Tuli näemmä kirjoitettua taas melko* särmikkäästi tuo edellinen blogijuttu, mutta se kuuluu ilmiselvästi* perusominaisuuksiini - onneksi tai valitettavasti, ihan lukijan näkökannasta riippuen. Kirjoitin myös jälleen sellaista tekstiä, ettei se kaikille kuulemma* avautunut. No sekin kai kuuluu ominaisuuksiini, mutta johtuu myös ainakin osin* tällaisen blogijutun asettamista laillisuusrajoituksista. Olisikohan minun siis pitänyt sittenkin toimia vastoin omaa luontoani ja olla mielin kielin kaikille, mahdollisesti valehdella tai ainakin toimia hyviä tapoja ja lakeja vastaan?
Minä kirjoitan yleensä* - ainakin silloin kun kirjoitan näitä Pyykkönen-juttuja - jokseenkin* kriittisesti, sillä katselen maailmaa aivan selvästikin* kriittisesti ja pyrin mitä ilmeisimmin* omalta osaltani ainakin hieman* parantamaan sitä. Ikuinen optimistiko - vaiko kuten joku epäili: pessimisti se on. Kehun, jos on aihetta ja sanon kriittisesti, jos on aihetta. Ei minulla sen kummempia* tarkoitusperiä kirjoittamiselleni ole, vaikka joku melko usein* muuta arvelee. Arvelkoot! Kyllä arveluja maailmaan mahtuu.
Monesti kuitenkin tällaisissa mielipiteen ilmauksissa - etenkin jos mielipide ei satu miellyttämään - vedetään esiin erilaisia "kortteja". Kekkosen aikaan se oli politiikassa usein Neuvostoliitto-kortti, joskus natsi- tai fasisti-kortti. Näinä aikoina se ortodoksisen kirkon piirisissä on usein joko homo-kortti (tai pitäisiköhän sanoa homofobia-kortti) tai sitten se voi olla joko konservatiivi / liberaali- tai suvakki / tiukkis-kortti. Saattaa* niitä olla muitakin, en ehkä tunne kaikkia.
Jotkut valittivat jälleen kerran, ettei blogini teksti avaudu heille. No ei varmasti avaudu, jos elää ravihevosen sivuläpät silmillä, katselematta suuremmin* ympärilleen ja leikkien - ainakin somessa - mahdollisimman oikein* elävää ja näinä päivinä lisäksi viimesen päälle* paastoavaa julkihurskasta, joka puhuu enemmän kuin oikeasti tekee. Mutta mitäpäs se minulle kuuluu!
Ei tekstini mahdollisesti* avaudu sellaisellekaan, joka elää pelkästään kirjoista ja muiden itsensä kaltaisten puheista opittua muodollista ja pinnallista some-orto-to-do-ksisuutta, käy silloin tällöin kirkossa näyttäytymässä, ikoneja ja laulua ihailemassa ja muodostaa käsityksensä kirkosta ja ortodoksisuudesta siitä, mitä somessa kirjoitetaan tai virallisesti julkisuuteen kerrotaan. Eikä se varmaan auennut sellaisellekaan, joka on oppinut ortodoksiasta vain sen, että meillä on ikonit, kauniit kirkkolaulut ja komiat kirkonmenot.
En minä oikeastaan edes heille kirjoitakaan, kuten lienen jo varmaan miljoona kertaa* sen sanonut - kirjoitan, jotta omat ajatukset selkiintyisivät. Ja usein* olen vielä toivonutkin, etteivät nuo edellä luetellut ihmiset edes lukisi näitä juttujani ja mahdollisesti* ihan turhaan pahoittaisi mieltään, kuten taas näyttää joidenkin kohdalla käyneen. Periaatteeni mukaisesti, kun olen sitten jutun näytölle repäissyt, mitäpä sitä enää sen jälkeen suuremmin* kommentoimaan ja selittelemään. Vaikka toisaalta sitähän tässä nyt osin joudun toki tekemään. Monestakin syystä, mutta ihan vapaaehtoisesti mutta myös hieman vastahankoisesti silti*.
Ymmärtäkööt tekstejäni sitten ne, jotka ihan oikeasti tietävät* tai edes luulevat tietävänsä, mistä kirjoitan - heitäkin on melko* paljon - ja nariskoot ne, jotka kyllä tietävät, mistä on kyse, mutta silti elävät tai haluavat elää yhä jossain luomassaan ja omien odotuksiensa ja usein myös illuusioittensa mukaan muovatussa ja oman näköisessä ortodoksian harhakuvassa, fantasiassa. Ja sitten se kolmas ryhmä, joka ei tiedä, eikä ymmärrä. Heistä löytynee varmaan* monenlaisia: narisijaa ja ymmärtäjää ja varmaan niitä H. Moilasia*, joille en suuremmin voi mitään, enkä oikein tiedä, tarvitseekokaan. Mene ja tiedä. Näin se vain on. Minun kannaltani katsottuna. Vastuu on siis lukijalla*.
Joittenkin* mielestä - tai pitäisköhän korjata yksikköön eli olisikohan sittenkin* ollut enää vain yksi epäilevä, toinen on ottanut opikseen ja ei enää ilmeisesti* lue some-juttujani tai ei ainakaan kommentoi julkisesti - niin siis hän epäili, että puran omaa ahdistustani näillä kirjoituksillani. Mitä ihmeen ahdistusta? Hän ilmeisesti* tuntee minut hyvin kyselleessään moista, vaikkei ole koskaan edes nähnyt minua. Näin päättelin niistä melko* henkilökohtaisista viesteistä, joita häneltä sain - ihan kuin entinen pääministeri: pyytämättä. En tainnut kiittää viesteistä, joten sanon sen nyt. Mutta saavat kyllä jo riittää. Pyydän, jos katson tarvitsevani.
Nyt kun ärsytykseni on hieman laantunut, voin sanoa, että ihan varmasti minuakin, kuten kaikkia ihmisiä "ahistaa"* joskus. Puranko sitä ahdistustani näin, se on sitten ihan eri asia. Mutta vastaan kaiken varalta, ettei tarvisisi tätäkin taas arvailla: en pura. Minä en pura ahdistuksiani somessa enkä pidä somea virtuaalisena rippituolinani enkä edes minään Lyylian lepotuolina (mistähän tuokin sanonta lienee peräisin?). Facebook-kaverini tai yleisemmin blogini lukijat eivät ole rippi-isiäni eikä -äitejäni, joille purkaisin ajatuksiani, pahoja tekojani ja syntejäni näin virtuaalisesti vihjaillen ja sitten kirjoittelun ja kenties jälkiselittelyjen kautta niitä mahdollisesti* julkisesti katumalla. Näinhän moni nykyajan somesidonnainen saattaa* toki tehdä. Mutta minulla ei ole mitään tarvetta purkaa omia tähän aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä ahdistuksiani täällä ja tällä tavalla. Jos niitä nyt siis edes suuremmin* onkaan.
En myöskään ole omasta mielestäni homofoobikko, jollaiseksi minua myös jossain* somekommentissa melko pian arvailtiin. Taisi olla lisäksi henkilö, jota en myöskään ole koskaa edes tavannut tai nähnyt livenä. Sanottakoon samalla, että en kyllä ole homokaan, joten puntit lienevät siltä osin osittain tasan. Pärjään kyllä homojenkin kanssa, eikä minulla ole suuremmin* ollut mitään ongelmia toimia heidän kanssaan. Ystäväpiiriini kuuluu heitäkin ja mukavia ihmisiä yleensä ottaen* he ovatkin, niin kuin muutkin ystävät tavallisimmin ovat.
Toki minäkin olen ihminen, joka pitää joistain, hyväksyy jotkut helpommin, jotkut hitaamminen tai sitten inhoaa tai jollain muulla miedommalla tavalla ilmaistuna, en pidä, joistain tyypeistä. Homoudella tai muillakaan samankaltaisilla ominaisuuksilla ei ole tämän asian kanssa yhtään mitään tekemistä. Ja tässä en nyt suinkaan tarkoita mitään seksuaalista pitämistä tai pitämättömyyttä, vaan ihan yleensä normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Joidenkin kanssa on vain helppo hengittää, heitä ymmärrän, joidenkin kanssa kuristaa kummasti ja heidän elämänsä ja kulissinsa ihmetyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Eikä siinä silloin kysellä eikä pohdita, onko henkilö homo tai ei. Näin se kai tässä oikeassa elämässä on, jos jollakin sitä somen lisäksi on. Siis oikeaa elämää. Toivottavasti minulla on.
Lisään vielä tuosta homoasiasta sellaisen yksityiskohdan, etten omasta mielestäni pidä, enkä hyväksy, että tuollaisen seksuaalisen identiteetin omaava henkilö on kirkon töissä, siis palkkatöissä. Kirkon palveluksessa olevan ihmisen pitää minun mielestäni opettaa ja siksi elää kuten kirkko opettaa - tai ainakin pyrkiä elämään niin, näyttää haluavansa elää niin. Tässä tietysti törmätään sitten siihen iänikuiseen kiistaan: mikä onkaan kirkon näkemys kyseisestä asiasta. No - onneksi se on jo sanottu aikaa sitten, eikä se muuksi muutu minun tai kenenkään muunkaan omin nykyaikaisin tulkinnoin.
Muilta osin jokainen ihminen saa minun puolestani tehdä, rakastaa ja elää suurimmassa osassa omia asioitaan ja omaa elämäänsä ihan kuin itse haluaa. Se ei vaikuta minun käyttäytymiseeni, jos tuo toisen ihmisen eläminen ei myöskään vaikuta oleellisesti* haittaavasti omaan eläämääni. Jokainen vastatkoon pääsääntöisesti* itse omasta elämästään ja teoistaan. Yleensä jos joku kysyy tai tarvitsee apua tai huomaan hänen sitä tarvitsevan ja haluavan, annan apuani, jos osaan ja siihen on mahdollisuus. Tuollaisiin henkilökohtaisiin asioihin en puutu, en opeta, en neuvo, koska osaamiseni ei siihen riitä. Mutta oma arvovalintani on näissä asioissa on tehty ja edellä sanottu: kirkon työ on minusta tärkeää hoitaa mahdollisimman hyvin ja kirkon oppia noudattaen.
Tuosta ahdistamisesta vielä. Jos minua ahdistaa, saatan ottaa vaikka perinteiset kunnon pers'kännit* ja sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän tai sitten ei*. En ole vielä täysin oppinut, johtuuko lopputulos aineesta ja sen laadusta, vai onko määrällä jotain tekemistä. Mutta onneksi suurin ahdistuksen poistaja ovat tarvittaessa vunukat ja ystäväni, eivät mitkään kylänmiehet Facebookissa tai muu sosiaalisen median kasvoton porukka.
Yksi asia, josta minua taas jälleen kerran* edellisen kirjoituksen yhteydessä hurskaiden ortodoksien toimesta syytettiin, oli, että kirjoittelen tällaisia paastoaikana. No - meillä ortodokseilla on neljä pitkää paastoa: joulupaasto, Jumalanäidin paasto, Suuri paasto ja apostolien paasto ja sen lisäksi keskiviikot ja perjantait ovat melkein* kaikki paastopäiviä ja sunnuntaisin ei saa tehdä töitä. Jos odottelisin oikeaa hetkeä kirjoittaa paastottomina päivinä, joita vuodessa on muuten yllättävän* vähän, nämä jutut saattaisivat jäädä pohtimatta ja kirjoittamatta. Joten kirjoittelen niitä silloin kun sattuu, silloin kun juttu on tullakseen, aika lailla ns. inspiksen vai olisikohan se fiiliksen mukaan. Ja niin teen jatkossakin.
Mutta palatakseni tuohon edelliseen kriittiseen juttuuni, joka käsitteli oman kirkkoni tilaa ja hajaannusta, en voi muuta sanoa - kaikesta huolimatta - lukemieni some-kommenttien jälkeen kuin, osui ja upposi eli M.O.T. Muistanet kai, mitä tuo kirjainyhdistelmä tarkoittaa: quod erat demonstrandum tai peräti kreikaksi Arkhimedeksen tavoin: ὅπερ ἔδει δεῖξαι (hóper édei deĩxai) eli mikä olikaan todistettava.
Juttuni kommentoijat jakaantuivat melko* nopsaan eri leireihin kuin varpuset*. Pääasiassa* he kuitenkin syyttivät jopa henkilökohtaisuuksiin mennen, ettei kirjoitus pidä paikkaansa, ei sellaista ole oikeasti missään (en tosin väittänytkään, että sitä olisi kaikkialla, kaikissa seurakunnissa) ja samaan aikaan joku harva muu todisti kainona: veli puhuu asiaa. Nämä jälkimmäiset olivat mahdollisesti* jopa oikeassa, sillä he olivat - sikäli kun teksteistä ymmärsin - todennäköisesti* tässä reality-elämässä nähneet, eläneet ja kokeneet asiat toisin. Mutta tästäkin voi toki olla eri mieltä. Ihmisluonto kun on sellainen.
Toinen silmään pistävä seikka kommentoinnissa oli, että tuosta pitkästä kirkon tilaa koskevasta jutustani nostettiin tikun nokkaan* vai yksi kappale, yksi asia - oli se sitten homoasia tai kirkolliskokousedustajien valintaprosessi. Olihan siellä muutakin ja koko jutun ydinkin ja keihään kärki taisi* olla ihan muualla. Mutta näin tarttumalla epäolennaisiin, fokus voitiin kääntää pois oikeista ongelmista ja ryhdyttiin puhumaan aidan seipäistä*. Tai siten voihan sitä ajatella niinkin, että taas mentiin suomalaisen sananlaskun mukaan: Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!
Tällaisissa jutuissa ja erityisesti niiden selittelyissä usein tuo sama todellisuus näyttää myös melko erilaiselta, kun sitä katsoo Saimaan rannalta tai sitten vaikka Rue de l’Etuve- ja Rue du Chêne -katujen kulmauksesta. Kummassakin helposti joko "kakka haisee" (naapurissa olevalta puhdistuslaitokselta) tai "pissi lentää" (kivettyneeltä pikkujulkkikseta), "jäte" lentää siis hieman eri tavoin vain. Jakauma suhteessa 'puolesta ~ vastaan' oli varmaan enemmän 'vastaan'-puolella, mitä en yhtään ihmettele, kun olen tässä vuosien saatossa seurannut suomalaisten some-keskusteluja. Näenhän sen toki myös itsestäni. Toisen haukkuminen ja morkkaaminen on meille helpompaa kuin toisen kiittäminen ja kehuminen. Etenkin, koska tuota jälkimmäistä (kiittämistä) tekee, jos nyt yleensä tekee, vain se ns. hiljainen enemmistö ja heidän tapansa toimia - siis vaikka kiittää toista jostakin - on hieman erilainen* kuin tämän äänekkään ja räyhäävän somekansan joskus suuremmin harkitsematon ja yleensä monesti roisi puhe.
Se taisi olla jo herra Paretskoi, joka penäsi eräässä kolumnissaan joku aika sitten hiljaista enemmistöä, savolaisittain tolokun immeisiä*, barrikaadeille. Saapas nähdä, mitä siitäkin tulee, kunhan he viimein heräävät todellisuuteen ja sinne kömpivät*.
Tosin samalla, kun katselee noita jakaumia, pitää nähdä metsä puilta: vaikka 'vastaan'-osuus näyttää suuremmalta, syynä ei ole ko. ryhmän ihmisten lukuisuus, vaan kuten yleensä, "kvaliteetin puutteessa kvantiteetti riittää" - jonkun ärsyyntyneen yhden lukijan lukuisat viestit antavat tunteen laajasta vastustuksesta. Laskekaapa asiaa "vastustajien" lukumäärä ja suhteuttakaa se "vastustamattomiin". Yllätytte!
No - niin tai näin. Elämä jatkuu ja on kaikesta huolimatta mielenkiintoista katsella jakaantuneiden "leiriläisten" kotipaikkoja, joista sitten näin somessa voi vain arvailla vaikkapa heidän kotiseurakuntiaan. Sekin todisti jotain - ainakin minulle - mutta myös osoitti, että paljon olisi vielä tehtävissä, ennen kuin "kissanpojilta avautuvat silmät".
M.O.T
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
(laitoin nuo *-merkinnät suunnilleen sellaisiin kohtiin joiden arvelin olevan ns. savolainen ilmaus [ihan vain erään blogiani lukeneen innoittamana] pelkästään itseäni varten nähdäkseni ja havainnollistaakseni itselleni, kuinka paljon karjalaispoika onkaan 40 vuoden aikana savolaistunut. Huh - täytyy sanoa - jäljet pelottavat)
Minä kirjoitan yleensä* - ainakin silloin kun kirjoitan näitä Pyykkönen-juttuja - jokseenkin* kriittisesti, sillä katselen maailmaa aivan selvästikin* kriittisesti ja pyrin mitä ilmeisimmin* omalta osaltani ainakin hieman* parantamaan sitä. Ikuinen optimistiko - vaiko kuten joku epäili: pessimisti se on. Kehun, jos on aihetta ja sanon kriittisesti, jos on aihetta. Ei minulla sen kummempia* tarkoitusperiä kirjoittamiselleni ole, vaikka joku melko usein* muuta arvelee. Arvelkoot! Kyllä arveluja maailmaan mahtuu.
Monesti kuitenkin tällaisissa mielipiteen ilmauksissa - etenkin jos mielipide ei satu miellyttämään - vedetään esiin erilaisia "kortteja". Kekkosen aikaan se oli politiikassa usein Neuvostoliitto-kortti, joskus natsi- tai fasisti-kortti. Näinä aikoina se ortodoksisen kirkon piirisissä on usein joko homo-kortti (tai pitäisiköhän sanoa homofobia-kortti) tai sitten se voi olla joko konservatiivi / liberaali- tai suvakki / tiukkis-kortti. Saattaa* niitä olla muitakin, en ehkä tunne kaikkia.
Jotkut valittivat jälleen kerran, ettei blogini teksti avaudu heille. No ei varmasti avaudu, jos elää ravihevosen sivuläpät silmillä, katselematta suuremmin* ympärilleen ja leikkien - ainakin somessa - mahdollisimman oikein* elävää ja näinä päivinä lisäksi viimesen päälle* paastoavaa julkihurskasta, joka puhuu enemmän kuin oikeasti tekee. Mutta mitäpäs se minulle kuuluu!
Ei tekstini mahdollisesti* avaudu sellaisellekaan, joka elää pelkästään kirjoista ja muiden itsensä kaltaisten puheista opittua muodollista ja pinnallista some-orto-to-do-ksisuutta, käy silloin tällöin kirkossa näyttäytymässä, ikoneja ja laulua ihailemassa ja muodostaa käsityksensä kirkosta ja ortodoksisuudesta siitä, mitä somessa kirjoitetaan tai virallisesti julkisuuteen kerrotaan. Eikä se varmaan auennut sellaisellekaan, joka on oppinut ortodoksiasta vain sen, että meillä on ikonit, kauniit kirkkolaulut ja komiat kirkonmenot.
En minä oikeastaan edes heille kirjoitakaan, kuten lienen jo varmaan miljoona kertaa* sen sanonut - kirjoitan, jotta omat ajatukset selkiintyisivät. Ja usein* olen vielä toivonutkin, etteivät nuo edellä luetellut ihmiset edes lukisi näitä juttujani ja mahdollisesti* ihan turhaan pahoittaisi mieltään, kuten taas näyttää joidenkin kohdalla käyneen. Periaatteeni mukaisesti, kun olen sitten jutun näytölle repäissyt, mitäpä sitä enää sen jälkeen suuremmin* kommentoimaan ja selittelemään. Vaikka toisaalta sitähän tässä nyt osin joudun toki tekemään. Monestakin syystä, mutta ihan vapaaehtoisesti mutta myös hieman vastahankoisesti silti*.
Ymmärtäkööt tekstejäni sitten ne, jotka ihan oikeasti tietävät* tai edes luulevat tietävänsä, mistä kirjoitan - heitäkin on melko* paljon - ja nariskoot ne, jotka kyllä tietävät, mistä on kyse, mutta silti elävät tai haluavat elää yhä jossain luomassaan ja omien odotuksiensa ja usein myös illuusioittensa mukaan muovatussa ja oman näköisessä ortodoksian harhakuvassa, fantasiassa. Ja sitten se kolmas ryhmä, joka ei tiedä, eikä ymmärrä. Heistä löytynee varmaan* monenlaisia: narisijaa ja ymmärtäjää ja varmaan niitä H. Moilasia*, joille en suuremmin voi mitään, enkä oikein tiedä, tarvitseekokaan. Mene ja tiedä. Näin se vain on. Minun kannaltani katsottuna. Vastuu on siis lukijalla*.
Joittenkin* mielestä - tai pitäisköhän korjata yksikköön eli olisikohan sittenkin* ollut enää vain yksi epäilevä, toinen on ottanut opikseen ja ei enää ilmeisesti* lue some-juttujani tai ei ainakaan kommentoi julkisesti - niin siis hän epäili, että puran omaa ahdistustani näillä kirjoituksillani. Mitä ihmeen ahdistusta? Hän ilmeisesti* tuntee minut hyvin kyselleessään moista, vaikkei ole koskaan edes nähnyt minua. Näin päättelin niistä melko* henkilökohtaisista viesteistä, joita häneltä sain - ihan kuin entinen pääministeri: pyytämättä. En tainnut kiittää viesteistä, joten sanon sen nyt. Mutta saavat kyllä jo riittää. Pyydän, jos katson tarvitsevani.
Nyt kun ärsytykseni on hieman laantunut, voin sanoa, että ihan varmasti minuakin, kuten kaikkia ihmisiä "ahistaa"* joskus. Puranko sitä ahdistustani näin, se on sitten ihan eri asia. Mutta vastaan kaiken varalta, ettei tarvisisi tätäkin taas arvailla: en pura. Minä en pura ahdistuksiani somessa enkä pidä somea virtuaalisena rippituolinani enkä edes minään Lyylian lepotuolina (mistähän tuokin sanonta lienee peräisin?). Facebook-kaverini tai yleisemmin blogini lukijat eivät ole rippi-isiäni eikä -äitejäni, joille purkaisin ajatuksiani, pahoja tekojani ja syntejäni näin virtuaalisesti vihjaillen ja sitten kirjoittelun ja kenties jälkiselittelyjen kautta niitä mahdollisesti* julkisesti katumalla. Näinhän moni nykyajan somesidonnainen saattaa* toki tehdä. Mutta minulla ei ole mitään tarvetta purkaa omia tähän aiheeseen liittyviä tai liittymättömiä ahdistuksiani täällä ja tällä tavalla. Jos niitä nyt siis edes suuremmin* onkaan.
En myöskään ole omasta mielestäni homofoobikko, jollaiseksi minua myös jossain* somekommentissa melko pian arvailtiin. Taisi olla lisäksi henkilö, jota en myöskään ole koskaa edes tavannut tai nähnyt livenä. Sanottakoon samalla, että en kyllä ole homokaan, joten puntit lienevät siltä osin osittain tasan. Pärjään kyllä homojenkin kanssa, eikä minulla ole suuremmin* ollut mitään ongelmia toimia heidän kanssaan. Ystäväpiiriini kuuluu heitäkin ja mukavia ihmisiä yleensä ottaen* he ovatkin, niin kuin muutkin ystävät tavallisimmin ovat.
Toki minäkin olen ihminen, joka pitää joistain, hyväksyy jotkut helpommin, jotkut hitaamminen tai sitten inhoaa tai jollain muulla miedommalla tavalla ilmaistuna, en pidä, joistain tyypeistä. Homoudella tai muillakaan samankaltaisilla ominaisuuksilla ei ole tämän asian kanssa yhtään mitään tekemistä. Ja tässä en nyt suinkaan tarkoita mitään seksuaalista pitämistä tai pitämättömyyttä, vaan ihan yleensä normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Joidenkin kanssa on vain helppo hengittää, heitä ymmärrän, joidenkin kanssa kuristaa kummasti ja heidän elämänsä ja kulissinsa ihmetyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Eikä siinä silloin kysellä eikä pohdita, onko henkilö homo tai ei. Näin se kai tässä oikeassa elämässä on, jos jollakin sitä somen lisäksi on. Siis oikeaa elämää. Toivottavasti minulla on.
Lisään vielä tuosta homoasiasta sellaisen yksityiskohdan, etten omasta mielestäni pidä, enkä hyväksy, että tuollaisen seksuaalisen identiteetin omaava henkilö on kirkon töissä, siis palkkatöissä. Kirkon palveluksessa olevan ihmisen pitää minun mielestäni opettaa ja siksi elää kuten kirkko opettaa - tai ainakin pyrkiä elämään niin, näyttää haluavansa elää niin. Tässä tietysti törmätään sitten siihen iänikuiseen kiistaan: mikä onkaan kirkon näkemys kyseisestä asiasta. No - onneksi se on jo sanottu aikaa sitten, eikä se muuksi muutu minun tai kenenkään muunkaan omin nykyaikaisin tulkinnoin.
Muilta osin jokainen ihminen saa minun puolestani tehdä, rakastaa ja elää suurimmassa osassa omia asioitaan ja omaa elämäänsä ihan kuin itse haluaa. Se ei vaikuta minun käyttäytymiseeni, jos tuo toisen ihmisen eläminen ei myöskään vaikuta oleellisesti* haittaavasti omaan eläämääni. Jokainen vastatkoon pääsääntöisesti* itse omasta elämästään ja teoistaan. Yleensä jos joku kysyy tai tarvitsee apua tai huomaan hänen sitä tarvitsevan ja haluavan, annan apuani, jos osaan ja siihen on mahdollisuus. Tuollaisiin henkilökohtaisiin asioihin en puutu, en opeta, en neuvo, koska osaamiseni ei siihen riitä. Mutta oma arvovalintani on näissä asioissa on tehty ja edellä sanottu: kirkon työ on minusta tärkeää hoitaa mahdollisimman hyvin ja kirkon oppia noudattaen.
Tuosta ahdistamisesta vielä. Jos minua ahdistaa, saatan ottaa vaikka perinteiset kunnon pers'kännit* ja sen jälkeen ahdistaa vielä enemmän tai sitten ei*. En ole vielä täysin oppinut, johtuuko lopputulos aineesta ja sen laadusta, vai onko määrällä jotain tekemistä. Mutta onneksi suurin ahdistuksen poistaja ovat tarvittaessa vunukat ja ystäväni, eivät mitkään kylänmiehet Facebookissa tai muu sosiaalisen median kasvoton porukka.
Yksi asia, josta minua taas jälleen kerran* edellisen kirjoituksen yhteydessä hurskaiden ortodoksien toimesta syytettiin, oli, että kirjoittelen tällaisia paastoaikana. No - meillä ortodokseilla on neljä pitkää paastoa: joulupaasto, Jumalanäidin paasto, Suuri paasto ja apostolien paasto ja sen lisäksi keskiviikot ja perjantait ovat melkein* kaikki paastopäiviä ja sunnuntaisin ei saa tehdä töitä. Jos odottelisin oikeaa hetkeä kirjoittaa paastottomina päivinä, joita vuodessa on muuten yllättävän* vähän, nämä jutut saattaisivat jäädä pohtimatta ja kirjoittamatta. Joten kirjoittelen niitä silloin kun sattuu, silloin kun juttu on tullakseen, aika lailla ns. inspiksen vai olisikohan se fiiliksen mukaan. Ja niin teen jatkossakin.
Mutta palatakseni tuohon edelliseen kriittiseen juttuuni, joka käsitteli oman kirkkoni tilaa ja hajaannusta, en voi muuta sanoa - kaikesta huolimatta - lukemieni some-kommenttien jälkeen kuin, osui ja upposi eli M.O.T. Muistanet kai, mitä tuo kirjainyhdistelmä tarkoittaa: quod erat demonstrandum tai peräti kreikaksi Arkhimedeksen tavoin: ὅπερ ἔδει δεῖξαι (hóper édei deĩxai) eli mikä olikaan todistettava.
Juttuni kommentoijat jakaantuivat melko* nopsaan eri leireihin kuin varpuset*. Pääasiassa* he kuitenkin syyttivät jopa henkilökohtaisuuksiin mennen, ettei kirjoitus pidä paikkaansa, ei sellaista ole oikeasti missään (en tosin väittänytkään, että sitä olisi kaikkialla, kaikissa seurakunnissa) ja samaan aikaan joku harva muu todisti kainona: veli puhuu asiaa. Nämä jälkimmäiset olivat mahdollisesti* jopa oikeassa, sillä he olivat - sikäli kun teksteistä ymmärsin - todennäköisesti* tässä reality-elämässä nähneet, eläneet ja kokeneet asiat toisin. Mutta tästäkin voi toki olla eri mieltä. Ihmisluonto kun on sellainen.
Toinen silmään pistävä seikka kommentoinnissa oli, että tuosta pitkästä kirkon tilaa koskevasta jutustani nostettiin tikun nokkaan* vai yksi kappale, yksi asia - oli se sitten homoasia tai kirkolliskokousedustajien valintaprosessi. Olihan siellä muutakin ja koko jutun ydinkin ja keihään kärki taisi* olla ihan muualla. Mutta näin tarttumalla epäolennaisiin, fokus voitiin kääntää pois oikeista ongelmista ja ryhdyttiin puhumaan aidan seipäistä*. Tai siten voihan sitä ajatella niinkin, että taas mentiin suomalaisen sananlaskun mukaan: Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!
Tällaisissa jutuissa ja erityisesti niiden selittelyissä usein tuo sama todellisuus näyttää myös melko erilaiselta, kun sitä katsoo Saimaan rannalta tai sitten vaikka Rue de l’Etuve- ja Rue du Chêne -katujen kulmauksesta. Kummassakin helposti joko "kakka haisee" (naapurissa olevalta puhdistuslaitokselta) tai "pissi lentää" (kivettyneeltä pikkujulkkikseta), "jäte" lentää siis hieman eri tavoin vain. Jakauma suhteessa 'puolesta ~ vastaan' oli varmaan enemmän 'vastaan'-puolella, mitä en yhtään ihmettele, kun olen tässä vuosien saatossa seurannut suomalaisten some-keskusteluja. Näenhän sen toki myös itsestäni. Toisen haukkuminen ja morkkaaminen on meille helpompaa kuin toisen kiittäminen ja kehuminen. Etenkin, koska tuota jälkimmäistä (kiittämistä) tekee, jos nyt yleensä tekee, vain se ns. hiljainen enemmistö ja heidän tapansa toimia - siis vaikka kiittää toista jostakin - on hieman erilainen* kuin tämän äänekkään ja räyhäävän somekansan joskus suuremmin harkitsematon ja yleensä monesti roisi puhe.
Se taisi olla jo herra Paretskoi, joka penäsi eräässä kolumnissaan joku aika sitten hiljaista enemmistöä, savolaisittain tolokun immeisiä*, barrikaadeille. Saapas nähdä, mitä siitäkin tulee, kunhan he viimein heräävät todellisuuteen ja sinne kömpivät*.
Tosin samalla, kun katselee noita jakaumia, pitää nähdä metsä puilta: vaikka 'vastaan'-osuus näyttää suuremmalta, syynä ei ole ko. ryhmän ihmisten lukuisuus, vaan kuten yleensä, "kvaliteetin puutteessa kvantiteetti riittää" - jonkun ärsyyntyneen yhden lukijan lukuisat viestit antavat tunteen laajasta vastustuksesta. Laskekaapa asiaa "vastustajien" lukumäärä ja suhteuttakaa se "vastustamattomiin". Yllätytte!
No - niin tai näin. Elämä jatkuu ja on kaikesta huolimatta mielenkiintoista katsella jakaantuneiden "leiriläisten" kotipaikkoja, joista sitten näin somessa voi vain arvailla vaikkapa heidän kotiseurakuntiaan. Sekin todisti jotain - ainakin minulle - mutta myös osoitti, että paljon olisi vielä tehtävissä, ennen kuin "kissanpojilta avautuvat silmät".
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
(laitoin nuo *-merkinnät suunnilleen sellaisiin kohtiin joiden arvelin olevan ns. savolainen ilmaus [ihan vain erään blogiani lukeneen innoittamana] pelkästään itseäni varten nähdäkseni ja havainnollistaakseni itselleni, kuinka paljon karjalaispoika onkaan 40 vuoden aikana savolaistunut. Huh - täytyy sanoa - jäljet pelottavat)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti