Niin minäkin sitten pääsin pienestä pohjoiskarjalaisesta kunnasta oppikouluun opiskelemaan ylioppilaaksi. Sitä varten piti mennä kouluun useamman kymmen kilometrin päähän lähimpään kaupunkiin, Joensuuhun. En muista, oliko silloin ketään muuta opiskelemassa omalta kylältä samalla tavoin. Ei ainakaan samassa oppikoulussa. Lienemme olleet niitä ”harvoja valittuja”.
Koulumatka taittui aluksi mopolla vanhemman veljen kyydissä kirkonkylältä rautatieasemalle, jonne oli matkaa noin reilut 5 km. Herätys oli aamulla kuuden maissa ja juna oli perillä Joensuussa sillä lailla, että juoksemalla juuri ennätti kouluun kello 8.00. Jos juna oli myöhässä tai juoksit liian hitaasti, Joensuun lyseon vahtimestari laittoi koulun kellon soidessa sisälle kello 8.00 ulko-ovet lukkoon. Ne avattiin sitten jälleen aamuhartauden jälkeen ja myöhästyneenä jouduit selittämään opettajalle tai rehtorille, miksi olit myöhässä ja oliko siitä sitten syytä antaa jonkinlainen huomautus tai rangaistus.
Koulussa sai lounasaikaan ostaa vahtimestarin myymillä ruokalipuilla sitten lautasellisen yksinkertaista ruokaa, joka usein tuli syötyä kotoa saatujen eväsleipien kanssa.
Iltapäivällä koulun loputtua joutui usein sitten kulkemaan huomattavan hitaasti rautatieasemalle, koska juna ei suinkaan lähtenyt heti koulun päätyttyä, vaan vasta myöhemmin illalla, siten, että kotona oli joskus 7 tai 8 maissa pimeässä ajetun mopomatkan jälkeen. Tuhtin iltapalan jälkeen oli sitten jonkin aikaa mahdollisuus tehdä kotiläksyjä ja sitten olikin jo aika mennä nukkumaan, koska aamulla oli taas aikainen herätys. Joskus, kun ei jaksanut tehdä kotitehtäviä illalla, niitä tuli tehtyä sitten kouluun menomatkalla junassa, joskus myös kotiinpäin mennessä.
Näin jatkui sitten pari-kolme kuukautta ja talven lähestyessä ja illan pimeyden alkaessa entistä aikaisemmin ja liukkaan kelin turvallisuutta pelätessä, vanhempani päättivät, että pojille järjestetään ns. kortteeri, alivuokralaisasunto iltaruualla, Joensuusta. Näin sitten tapahtuikin ja yksitoistavuotias Hannu aloitti näin oman elämänsä itsenäistymisen asumalla viikot kaukana kotoa Joensuussa, alkuun veljen kanssa ja myöhemmin yksin. Viikonloppuna pääsin kotiin.
Seuraavat vuodet kasvattivatkin sitten pientä Hannu-poikaa melko konkreettisella tavalla selviytymään elämästä ja etenkin usein: selviytymään siitä yksin. Tämä, jos mikä, myös omalla tavallaan kannusti minua hankkimaan koulutuksen ja sitä kautta aikanaan kohtuullisen ammatin, jossa selviäisin helpommalla ja myös hengissä niin omalta kohdaltani kuin myöskin tulevan perheeni kohdalta. Ja näin myös tapahtui.
Tuollaisia ajatuksia putkahti päähäni tässä eräänä päivänä, kun lueskelin mediasta ihmisistä, jotka olivat joko törttöilleet tai tehneet jotain muuta vähemmän merkittävää tai tärkeää, ja heidän nimiensä edessä vilahti eriskummallisia ammattinimikkeitä: mediapersoona ja sohvaperuna.
Mietin huvittuneena, missähän noitakin ammatteja opetetaan? Mikä on se koulutus, jonka jälkeen ihminen voi käyttää noita ”ammattinimikkeitä” vai käyttääkö media niitä ihan luvatta ja jossain tietyssä tarkoituksessa?
Samalla tuli tietysti mietittyä sitäkin, että kyllä tämä maailma on tosiaan sitten siitä ajasta, kun Hannu-poika oli yksitoistavuotias, muuttunut melkoisesti. Vaikeaa vaan sanoa kumpaan, suuntaan parempaan vai huonompaan. No - tai ei nyt niin vaikeaa.
elämänmatkaaja (outo ”ammattinimike” muuten tuokin)
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti