30.11.17

Kovaa peliä kirkolliskokouksessa, osa I

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2017 kirkolliskokous on ohi. Kokous istui poikkeuksellisesti vain kaksi virallista kokouspäivää ja yhden edeltävän päivän Heinävedellä Valamon luostarissa, todella asian käsittelyyn oivallisesti sopivassa paikassa.

Olen itse menneinä vuosina istunut tuossa samaisessa kirkolliskokouksessa kaksi kolmivuotiskautta, ensimmäisen varsin noviisina kokoesedustajana ja toisen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kokouksen tempo oli jo silloin sellainen, ettei se tuolloin sellaisena vajaan 60-ikäisenä enää oikein sopinut ”omalle vartalolle”. Siksi jättäydyin siitä pois ihan vapaaehtoisesti terveydellisistäkin syistä johtuen, jotta ennättäisin edes hieman nauttia lopusta elämästäni. Hieman huvittuneena olen seurannut erään nuoren teologin, itseasiassa papin, sanoisinko eräänlaisen ”ottopojan”, lausuntoja asiasta, kun hän näitä blogijuttujani kommentoidessaan mainitsi minun katkeroituneen sen verran siitä, etten päässyt enää kirkolliskokousedustajaksi, että se jopa näkyy blogijutuissani – siis se katkeroituneina teksteinä. Ei näemmä tunne minua paljoakaan, mutta eipä tuo ole ihmekään. Ei eräs entinen munkkikaan koskaan ymmärtänyt, ettei kirjoittamisieni taustalla ole koskaan ollut katkeruus, vaan ihan joku muu asia, jolla omalta osaltani edes hieman yritin tehdä kirkostamme siedettävämpää. Ehkä turhaan, ehkä en.

No – ”ottopoika” taisi silloin vielä juoksennella vaipoissa, kun olin kirkolliskokouksessa, joten tietämys tästäkin asiasta saattaa olla siksi rajoitettua, mutta katkera en todellakaan ole – ainakaan tuosta asiasta – päinvastoin kiitollinen ja onnellinen, että sain olla mukana ja myöhemmin osasin tehdä oikean päätöksen ja pääsin tekemään jotain muuta.

Kun nyt taas parin vuoden jälkeen olin enemmän tai vähemman sattuman vuoksi paikalla – olen siis ollut siellä aiemmin edustajakauteni jälkeen tekemässä uutisjuttuja nettiin – sama vanha negatiivinen tunne hiipi väkisin vahvana vartaloon. Kun olin saapunut paikkaan – luostariin, rukouksen paikaan, hiljentymisen paikkaan – miten on mahdollista, että siellä löytyy paholainen vaanimasta joka nurkan takaa. Syy siihen on varsin yksinkertainen, siellä on menossa kirkolliskokous. Ei ole ollenkaan liioittelua, että rukouksessa kirkolliskokouksen puolesta sanotaan mm. ”lähetä alas heihin Sinun Pyhän Henkesi armo, jotta he tekisivät hyviä päätöksiä kaikkien hyödyksi, ortodoksisen uskon vahvistukseksi ja hurskaudeksi, Kirkon hyväksi järjestykseksi ja kaikkien sielujen hyödyksi, jotta Sinun nimesi ihmeellinen kunnia enenisi ja lisääntyisi.” Olisihan se jo ihme, jollei paholainen tuota vastustaisi ja sitä vastaan taistelisi.

Kun kirkolliskokous kokoontuu – luostarissa tai muualla – läsnä on ihan oikeasti joka mutkassa paha henki, joka houkuttelee edustajia salaliittoihin, kähmintään, jopa vilppiin ja vääryyteen siinä määrin, että ainakin minun sisimpäni sen vahvasti tuntee todellisuutena tai jopa näkee ja kuulee sen usein ihan ”livenä”.

Siksi siellä oleminen on kuin näkisi inkarnoituneen Jinin ja Jangin – kiinalaisen filosofisen perinteen kaksi vastakkaista, mutta samalla kuitenkin toisiaan täydentävää perusvoimaa. Jin on se negatiivinen ja Jang positiivinen, toinen symboloi pimeyttä ja passiivisuutta ja toinen valoa ja aktiivisuutta.

Usein palasi jostain syystä tässä kokouksessa mieleeni äskettäin julkaistun Valamon luostarin johtajan, igumeni Haritonin, aivan mainio elämäkerta, jossa varsin konkreettisin esimerkein kerrotaan luostarielämän kaksinaisuudesta, taistelusta hyvän ja pahan välimaastossa ja veitsenterällä kulkemisesta. Jotenkin tuon kirjan sanoma – vaikka kyseessä kuitenkin nyt oli vain maallikkojen ja papiston kokoontuminen, ei luostariväen elämä sinänsä – konkretisoitui tuossa tunteessa, jonka siellä noina parina päivänä jälleen elin ja koin.

Paikalla on suuri joukko ihmisiä, jotka monet ajattelevat asioista ihan eri äärilaidoissa kohtaamatta ollenkaan toisiaan missään tai koskaan. Osa ihmisistä on asioiden käsittelyssä kuin "lumiukkoja" eli pihalla ihan totaalisesti tietämättä ja tajuamatta ilmeisesti koko aikana, mitä siellä tehdään ja mistä olisi edes tarkoitus tehdä.

Osa on niin vahvassa toisten, vahvempien persoonien ohjauksessa, että heistä on tullut lähinnä koomisia sätkynukkeja. Ja sitten ovat tietysti ne, jotka ovat aina äänessä omin tai lainatuin ajatuksi ja antavat asioille kasvot ja sen suunnan, minne he tai heidän taustaryhmänsä sen haluavat menevän. Aina se välttämättä ei ole oikea suunta, koska pontimina saattavat olla varsin ”maalliset” ja henkilökohtaisiin omiin, perheen tai lähipiirin etuihin liittyvät asiat. Joskus asioiden taustalla on vain pelkkä osaamattomuus, tietämättömyys ja tässä tapauksessa kirkollinen sivistymättömyys. Joku rääväsuisempi saattaisi jopa sanoa typeryys.

Kauhistuttavinta oli havaita, että jotkut – huolimatta siitä, että olivat saaneet varsin tuhdin evästyksen omalta seurakunnaltaan tuoda seurakunnan mielipide esille kokouksessa – vaikenivat täysin ja mukautuvat ns. yleisystävälliseen ja tasapaksuun näennäisen yksimielisyyden tapettiin. Heitä ei todellakaan erottanut harmaasta seinästä ja heidän kasvoiltaan paistoi selvästi ajatus: ”voi että on mukava kuulua kultapossukerhoon”.

Tässä nyt alkuun. Jatkoa seuraa tlle blogijutulle, kunhan olen taas levänny lisää ja saanut väsyni taka-alalle.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com



1 kommentti:

elinatheguide kirjoitti...

Ihmetellä täytyy varsinkin niitä kahta maallikkojäsentä, jotka olivat saaneet taustaryhmältään ohjeen äänestää toisin kuin äänestivät. Kaipa heistäkin oli kiva kuulua kultapossukerhoon - jopa siinä määrin, että unohtivat kenen mandaatilla ovat kirkolliskokouksen jäseniä.