10.2.21

Korona ravistelee kirkkoamme, jäljet pelottavat

Kuulin tänään surullisen tarinan korona-ajan ortodoksisista hautajaisista. Nuoren isän kuollessa vakavaan sairauteen häneltä jäi nuori leski ja pieni lapsi, jotka molemmat joutuivat yhtäkkiä melkoiseen myllerrykseen elämässään: perheen elättäjä kuoli, taloudelliset ongelmat olivat ovella, asunto oli liian kallis ja liian suuri kahdelle ja lukuisia muita syvältä luotaavia muutoksia lesken ja lapsen elämään.

Jo pelkästään kuolema – vaikka sen tiesi kenties tulevan jo hieman aiemmin – oli järkytys, joka edellytti luonnollisesti läheisiltä ja ystäviltä tukea. Kukapa nuori ihminen osaisi järjestellä kaikki nykyisen monimutkaisen yhteiskunnan vaatimat hautausjärjestelyt – puhumatta sitten ollenkaan korona-ajan järjestelyistä kaiken sen surun, pelon, järkytyksen ja huolen keskellä. Tukea olisi tarvittu monissa asioissa ja lesken oma jaksaminen oli äärirajoilla, ellei jo ylittänytkin sen.

Tällaisena aikana ja nykyisin koronaohjein on pakko miettiä, onko kaikki kirkkomme antama ohjeistus kohdallaan. Toimiiko organisaatio kriisin aikana sillä tavalla kuin sen tulisi oikeasti toimia? Löytyykö kirkosta tukea ja ohjausta kriisin aikana
sitä tarvitseville, joka ei itse osaa eikä jaksa sitä pyytää?

Noita pohdin kuullessani tuon surullisen tarinan. Mietin, mitä tekevät kirkon työntekjät oikeasti nyt, kun ortodoksisuuteen niin oleellisesti kuuluvat yhteisölliset ja voimaannuttavat jumalanpalvelukset ovat pelkkiä ”akvaario-ohjelmia”, joissa katsellaan ”kalojen uintia itse siihen osallistumatta” – opimmeko mekin uimaan "akvaariokasvien" joukossa samalla tavalla vai jääkö koko homma sittenkin melko pinnalliseksi.

En tunne tietenkään tarkasti, mitä kirkon työntekijät eri hiippakunnissa ja seurakunnissa tekevät, milloin he ovat ”kentällä”, milloin toimistossa, milloin jossain muualla. Kun itse olen tarvinnut ottaa yhteyden pappiin, yleensä se onnistuu suurella viiveellä, jos pappi muistaa soittaa takaisin. Harvemmin hän vastaa puhelimeen. Syy on varmaan minussa: soitan sopimattomaan aikaan. Joskus – varsinkin jos soitan toiseen seurakuntaan – vastapuhelu on kokonaan jäänyt tulematta. Onko syynä kiire, välinpitämättömyys, muistamattomuus tai joku muu – sitä en todellakaan tiedä, pelkästään ihmettelen.

Palaan vielä tuohon alussa mainitsemaani äkilliseen kuolemaan, jossa ystävät halusivat järjestää lesken apuna hautajaisia ja siihen liittyviä lukuisia asioita. Ei onnistunut. Joko vastassa oli ”paaviakin paavillisemmin” ohjeita noudattavat byrokraatit tai muutoin mahdollisesti huonon omanarvontunnon omaava toimenhaltija, joka ei pitänyt siitä, että joku muka ”neuvoi”, mitä halusi hautajaisissa olevan, miten toimittavan. Ei tuollaisen käyttäytymisen pitäisi olla järkyttynyttä ihmistä vastassa hautajaisia järjestettäessä. Onneksi mukaan mahtui inhimillisiäkin työntekijäöitä, jotka näkivät ohjeiden läpi ja ohi ja ymmärsivät hädän ja tuskan ja osasivat joustaa silloin, kun se suinkin oli mahdollista ja hieman muulloinkin.

Jos ihmiset saavat törmäillä kaupoissa ja supermarketeissa, örveltää ravintoloissa ja muissa juottoloissa, kokoontua turvavälein kokouksiin jne.
miksi he eivät voi osallistua samanalaisin joukoin, samanlaisin turvavälein ja maskeja käyttäen hautajaisiin. Kun paikalla on papin, kanttorin ja lukijan sekä mahdollisesti vahtimestarin lisäksi suuressa kirkkosalissa vain ne kuusi seitsemän sallittua hautajaisvierasta, joista yksi on leski, toinen poika, kolmas ja neljäs isä ja äiti, mahdollisesti myös lesken vanhemmat, eipä siinä kuoroon mahdu enää oikein ketään ja muutenkin ulkopuolelle saattavat jäädä juuri ne tukihenkilöt, joita silloin olisi tarvittu. Välttämättä mukaan eivät pääse edes kantajat. Ja ne, jotka haluaisivat päästä hyvästelemään hyvän ystävän, vainajan, jäävät ovien ulkopuolelle. Ei tunnu reilulta!

Tällainen ei voi jatkua kauan. Ymmärrän toki taudin sen leviämisen ja tartuntojen uhan ja vakavuuden ja niin varmasti ymmärtävät hautajaisvieraatkin, muuta ymmärtävätkö asioista päättävät ja niitä pilkulleen noudattavat työtekijät asian inhimillisyyden. Sitä mietin. Tällainen tilanne karkottaa ihmiset kirkon yhteydestä ja paluu saattaa olla liian vaikeaa monista syistä. Jatkuuko kato kirkosta, vai mitä tapahtuu. Se nähdään pian.

Samalla kun mietin tuota, pohdin – tosin oikeasti edes tietämättä, miten on – miten korona-aikana papit, kanttorit, diakoniatyöntekijät tai vaikka vapaaehtoistyöntekijät ovat huomioineet ne lukuisat vanhat ja muut yksinäiset ihmiset, jotka peloissaan kyyhöttävät kotona koronapelossa neljän seinän sisällä. Varsinkin yksineläjät, jotka eivät edes saa usein puhua toisten kanssa, elleivät itse ole aktiiveja ja soittele tutuille tai sukulaisille. Entä ne, jota eivät soittele tai ne, joille eivät tutut ja sukulaiset soittele, soittelevatko kirkon työntekijät heille?

Luulen, että tämän koronakauhistuksen jälkeen "luudalla on töitä", kun mietitään, miten kirkollisverovaroja on käytetty. Onko niillä ostettu hienoja striimauslaitteita, joita ei edes oikein osattu käyttää ja joilla nyt tuotetaan ”tuutin täydeltä” verkkolähetyksiä kymmenistä eri kohteista samaan aikaan, vaihtelevalla tekniikalla ja taidolla ja tietysti varsin vaihtelevalla sisällöllä? Joskus ilman ääntä, joskus pelkkää analogia tai ikonia tai papin jalkoja tuijottaen, joskus levottomasti kirkossa huuhaillen. Hurahdettiinko väärällä tavalla digiloikkaan? Vai onko jo olemassa olevia laitteita (vaikka puhelimia, sähköpostia) käytetty muunlaiseen, tilanteen vaatimaan diakoniatyöhön? Olisiko striimauksia voinut keskittää, suunnitella, kohdentaa paremmin? Antaa opetusta tekijöille, hankkia keskitetysti samanlaisia laitteita, joita on sitten helppo käyttää muuallakin? Siirtää toimintaa striimauksen sijaan ihmisten väliseen työhön, jota voi koronasta huolimatta tehdä myös etänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: