Marraskuu on jo lähes puolessa välissä. Marraskuu on mielenkiintoinen kuukausi suomalaisille ortodokseille. Puolessa välissä eli 15. päivä alkaa kohtuullisen pitkä, noin kuukauden kestävä joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto. Mielenkiintoinen ja meille kaikille malliksi kelpaava hahmo oli tuo 14.11. muistopäiväänsä viettävä ap. Filippus, joka omalla toiminnallaan yritti karkottaa harhaoppien ja tietämättömyyden pimeyttä maailmasta.
Marraskuussa pidetään myös Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman – lukuun ottamatta kanonisia asioita – päättävän elimen, kirkolliskokouksen, istunnot Valamossa Heinävedellä. Tästä kuusta voisi sanoa kuten eräs aikanaan Mikkelissä syysmarkkinoiden aikaan vaalisaarnaansa pitävä luterilainen, tuttu pappi: ”Nyt on kiirettä paholaisella.” Hän jatkoi tosin: ”koska on yhtä aikaa papinvaali ja markkinat”. Tässä ortodoksisessa agendassa se voisi kuulua: ”koska on yhtä aikaa kirkolliskokous ja paastoaika”.
Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous istuu aina kolme vuotta kerrallaan, yleensä virallisia kokouksia on kerran vuodessa, juuri marraskuun lopulla. Nyt on taas uuden kirkolliskokouksen ensimmäinen kokoontuminen. Kirkolliskokouksen 36 jäsentä muodostuvat papistosta ja maallikoista suunnilleen jaolla puolet ja puolet. Piispat, joita meillä on toimessa nyt neljä (kolme hiippakuntapiispaa, joista yksi on arkkipiispa ja lisäksi yksi apulaispiispa), ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä. Heitä ei valita vaaleilla ja arkkipiispa johtaa kirkolliskokousta ensimmäisenä puheenjohtajana.
Muut kirkolliskokouksen jäsenet valitaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla vaaleilla. Kaikki vaaleilla valittavat valitaan hiippakunnittain niiden jäsenmäärän suhteessa. Suurin hiippakunta (Helsinki) saa eniten jäseniä ja pienin (Oulu) vähiten. Kolmas (Karjalan hiippakunta) arkkipiispan hiippakunta on sitten hieman pienempi kuin suurin.
Viime vuosina hiippakuntien tai ainakin niiden johtajien ja "kellokkaiden" välillä on ollut jonkinmoista ristivetoa ja siksi Helsingin hiippakunta suurimpana on ottanut erityisen roolin, jonka avulla se on ryhtynyt ohjailemaan kirkon hallintoa ja päätöksiä mahdollisimman paljon haluamaansa suuntaan. Hieman sellaiseen "enemmistödiktatuuriseen" tapaan, jos sitä nyt jotenkin voisi kuvailla. Kirjoitinkin joskus 2014 tästä tapahtuman alusta blogijutun nimeltään "Hymyilevä vallankumous", varsin erikoinen tapahtumasarja.
Ehkä konkreettisin esimerkki oli sittemmin 2015 tapahtunut Oulun hiippakunnan piispan valinta, jonka ilmeisesti käytännössä tekikin Helsingin hiippakunta suuremmin muita kuulematta ja jopa niin, että helsinkiläiset valitsivat oman ehdokkaankin – joka sitten valittiinkin – oululaisille. Saa nyt nähdä, onko hänen mahdollinen ja joidenkin jo etukäteen kenties pohtima tuleva paikkansa sitten Helsingin kylmässä (ruotsiksi kall) kyydissä vai jossain muualla.
Sama menoa, josta haluan käyttää tuota otsikossa mainittua nimitystä – telaketjuteologiaa – on sitten piisannut ihan kyllästymiseen asti useissa ortodoksisen kirkon päätöksissä ja tilanteissa. Helsinkiläiset valtasivat edellisessä kirkolliskokouksessa lähes kaikkien valiokuntien puheenjohtajuudet. Yksi jäi uupumaan, kun Helsingistä ei löytynyt sillä kertaa eteläsuomalaista juristia lakivaliokunnan puheenjohtajaksi ja he joutuivat tyytymää Karjalan hiippakunnan jäseneen. Asia tosin oikaistiin sitten toisaalla eli kirkollishallituksen valinnassa, jossa lakivaliokunnan puheenjohtajaksi valittu lakitieteen professori syrjäytettiin äänestystuloksella kirkollishallituksen lakimiesjäsen varajäsenen paikalta ja siihen valittiin helsinkiläinen perhedynastian jäsen, ilmeisesti jonkun vakuutusyhtiön tai vastaavan juristi.
Kun viime kaudella virallisissa kokouksissa (3 kpl) on valittu varapuheenjohtajia, maallikot ovat yleensä istuneet varpaitaan katsellen odotetusti hiljaa. Kun kukaan ei ole uskaltanut tai osannut sanoa mitään, eikä ehdottaa ketään, esityksen tekee – yllätys, yllätys, ei suinkaan maallikko, jolle se protokollan mukaan kuuluisi, vaan – pappi. Arvatkaapa mistä hiippakunnasta? Siis mistä ehdottaja on ja varapuheenjohtajat yleensä valitaan, niin pappisvaraphj, kuin maallikkovphj. Pappisvarapuheenjohtaja on kolmessa kokouksessa (3/3) ollut sama Helsingin hiippakunnasta ja maallikkovaraphj 2/3 kertaa sieltä myös, mahdollisesti "sisäpiiriläisiä", tiedä häntä.
Ainakin minussa herättää ihmetystä ja kummastusta, jos tuollaiseen merkittävään tehtävään valitaan joku, joka ei ole tullut edes valituksi oman seurakuntansa valtuustoon, vaikka on ollut ehdolla. Ei siis nauti riitävästi edes oman kirkkorahvaan luottamusta, mutta sitäkin enemmän eliitin luottamusta. Mieleen nousee väkisin monia ajatuksia, joista muistaakseni eräs aiemmassa kirkolliskokouksessakin työskennellyt edustaja käytti silloin melko kovaa sanaa, korruptio. En oikeasti tiedä, onko sitä tämän asian kohdalla, mutta kuten kirjoitin, monenlaiset ajatukset nousevat väkisin mieleen. No, onneksi tai joidenkin epäonneksi tuo sama edustaja istuu siellä vielä nytkin. Saa nähdä, ottaako hän asioihin uudestaan kantaa tuosta näkökulmasta.
Nyt marraskuussa 2016 kokoontuva kirkolliskokous valitsee jälleen uuden kirkollishallituksen ja valiokuntien sekä tietysti kirkolliskokouksen puheenjohtajat. Saa nähdä, onko helsinkiläisten mielestä ”puhtaita” (orto on kai kreikaksi mm. puhdas, oikea) ortodokseja muuallakin kuin Helsingin hiippakunnassa ja yksi Oulussa.
Mainitsin tuossa edellä vaalien demokraattisuudesta jotain. Epäilin joskus joiltain osin niiden demokraattisuutta ja epäilen yhä. Olen itse nähnyt nuo prosessit varsin läheltä ja ollut mukana niissä, valitsijana ja valittuna ja hallinnon eri rooleissa. Maallikot valitaan välillisillä vaaleilla, joista jopa amerikkalaiset olisivat ylpeitä. Tuossa vaalissa – jos sellaiset järjestettäisiin täsmälleen samalla sapluunalla Amerikassa – eivät huonosti käyttäytyvät, vähän koulutetut valkoiset miehet hilluisi. Suomen ortodoksinen vaalisysteemi takaa aina tarkan, hyvän ja ennakoidun lopputuloksen.
Vaalin suorittavat hiippakunnittain valitsijamiehet, jotka on valittu seurakunnissa jäsenmäärien suhteessa (suuret saa enemmän, pienet vähemmän valitsijamiehiä). Valitsijamiehet on valinnut virallisesti oman seurakunnan neuvosto (* kts. alla EDIT), jonka on saattanut valita kuitenkin joissain tapauksissa pappi, siis useimmiten kirkkoherra, masinoimalla arvovaltaansa ja asemaansa turvaten ainakin jotkut seurakuntalaiset valitsemaan ”oikeat” henkilöt ensin valtuustoon ja sitten neuvostoon. Joskus seurakuntalaisille on mahdollisesti kerrottu, että tiettyjen kansan omien ehdokkaitten ja todellisten kansan suosikkien valitsematta jättämisen syy on ehkä ikä, joskus muunlainen sopimattomuus ja arvaamattomuus. Monenlaisia huhuja olen kuullut ja ainakin jossain muualla kuin eteläisessä tai pohjoisessa Suomessa piispa on ainakin joskus puuttunut jopa asiaan, kun seurakuntalaiset ovat asiasta kertoneet. Silti mikään ei näytä muuttuvan eikä tehoavan näihinkään masinoijiin.
Joissain harvoissa tapauksissa valinta on saattanut tapahtua myös hieman demokraattisemminkin, mutta silloinkin seurakunnan henkilöstöllä on usein ollut kohtuuttoman suuri osuus joko suoraan vaikuttamalla työnsä kautta seurakuntalaisiin tai laittamalla suikailematta sukulaisiaan ehdokkaiksi, joita sitten onkin hyvän ja tehokkaan masinoinnin vuoksi valittu hallintoelimiin merkittäville paikoille. Valtaa valinnasta ei siis ole uskallettu antaa kirkkokansalle, aivan kuin ennakoiden jo vuosia, vuosia sitten tämänpäiväinen (YLE 13.11.2016) uutinen: Suorien kansanäänestyksien pelätään johtavan huonoihin päätöksiin.
Näin se käy ja vieläpä ihan demokraattisesti ja laillisesti, kun sen osaa ja röyhkeyttä sekä ilmeisesti myös vallanhalua on riittävästi, ja uskallusta jopa epätotuuksien puhumiseen. Näin ainakin näyttää olevan tuolla maallisella puolella. Miten sitten lie kirkollisella? Joka tapauksessa jäljet pelottavat. Kirkollisen, uskonnollisen organisaation omimmassa ideologisessa mielessä, siis teologisesti, hurskauselämän kannalta ja tietysti ihan syvimmiltään siis kristityn pelastuksen kannalta katsottuna tällainen telaketjuteologia kauhistuttaa niitä, jotka metsän oikeasti puilta näkevät ja luissaan sen kokevat. Muille se on joko yhdentekevää tai touhuissa mukana oleville hyödyllistä.
Olen joissain aiemmissa blogijutuissani epäillyt kirkkomme hajaantuvan, eriarvoistuvan ja menettävän identiteettiään, luterilaistuvan – länsimaistuvan. Yhä pelkään sitä. Jos katsomme, mitä ympärillämme tapahtuu maallisessa yhteiskunnassa meillä ja muualla, muutos on tosin laajalti tapahtumassa. Tiedä sitten parempaan vai huonompaan. Siellä missä eliitti on hallinnut kuuntelematta kansaa, tapahtuu kummia, outoja asioita, ennakoimatonta – ainakin eliitin mielestä. Valtarakenteet horjuvat, mutta samalla epäjärjestys, hajaannus, väkivalta ja ylilyönnit useissa tavallisissa asioissa lisääntyvät ja kansa voi pahoin.
Tällainen viime aikoina nähty järjestys maailmassa ja kirkossa johtaa siihen, että pian meillä on päättäjinä ihmisiä, jotka eivät ihan oikeasti tiedä mitä tapahtuu ja mitä pitää tehdä, mitä päättää – onpa sitten kyse yhteiskunnasta tai ortodoksisesta kirkosta. Asioista oikeasti tietävät, niiden parissa ja niistä aidosti elävät, hurskaat ja älykkäät ihmiset jäävät syrjään joko omasta halustaan tai syrjäytettyinä ja valtaan astuvat populistit, asioista mitään tietämättömät, maallistuneet, jopa dogmaattisessa mielessä liberaalit. Nämä ”puhtaat” valitut saattavat olla untuvikkoja, oikeista asioista tietämättömiä, sekularisoituneita, jota puuhastelevat turhien jopa väärien asioiden parissa omaa egoaan pönkittäen ilman todellista ja aitoa kosketusta kirkkokansaan. Tai sitten he tekevät juuri sitä, mitä masinoijat haluavat – eivät yhtään mitään, jotta ”kellokkaat” saavat päättää, mitä tehdään. Pidetään junttakokouksia ja taustalla olevat "varsinaiset valitsijat" antavat tehtäviä ja sanat suuhun ja ohjeet äänestyksiin, jotteivät nämä lähes karikatyyliset tyypit vaikuttaisi ihan osaamattomilta.
Ennen ylimpiin päättäviin elimiin valittiin kylän tai vaikka tässä tapauksessa seurakunnan parhaat voimat. Nyt valituilla on joko enemmän vain viihteellinen tai muuten julkisuudessa näkyvä rooli. Näkyä pitää ja tuntua – tosin asiasta (ortodoksisuudesta) ei niin väliä. Tai sitten hänen pitää olla hiljainen nyhverö, joka ei kyseenalaista mitään eliitin tekoja. Kolmas vaihtoehto saattaisi olla, että valitaan tehtäviin riittävän tyhmiä, jotteivät he oikeasti ymmärrä, mistä on puhe, mitä päätetään. Tosin – kuten jo edellä kuvasin – muutosta on ilmassa, sitä on viimeaikaisten tapahtumien valossa aistittavissa melko konkreettisesti ainakin maallisella puolella. On ollut jytkyä, brexitiä ja viimeisimpänä trumpetistin soolo. Saa nähdä, milloin jotain tapahtuu ortodoksisessa kirkossakin. Vai oliko jo Kreetan synodin tapahtumat oireilua siitäkin noin maailmanlaajuisesti?
Niin kauan kun papin ei sallita osallistua maallisen politiikan tekoon, mutta maailmassa elävä nunna saa tehdä repivääkin kirkkopolitiikkaa, kaikki ei ole ehkä kohdallaan. Niin kauan kuin huijataan, tehdään päätöksiä omaan pussiin, mikään ei korjaannu, vaan mennään koko ajan huonompaan suuntaan. Maailmassa piti tehdä sote-uudistus, kirkossamme hallinnon uudistus – molemmat taitavat mennä ryskyen metsään samoista syistä – oman edun tavoittelu, valta ja raha ovat tärkeämpiä kuin (kirkko)kansan etu. Helsingissä pohditaan annetaanko rahaa Guggenheimille, meillä ortodoksisessa kirkossa ei pohdita suuremmin annetaanko rahaa museolle. Tosin, paljonko museolle annetaan, pitää ensin piilottaa edustajilta, etteivät he vain kyselisi liikaa ja liian aikaisin. Eräs toinen ortodoksinen blogisti epäili, että kirkko ei edes uskalla kertoa oikeita tilastolukuja kirkosta eroamisista ja siksi sensuroi jo ortodoksista kirkkokalenteriakin.
Tiedä häntä, missä oikeasti mennään ja mitä tästä mahdollisesti seuraa, mutta valistunut arvaus – mitä koko tämä blogikirjoituksenikin on – on, ettei mitään hyvää. Nyt tosin Suomen ortodoksisella kirkolliskokouksella ainakin teoriassa ja laillisuusmielessä olisi oma mahdollisuutensa korjata jotain, jos vain halua riittää ja kykyä itsenäiseen päätöksentekoon ja sitä ennen tietysti saman adjektiivin alla ajatteluun.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
*) EDIT 14.11.2016
Korjauksena lisättäköön tieto, että valitsijamiehet ja kirkolliskokousedustajakandidaatit valitsee seurakunnanvaltuusto eikä siis seurakunnan neuvosto, kuten tekstissä on mainittu. Kaikki asiat käsitellään valtuustossa kuitenkin neuvoston esittelyn pohjalta.
Asiavirhe ei silti oleellisesti muuta tekstissä olevaa kritiikin kohdetta, masinointia, väärää lobbausta ja päätösten ohjailua.
H@P
Marraskuussa pidetään myös Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman – lukuun ottamatta kanonisia asioita – päättävän elimen, kirkolliskokouksen, istunnot Valamossa Heinävedellä. Tästä kuusta voisi sanoa kuten eräs aikanaan Mikkelissä syysmarkkinoiden aikaan vaalisaarnaansa pitävä luterilainen, tuttu pappi: ”Nyt on kiirettä paholaisella.” Hän jatkoi tosin: ”koska on yhtä aikaa papinvaali ja markkinat”. Tässä ortodoksisessa agendassa se voisi kuulua: ”koska on yhtä aikaa kirkolliskokous ja paastoaika”.
Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous istuu aina kolme vuotta kerrallaan, yleensä virallisia kokouksia on kerran vuodessa, juuri marraskuun lopulla. Nyt on taas uuden kirkolliskokouksen ensimmäinen kokoontuminen. Kirkolliskokouksen 36 jäsentä muodostuvat papistosta ja maallikoista suunnilleen jaolla puolet ja puolet. Piispat, joita meillä on toimessa nyt neljä (kolme hiippakuntapiispaa, joista yksi on arkkipiispa ja lisäksi yksi apulaispiispa), ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä. Heitä ei valita vaaleilla ja arkkipiispa johtaa kirkolliskokousta ensimmäisenä puheenjohtajana.
Muut kirkolliskokouksen jäsenet valitaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla vaaleilla. Kaikki vaaleilla valittavat valitaan hiippakunnittain niiden jäsenmäärän suhteessa. Suurin hiippakunta (Helsinki) saa eniten jäseniä ja pienin (Oulu) vähiten. Kolmas (Karjalan hiippakunta) arkkipiispan hiippakunta on sitten hieman pienempi kuin suurin.
Viime vuosina hiippakuntien tai ainakin niiden johtajien ja "kellokkaiden" välillä on ollut jonkinmoista ristivetoa ja siksi Helsingin hiippakunta suurimpana on ottanut erityisen roolin, jonka avulla se on ryhtynyt ohjailemaan kirkon hallintoa ja päätöksiä mahdollisimman paljon haluamaansa suuntaan. Hieman sellaiseen "enemmistödiktatuuriseen" tapaan, jos sitä nyt jotenkin voisi kuvailla. Kirjoitinkin joskus 2014 tästä tapahtuman alusta blogijutun nimeltään "Hymyilevä vallankumous", varsin erikoinen tapahtumasarja.
Ehkä konkreettisin esimerkki oli sittemmin 2015 tapahtunut Oulun hiippakunnan piispan valinta, jonka ilmeisesti käytännössä tekikin Helsingin hiippakunta suuremmin muita kuulematta ja jopa niin, että helsinkiläiset valitsivat oman ehdokkaankin – joka sitten valittiinkin – oululaisille. Saa nyt nähdä, onko hänen mahdollinen ja joidenkin jo etukäteen kenties pohtima tuleva paikkansa sitten Helsingin kylmässä (ruotsiksi kall) kyydissä vai jossain muualla.
Sama menoa, josta haluan käyttää tuota otsikossa mainittua nimitystä – telaketjuteologiaa – on sitten piisannut ihan kyllästymiseen asti useissa ortodoksisen kirkon päätöksissä ja tilanteissa. Helsinkiläiset valtasivat edellisessä kirkolliskokouksessa lähes kaikkien valiokuntien puheenjohtajuudet. Yksi jäi uupumaan, kun Helsingistä ei löytynyt sillä kertaa eteläsuomalaista juristia lakivaliokunnan puheenjohtajaksi ja he joutuivat tyytymää Karjalan hiippakunnan jäseneen. Asia tosin oikaistiin sitten toisaalla eli kirkollishallituksen valinnassa, jossa lakivaliokunnan puheenjohtajaksi valittu lakitieteen professori syrjäytettiin äänestystuloksella kirkollishallituksen lakimiesjäsen varajäsenen paikalta ja siihen valittiin helsinkiläinen perhedynastian jäsen, ilmeisesti jonkun vakuutusyhtiön tai vastaavan juristi.
Kun viime kaudella virallisissa kokouksissa (3 kpl) on valittu varapuheenjohtajia, maallikot ovat yleensä istuneet varpaitaan katsellen odotetusti hiljaa. Kun kukaan ei ole uskaltanut tai osannut sanoa mitään, eikä ehdottaa ketään, esityksen tekee – yllätys, yllätys, ei suinkaan maallikko, jolle se protokollan mukaan kuuluisi, vaan – pappi. Arvatkaapa mistä hiippakunnasta? Siis mistä ehdottaja on ja varapuheenjohtajat yleensä valitaan, niin pappisvaraphj, kuin maallikkovphj. Pappisvarapuheenjohtaja on kolmessa kokouksessa (3/3) ollut sama Helsingin hiippakunnasta ja maallikkovaraphj 2/3 kertaa sieltä myös, mahdollisesti "sisäpiiriläisiä", tiedä häntä.
Ainakin minussa herättää ihmetystä ja kummastusta, jos tuollaiseen merkittävään tehtävään valitaan joku, joka ei ole tullut edes valituksi oman seurakuntansa valtuustoon, vaikka on ollut ehdolla. Ei siis nauti riitävästi edes oman kirkkorahvaan luottamusta, mutta sitäkin enemmän eliitin luottamusta. Mieleen nousee väkisin monia ajatuksia, joista muistaakseni eräs aiemmassa kirkolliskokouksessakin työskennellyt edustaja käytti silloin melko kovaa sanaa, korruptio. En oikeasti tiedä, onko sitä tämän asian kohdalla, mutta kuten kirjoitin, monenlaiset ajatukset nousevat väkisin mieleen. No, onneksi tai joidenkin epäonneksi tuo sama edustaja istuu siellä vielä nytkin. Saa nähdä, ottaako hän asioihin uudestaan kantaa tuosta näkökulmasta.
Nyt marraskuussa 2016 kokoontuva kirkolliskokous valitsee jälleen uuden kirkollishallituksen ja valiokuntien sekä tietysti kirkolliskokouksen puheenjohtajat. Saa nähdä, onko helsinkiläisten mielestä ”puhtaita” (orto on kai kreikaksi mm. puhdas, oikea) ortodokseja muuallakin kuin Helsingin hiippakunnassa ja yksi Oulussa.
Mainitsin tuossa edellä vaalien demokraattisuudesta jotain. Epäilin joskus joiltain osin niiden demokraattisuutta ja epäilen yhä. Olen itse nähnyt nuo prosessit varsin läheltä ja ollut mukana niissä, valitsijana ja valittuna ja hallinnon eri rooleissa. Maallikot valitaan välillisillä vaaleilla, joista jopa amerikkalaiset olisivat ylpeitä. Tuossa vaalissa – jos sellaiset järjestettäisiin täsmälleen samalla sapluunalla Amerikassa – eivät huonosti käyttäytyvät, vähän koulutetut valkoiset miehet hilluisi. Suomen ortodoksinen vaalisysteemi takaa aina tarkan, hyvän ja ennakoidun lopputuloksen.
Vaalin suorittavat hiippakunnittain valitsijamiehet, jotka on valittu seurakunnissa jäsenmäärien suhteessa (suuret saa enemmän, pienet vähemmän valitsijamiehiä). Valitsijamiehet on valinnut virallisesti oman seurakunnan neuvosto (* kts. alla EDIT), jonka on saattanut valita kuitenkin joissain tapauksissa pappi, siis useimmiten kirkkoherra, masinoimalla arvovaltaansa ja asemaansa turvaten ainakin jotkut seurakuntalaiset valitsemaan ”oikeat” henkilöt ensin valtuustoon ja sitten neuvostoon. Joskus seurakuntalaisille on mahdollisesti kerrottu, että tiettyjen kansan omien ehdokkaitten ja todellisten kansan suosikkien valitsematta jättämisen syy on ehkä ikä, joskus muunlainen sopimattomuus ja arvaamattomuus. Monenlaisia huhuja olen kuullut ja ainakin jossain muualla kuin eteläisessä tai pohjoisessa Suomessa piispa on ainakin joskus puuttunut jopa asiaan, kun seurakuntalaiset ovat asiasta kertoneet. Silti mikään ei näytä muuttuvan eikä tehoavan näihinkään masinoijiin.
Joissain harvoissa tapauksissa valinta on saattanut tapahtua myös hieman demokraattisemminkin, mutta silloinkin seurakunnan henkilöstöllä on usein ollut kohtuuttoman suuri osuus joko suoraan vaikuttamalla työnsä kautta seurakuntalaisiin tai laittamalla suikailematta sukulaisiaan ehdokkaiksi, joita sitten onkin hyvän ja tehokkaan masinoinnin vuoksi valittu hallintoelimiin merkittäville paikoille. Valtaa valinnasta ei siis ole uskallettu antaa kirkkokansalle, aivan kuin ennakoiden jo vuosia, vuosia sitten tämänpäiväinen (YLE 13.11.2016) uutinen: Suorien kansanäänestyksien pelätään johtavan huonoihin päätöksiin.
Näin se käy ja vieläpä ihan demokraattisesti ja laillisesti, kun sen osaa ja röyhkeyttä sekä ilmeisesti myös vallanhalua on riittävästi, ja uskallusta jopa epätotuuksien puhumiseen. Näin ainakin näyttää olevan tuolla maallisella puolella. Miten sitten lie kirkollisella? Joka tapauksessa jäljet pelottavat. Kirkollisen, uskonnollisen organisaation omimmassa ideologisessa mielessä, siis teologisesti, hurskauselämän kannalta ja tietysti ihan syvimmiltään siis kristityn pelastuksen kannalta katsottuna tällainen telaketjuteologia kauhistuttaa niitä, jotka metsän oikeasti puilta näkevät ja luissaan sen kokevat. Muille se on joko yhdentekevää tai touhuissa mukana oleville hyödyllistä.
Olen joissain aiemmissa blogijutuissani epäillyt kirkkomme hajaantuvan, eriarvoistuvan ja menettävän identiteettiään, luterilaistuvan – länsimaistuvan. Yhä pelkään sitä. Jos katsomme, mitä ympärillämme tapahtuu maallisessa yhteiskunnassa meillä ja muualla, muutos on tosin laajalti tapahtumassa. Tiedä sitten parempaan vai huonompaan. Siellä missä eliitti on hallinnut kuuntelematta kansaa, tapahtuu kummia, outoja asioita, ennakoimatonta – ainakin eliitin mielestä. Valtarakenteet horjuvat, mutta samalla epäjärjestys, hajaannus, väkivalta ja ylilyönnit useissa tavallisissa asioissa lisääntyvät ja kansa voi pahoin.
Tällainen viime aikoina nähty järjestys maailmassa ja kirkossa johtaa siihen, että pian meillä on päättäjinä ihmisiä, jotka eivät ihan oikeasti tiedä mitä tapahtuu ja mitä pitää tehdä, mitä päättää – onpa sitten kyse yhteiskunnasta tai ortodoksisesta kirkosta. Asioista oikeasti tietävät, niiden parissa ja niistä aidosti elävät, hurskaat ja älykkäät ihmiset jäävät syrjään joko omasta halustaan tai syrjäytettyinä ja valtaan astuvat populistit, asioista mitään tietämättömät, maallistuneet, jopa dogmaattisessa mielessä liberaalit. Nämä ”puhtaat” valitut saattavat olla untuvikkoja, oikeista asioista tietämättömiä, sekularisoituneita, jota puuhastelevat turhien jopa väärien asioiden parissa omaa egoaan pönkittäen ilman todellista ja aitoa kosketusta kirkkokansaan. Tai sitten he tekevät juuri sitä, mitä masinoijat haluavat – eivät yhtään mitään, jotta ”kellokkaat” saavat päättää, mitä tehdään. Pidetään junttakokouksia ja taustalla olevat "varsinaiset valitsijat" antavat tehtäviä ja sanat suuhun ja ohjeet äänestyksiin, jotteivät nämä lähes karikatyyliset tyypit vaikuttaisi ihan osaamattomilta.
Ennen ylimpiin päättäviin elimiin valittiin kylän tai vaikka tässä tapauksessa seurakunnan parhaat voimat. Nyt valituilla on joko enemmän vain viihteellinen tai muuten julkisuudessa näkyvä rooli. Näkyä pitää ja tuntua – tosin asiasta (ortodoksisuudesta) ei niin väliä. Tai sitten hänen pitää olla hiljainen nyhverö, joka ei kyseenalaista mitään eliitin tekoja. Kolmas vaihtoehto saattaisi olla, että valitaan tehtäviin riittävän tyhmiä, jotteivät he oikeasti ymmärrä, mistä on puhe, mitä päätetään. Tosin – kuten jo edellä kuvasin – muutosta on ilmassa, sitä on viimeaikaisten tapahtumien valossa aistittavissa melko konkreettisesti ainakin maallisella puolella. On ollut jytkyä, brexitiä ja viimeisimpänä trumpetistin soolo. Saa nähdä, milloin jotain tapahtuu ortodoksisessa kirkossakin. Vai oliko jo Kreetan synodin tapahtumat oireilua siitäkin noin maailmanlaajuisesti?
Niin kauan kun papin ei sallita osallistua maallisen politiikan tekoon, mutta maailmassa elävä nunna saa tehdä repivääkin kirkkopolitiikkaa, kaikki ei ole ehkä kohdallaan. Niin kauan kuin huijataan, tehdään päätöksiä omaan pussiin, mikään ei korjaannu, vaan mennään koko ajan huonompaan suuntaan. Maailmassa piti tehdä sote-uudistus, kirkossamme hallinnon uudistus – molemmat taitavat mennä ryskyen metsään samoista syistä – oman edun tavoittelu, valta ja raha ovat tärkeämpiä kuin (kirkko)kansan etu. Helsingissä pohditaan annetaanko rahaa Guggenheimille, meillä ortodoksisessa kirkossa ei pohdita suuremmin annetaanko rahaa museolle. Tosin, paljonko museolle annetaan, pitää ensin piilottaa edustajilta, etteivät he vain kyselisi liikaa ja liian aikaisin. Eräs toinen ortodoksinen blogisti epäili, että kirkko ei edes uskalla kertoa oikeita tilastolukuja kirkosta eroamisista ja siksi sensuroi jo ortodoksista kirkkokalenteriakin.
Tiedä häntä, missä oikeasti mennään ja mitä tästä mahdollisesti seuraa, mutta valistunut arvaus – mitä koko tämä blogikirjoituksenikin on – on, ettei mitään hyvää. Nyt tosin Suomen ortodoksisella kirkolliskokouksella ainakin teoriassa ja laillisuusmielessä olisi oma mahdollisuutensa korjata jotain, jos vain halua riittää ja kykyä itsenäiseen päätöksentekoon ja sitä ennen tietysti saman adjektiivin alla ajatteluun.
nettihoukka@gmail.com
*) EDIT 14.11.2016
Korjauksena lisättäköön tieto, että valitsijamiehet ja kirkolliskokousedustajakandidaatit valitsee seurakunnanvaltuusto eikä siis seurakunnan neuvosto, kuten tekstissä on mainittu. Kaikki asiat käsitellään valtuustossa kuitenkin neuvoston esittelyn pohjalta.
Asiavirhe ei silti oleellisesti muuta tekstissä olevaa kritiikin kohdetta, masinointia, väärää lobbausta ja päätösten ohjailua.
H@P
1 kommentti:
Hyvä. Todella.
Lähetä kommentti