 |
| Hap eläkkeellä - tai sitten ei |
Eläkkeelle jäädessäni kuvittelin, että työnteko vähitellen vähenisi. Olin tehnyt oman osuuteni opetuksen ja opetushallinnon parissa, istunut kokouksissa ja selvittänyt asioita, jotka eivät aina selvinneet ensimmäisellä kokouksella. Ajattelin, että nyt saisin järjestellä päiviäni hieman vapaammin.
Olin ymmärtänyt asian väärin. Eläkkeelle jääminen ei lopettanut työntekoa. Työnantajat vain lisääntyivät ja palkka katosi.
Nykyisin työskentelen muun muassa kaupassa, pankissa, matkatoimistossa ja terveydenhuollon ajanvarauksessa. Työsopimuksia ei ole tehty, mutta tehtäviin on silti ryhdyttävä. Perehdytys tapahtuu yleensä ilmoituksella, että jokin meni pieleen.
Sydänleikkauksen jälkeen olen joutunut palkkaamaan avukseni tietokoneen robotteineen. Palkkaaminen on tietysti hieman juhlallinen ilmaus, mutta kyllä tästä apulaisesta kulujakin on. Se tarvitsee sähköä, verkkoyhteyden ja erilaisia päivityksiä. Välillä se ilmoittaa ryhtyvänsä huoltotöihin juuri silloin, kun minä olisin antamassa sille työtehtävää.
Tietokoneen avulla sujuvat kauppa-asiat, laskujen maksu, matkalippujen tilaaminen ja sairaalakäynneistä sopiminen. Ilman sitä moni asia olisi toipilaana paljon hankalampi. Sen avulla voin hoitaa kotona sellaista, minkä vuoksi pitäisi muuten lähteä liikkeelle. Siitä olen aidosti kiitollinen.
Mutta työnjako kaipaisi vielä kehittämistä.
Minä etsin tiedot, minä annan ohjeet, minä tarkistan lopputuloksen ja minä vastaan seurauksista. Tietokone ilmoittaa, että istunto on vanhentunut.
Näin entisenä opetushallinnon ammattilaisena tunnistan järjestelyn. Minusta on tehty tämän pienen organisaation johtaja, sihteeri ja varahenkilö. Tietokone hoitaa lähinnä ilmoitusasiat.
Ennen sanottiin: laita lapsi asialle ja tee lopulta itse. Nyt lapsi on vaihtunut tietokoneeksi. Lisäksi se kysyy evästeistä.
Kaupassa työnkuva on erityisen selvä. Kerään tavarat, kuljetan ne kassalle, luen viivakoodit ja pakkaan ostokset. Jos kaikki onnistuu, saan maksaa. Silti usein on ongelmia vaikkapa bonusten kanssa.
Itsepalvelukassa on siinä mielessä erikoinen työpaikka, että työntekijä tuo rahat tullessaan.
Kone valvoo suoritustani tarkasti. Jos lasken tavaran väärään paikkaan tai väärään aikaan, yhteistyö keskeytyy. Paikalle tarvitaan ihminen vahvistamaan, että asiakas on todella ostamassa sitä leipää, jota hän pitelee kädessään. Seisomme hetken kolmestaan: minä, työntekijä ja kone, jolla on tilanteesta vahvin näkemys.
Tosin nykyisin tilaan useasti verkosta myös tavalliset ruoka- ja taloustavarat aina kun vain voin. Siinä on paljon hyvää. Ostokset voi tehdä kotona, eikä jokaista mehutölkkiä ja pesuainepakkausta tarvitse itse kantaa kaupasta asti. Leikkauksesta toipuessa tällainen apu on ollut aivan konkreettista.
Kauppareissu ei silti katoa kokonaan. Se siirtyy ruudulle. Etsin sieltä tuotteet – kunhan ensin keksin, minkä niminen se on –vertailen pakkauskoot ja hinnat, mietin korvaavat vaihtoehdot ja valitsen toimitusajan, päätän, saako tuotteen korvata jollain vastaavalla. Ennen työnsin ostoskärryä käytävällä, nyt vieritän tuotevalikoimaa näytöllä. Joskus tuntuu, että sinappikin on verkossa kauempana kuin lähikaupassa.
Kotona voin sentään tarkistaa kaapista, tarvitaanko kahvia. Kaupassa seisoessa muistelen asiaa ja ostan varmuuden vuoksi. Tässä kohden digitalisaatio saattaa jopa vähentää kotitaloutemme varmuusvarastoja.
Verkkoruokakaupassa työnjako tuntuu parhaimmillaan järkevältä: minä teen tilauksen, joku kerää tavarat ja kolmas tuo ne perille. Saan maksamallani rahalla myös apua. Juuri sellaisesta itsepalvelusta pidän, jonka päätteeksi oma työni todella vähenee.
Matkatoimistossani työnkuva on jo laajempi. Vertailen lähtöaikoja, tutkin vaihtoyhteyksiä ja selvitän, mitä lipulla oikeastaan saa tehdä. Saako sen vaihtaa? Saako sen perua? Saako mukaan laukun vai ainoastaan toiveen siitä, että matkatavarat järjestyvät jotenkin?
Kun varaus lopulta onnistuu, saan onnittelut onnistuneesta ostoksesta. Pieni kiitos työpanoksesta olisi sekin paikallaan.
Terveydenhuollon puolella olen oman hoitoni järjestelijä. Seuraan viestejä, etsin ohjeita ja yritän sovittaa käyntejä kalenteriin. Jos kaksi aikaa menee päällekkäin, asia palautuu minun työpöydälleni.
Tietokone pystyy kyllä näyttämään minut kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ruumiini suhtautuu järjestelyyn yhä vanhanaikaisesti.
Ja vaikka valmistelut saisi hoidettua kuinka digitaalisesti, vastaanotolle on mentävä itse. Tietokonetta ei voi lähettää tutkimuksiin puolestaan, vaikka silläkin tuntuu välillä olevan muistivaikeuksia.
Kaikkea ei tietenkään voi tehdä etänä, eikä pidäkään. En minä odota, että robotti kävisi puolestani lääkärissä. Mutta joskus tuntuu, että ennen varsinaista asiointia pitää suorittaa niin pitkä digitaalinen esityö, että paikalle saapuu potilaan lisäksi hänen uupunut sihteerinsä. Molemmat samoissa housuissa.
Tässä on itsepalvelun varsinainen kysymys. Se voi helpottaa elämää huomattavasti. Laskun maksaminen kotona on kätevää. Matkalipun ostaminen illalla omassa nojatuolissa sopii minulle oikein hyvin. En kaipaa jokaiseen asiaan jonotusnumeroa ja virkailijan leimasinta.
Omatoimisuus tuntuu vapaudelta silloin, kun siihen on voimia, taitoa ja mahdollisuus saada tarvittaessa apua.
Tilanne muuttuu, jos muuta tapaa ei enää ole.
Silloin asiakas joutuu ottamaan vastaan tehtävän riippumatta siitä, pystyykö hän sen hoitamaan. Hänen pitäisi ymmärtää ohjeet, tuntea järjestelmä ja tietää, mitä tehdä virheilmoituksen jälkeen. Jos hän ei osaa, hänet ohjataan helposti harjoittelemaan lisää.
Palvelun käyttäjästä tulee samalla sen viimeinen varmistus. Hänen pitää huomata, jos aika puuttuu, viesti ei tullut tai varaus jäi kesken. Ja jos asia ei onnistu, hänen tehtäväkseen jää vielä etsiä ihminen, jolle epäonnistumisesta voisi kertoa.
Leikkauksesta toipuessa tämän huomaa tavallista selvemmin. Voimia on rajallisesti. Yhden asian hoitaminen voi riittää päivän urakaksi, vaikka ulkopuolelta katsoen olisi vain istuttu hetki tietokoneella.
Silloin ”voit hoitaa asian helposti verkossa” kuulostaa hieman samalta kuin ”voit kantaa tämän helposti itse”. Voi olla, että voin. Mutta tänään olisi hyvä, jos joku ottaisi kyynärvarresta kiinni.
Olen käyttänyt tietokonetta pitkään ja teen sillä edelleen mielelläni kaikenlaista. En siis haikaile maailmaa, jossa jokainen lasku vietäisiin pankin tiskille. Toivoisin vain, että palveluja suunniteltaessa muistettaisiin myös se päivä, jolloin käyttäjä on väsynyt, kipeä tai yksinkertaisesti ymmällään.
Avun tarve ei ala vasta siitä, ettei ihminen enää osaa mitään. Joskus hän tarvitsee apua juuri siinä yhdessä asiassa, joka pitäisi saada tänään hoidettua. Tai siinä, että joku katsoisi hänen kanssaan, onko saapunut viesti todella pankilta ja onko tarjottu apu sellaista, johon uskaltaa tarttua.
Asioinnin lisäksi pitäisi näet hoitaa myös turvallisuusosaston tehtävät. Tunnistaa huijausviestit, epäillä vakuuttavaa soittajaa ja erottaa oikea kirjautumissivu taitavasti tehdystä jäljitelmästä. Minulle on siis annettu vielä yksi toimi. Olen oman elämäni tietoturvapäällikkö, ilman sijaista.
Tässä kohden huumori käy vähiin. Huijatuksi joutuva voi menettää elämänsä säästöt ja niiden mukana suuren osan turvallisuudentunteestaan. Erityisen raskaalta tuntuu ajatella vanhaa ihmistä, joka on yrittänyt tunnollisesti hoitaa asiansa ja uskaltanut luottaa avuliaaseen ääneen. Sitten rahat ovat poissa, ja kaiken päälle saattaa tulla häpeä siitä, ettei muka ymmärtänyt paremmin.
Huijauksen kohteeksi voi joutua muukin kuin vanha tai kokematon käyttäjä. Väsymys, huoli ja kiire voivat osua kenen tahansa kohdalle. Siksi turvallinen asiointi ei voi perustua siihen oletukseen, että jokainen meistä on joka hetki valpas ja erehtymätön.
Jos oikean avun saaminen on vaikeaa, mutta väärä auttaja ottaa itse yhteyttä ja lupaa hoitaa kaiken, tilanteessa on jotakin syvästi pielessä. Ihmisen pitäisi saada varmistaa ja kysyä ilman, että hän kokee olevansa vaivaksi.
Hyvän palvelun arvo näkyy siinä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Löytyykö joku, joka ottaa asian hoitaakseen? Vai saako ihminen uuden linkin ja palaa lähtöruutuun?
Minä jatkan toistaiseksi töitäni näissä monissa toimipisteissä. Tietokone pysyy apulaisenani, sillä hyödyllinen se on, kaikista työyhteisömme erimielisyyksistä huolimatta. YT-neuvottelujen aika ei vielä ole.
Kehityskeskustelu tosin pitäisi kyllä järjestää.
Aion ehdottaa, että se ottaisi vastaisuudessa hieman enemmän vastuuta asioiden loppuun saattamisesta. Minä voisin keskittyä välillä siihen tehtävään, johon alun perin jäin:
eläkkeellä olemiseen.
Kokousaikaa en ole vielä saanut sovittua. Apulainen käynnistyy uudelleen. Itse otan sillävälin torkut.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti