuja ja nimiä, vaan se on elävää perintöä, joka virtaa meissä jokaisessa. Se on kuin maassa kiinni olevat juurakko, joka ankkuroi meidät maahan ja antaa meille voimaa kasvaa, riippumatta siitä, missä maaperässä satumme milloinkin olemaan.

Tunne historiasi, niin tunnet itsesi. Se ei ole vain kaunis ajatus, vaan syvällinen totuus. Kun ymmärrämme menneisyyden, meillä on paremmat valmiudet ymmärtää nykyisyyttä ja rakentaa tulevaisuutta, sovittaen yhteen eri identiteettimme ja löytäen oman paikkamme tässä monimuotoisessa maailmassa. Se auttaa meitä arvostamaan perintöämme, oppimaan menneistä virheistä ja vaalimaan niitä arvoja, jotka ovat osoittautuneet ajattomiksi. Historia on peili, josta voimme katsoa itseämme syvemmältä ja löytää vastauksia kysymyksiin, joita emme tienneet edes kysyä, löytäen samalla rauhan oman monimuotoisen identiteettimme kanssa.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Vasojärven varjo: Opettaako historia meille mitään?

Pyhän lähteen tšasouna Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestyksen kirkon vieressä.
(kuva © Hannu Pyykkönen)

Elämme aikaa, jota leimaa syvä jakautuneisuus. Uutiset täyttyvät sodista, ihmishenkien menetyksistä Ukrainassa, Israelissa ja lukemattomissa muissa konfliktipesäkkeissä ympäri maailmaa. Vastakkain tuntuvat olevan jyrkät ideologiat, uskonnot ja poliittiset näkemykset. Miksi? Mikä saa ihmiset tarttumaan aseisiin ja aiheuttamaan sellaista tuhoa ja kärsimystä?

Tähän kysymykseen etsiessäni vastauksia, mieleeni palasi tarina Vasojärven luostarista, kun laitoin luostarista yhden kuva Fb:n etsivulleni.

Tämä syrjäinen, Karjalan sydämessä sijaitseva pyhä paikka on kokenut vuosisatojen saatossa uskomattoman määrän tuhoa ja uudelleenrakentamista. Sen kohtalo Neuvostovallan aikana on karua luettavaa. Luostari suljettiin, sen pyhyys häväistiin. Munkkiveljestö kohtasi julman lopun kirkon seinustalla, vain yksi houkaksi tekeytynyt jäsen säästyi. Luostarin muurit revittiin, kivikirkko muutettiin ravintolaklubiksi ja puukirkko voimistelusaliksi. Jopa ammuttujen munkkien hautapaikalle rakennettiin tanssilava.

Hautausmaan päälle rakennetun tanssilavan sijalle pystytetty Venäjän kaikkien uusmarttyyrien muistolle pyhitetty tšasouna.
(kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Vasojärvi tuhottiin. Jo 1600-luvulla ruotsalaiset ja puolalaiset hävittivät puurakenteisen luostarin surmaten igumeni Dorofein ja seitsemän veljestön jäsentä. Mutta luostari nousi tuhkasta, elpyi 1800-luvulla ja koki uuden kukoistuksen 1800-luvun lopulla pyhän Johannes Kronstadtilaisen tuella.

Silti, Neuvostovallan aika iski Vasojärveen armotta. Sen lisäksi, että luostari häväistiin, sen naapuriin syntyi Interposelok-niminen kylä, jonne houkuteltiin amerikansuomalaisia sosialismin aatteen siivittämänä. Stalinin vainojen vuosina hekin kokivat hirvittäviä kohtaloita. Talvisodan aikana luostarin alue toimi suomalaisten mm. Hyrsylän mutkasta kotoisin olleiden siviilivankien leirinä, jossa olot olivat epäinhimilliset. Myöhemmin alueella toimi nuorisorikollisten vankila ja mielisairaala.

Vasta Neuvostoliiton romahdettua luostari palautettiin kirkolle vuonna 1992. Nunnat aloittivat vaivalloisen kunnostustyön, ja myöhemmin luostari palasi munkkiluostariksi. Hajotetut muurit rakennettiin uudelleen, kirkot saivat uusia kupoleita ja kellotornin. Hautausmaan päälle rakennettiin tšasouna uusmarttyyrien muistolle.

Vasojärven tarina on raaka muistutus siitä, kuinka ideologiat, poliittiset järjestelmät ja ihmisten välinpitämättömyys voivat tuhota pyhää, rikkoa yhteisöjä ja aiheuttaa valtavaa kärsimystä. Se on kertomus menetyksestä, häväistyksestä ja lopulta myös uudelleenrakentamisesta ja toivosta.

Mutta kysymys jää kaihertamaan: olemmeko me oppineet mitään tästä kaikesta? Katsoessamme Ukrainan, Gazan tai minkä tahansa muun konfliktin runtelemaa aluetta, näemmekö Vasojärven kohtalon varjon? Ymmärrämmekö, kuinka helposti ideologiat voivat sokaista ja johtaa tuhoon? Opimmeko koskaan arvostamaan rauhaa, ymmärrystä ja ihmisarvoa yli kaiken muun?

Vasojärven kivetkin voisivat kertoa tarinaa siitä, kuinka viha voi tuhota, mutta myös siitä, kuinka usko ja yhteisö voivat rakentaa uudelleen. Toivon hartaasti, että jonain päivänä ihmiskunta oppii tämän läksyn ilman, että yhä uusien Vasojärvien kohtalot toistuvat.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lue lisää Vasojärven luostarista:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Vasojärven_luostari

Ortodoksiset some-sivustot ylläpitäjän silmin

Elokuvasta tuttu ”Mielensäpahoittaja” elää yhä vahvana sosiaalisessa mediassa. Minäkin voisin sanoa hieman ”mieleni pahoittaneeni” yrittäessäni vuosia ylläpitää ja valvoa joitain ortodoksisia some-sivustoja Se alkaa nyt tuntua hankalalta. Olenkin jo vuosien varrella sulkenut muutamia sivustoja enemmän tai vähemmän äkillisesti, mutta aina joku on jatkanut edellisen kaaduttua.

Seuraavat ajatukseni tästä aiheesta eivät ole yleistä, tutkittua tietoa, vaan omia kokemuksiani – niin hyviä kuin huonojakin.

Ensimmäiset askeleet ja foorumin aika

En muista tarkalleen, milloin avasimme ensimmäisen Ortodoksi.netin some-sivuston. Se ei ollut Facebook-sivu, vaan silloin puhuttiin foorumista, jota minä ja muut moderaattorit valvoimme.

Foorumin alkuajat olivat melko mukavaa aikaa. Ihmiset arvostivat kanavaa, jossa saattoi vaihtaa mielipiteitä ja esimerkiksi kirkkoon liittymistä harkitsevat saattoivat saada tietoa ortodoksisista asioista. Valitettavasti sinnekin eksyi tyypillisiä ”änkyröitä”, jotka alkoivat vähitellen koetella sietokykyä. Nämä henkilöt olivat usein itseään täynnä, kaikkitietäviä ja omasta mielestään lahjakkaita, laukoen omia mielipiteitään täytenä totuutena toisista ja heidän ajatuksistaan välittämättä.

Muutamien foorumivuosien aikana opin nopeasti tunnistamaan nämä ”änkyrät”. Syntyi myös vastareaktio, jonka myötä aloitimme pohdinnan, miten heidät voitaisiin poistaa foorumilta ilman suurta draamaa. Tuolloin suomalainen some-keskustelukulttuuri oli kuitenkin mielestäni jo ajautunut jonkinlaiseen kaaokseen, jopa epäonnistumiseen.

Tapa, jolla suomalaiset olivat oppineet käyttämään internetiä ja sen foorumeita, oli nurinkurinen. Se ei opettanut oikeanlaista some-keskustelukulttuuria tai -tapoja, vaikka suomalaiset yleisesti ottaen osasivatkin käyttäytyä kohteliaasti. Tietysti joukossa oli aina niitä, joille normaali käytös oli hankalampaa, mahdollisesti erilaisten sairauksien vuoksi.

Ongelmien kasvu ja sivustojen sulkemiset

Kun keskustelufoorumeille ja some-palstoille alkoi tulla yhä enemmän ihmisiä, oli selvää, että joukossa oli monia neurokirjon ihmisiä tai muita käyttäytymisongelmaisia. Älykkyystason ollessa usein normaali tai jopa korkea, ongelmat tällaisilla alkoivat ilmetä voimakkaasti.

Näiden ”änkyröiden” vuoksi jouduimme sulkemaan ensin keskustelufoorumin. Myöhemmin, kun perustimme uusia some-sivuja esimerkiksi Facebookiin, niitäkin jouduttiin ajoittain sulkemaan keskustelun muuttuessa mahdottomaksi. Jossain vaiheessa tuli mahdolliseksi poistaa häiritseviä keskustelijoita tai estää heidän pääsynsä sivustolle. Tämä ei tuntunut hyvältä, mutta se oli välttämätöntä keskustelukulttuurin säilyttämiseksi. Mielipiteet sananvapauden rajoittamisesta ja keskustelukulttuurin parantamisesta jäivät jokaisen omaksi pohdittavaksi.

Useita keskustelusivustoja piti lopulta sulkea, koska ylläpitäjien ja moderaattoreiden kärsivällisyys ei riittänyt jatkuvaan riitelyyn. Oli parempi lopettaa sivusto kuin ryhtyä laajaan estämiseen ja poistamiseen.

Uudet sivustot ja muuttuva keskustelukulttuuri

Tämä tilanne johti uusien some-keskustelusivustojen syntyyn muiden toimesta. Niiden keskustelukulttuuri vaihteli asiapitoisista aina riitelyyn ja loukkausten heittelyyn, mikä hajotti keskustelijat eri ryhmiin. Kirkon omat keskusteluryhmät vetivät luonnollisesti eniten osallistujia, mutta samalla vapaaehtoisten ryhmien loputtua keskustelujen monimuotoisuus väheni. Kirkon ryhmät ovat usein sidoksissa tiukkoihin virallisiin kantoihin, eivätkä ne välttämättä käsittele vaikeita aiheita.

Jotkut keskusteluryhmät kuitenkin kukoistivat monipuolisuudellaan. Uudeksi ongelmaksi nousi keskustelijoiden ikääntyminen ja heidän mahdollisesti puutteelliset tietotekniset taidot, mikä johti heidän muuttumiseensa hiljaisiksi ”näytteenkatsojiksi”.

Samaan aikaan aiemmin aktiiviset ”loanheittäjät” olivat ehkä hieman varovaisempia, mutta jatkoivat samankaltaista negatiivista käytöstä, etsien syyllisiä ja levittäen uudenlaista, omaa ”oikeampaa” ortodoksisuutta perinteisen tilalle.

Huonot tavat tarttuivat, ja monet eivät edes hakeutuneet asiallisille keskustelusivuille, joissa sellaista käytöstä ei suvaittu. Tämä osaltaan johti keskustelukulttuurin kapenemiseen ja vaikeiden aiheiden välttelyyn.

En tiedä, kuinka yleisiä nämä havaintoni ovat kaikissa muissa (ei-ortodoksisissa) some-keskusteluryhmissä, mutta tiedän, että joissakin ryhmät ovat lakanneet toimimasta riitelyn ja henkilökohtaisten hyökkäysten vuoksi. Emme siis ole kai ainutlaatuisia näiden ortodoksisten keskusteluryhmiemme kanssa.

Oma väsymys ja tulevaisuuden suunnitelmat

Oman kohdallani vuosia kestänyt turhautuminen ja ajatukset lopettamisesta alkavat ehkä nyt viimein saavuttaa päätepisteensä. Haluan todella irtaantua näistä puuhista ja vanheta rauhassa, vaikka olenkin pitänyt sivujen ylläpitämisestä. Minun on nyt mietittävä tarkkaan, mihin suuntaan ohjaan jäljellä olevan aktiivisuuteni sosiaalisessa mediassa ja mahdollisilla muilla nettisivuilla.

Aion kuitenkin jatkaa toimittamista omilla, poikieni ja miniäni kanssa perustamillamme sivuilla, ortodoksisella tietosivustolla www.ortodoksi.net.

Tämä sivusto on ollut toiminnassa jo yli 20 vuotta, perustimme sen 2000-luvun alkuvuosina. Sivuston sisältämä ortodoksinen tieto on suureksi osaksi pysyvää, vaikka ihmiset ympäriltä vaihtuisivatkin. Sivuja ja niiden tyyliä voi uudistaa, mutta ortodoksinen perustieto ei juurikaan muutu. Koska ikääntymiseni tuo erilaisia fyysisiä rajoituksia, katson viisaammaksi vetäytyä monista toimista. Uusia, pitkäjänteisiä vapaaehtoisia ei ole odottamassa jonoksi asti. Sydämeni palaa kuitenkin edelleen Suomen ensimmäiselle ja yhdelle Euroopan ensimmäisistä ortodoksisista tietosivustoista: Ortodoksi.netille – niin kauan kuin elän.

Käy katsomassa: https://www.ortodoksi.net/index.php/Etusivu

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ei tämä enää ole mukavaa!

Viime päivinä olen yrittänyt miettiä, miksi nettiin kirjoittaminen ei enää tunnu niin mukavalta, kun miltä se joskus aiemmin tuntui. Yritin siksi mielessäni listata joitain syitä tällaisen tuntemuksen syntyyn. Näistä ajatuksista syntyi tämä blogi.

Näin jälkeenpäin arvioiden olen viettänyt mitä ilmeisimmin liian paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, ja eritoten niistä tietyllä tavalla koukuttavavimmassa: Facebookissa. Näin jälkeenpäin ajateltuna myöskin voi sanoa, että facebook ei ole enää nykyään samanlainen kun se oli joskus. Vaikka se samalla on hurjasti uudistunut ja jopa parantunut teknisesti, niin sosiaalisessa mielessä siitä on tullut entistä kauheampi paikka. Sitä käyttävät ihmiset ovat muuttuneet – sanoisin että osa jopa oudoiksi – ja syynä saattaa tietysti olla se, että nyt noita sivuja käyttävät laajalti myös sellaiset ihmiset, joilla ei ole ollut aiemmin minkäänlaista tietokonekokemusta, sosiaalisista sivusta nyt puhumattakaan. Ja samalla toisinpäin sivuston: sivustot ovat jättäneet sellaiset ihmiset, joilla olisi ollut kokemuksia molemmista noista asioista. Minä lienen jonkinlainen välitilassa olija, joka vielä toiselta jalaltani roikun facebookissa, toisen ollessa jo kokonaan ulkona.

Millainen on sitten minun mielestäni tämä nykyinen huonommaksi muuttunut facebook?

Useilla siellä vierailevilla ihmisillä tarvittavat digitaidot ovat varsin huonoja. Ei tosin kaikilla, mutta ehkä sellaisilla, jotka eivät todellakaan aiemmassa elämässään ole paljoakaan joutuneet tietokoneiden kanssa tekemisiin. Nyt vanhoilla päivillään he yrittävät täyttää sosiaalista yksinäisyyttään roikkumalla tietokoneen maailmassa, Internetissä. Kyseessä siis on mitä ilmeisimmin joukko vanhempia ihmisiä, eläkeläisiä. Sivustojen tekijät ovat useinmiten tehneet sivut siinä toiveessa, että joku lukisi niitä ja toivottavasti myös kommentoisi niitä sanoin. Sosiaalisen median sivuja ei varmaankaan tehdä pelkästään sivujen tekemisen riemusta, vaan ne ovat tarkoitetut kanssakäymisen välineiksi, siis myös kommentoitavaksi – ja mieluummin sanoin.

Digitaitojen puutteessa ei aina osata kulkea tekstissä eteenpäin esimerkiksi linkkien kautta ja ns. ”lukeminen” jää usein pelkkään kuvien katseluun ja otsikkojen lukemiseen. Jos joku vaivautuu lukemaan tekstin, hän ei suinkaan aina vaivaudu vastaamaan siihen sanoilla, vaan joillakin netistä poimituilla hieman tympeällä gif-kuvilla tai -animaatioilla.

Samalla, kun lukuisa joukko hyvälaatuisia aikakausilehtiä on joko lakannut ilmestymästä tai niiden julkaiseminen on vähentynyt, ja monta kertaa lehden ja tilauksen hinta noussut sellaiseksi, että monella ei ole enää varaa lukea aikausilehtiä, ihmiset hakevat ilmaisia korvikkeita netistä. Facebook on yksi tällainen.

Toisinaan kenties yksinäisyydestä johtuvasta syystä hakeudutaan sitten sellaisiin ryhmiin tai sivuille joissa jotain sisältöä löytyy katseltavaksi ja ajankuluksi. Silloin tällöin ei mene kauaakaan, kun joku tällainen lukija sitten tormistautuu ja kommentoi jotain asioita sivustolla, jos se siellä on vain mahdollista. Aina ei kuitenkaan ole.

Sitten ollaankin jo taas uudenlaisten ongelmien parissa. Monella ei toisinaan ole kyseisen sivuston asioiden suhteen minkäänlaista asian osaamista, pelkkä kiinnostaus ja asiaosaamisen puutteet ovat silloin melkoisia. Silti mielipiteitä ja omia näkemyksiä asioista lauotaan melko railakkaasti ja ”suurella asiantuntemuksella” ja mentaliteetilla: ”mutta minä haluan sen olevan näin”. Usein jopa välittämättä normaaleista "käyttäytymis- ja kohteliaisuussäännöistä".

Kun samalla huomattavan monella lukijalla alkaa iän ja puutteellisen osamattomuuden mukana tullut kärttyisäisyys – ja usein jopa siinä ohessa suoranainen ilkeys – saada tilaa yhä enemmän lähes "lonkalta lauoituissa", sen enempää ajattelematta tehdyissä mielipiteissä, soppa onkin jo melkein valmis.

Ihmisistä tulee ulos aivan erilainen ”somepersoona”, mitä hän mahdollisesti aiemman elämänsä aikana – tai jopa normaalioloissa – muuten on ollut: uudenlainen kärttyisä vanha ukko tai akka, jollaisen kohtaaminen ei ainakaan minusta enää tunnu kovinkaan mukavalta.

Jos sitten samoilla sivuilla jostain syystä häärii myös muunlaisia ihmisiä, usein nuorempiakin, joiden elämän ovat täyttäneet erilaiset salaliittoteoriat, massahysteria tai jopa jonkinmoinen joukkopsykoosi, vainoharhaisuus, analyyttisen ajattelun heikkeneminen, soppa kiehuukin jo melkoisella vauhdilla yli äyräiden.

Ainakaan minusta tuollaisella sivustolla vieraileminen tai toimiminen ei ole enää mukavaa ja seurauksena onkin usein sivuston jättäminen kokonaan sivuosaan tai ainakin niin paljon sivuun, kun se kulloinkin on mahdollista.

Itse olen toiminut aktiivisesti monella sellaisella sivustolla, joiden tarkoitus on ollut jakaa jonkinlaista mahdollisimman oikeaa tietoa jostain erityisistä asioista. Asioista, joista minulla saattaa olla joko tietoa tai joista voin hankkia tietoa ja jakaa sitä edelleen. Viime aikoina olen yhä useammin ja useammin kysynyt itseltäni: kannattaako enää tehdä tuota – onko siinä mitään järkeä – miksi pahoittaa mielensä hakkaamalla päätä "nettimäntyyn".

Kun samalla tietotekniikka ja kehitys tälläkin saralla menee hurjaa vauhtia eteenpäin tuoden mukanaan uusia asioita, jotka samalla voivat olla joko hyviä tai huonoja – riippuu ihan tilanteesta ja käytöstä – niin tällaiset ajatukset ovat entistä enemmän syventyneet ja vahvistuneet. Miksi taistelisin "tuulimyllyjä" vastaan? Viitsinkö todella enää tehdä tätä sellaisten kanssa, jotka eivät asioita selvitä ja tutki analyyttiseti ja riittävästi? Sen sijaan he antavat "musta tuntuu"-lausuntoja.

Samalla myös moninaisista ympäristössämme ja maailmalla tapahtuvista muutoksista ja asioista johtuen ihmisten ajattelutapa ja käyttäytyminen toisia ihmisiä kohtaan on muuttunut radikaalisti. Tavallisille tutuille asioille annetaan uusia merkityksiä, jotka ovat usein kaukana todellisuudesta tai vahvasti väritettyjä. Vihollisia, väärin uskovia, pahaa puhuvia tms. nähdään kaikkialla. Ihmisten ”otsaan lätkitään” erilaisia leimoja aivan omituisten omien ja usein virheelistenkin – hyvä ettei vainoharhaisten – käsitysten perusteella.

Jos joissain asiaosaamisessa on vääristymiä, puutteelisten nettitaitojen ja osaamisen sijaan olisi syytä lisätä jollakin tavoin nettiymmärrystä ja asioiden oikeaa hyödyntämistä ja jopa suvaitsevaisuutta. Kaikissa asioissa ei voi suinkaan julistaa aina omaa individualistista oikeaa ”uskomustaan”, vaan niissäkin on usein olemassa muunlainen totuus, pysyvä totuus, usein vieläpä se oikeakin totuus.

Ei tämä todellakaan ole enää niin mukavaa kuin ennen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Teko(äly)ortodoksisuus

Tämäkin kuva on tilaustyönä tätä blogijuttua varten tekoälyn avulla tuotettu.

Olen viime päivinä joutunut pohdiskelemaan omaa ortodoksisuuttani, siis omaa suhtautumistani ortodoksiseen uskontoon. Ainakin eräällä tietyllä tavalla: "Voiko ortodoksi käyttää hyväkseen – ainakin puhuessaan omasta uskonnostaan – tekoälyä?"

Aihetta ovat aiemmin puheissaan siteeranneet ainakin Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos sekä Australian arkkipiispa Makarios. Patriarkka korosti eräässä puheessaan suunnilleen seuraavaa:
”Ortodoksinen kirkko ei ole välinpitämätön nykymaailman, tieteen kehityksen tai yhteiskunnallisten tapahtumien suhteen.”

Hän sanoi myös:
”Ortodoksinen perinne on ehtymätön lähde elämän periaatteille, mutta se vaatii tutkimusta ja teologista ponnistelua vastatakseen nykyajan haasteisiin.”

Australian arkkipiispa Makarios on todennut useissa puheenvuoroissaan, että ortodoksinen kirkko ei ole teknofobinen, eli teknologiaa pelkäävä. Hän on korostanut, että teknologiaa voidaan ja pitääkin hyödyntää kirkon työssä, mutta sen käyttöön liittyy myös tärkeitä eettisiä näkökulmia.

Hän näkee teknologian mahdollisuutena levittää evankeliumia ja palvella ihmisiä. Hän on kannustanut hyödyntämään digitaalisia alustoja ja sosiaalista mediaa yhteydenpitoon ja opetukseen. Hän on myös korostanut, että teknologia voi auttaa kirkkoa tavoittamaan uusia ihmisryhmiä ja tarjoamaan hengellistä tukea niille, jotka eivät pääse perinteisiin jumalanpalveluksiin.

Mutta se eettisyys!

Arkkipiispa Makarios on kuitenkin varoittanut teknologian liiallisesta käytöstä ja sen mahdollisista negatiivisista vaikutuksista ihmisten elämään. Hän on painottanut, että teknologian käytössä on aina pidettävä mielessä ihmisarvo, yksityisyys ja yhteisöllisyys. Hän on myös tuonut esille huolensa siitä, että teknologia voi vieraannuttaa ihmisiä toisistaan ja luoda keinotekoisia yhteyksiä, jotka eivät korvaa aitoja ihmissuhteita.

Ainakin maailmalla – Suomessa ehkä vähemmän – on nähty, että kirkon tehtävänä on löytää tasapaino teknologian hyötyjen ja haittojen välillä. Kirkon tulisi ohjeistaa jäseniään käyttämään tekoälyä eettisesti ja ohjata teknologian käyttöä kirkon työssä.

Mitä Suomen ortodoksinen kirkko on sitten tehnyt asian hyväksi? Minun tiedossani ei ole mitään laajempia toimia, jotka olisivat olleet tämän suuntaisia, tätä asiaa eteenpäin vieviä. Kirkon niillä tehtäväalueilla, jotka toimivat juuri netissä tai sosiaalisessa mediassa, saattaa jopa olla sellaisia ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista osaamista koko asiaan. Osa heistä haikailee vielä lakkautetun ainoan valtakunnallisen painetun ortodoksisen lehden perään. Lehden lakkauttaminen oli tosin todella vahinko, mutta pitäisi enemmän miettiä, mitä sen sijalle. Miksi on jääty tuleen makaamaan?

Eräs ystäväni vieraili äskettäin ortodoksisten opettajien koulutustilaisuudessa. En tiedä kuinka suuri oli tuo joukko, jolta hän kertoi kysyneensä, käyttävätkö he opetuksessaan apunaan tekoälyä. Lähes kaikkien käsi oli noussut, mikä ainakin minulle oli melko suuri yllätys, mikäli tuo oli totta. Ja toki miksei olisi.

En varmasti ole enää minkäänlainen neuvonantaja tai asiantuntija ortodoksisen uskonnon opetuksen saralle, vaikka alalla 40 vuotta toiminkin. Toimiessani virassa vasta viimeisinä parina vuosikymmenenä käytössämme oli alkuun melko yksinkertaisia Nokian Mikro-Mikko tietokoneita, mutta myöhemmin jo huomattavasti parempia ja monipuolisempia tietoteknisiä välineitä. Tänä päivänä tuokin asia on valtavasti muuttunut ja kehittynyt siitä kun jäin eläkkeelle. Jonkin verran olen omien lasteni ja lastenlasteni ohessa seurannut ja jopa tehnytkin jotain nykyisillä välineillä ja ohjelmilla, mutta asiantuntijaksi minusta ei toki tällä alueella ole. Silti en suinkaan vierasta käyttää uusia teknologioita ja jopa tuota paljon parjattua tekoälyä.

Oma käyttöni rajoittui mm. siihen, että käänsin erilaisia ortodoksisia tekstejä useista eri kielistä tietokoneiden käännösohjelmien ja oman vieraiden kielien osaamiseni avulla suomeksi. Sieltä avautuikin todella laaja ja monipuolinen ortodoksinen tekstistö, joissa kirjoittajina oli älykkäitä pappeja, piispoja, mutta myös maallikkoja. Julkaisin tekstejä eräällä ortodoksisella sivustolla.

Se oli todella mielenkiintoinen maailma. Erittäin laajoista teksteistä saattoi tekoälyn avulla saada aikaiseksi tiivistetyn, monipuolisen ja opettavan tekstin. Tekoäly jopa jäsenteli asiat varmasti paremmin, kuin itse olisin osannut sen tehdä.

Mutta, mutta!

Sitten astui kuvioihin ns. perinteinen ortodoksisuus. Tässä tapauksessa sananmukaisesti viime aikoina esiin noussut "todellinen", ainakin ilmeisesti joiltain pieneltä, mutta äänekkäältä osin kenties käännynnäisten masinoima ”oikea”-ortodoksisuus. Eihän tällä tavalla tuotettu teksti voi olla lähes sen 2000 vuotta vanhan ortodoksisen kirkon oikeaa ortodoksista, siis traditionaalista oikeaoppista opetusta. Siis Kirkon, johon he ovat vasta liittyneet.

Ja lisäksi vielä: joitain tekstejä tuotettiin mediaan sotaa käyvän Venäjän pappien kirjoittamista teksteistä. Tässä tapauksessa ilmeisen ”vainoharhaiset oikeaoppiset” löivät otsaan heti venäläisen trollin leiman ja siinäpä se sitten oli.

Kieltämättä kritiikkikin oli aivan paikallaan joiltakin osin. Tottumattomana tähän moderniin välineeseen saatoin joskus (tai useimmiten) jättää merkitsemättä sen, että se oli tuotettu tekoälyllä, tai jopa sen, mistä lähteestä se oli tuotettu. Selityksenä myöhemmin mainitsin sen, että teksti oli niin moneen kertaan ”suodatettu” tekoälyn ja oman tarkistukseni kautta eri lähteistä, että se ei enää oikeastaan ollut kenenkään muun kuin tekoälyn toisten teksteistä tuottamaa tekstiä. Samalla kuitenkin ihan kuranttia ortodoksista tekstiä, joka kerrottiin käännetyn vieraista kielistä. Sen tarkistamiseen riitti toki minunkin osaaminen.

Viimeinen pisara tässä "tekoälyortodoksisessa" maailmassa oli sitten tekoälyllä luodut kuvat.

Perinteisesti ortodoksisuudessa on kauniita kuvia, ikoneja ja kuvien merkitys on valtava koko ortodoksiselle uskolle. Siksi tietyllä tavalla ymmärrän osittain aiheutuneen kalabalaliikin. Kuviin oli toki merkitty että ne olivat ns. kuvituskuvia, jotka siis osaltaan vain täydensivät tärkeintä osaa: tekstiä. Antoivat sille jonkinlaisen kuvallisen avun, lisän.

Toki käytössäni olisi ollut tuhansittain omia ottamiani ortodoksisia kuvia ja lisäksi muidenkin kuvia, joita tuossa olisi voinut käyttää. Mutta oli mielenkiintoista myös kokeilla uutta. Miltä näyttäisi kuva, jonka tekoäly kyseiseen aiheeseen oli "luonut"?

Tekoälyn tuottamat tai korjailemat kuvat ovat muiden maallisempien aiheiden kohdalla aika laajaltikin olleet ns. framilla niiden sisältämän virheiden tai jopa ihan väärän informaation vuoksi. Joten maaperä tekoälypohjaisille kuville ei ollut oikein suotuisa.

Silti itse ajattelen tällaisissa tietoiskuartikkeleissa, että tekstin merkitys on toki huomattavasti suurempi kuin kuvan merkitys, vaikka teksti olisi ns. ortodoksista tekstiä.

Toki edustava, hyvä, kaunis, ortodoksinen kuva on aina paras mahdollinen vaihtoehto. Mutta nyt kyseessä oli kokeelliset tietoiskuartikkelit, jotka olivat nopeatempoisessa sosiaalisessa mediassa, jossa toki voisi yrittää ainakin korostaa myös tekstin osuutta kuvien kustannuksella. Ja eivät nuo tekoälykuvatkaan suinkaan rumia olleet.

Seuraus kuitenkin oli, että tuollainen kokeilu jäi sitten melko lyhyeen eräällä toimittamallani sosiaalisen median sivuilla. Jossakin muualla sitä voi toki vielä käyttää, etenkin sellaisilla sivuilla, joissa ns. oma sananvaltani on hieman suurempi. Samalla kuitenkin tarjoutui mahdollisuus luopua rasittavasta ja kuluttavasta sisällön tuottamisesta ja moderoinnista sosiaalisessa mediassa ja voin nyt antaa aikaa jollekin muulle. Vaikkapa sille pohdinnalle, miten tekoälyä voi käyttää hyvin ja mahdollisimman oikein myös ortodoksisessa opetuksessa.

Lainaan loppuun vielä patriarkkamme Bartholomeoksen sanomaa:
”Patriarkka korosti teologian roolia dialogissa ja ihmisen pyhyyden kunnioittamista. Hän totesi, että tiede ja usko eivät ole välttämättä ristiriidassa, vaan voivat yhdessä palvella ihmiskuntaa, kunhan tieteen saavutuksia käytetään vastuullisesti ja eettisesti.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com