Se on asenteesta kiinni, koronapäiväkirja 290420

Tänään oli taas mukava päivä näissä mittasuhteissa, mitä nyt voi ylipäätänsä olla. Kipuja ja vaivoja oli sen verran vähän, että päätin taas lähteä kaupungille ”asioille”. Ei minulla kai mitään tarvetta moiseen ollut, mutta oli vaan mukava mennä jonnekin pois karanteenista.

Ensimmäisenä ajattelin etsiä taas jonkun uuden ruokapaikan. Suuntasin heti yhteen alueen parhaimmista ruokapaikoista, Tertin kartanoon, jossa kyselin, mitähän heillä olisi tarjolla tällaiselle koronatapaukselle. Ja olihan heillä, makoisaa ja maittavaa ja lisäksi oivallisen kauniisti laitettua. Palaan aiheeseen tarkemmin mahdollisesti myöhemmin toisessa blogijutussani.

Ulkoilutin ilman sen kummempaa suunnitelmaa Kiaani kaupungilla ja ajelin sinne, tänne ilman mitään päämäärää, kun yhtäkkiä havahduin jälleen – kuinka ollakaan – ravintolan kohdalla. Ajoin ravintola Vinon ohi ja kun en ollut vielä hankkinut päivän lämmintä lounasta, meninkin sinne ja ostin makoisan leikkeen päiväruuakseni.

Pakkohan oli tietysti koukata vielä Kaupan kautta ja ostaa ruokaan sopivaa ruokajuomaa ja mennä kotiin aterialle. Täytyy rehellisesti myöntää, että ei siinä aterialla oikein huomannut, että elän karanteenissa, sen verran nautiskelun puolelle se kääntyi. Mutta hyvä niin, että ikävät asiatkin voi tarvittaessa näin sysätä syrjään ainakin hetkeksi.

Melko harvoin tulee kotona lounasaikaan nautiskeltua tällaisia ruokajuomia, joita nyt antaumuksella nautin. Ja kaiken lisäksi ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia, aivan aidosti siis.

Ruokailun päälle varmistin vielä – kun tällainen varman päälle pelaaja olen – muutaman tulevan ajan hoitoasian kotihoidosta, joka todennäköisesti tulee minua ainakin osan aikaa hoitamaan kotona. Jotenkin rauhoitti asiansa osaavan asiakaspalvelijan ammattitaitoinen ote tällaisen varmistelijan kysymyksiin ja huoliin. Levollisin mielin menin sen jälkeen päikkäreille ja kummastihan nuo ruokajuomat nukuttivatkin.

Onneksi on tällaisia parempiakin päiviä kunnon ja kipujen suhteen, näillä mennään mukavasti eteenpäin kohti tulevaa. Kaiken kaikkiaan on hyvä, jos mahdollisimman usein keksii jotain uutta tekemistä, se selvästikin piristää arkea.

Tässä päivänä muutamana ihan äskettäin soitin nuorimmaiselleni, joka myös ”viettää aikaansa” neljän seinän sisällä työskennellen. Poikkeuksellisesti otin videopuhelun, nähdäkseni itse ihan omin silmin, kuinka hän voi. Yllätyksekseni poikani oli ajanut pois pitkän partansa ja kesti hieman aikaa, ennen kuin rekisteröin asian. Hän ei näyttänyt yhtään hassummalta, nuoremmalta kylläkin.

Asian innostamana menin itsekin heti puhelun jälkeen kylppäriini ja leikkasin heti noin viisi senttiä pois leukapartani pituudesta ja muotoilin koko parran sen mukaan. Lopputulos oli samanmoinen kuin pojallani, nuorruin silmissä vuosia ja itse asiassa olin aika tyytyväinen lopputulemaan. Samalla tuli muuten lyhennettyä hieman otsatukkaakin.

Mitä kaikista näistä voikaan oppia? Ainakin sen, että ei kannata jäädä poteroon, tuleen makaamaan, vaan aina kannattaa tehdä jotain uutta ja tuoretta. Se todellakin on korvien välistä melko pitkälti kiinni, jos joku asia alkaa potuttamaan. Sille voi parhaiten vain itse tekemällä jotain uutta ja virkistävää ja useinkaan sen ei edes tarvitse olla mitään maata mullistavaa.

Hannu
nettihoukka

Raitista ilmaa, koronapäiväkirja 270420

Tänään taisi tulla täyteen viikko, kun en ole käynyt ulkona. Olisin toki käynyt, mutta kipeä selkä on sen estänyt. Tänään selkä oli jo parempi, vain pientä kipua ja siksi päätin mennä ulos ja käydä asioilla eri paikoissa, jotka olivat jääneet käymättä ja tekemättä.

H-hetkeen eli todennäköiseen leikkaukseen on vielä melko pitkä aika. Saamani neljäs leikkauspäivä on toukokuun puolenvälin jälkeen ja sinne on vielä kolmisen viikkoa. Pitkä aika, kun jo nyt takana on pari kuukautta enemmän, vähemmän tiukkaa karanteenia ja jakso sairaalassakin.

Olen yrittänyt olla nöyrä tuon karanteenin suhteen ja en ota turhia riskejä, sillä en ihan oikeasti halua saada koronaa. Se saattaisi olla minulle melkoinen ongelma mm. astmani takia. Siksi olen jättänyt ohjelmastani pois kaikki mahdolliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Silti on jotain, joita ei voi välttää.

Tänään hain apuvälineyksiköstä erilaisia vempaimia helpottamaan leikkauksen jälkeistä elämääni. Välineet kantoi nuori mies autooni ilman, että minun tarvitsi mennä sisälle niitä hakemaan. Minulla on jo valmiiksi omat kyynärsauvat nuorimman poikani jäljiltä kotona ja niitä olenkin käyttänyt tämän selkäongelman kanssa kulkemisessa. Onpa myös pientä harjoitusta tulevaan.

Nyt minulla on erilaisia korokkeita toilettiin, suihkuun ja tuoleihin, jotta istuminen ja etenkin nouseminen helpottuu hieman. Lisäksi sain ”jatkokäden”, jolla voin nostaa maasta esineitä kumartumatta ja vielä sain sellaisen "sukan jalkaan pujottimen", jota en tosin osaa vielä edes käyttää. Sukka jäi lattialle, kun laitetta kokeilin. Joka tapauksessa kyllä tämä suomalainen terveydenhoitojärjestelmä toimii. Sain kaikki nämä ilmaiseksi lainaan.

Tänään päätin hieman repäistä elämääni muutenkin. Marssin rohkeasti henkeäni pidätellen syrjäiseen Alkoon ja ostin lääkettä pullollisen ja samalla tiellä hieman saunajuomaakin. Sitten marssin yhteen paikallisista suosikkiravintoloistani, asemaravintola Vaihaan, ja ostin annoksen ”take away”-ruokaa, maittavaa pariloitua lohta, parsariisiä ja erilaisia lisäkkeitä, salaattia ja maittava jälkkärikin – ja hintana kokonaista yhdeksän euroa. Hieno homma! Toivottavasti ravintola pysyy pystyssä tämän poikkeusajan ja pääsen taas joskus syömään siellä ihan livenäkin ystävieni kanssa. Ostan kyllä ruokaa sieltä aina, kun vain voin tänä poikkeusaikanakin.

Tein nuo kaikki noudattaen turvallisia välimatkoja, rykimättä ja mahdollisimman nopsaan, toivottavasti myös terveyden kannalta turvallisesti. Kaiken kaikkiaan raitis ilma ja kävely ulkona teki hyvää. Mieli parani ja olo siinä ohessa. En ollenkaan tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin sisällä ollessani. Päätin siksi ulkoilla useammin, muinakin tulevina päivinä niin kauan, kuin se vielä on mahdollista. Jonkin ajan kuluttua siihen joka tapauksessa tulee epämääräisen ajan kestävä, melko pitkä tauko.

Nyt on joka tapauksessa tehty kaikki voitava etukäteen ennen leikkausta. Se voisi minun puolesta jo vaikka tullakin, mutta odotetaan nyt vielä hieman. Ruokahuolto pelaa verkkokaupan kautta, valmistakin ruokaa saa kotiin kannettuna ja kaapit ovat täynnä kuivamuonaa ja säilykkeitä. Ei pitäisi tulla ongelmia. Juomaosastokin on kunnossa, se kun ei suuria tällaisessa tilanteessa edes vaadikaan. Yksi terveydenhoitoon liittyvä hankinta on vielä vireillä, mutta sekin ratkeaa kotiin kannettuna keskiviikkona ja voin aloittaa ensin vapun ja sitten leikkauksen odottelun. Ja onhan tässä toki jo odoteltukin.

Hannu
nettihoukka

Posessa, koronapäiväkirja 240420

Tänään sain taas ruokalähetyksen verkkokaupasta. Sekin alkaa jo jostain syystä tuntua oudolta, että minulle tuodaan ruoka kotiin, ihan kuin olisin vanha. Vaikka toisaalta, sehän on oikein oivallinen mahdollisuus, joka saattaa jäädä vaikka pysyväksi koronan jälkeenkin tällaiselle laiskalle miehelle.

Muutenkin tänään ajattelin paljon tätä karanteenissa oloa. Mielessä kävi sellainenkin ajatus, että nyt aika moni meistä karanteenilaisista saattaa jopa ymmärtää, mitä voisi tarkoittaa olla vankilassa, posessa. Neljän seinän sisässä, josta et saa mennä ulos kuin korkeintaan kävelylle pihamaalle.

Luin jokin aika sitten netistä Hurriganesin rumpalin ja ”nimimiehen”, Remu Aaltosen, haastattelun. Hänellähän muistaakseni on elämänsä varrelta myös kokemuksia posesta "reippaan" nuoruutensa ajoilta. Hän sanoi tähän tilanteeseen oivallisesti, kun kysyttiin, miltä tällainen karanteeni hänestä tuntuu. Hän oli siihen oikein tyytyväinen ja lisäsi vielä: ”Ja kaiken lisäksi minulla on omat avaimetkin.”

Niin on minullakin, mutta silti ulos ei oikein osaa mennä. Silloin tällöin kävelen hieman ja joskus ulkoilutan Kiaa – autoani. Mutta siihen se jää. Mieli tekisi ajella pitemmällekin, käydä vaikka katsomassa vunukoita, mutta kun ei oikein saa, niin ei sitten saa.

Onhan tästä karanteenista monenlaista hyötyäkin – ainakin noin taloudellisesti. Rahaa ei kulu polttoaineeseen ja kauppareissukin netissä on huomattavasti kurinalaisempi kuin kävellä pitkin kaikenlaisten houkutusten täyttämiä hyllyjä marketissa. Näin säästyy kummasti rahaa, vaikka jossain määrin ne säästöt menevät sitten vekkokaupan toimitusmaksuun. Läppärini pankkiohjelma kertoo minulle aina siellä vieraillessani, kuinka paljon olen vinguttanut pankkikorttia, käteistähän en käytä oikeastaan ollenkaan. Tässä kuussa, kun olemme melkein kuun lopussa, rahaa on kulunut yksi kolmasosa normaalista kuukaudesta, joten säästöä todella syntyy. En tosin vielä tiedä, mitä sillä teksin.

Säästöä syntyy varmaan monellakin muulla tavalla. Ei pahemmin tule hurviteltua erilaisissa riennoissa ja kotonakin eivät vaatteetkaan kulu, kun suuren ajan siellä olosta tulee oltua pyjamassa tai jopa ihan kalsareissa. Mitäpä sitä herrastelemaan, kun ei kuitenkaan ketään tule vierailulle, lukuun ottamatta verkkokaupan kuskia, joka noin kerran viikossa kantaa kassit ovelle. Ja videopuheluissa voi aina laittaa vaikka paidan päällensä.

Kyllähän minäkin olen jo mielessäni pohtinut monta kertaa, mitä teen ensimmäiseksi, kun karanteeni poistuu ja muutenkin olen tulevan ison operaation jälkeen liikuntakykyinen. Vanha vitsi kertoo talvisodasta palaavasta sotilaasta, kun hän palasi hiihtäen korvessa olevalle kotitilalleen vaimonsa luo. Vitsissä kysyttiin arvoituksellisesti, mitä sotilas teki toiseksi? Ei siis ekaksi. No, vastaa siihen jutun lopussa, jos et tiedä.

Kyllä tämä karanteeni monella tapaa rapauttaa ihmisiä. Minulla tilannetta pahentaa vielä jo muutaman päivän kestänyt noidannuoli, joka on rampauttanut lisää elämääni. Alkuun kävelin pitkin seiniä vessaankin ja myöhemmin otin käyttöön kyynärsauvat, joiden opettelua on syytä tässä jo hiljalleen opetella.

Tuo pahuksen kipeä selkä ei oikein anna tehdä mitään sellaista, mitä olin hieman edes ajatellut. Tekemiset ovat jääneet melko yksipuolisiksi ja suuntautuneet juuri siihen, josta olisin halunnut pitkälti vähentää toimintaani ja osin jopa lopetella – tietokoneen ääressä istumiseen. Mutta minkäs mahdat, kun muu ei oikein onnistu.

Nyt pääsen jo toki kävelemään ilman keppejä ja seinää, vaikka pieni kivun tunne selässä silloin tällöin tuntuukin. Parempaan olen menossa selvästi ja onneksi on aikaa ennen operaatiota parantua tästäkin täysin.

Operaatiokin viivähtää mielessäni aina aika ajoin ja se on saanut aikaiseksi sen, että vihdoin viimein olen saanut valmiiksi hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen – kaiken varalta. Nyt se on ollut siltäkin osin helpompaa, kun tosiaankin olen joutunut istumaan tietokoneen ääressä. Noiden kahden paperin tekeminen on muuten mielestäni melko lailla tärkeää meille jokaiselle. Netistä löytyvät hyvät ohjeet niiden tekemiseen ja asiakirjat pitää todistaa kahden esteettömän todistajan, aivan kuten testamentinkin. Kannattaa siis pohtia niiden tekeminen siinä vaiheessa, kun itse vielä osaa ja voi. Sitten, kun ei voi ja jos ne ovat tekemättä, ongelmia tulee aika paljon monissa käytännön asioissa.

Tällaisessa tämä karanteeni sujuu. Telkkaria en edelleenkään katsele paljoakaan enempää, koska sieltä tulee tolkuttoman paljon melkoista roskaa, jonka roska-arvo näkyy – kumma kyllä – nyt vielä selvemmin kuin ennen. Välillä tulee pohdittua, mikä noissa ohjelmissa ihan oikeasti ihmisiä kiinnostaa, kun itse en kestä katsella niitä edes minuuttia, kun pitää jo vaihtaa kanavaa tai sulkea koko toosa.

Mutta onneksi ainakin vielä olen keksinyt jotain pientä askaretta ajankuluksi. Edessä tosin on vielä ainakin noin parin kuukauden eristys ellei pitempikin, joten mietittävää tulee kyllä jatkossakin olemaan. Niin – ja se talvisodasta palannut sotilas, mitä hän tekikään toiseksi – no tietysti otti sukset jalastaan.

Hannu
nettihoukka

Turhautunut olo, koronapäiväkirja 220420

Aloitin tämän ns. koronapäiväkirjan pitämisen reilu kuukausi sitten, maaliskuun alkuviikoilla lähinnä tiedoksi läheisilleni ja ystävilleni. Koko sen ajan eli useita viikkoja olen ollut melko tiukassa karanteenissa, en siis ollenkaan oman koronan takia, vaan siksi, että varmasti välttyisin itse koronalta. Syy välttämiseen on tietysti tulevaisuudessa häämöttävä iso leikkausoperaatio.

Leikkauspäiviä, jolloin ajateltiin tehdä moinen operaatio, minulla on jo ollut kolme ohimennyttä ja yksi tuleva todennäköinen. Joten hieman on siltäkin osin turhautunut olo, joskin selitän sitä itselleni, että kaikki tämä on parhaakseni.

Syyt päivämäärän siirtoon eivät suinkaan johdu sairaalasta, vaan minusta itsestäni. Ensin piti poistaa hammas, tuli reilut kaksi viikkoa lisää ja hieman enemmänkin muutenkin jonoa järjestellessä, sitten sairastuin rankkaan tautiin, taas päivä liikkui eteenpäin ja lopuksi lääkäri teki vielä lykkäyspäätöksen, jotta voidaan olla varma, että olen parantunut riittävästi tuosta edellisestä taudistani.

Hankalaa tämä on ollut siksikin, että olen siis jo kolme kertaa, ja nyt menee jo neljäskin, valmistautunut melko laajasti ja tomerasti sekä fyysisesti että psyykkisesti tuohon isoon operaatioon, jossa kaikesta huolimatta on joitain ominaisuuksia, jotka ehkä jonkin verran arveluttavat vai pitäisikö jopa sanoa, pelottavat. Jos ei operaatiossa itsessään niin ainakin sen jälkeisessä elämässä.

Olen monin erilaisin toimin yrittänyt tehdä elämäni sellaiseksi, etten suuremmin pitkästyisi ja pääni pysyisi edes jonkinmoisessa kondiksessa. Siinä olen ainakin omasta mielestäni onnistunut, muiden arvioinnit jäävät sitten siihen, kunhan tavataan. Katsotaan sitten, saanko "puhtaat paperit".

Nyt parin päivän ajan olen kuitenkin turhaantunut ehkä enemmän kuin koko parin kuukauden aikana muuten. Kaiken tämän kohellukseni keskelle sain nimittäin vielä noidannuolen, issiasvaivan, joka on pakottanut minut kulkemaan hieman kumarassa ja joko seiniä pitkin tai keppien kanssa. En tiedä, mikä tällä kertaa laukaisi tuon vaivan, mutta onneksi se nyt on poistumassa taas.

Niin tai näin – tällainen passiivisuus, minkä tuo vaiva tilapäisesti aiheutti, turhauttaa. En voi tehdä ”täydellä teholla” niitä toimia, joilla olin ajatellut täyttää tylsyyttä – kirjoja luetteloimalla, nettipäivityksillä, skannauksilla ja muita tietokonehommilla. Osaa on toki voinut tehdä, osaa ei, mutta turhautuminen lyö helposti läpi ja se saa aikaan aivan turhaa passivoitumista. Mutta taistelen sitä vastaan ja näyttäsi siltä, että olen mahdollisesti voittanut sen.

Tällaiseen turhautumispassiivisuuteen näyttää kuuluvan sekin, että viikonpäivät katoavat. Onneksi on dosetti, josta sen heti aamulla näkee, mutta sitten päivän mittaan saattaa jo höperyyttään toki unohtaakin sen. Voihan sen toki aina katsoa puhelimesta tai telkkarin vieressä olevasta päivyrikellosta, mutta silti ajoittain elän viikonloppua, vaikka on tiistai tai toisin päin.

Varsinaisesti tämä karanteeni on estänyt melko pienen osan elämästäni, mutta melko tärkeän osan: sosiaaliset live-kontaktit. Puhelin, sähköposti ja WhattsApp eivät korvaa puutteesta kuin pienen osan, mutta onneksi ne kuitenkin ovat käytettävissä.

Joku totesikin osuvasti telkkarissa, kun siellä pohdittiin nuorten, teini-ikäisten selviytymistä karanteenista, että asia olisi ollut katastrofaalinen, jos ei olisi älypuhelimia ja nettiä. Kyllä tuo arvio osin pätee meihin vanhempiinkin ihmisiin.

Kummallisesti sitä kuitenkin on sopeutunut näihin poikkeusoloihin. Syön ehkä jopa paremmin, kun on aikaa tehdä hyvää ruokaa itse, eikä tarvitse aina syödä eineksiä. Kauppareissut ovat vaihtuneet verkko-ostamiseen, joka Mikkelissä toimii mainiosti. Saunakaljoja jossain vaiheessa kaipasin, kun kauppa ei niitä kotiin kanna, mutta apuun riensi ystäväni, jolta trokasi minulle sikspäkin. Joitain muitakin ongelmia on ilmennyt, mm. posti ei yrityksistä huolimatta kantanut kirjapakettia kotiin, vaan vei sen pakettiautomaattiin, josta sen illan hiljaisina hetkinä sitten kävin maski päällä ja hanskat kädessä hakemassa.

Nyt olisi vielä vajaa kuukausi taas odoteltava uutta leikkauspäivää. Onneksi ei tarvitse tehdä kaikkia niitä manoverejä uudestaan, jotka tein jo aiemmin, nyt selviän vähemmällä. Mutta kun H-hetki koittaa, olen ollut karanteenissa neljän seinän sisällä noin kaksi ja puoli kuukautta – olo voi olla outo, varsinkin kun leikkauksen jälkeinen aika arveluttaa kovastikin.

Olin alkuun ajatellut mennä kuukaudeksi tai pariksi johonkin hoitokotiin, jossa saisin ravinto-, hoito- ja terveyspalvelut helposti, mutta mediaa seurattuani, halu mennä moiseen "kuolemanpaikkaan" on kummasti laantunut. Siispä kaikki pitää nyt järjestää kotiin ja siinä riittänee pohdittavaa ja puuhaa.

Hannu
nettihoukka

Pitkittynyt odotus, koronapäiväkirja 200420

Viikko alkoi odotuksessa, sillä alkuperäiset kaksi aiempaa leikkauspäivää olivat muuttuneet ja kolmas oli tiedossa vappuaattona. No niinhän siinä sitten kävi – sekään ei nyt toteutunut, turvallisuuteen liittyvistä syistä, jotka minunkin on helppo hyväksyä, vaikka harmittaakin.

Sain tänään uuden ajan, neljännen, toukokuun puolenvälin tienoille ja syy siirtoon oli tuo aiemmissa jutuissani jo mainitsema sairastamani vakavahko infektio. Kirurgi ja anestesialääkäri halusivat, että olen leikkaukseen mennessä terve ja se voidaan silloin tehdä ilman ylimääräisiä riskejä. Riskejä kun jo muutenkin on riittävästi, niin ei ole syytä enää niitä lisätä.

Onhan tämä omalla tavallaan kuitenkin piinaavaa odottaa leikkausta. Tuon ensimmäisen ja viimeisen aikanaan sovitun leikkauspäivämäärän välissä on noin kaksi kuukautta. Se on pitkä aika karanteenissa. Koettelee enemmän päätä kuin ruumista.

Mutta en purnaa, sillä kyse on omasta hyvinvoinnistani ja terveydestä. Asiaa hieman lohduttaa se ajatus, että muutenkin taitaa koko kesä olla erilainen kuin olin alkuaan toiveikkaana ajatellut. Joten menköön samaan murheiden kasaan tämäkin ”murhe”.

Verkkokauppaostokset ruokatavaroissa alkavat sujua ja viive täällä Mikkelissä on vain muutama, pari, kolme päivää, tilauksen ja toimituksen välillä. Saattaa muuten jäädä koko hankintatapa pysyväksi minulle, sen verran helppoa se on.

Muutoinkin – kuten jo aiemmin olen kirjoittanut – muutoksen tuulet puhaltavat ja alan jo selvästi nähdä muutoksia niin omassa jokapäiväisessä käyttäytymisessäni kuin saman näkee – sitten kun heitä näkee – todennäköisesti muissakin.

Luin äskettäin netistä erään artikkelin, jossa muistaakseni luterilainen pappi pohti näitä samoja asioita – muutosta. Hänen mielestään – ja siitä on hyvä olla samaa mieltä – kevään ja kesän aikana moni asia muuttuu parempaan suuntaan, kun joudumme tarkkailemaan itseämme suhteessa muihin ja sopeuttamaan käyttäytymistämme, rutiineja ja toimintaamme uuteen tilanteeseen.

Muutoksia ei tapahdu vain ulkoisissa asioissa, niitä tapahtuu tuolla päänkin sisässä runsaasti. Yksi, minkä itse ainakin olen havainnut, on rakkauden lisääntyminen - rakkaus läheisiä ihmisiä kohtaan ja samalla myös omalla tavalla todellisia ystäviään kohtaan. Elämän melskeissä jonnekin kadonnut yhteisöllisyys, talkoohenki ja auttaminen ovat alkaneet sarastaa uudella tavalla – hyvällä tavalla. Voi, kun vain muistaisimme ja osaisimme kertoa sen useammin näille läheisille ihmisille. Kuinka tärkeitä ja rakkaita ihmisiä he minulle tai meille ovat.

Moni muukin asia on kaiken ohessa muuttunut – tai ainakin minulla on muuttunut. Suhtautuminen ruokaan, kuluttaminen, tietokoneet ja netti, matkustaminen, luonnon merkitys. Mitenkähän paljon noita osaisikaan luetella, jos rupeaisi ihan urakalla miettimään. Paljon joka tapauksessa. Samalla on ollut mielenkiintoista nähdä, miten jotkut asiat ovat vajonneet pohjamutiin ja niiden olematon arvostus on kadonnut tyystin. En esimerkiksi katsellut ennen koronaakaan kaikkia hömppäohjelmia, joita muuten tulee tuutin täydeltä telkkarista. Nyt ne tuntuvat entistä hömpemmiltä jopa typeriltä.

Alamme – tai siis ainakin minä alan – etsiä telkkarista sisältörikkaampia ja kasvattavia, opettavia ja elämyksiä antavia ohjelmia. Hömppien tyhjyys ja sisällöttömyys ja turhuus tulevat voimallisesti julki ja en lakkaa lopettamasta ihmettelyä, mikä saa ihmiset ensinnäkin katselemaan moisia ja toisekseen jopa osallistumaan tuollaisten ohjelmien tekoon Julkisuusko?

Samalla moni minun lisäksi on varmaan löytänyt taas kirjat, musiikin ja hyvät kulttuuriharrastukset, jotka tosin on viime päivinä pitänyt katsoa vain telkkarista tai tietokoneelta. Noillakin aloilla on tapahtunut upeaa innovaatiosuutta, kun kotoa käsin on ison kuoron pitänyt tehdä vaikka kuoroesityksiä – ja kaiken lisäksi aivan upeita sellaisia.

Netistä on viime päivinä tullut koronakriisiin liittyen tuhottoman paljon sellaistakin, joka ei välttämättä johdakaan sitten siihen tarkoitettuun hyvään, vaikka siltä alkuun tuntui. Pääsiäisen molemmin puolin on tullut erilaisia nettijumalanpalveluksia eri puolilta Suomea ja eri kirkkojen toimesta. Nyt tuntuu jo, että liiaksikin.

Jos samaan aikaan kilahtaa tieto puhelimeeni alkavasta jumalanpalveluksesta Jyväskylässä, Tampereella, Nurmeksessa, Mikkelissä ja Helsingissä ja kenties vielä muuallakin, pitää sanoa, että tarjontaa on liiaksi ja se ei pitkän päälle johda hyvään lopputulokseen. Tässä jälleen peräänkuuluttaisin sitä aiemminkin esiin huhuilemaani kirkon viestinnän koordinointia. Mutta kun ei niin ei.

Helposti alkueuforian jälkeen, jossa kaikki olivat ihastuksissaan, kun omasta kirkosta striimattiin jotain – tosin erittäin vaihtelevalla laatutasolla – se kohta kääntyykin itseään vastaan liiallisen ja laadullisesti epätasaisen tarjonnan vuoksi. Ihmiset alkavat ensin surffailla jumalanpalveluksissa, katsovat minuutin yhtä ja toisen minuutin toista ja sitten häipyvät kahville. Ja eivät kaikki muutenkaan pidä nettiä live-tapahtuman veroisena, se on aina korvike, joka tosin sattuu monelle kiireiselle ihmiselle hyvinkin, kun palvelukseen voi osallistua milloin vain. Mutta silti, olisikohan seurakunnissa ollut jotain tärkeämpää työtä tarjolla papeille, kanttoreille ja diakoniatyöntekijöille, kun pitää palveluksia tyhjille seinille enempi vähempi pakonomaisesti?

Hyvää tuossa tarjonnan runsaudessa voisi olla sen oheistuote: ihmiset koronankin vuoksi ovat vahvistuneet jumaluskossaan ja alkavat hiljalleen uskaltaa sanoa sen ääneenkin ja jopa rukoilemaan useammin.

Mutta joka tapauksessa muutoksia on tapahtunut ja tapahtuu – hyviä ja pahoja. Itse en vielä ole ihan varma, onko tuo leikkausajan muutos itselleni jompaakumpaa. Tällä hetkellä veikkaisin, että hyväksi se on. Näin leikkauksesta tulee turvallisempi ja sain samalla lisäaikaa tsempata itseäni paremmin henkisesti ja miksei ruumiillisestikin tuohon ”koettelemukseen”. Vaikka onhan tässä jo odoteltukin.

Hannu
nettihoukka

Pyhän Fjodor Kuzmitšin mysteeri

Hyvä ystäväni, [EDIT 2019 edesmennyt,]toimittaja (evp) Kalle Fröjd on jo kauan puhunut minulle, että meidän pitää mennä Heinäveden Valamon luostariin etsimään erästä kuvaa, joka ainakin hänen tietojensa mukaan pitäisi olla siellä. Esittääkö kuva autuaaksi julistettua munkki Feodor Tomskilaista vai erästä toista henkilöä, onkin sitten oma tarinansa, joka on jo vuosia, kymmeniä vuosia, kiehtonut ihmisten mielikuvitusta kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Venäjällä ja Venäjän ortodoksisen kirkonkin piirissä. Niin se on kiehtonut myös meidän, Kallen ja minun, mielikuvitusta.

Pyhä Feodor Kuzmitš

Siksipä yritin paneutua asiaan ja etsiä kaikenlaisia mahdollisia tarinoita kirjoista, netistä, mistä vain, niin tuosta pyhästä Feodor vai olisikohan se venäläisittäin Fjodor Tomskilaisesta eli Feodor Kuzmitšistä. Ja löytyihän sitä. Noista löydöistä ja eritoten venäläisistä ja englanninkielisistä teksteistä ja omasta vilkkaasta mielikuvituksesta sitten yhdistelin oheisen tarinan. Se perustuu siis pitkälti muiden kirjoituksiin, joita sitten tässä olen vain kääntänyt suomeksi ja yhdistellyt mahdollisimman sujuvasanaiseksi.
* Syksyllä 1825 ns. dekabristikapinan aikana, kun liberaalit upseerit kapinoivat Venäjällä, keisarikunnan yksinvaltainen hallitsija, tšaari Aleksanteri I matkusti kaukaiseen etelävenäläiseen Taganrogin (Таганрог) kaupunkiin. Kuukauden sisällä kotoa lähdöstä Pietariin kiiri uutinen tšaarin kuolemasta malariaan.

Tšaari Aleksanteri I

Lähes välittömästi alkoivat huhut velloa ja levitä pitkin valtakuntaa siitä, mitä tšaarille oli ihan oikeasti tapahtunut. Venäjän hallitsijaperheessä tällaiset kertomukset ovat olleet aina varsin tavallisia. Ja melko värikkäitä ne olivat aina 1900-luvulle asti ja eritoten ne olivat sitä vallankumouksen jälkeen. Meillä Suomessakin on niistä saatu nauttia, kun aikanaan vaikkapa pohdittiin, oliko tšaari Nikolai II muuttamassa perheineen Mikkelin lähistölle, nykyisen Anttolan hovin tienoille. Kirjoitin tuostakin huhusta jotain blogissani vuodelta 2013: ”Ortodoksisen emigrantin tie palatsista sikalaan”. Joten huhuja on riittänyt ja kaikista ei aina tiedä, ovatko ne totta vai ei.

Tšaari Nikolai II:stä (hallitsijana 1894-1917) paljon aiempaan tšaari Aleksanteri I:een (hallitsijana 1801-1825) liittyy sitkeitä huhuja. Useiden huhujen mukaan Aleksanteri I järjesti oman kuolemansa vuonna 1825 ja hänestä tuli tämän jälkeen Fjodor (Feodor) Kuzmitš (Фёдор Кузьмич, k. 1864), joka tunnetaan myös nimellä Feodor Tomskilainen (Феодор Томский), jonka Venäjän ortodoksinen kirkko on sitten vuonna 1984 kanonisoinut pyhäksi eli lukenut pyhien joukkoon kuuluvaksi. On oletettu joidenkin teorioitten mukaan, että tšaari Aleksanteri I halusi irtaantua kaikista hallitsijaan liittyvistä tehtävistään ja rooleistaan, joiden mukaan hänet oli jollakin tavalla myös sotkettu mm. oman isänsä, hirmuhallitsijana tunnetun tšaari Paavali I:n (Павел I Петрович, hallitsijana 1796-1801) salaliittoon ja -murhaan vuonna 1801.

Huhuttiin, että tšaari Aleksanteri I olisi harkinnut jo aiemmin julkisesti vallasta luopumista, jotta voisi mennä erakoksi. Kun keisaria suuresti muistuttava sotilas sitten kuoli taistelussa, erään tarinan mukaan hänellä korvattiin silloin tšaarin mukamas kuollut ruumis. Asian todenperäisyyttä ei koskaan selvitetty.

Myös kirjailija Leo Tolstoi selvitteli huhuja fiktiivisessä päiväkirjassa, joka oli otsikoitu Посмертные записки старца Федора Кузьмича (Vanhus Feodor Kuzmitšin postuumeja merkintöjä). Päiväkirjamerkinnöistä tiedetään, että Tolstoi oli suunnitellut kirjoittavansa lyhyen kertomuksen, joka perustui tarinaan. Vuosina 1891-94 hän hahmotteli luonnoksen, mutta hän ei sitten aloittanut työtään ennen vuotta 1905. Vaikka osittaiset ja epätäydelliset merkinnät Fedor Kuzmitšin päiväkirjassa ennakoivat erakoksi tulemista, Aleksanterin julkinen asemansa esti häntä tekemästä niin.

Silloinkin, kun munkki Feodor Kuzmitš oli elossa – hän tuli Siperiaan vuonna 1836 ja asui siellä 27 vuotta eri paikoissa – siellä huhuttiin voimakkaasti, koska hän ei kerro omaa nimeään ja asemaansa, että hän olisikin keisari Aleksanteri I. Munkin kuoleman jälkeen nämä huhut vain entisestään levisivät ja vahvistuivat. Ei vain ns. tavallinen kansa uskonut niihin, vaan myös eliitti, mukaan lukien tšaari Aleksanteri III:n kuninkaallinen perhe.

Näiden huhujen leviämiselle oli selvät syyt: Aleksanteri kuoli äkisti ja yllättäen, hän ei kärsinyt mistään näkyvästä sairaudesta ennen kuolemaansa, hän kuoli kaukana kotoa Taganrogin syrjäisellä paikkakunnalla ja kun hänet oli asetettu arkkuun, monet, jotka näkivät hänet, sanoivat hänen muuttuneen paljon ja siksi arkku suljettiin nopeasti.

Tiedettiin, että Aleksanteri oli puhunut ja kirjoittanut paljon siitä, että hän halusi mieluusti luopua tehtävästään hallitsijana ja että hän halusi erkaantua tällaisesta maailmasta. Ja vielä yksi tosiseikka, joka lienee vähemmän tunnettu on se, että virallisessa julkilausumassa, jossa kuvaillaan Aleksanterin kuollutta ruumista, kerrotaan, että hänen takanaan, arkun pohjalla oli tavallinen tummanpunainen kangas. Se ei siis mitä todennäköisimmin ollut ollenkaan kuvaus todellisen hallitsijan, keisarin ruumiista.

Miksi Kuzmitšia sitten pidettiin Aleksanterina? Ensinnäkin munkin pituus ja ulkonäkö muistuttivat kovasti keisarin ulkonäköä niin, että useat ihmiset vahvistivat Kuzmitšin olevan todella Aleksanteri. Ihmiset, jotka olivat nähneet sekä Aleksanterin tai hänen muotokuvansa ja Kuzmitšin, pitivät heitä identtisinä. Ikä oli sama, samanlaiset vartalon muodot.

Toisekseen tämä Kuzmitš, joka siis oli koditon kulkija, ja joka ei muistanut perheestään mitään, osasi vieraita kieliä ja oli jalolla tavalla lempeä tavatessaan muita ihmisiä. Tämä monen mielestä selvästikin tarkoitti, että hän oli henkilö, jolla oli korkea asema yhteiskunnassa.

Kolmanneksi munkki ei koskaan ilmoittanut nimeään ja asemaansa kenellekään, mutta silti joskus hän käyttäytyi, kuin olisi korkeampi asemaltaan kuin muut ihmiset.

Neljänneksi, hän ennen kuolemaansa tuhosi papereita, mutta yksi paperiarkki oli jäänyt jäljelle ja siinä oli koodattu viesti, johon oli merkitty alkukirjaimet A ja P, jotka teorian mukaan tukevat oletusta, että ne tarkoittavat Aleksander Pavlovitšia eli hänen etunimeään ja patronomia, isännimeään.

Viidenneksi, huolimatta ortodoksisesta uskostaan, hän ei koskaan paastonnut. Kun arkkipiispa yritti taivutella munkkia seuraamaan uskovaisten velvoitetta, hän sanoi: ”Jos en olisi tunnustanut totuutta itsessäni, taivas olisi yllättynyt, jos olisin tunnustanut sen, maa olisi yllättynyt.”

Mikä tahansa sitten kätkeytyykään tyon mystisen Feodor-erakon taakse, tämän elämän draama on perinpohjaisesti familiaarinen (sukuun liittyvä), jossa on syvällisiä ja henkilökohtaisia yhteyksiä Venäjän kansalliseen sieluun ja henkeen. Joten jäädään odottamaan, kun tai jos historialliset todisteet selvittävät Aleksanterin ja Kuzmitšin yhteyden. Legenda joka tapauksessa elää kaikessa kauneudessaan ja vilpittömyydessään koko ajan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Vaikeiden asioiden edessä, koronapäiväkirja 160420

Kotona toipilaana

Tällainen maailmanlaajuinen poikkeustila ja olotila, jossa mikään ei oikeastaan ole enää entisellään, on hyvä tila ja hyvä aika tehdä myös isoja muutoksia omassa elämässä.

Minulle muutokset ovat olleet aina aika vaikeita ja kun muutenkin olen sellainen ihmistyyppi, jolle kaikki käyttäytymistäni muuttavat asiat pitää iskeä vasaralla päähän, nykytilanteessa on paljon hyvää – tuota asiaa ajatellen. Olen varmaan viimeiset kymmenen vuotta ”suunnitellut” kaapeissani olevien xerox-laatikoiden ja muiden boxien läpikäymistä, niiden suunniteltua tuhoamista ja tilan saamista. Melko huonolla menestyksellä ja tuloksella.

Viime viikkoinen sairaalareissu pysäytti. Jos nyt ei ihan kuolema, niin jonkinasteinen vammautuminen kävi melkein iholla. Se sai ajattelemaan asioita eri tavalla – toivottavasti oikeammalla tavalla. Sunnuntain, kotiutumispäivän jälkeen on ollut aikaa pohtia, kuntoutua ja miettiä muutosta – josko nyt olisi niiden paikka.

On. Muutoksia olen elämääni ja rutiineihin jo tehnyt ja uusia on varmaan tulossa. Halusin minä niitä tai en, ne tulevat pitkälti muista asioista kuin itsestäni johtuen. Yhtenä osatekijänä oli tietysti tuo äskeinen sairastelu, mutta muutakin on: ehkä noin parin viikon päässä siintävä, jo pari kertaa siirtynyt isompi leikkaus, joka muuttaa varmasti elämääni – jos ei nyt täysin, niin suuresti.

Tänään sain tiedon, että kaiken mennessä kohdalleen, minulla on tiedossa mielenkiintoinen vappu. Leikkaus olisi tämän tiedon mukaan vappuaattona. Tosin aika tai oikeammin päivämäärä on jo kahdesti muuttunut, joten kolmaskin kerta on toki mahdollinen tällaisena aikana.

Tuollaisen tilanteen edessä olen itse asiassa ollut jo melko kauan ja se myös on ollut tehokas moottori muutoshalukkuudelle tai ainakin -tarpeelle. Kaappien ja laatikoiden järjestämisen lisäksi olen joutunut järjestelemään hieman isompiakin asioita ”kuntoon” eli uudelleen tai parempaan tietoisuuteen. Hoitotahto on valmis, edunvalvontavaltuutuskin melkein ja pari muuta valmistuu tällä viikolla ja ystäväni pääsevät kohta todistamaan allekirjoitukseni ja mielentilani vakavuuden kuin myös kaikenlaisen sielun ja ruumiin terveyden suhteessa kognitiiviseen toimintaani.

Muutos ei koskaan ole helppoa. Minulle lisäksi luopuminen joistain asioista, rutiineista, toimista, on melko vaikeaa. Tulee ihan selvästi jonkinlaisia vieroitusoireita, mutta näin on silti hyvä ja tämä jollain tavalla kaoottinenkin ajanjakso stimuloi sopivasti oikeita aivojen osia tekemään ja toteuttamaan kaiken suunnitellun. Olen usein sanonut monissa yhteyksissä, lähinnä muille, että pakko on paras muusa. Nyt se osuu omallekin kohdalleni.

Elämä siis kuitenkin jatkuu, se on aina enemmän Luojan käsissä kuin meidän ihmisten käsissä. En varsinaisesti pelkää kuolemaa – siltä tällä hetkellä tuntuu – mutta katsotaan sitten, jos katselen sitä silmiin, miten silloin suhtaudun asiaan. Ortodoksina ajattelen toiveikkaana, että kuolema on uuden elämän alku ja sitä ei siksi tarvitse pelätä. En silti toivo tippaakaan kuolemaani, päinvastoin, pursun elämäntarmoa ja -halua.

Silti ei ole pahaksi, jos joku blogini lukija ja ystäväni virittelee mielessään muutaman esirukouksen puolestani. Ne eivät koskaan – onpa sitten terve tai sairas – ole niitä tarvitseville ihmisille pahaksi.

Hannu
nettihoukka