Isänmaan puolesta

Hilipan kirjoittama metsästystarinakirja vuodelta 1938

Jokin aika sitten julkaistussa blogikirjoituksessani puhuin oman suvun James Bondista. Näin tein, koska tässä jokin aika sitten alkuvuodesta 2024 selvisi yllättäen, että omasta suvussamme todellakin löytyi tällainen oma ”james bond”, isänmaansa puolesta vakoilua harrastanut henkilö. Lisäksi oli huojentavaa saada tietää, että tuo isänmaa tarkoitti tässä tapauksessa ihan omaa maatamme, Suomea. Hän siis teki tuota toimintaa Suomen etua ajatellen. Olisi ehkä ollut hieman vaikeampi kirjoittaa tällaista blogijuttua, mikäli tuo maa olisikin yllättäen ollut joku muu, varsinkin itäinen naapurimme. Sen verran tämän hetkinen maailmanpoliittinen tilanne vaikuttaa varmasti minuunkin, että ehkä olisin ennemmin vaiennut tuollaisesta ihmisestä, kuin kertonut siitä näin julkisesti.

Kyseessä on varsin läheinen sukulainen, ns. toinen serkku, suomalainen, perikarjalainen mies, mutta samalla kosmopoliitti. Tapasin hänet nuorena poikana ainakin pari kertaa, kun hän vieraili kotonani Tuupovaarassa. Hän oli syntynyt samoihin aikoihin isäni kanssa. Hän oli kohtuullisen varakkaan kauppiassuvun vesa. Oli muutaman vuoden isääni vanhempi, mutta keskenään he olivat ymmärtääkseni varsin hyviä kavereita. He ratsastivat yhdessä, molemmille oli omat hevoset, kalastivat yhdessä ja metsästivät yhdessä. Metsästys ja kalastus olivat tällä serkulle varsin mieluisia harrastuksia. Metsästystarinoista hän kirjoitti jopa mainion kirjankin 1930-luvulla. Toisaalta taisivat kumpikin olla hieman sellaisia iloista ja huoletonta elämää viettäviä "raikulipoikia".

Meille ”pikkupojille” isämme oli aikanaan joskus sotien jälkeen kertonut oman tarinansa tästä miehestä ja hänen vaiheistaan. Se oli varsin mielenkiintoinen tarina ja tarina sai helposti minunkin mielikuvitukseni laukkaamaan jo silloin, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Nämä tarinat liittyivät viime sotiin, joissa serkun kerrottiin olleen mm. kaukopartiossa ja työskennelleen venäläisten sotavankien leirilläkin, koska hän osasi sujuvasti venäjää. Sukutarinan mukaan hänen sanottiin venäjän lisäksi osaavan montaa muutakin kieltä: ruotsia, saksaa, englantia, kenties jotain muutakin. Nyttemmin osa noista tarinoista on osittain alkanut näyttää peitetarinoilta.

Minulla ei kuitenkaan ollut eikä edelleenkään ole minkäänlaista tietoa siitä, missä hän oli koulunsa käynyt ja noita kieliä oppinut. Sen muistan, kun kerran nuorena kerroin matkastani Saksaan, hän innostuneena kyseli minulta monista sellaisista berliiniläisistä paikoista, jossa hän ymmärtääkseni oli kertomansa mukaan joskus vieraillut. Näin jälkeenpäin olen omissa arveluissani ajoittanut nuo hänen mahdolliset matkansa Eurooppaan jonnekin kenties 1920-30-luvuille. Hän oli selvästi innostunut silloisista matkakohteistani ja suositteli minulle monia kohteita, joissa minun ehdottomasti tulisi käydä.

Nyt paljon myöhemmin on selvinnyt myös se, että hän mahdollisesti oli lukioikäisenä mukana jopa Virossa Pohjan Poikien joukoissa. Ranskan ja englanninkielen todellisesta osaamisestakin on tullut esille mielenkiintoisia tietoja. Niistä lisää myöhemmin.

Tietoa tuosta hänen osaamistaan eri kielissä, siis laajasta kielitaidostaan, ruokki myös meille kerrottu tieto siitä, että sodan jälkeen hän oli työskennellyt kaksikymmentä vuotta Ruotsissa Tukholmassa Dagens nyheter-lehdessä kielenkääntäjänä.

Se, miksi hän oli Tukholmassa, Ruotsissa, heti sodan jälkeen, on sitten ihan oma tarinansa. Olen siitä joskus jossain yhteydessä muistaakseni jo kirjoittanutkin, ja se tieto, mikä minulla asiasta on isäni aikanaan kertomana, on suurin piirtein seuraava:

Sodan jälkeen hän oleskeli – sattuneesta syystä – jossain Länsi-Suomessa, olisiko ollut Vaasassa tai jossain siellä päin. Pinttyneenä herrasmiehenä hänellä oli tapana ruokailla aina samassa ravintolassa. Hänellä oli toimiensa vuoksi – mitä ilmeisemmin – laaja tuttavapiiri, johon kuului myös paikkakunnan poliisipäällikkö vai nimismieskö hän sitten olikaan. Eräänä päivänä tämä poliisimies tuli samaan aikaan samaan ravintolaan ja kysyi voiko hän lounastaa yhdessä serkkuni kanssa. Pitkän ja varmasti mielenkiintoisen lounaan jälkeen poliisimies kertoi serkulleni, että hänen olisi viisasta mahdollisimman pian nousta satamassa olevaan veneeseen, joka vie hänet Ruotsiin. Tämä siksi, että hänellä on määräys tulla pidättämään serkkuni heti seuraavana aamuna.

Näistä vaiheista minulla ei ole luonnollisesti mitään omia kokemuksia tai muistoja, sillä en ollut tuohon aikaan 1940-luvun puolenvälin aikoihin vielä syntynyt. Kaikki ne tiedot ja muistot, jotka minulla noilta sodan jälkeisiltä ja sodan ajoilta ovat, ovat isäni minulle kertomia. Nyt jälkeenpäin moni isäni kertoma asia on tosin tullut uudenlaiseen valoon ja olen jopa ryhtynyt ajattelemaan, olivatkohan sittenkään kaikki nuo tarinat, joita meille pojille kerrottiin, sitten ihan oikeasti totta. Ja olivatko ne "totta" myös isälleni vai valehteliko hän oikeasti? Oliko niissä osa totuutta, ja osa ei totta? Suojeliko hän Hilippaa näillä kertomuksilla? Monia muita tämän kaltaista asioita on käynyt mielessäni, kun nyt olen selvitellyt näitä tapahtuneita jossain määrin. En tietenkään ole enää jaksanut lähteä erilaisiin arkistoihin selaamaan asiakirjoja, mutta onnellisten sattumien kautta olen saanut käsiini joitakin sellaisia virallisia asiakirjoja ja tietoja, joista voi nyt ehkä paremmin arvuutella, mitä mahdollisesti silloin oli tapahtunut.

Nyt tuntuu vahvasti siltä, että mitä ilmeisimmin se, mitä meille kerrottiin, ei ehkä ollut ihan totta tai olivat ehkä ns. muunneltua totuutta, mutta seuraukset mitkä näistä kerrotuista jutusta sanottiin tapahtuneen – kuten esimerkiksi pakeneminen Ruotsiin – olivatkin sitten totta. Ristiriitoja siis on ilmennyt niin asiakirjoissa ja tiedoissa, ja tiedoilla tarkoitan tässä tapauksessa näitä omia sukutarinoita. Mutta palataanpa tähän tarkemmin sitten seuraavassa blogijutussa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com