Olen usein näitä blogejani kirjoittaessani pohtinut tuota otsikon asiaa, kirkossa tapahtuvaa ihmisten kunnioittamista. Aina aika ajoin olen ihmetellyt sitä, jopa joskus kauhistellutkin, vaikka suurelta osinhan tuolla asialla ei ole omaan elämääni sen suurempaa vaikutusta. Kunnioitan uskontoa, kirkkoa ja vaikkapa pappeutta, mutta niitä edustavan ihmisen, vaikkapa pappeuden saaneen, pitää itse omalla työllään ja käyttäytymisellään, toiminnallaan saavuttaa tuo henkilökohtainen kunnioittaminen. Se ei tule automaattisesti kuin kaupan hyllyltä, pelkillä titteleillä tai asemalla. Minäkin kyllä kunnioitan instituutiota, pappeutta, mutta henkilön kunnioittaminen on sitten asia erikseen. Mitä se kunnioittaminen sitten tuossa tapauksessa lieneekään!
Kunnioitus on netin mukaan myönteinen, ihmistä tai muuta asiaa, vaikkapa kansakuntaa tai uskontoa kohtaan tunnettu ihaileva tai arvostava tunne. Siis ihailua ja arvostamista, mutta kunnioitusta voidaan osoittaa myös teoin.
Raamatussa sanotaan Matteuksen evankeliumissa (Matt. 7:12): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Myös monessa muussa uskonnossa on tuo sama ns. ”kultaiseksi säännöksi” sanottu asia todettu.
Kungfutselaisuudessa sanotaan: ”Onko yhtä sanaa, joka kävisi käyttäytymisen ohjaukseksi koko elämän ajalle?" Kungfutse sanoi, "Se on 'huomioonottaminen'. Älä määrää muille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi määrättävän.” Juutalaisuudessa sanotaan: ”Älä tee sellaista kanssaihmisillesi, joka on itsellesikin vastenmielistä.” Islamissakin opetetaan: ”Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen.”
Monessa alkukantaisessa kulttuurissa saatettiin tuntea toki vieraanvaraisuus, ehkä jopa anteliaisuuskin, mutta oma kansa, oma heimo ja sen säilyminen oli aina päällimmäisenä ja se varmistettiin vaikka väkivalloin. Siksi onkin kiistelty jonkin verran mm. siitä, tarkoittaako ’veli’ tuolla tekstissä kaikkia vai vain omia, siis vaikkapa vain muslimeja.
Kristinuskossa kultainen sääntö on lanseerattu Raamatun vuorisaarnassa, Jeesuksen tunnetuimmassa opetuspuheessa, jonka hän mahdollisesti piti Genesaaretinjärven pohjoispuolella olevalla vuorella, lähellä Kapernaumia.
Suomalaisessa ortodoksisessa kirjallisuudessakin on asiaa käsitelty jonkin verran. Pappismunkki Serafim (Seppälä) kirjoittaa kirjassaan "Kerubin silmin" mielenkiintoisesti ja siteeraan häntä aivan aavistuksen verran omin sanoin höystäen, mutta varsinaista asiaa unohtamatta.
Samassa luvussa pappismunkki Serafim kirjoittaa muuten myös houkista, Kristuksen tähden hulluista, jotka protestoivat yhä sovinnollisemmaksi ja latteammaksi tullutta ulkokultaista ja muodollista (kirkollista) elämää. Samalla pappismunkki Serafim kirjoittaa, että tuo protesti kohdistui etenkin vahvasti kirkon piirissä ilmennyttä ihmisiä, erityisesti munkkeja kohtaan osoitettua kunnioitusta vastaan. Meilläkin piispoista, papeista ja jopa kouluttamattomista luostariasukkaista tehdään heti, kun he ovat saaneet yllensä jonkinlaisen kaavun, lähes pyhiä, koskemattomia ja suuren kunnioituksen kohteita, ja jopa ilman pappeuttakin isiä. Hyvä näin, mutta kaikelle pitää olla perusteet. Tällaisellekin kunnioittamiselle.
Usein tuota edellä mainittua ns. kultaista sääntöä on kuitenkin pidetty riittämättömänä sovellettavaksi elämän kaikkiin kysymyksiin. Joidenkin mielestä se on naiviutta tai idealistisuutta takertua pelkästään tuollaiseen sääntöön. Nykyaikainen tyly kilpailuyhteiskunta kun opettaa ihan toisin, kilpailemaan kaikesta.
Toinen seikka, joka nähdään ongelmana tuollaisen kunnioittamisen esittämisessä ja toteuttamisessa, on se, että ohjetta tiukasti noudattava saattaa päätyä seuraamaan ja ihailemaan miellyttämisen halussaan toista (ihmistä, aatetta) ajattelemattomasti ja kritiikittömästi.
Itse pidän tuosta jälkimmäisestä ajatuksesta ja protestoin ensimmäistä vastaan, vaikkakin ymmärrän, että se on myös omalla tavallaan totta nykyisessä, maallistuneessa, sekularistisessa maailmassa. Maailma on muuttunut valtavasti ja me ihmiset emme enää ole samanlaisia, emme halua tai arvosta samoja asioita kuin tuo naapurini. Meistä on tullut individualisteja. Muilla saattaakin olla monen asiaan – vaikkapa juuri uskontoon, sen edustamaan aatteeseen, tapoihin, arvoihin, jne. – täysin erilainen maku sekä ajattelu- ja toimintamalli. Nykyisin jo eläkkeellä oleva Kentin yliopiston filosofian professori Jeffrey Wattles mainitsee kirjassaan ”Golden Rule” (Kultainen sääntö), että Nobelin palkinnon saanut irlantilais-englantilainen kirjailija George Bernard Shaw on joskus sanonut: "Älä tee toisille kuten haluaisit heidän tekevän sinulle. Heillä voi olla erilainen maku."
Tosin tuota Shawta siteeratessa pitää myös muistaa ja siksi sijoittaa mielipide ”oikeisiin raameihin”, että Shaw oli yksi niistä läntisistä intellektuelleista, joka aikanaan tuki Stalinin asettamaa Kuusisen eli Terijoen hallitusta 1939 ja talvisotaa Suomea vastaan. Mutta silti mielenkiintoinen sitaattihan tuo kaikesta huolimatta on ja samaa mieltä Shawn kanssa olivat muuten myös Intian entinen pääministeri ja Indira Gandhin isä, Jawaharlal Nehru ja toinen Nobel-kirjailija, amerikkalainen John Steinbeck.
Se, mikä tällaisessa kritiikittömässä ja joskus jopa sokeassa kirkollisessa kunnioittamisessa on huomion arvoista, että näillä erilaisilla kirkollisilla tai oikeammin maallisilla säännöillä ja ohjeilla helposti myös vihjaillaan, että se, mitä joku haluaa itselleen, on hyvä meille ja siksi myös hyvä minulle. Erilaisilla lähes ilmasta temmatuilla – joskus jopa typerillä – säännöillä asetetaan joidenkin asioiden – vaikkapa kirkollisen osaamisen, teologisen oppineisuuden, hengellisyyden – ”taso” mahdollisimman alas ja tehdään mittari pelkästään haluista ja toiveista. Näillä ”tempuilla” ei välttämättä määritellä, mitä ihmisen pitää haluta, miten toimia oikein, mihin uskoa, vaan edellytetään vain yhdenmukaisuutta.
Hannu Pyykkönen
Kunnioitus on netin mukaan myönteinen, ihmistä tai muuta asiaa, vaikkapa kansakuntaa tai uskontoa kohtaan tunnettu ihaileva tai arvostava tunne. Siis ihailua ja arvostamista, mutta kunnioitusta voidaan osoittaa myös teoin.
Raamatussa sanotaan Matteuksen evankeliumissa (Matt. 7:12): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Myös monessa muussa uskonnossa on tuo sama ns. ”kultaiseksi säännöksi” sanottu asia todettu.
Kungfutselaisuudessa sanotaan: ”Onko yhtä sanaa, joka kävisi käyttäytymisen ohjaukseksi koko elämän ajalle?" Kungfutse sanoi, "Se on 'huomioonottaminen'. Älä määrää muille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi määrättävän.” Juutalaisuudessa sanotaan: ”Älä tee sellaista kanssaihmisillesi, joka on itsellesikin vastenmielistä.” Islamissakin opetetaan: ”Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen.”
Monessa alkukantaisessa kulttuurissa saatettiin tuntea toki vieraanvaraisuus, ehkä jopa anteliaisuuskin, mutta oma kansa, oma heimo ja sen säilyminen oli aina päällimmäisenä ja se varmistettiin vaikka väkivalloin. Siksi onkin kiistelty jonkin verran mm. siitä, tarkoittaako ’veli’ tuolla tekstissä kaikkia vai vain omia, siis vaikkapa vain muslimeja.
Kristinuskossa kultainen sääntö on lanseerattu Raamatun vuorisaarnassa, Jeesuksen tunnetuimmassa opetuspuheessa, jonka hän mahdollisesti piti Genesaaretinjärven pohjoispuolella olevalla vuorella, lähellä Kapernaumia.
Suomalaisessa ortodoksisessa kirjallisuudessakin on asiaa käsitelty jonkin verran. Pappismunkki Serafim (Seppälä) kirjoittaa kirjassaan "Kerubin silmin" mielenkiintoisesti ja siteeraan häntä aivan aavistuksen verran omin sanoin höystäen, mutta varsinaista asiaa unohtamatta.
"Ryhmän koossapysyminen vaatii jonkinlaisia yhteisiä sääntöjä. Toiminnan järjestäytymiseen ja kontrolloimiseen on paineita myös samaan aikaan organisoitumistaan tehostavan kirkon tai vaikka yhteiskunnan puolella. ... Tietynlaiset ihmiset alkoivat asua lähellä toisiaan ja pystyttää kammioita itselleen, mutta tällaisessa leirissä "jokainen on apotti omassa kammiossaan".
Samassa luvussa pappismunkki Serafim kirjoittaa muuten myös houkista, Kristuksen tähden hulluista, jotka protestoivat yhä sovinnollisemmaksi ja latteammaksi tullutta ulkokultaista ja muodollista (kirkollista) elämää. Samalla pappismunkki Serafim kirjoittaa, että tuo protesti kohdistui etenkin vahvasti kirkon piirissä ilmennyttä ihmisiä, erityisesti munkkeja kohtaan osoitettua kunnioitusta vastaan. Meilläkin piispoista, papeista ja jopa kouluttamattomista luostariasukkaista tehdään heti, kun he ovat saaneet yllensä jonkinlaisen kaavun, lähes pyhiä, koskemattomia ja suuren kunnioituksen kohteita, ja jopa ilman pappeuttakin isiä. Hyvä näin, mutta kaikelle pitää olla perusteet. Tällaisellekin kunnioittamiselle.
Usein tuota edellä mainittua ns. kultaista sääntöä on kuitenkin pidetty riittämättömänä sovellettavaksi elämän kaikkiin kysymyksiin. Joidenkin mielestä se on naiviutta tai idealistisuutta takertua pelkästään tuollaiseen sääntöön. Nykyaikainen tyly kilpailuyhteiskunta kun opettaa ihan toisin, kilpailemaan kaikesta.
Toinen seikka, joka nähdään ongelmana tuollaisen kunnioittamisen esittämisessä ja toteuttamisessa, on se, että ohjetta tiukasti noudattava saattaa päätyä seuraamaan ja ihailemaan miellyttämisen halussaan toista (ihmistä, aatetta) ajattelemattomasti ja kritiikittömästi.
Itse pidän tuosta jälkimmäisestä ajatuksesta ja protestoin ensimmäistä vastaan, vaikkakin ymmärrän, että se on myös omalla tavallaan totta nykyisessä, maallistuneessa, sekularistisessa maailmassa. Maailma on muuttunut valtavasti ja me ihmiset emme enää ole samanlaisia, emme halua tai arvosta samoja asioita kuin tuo naapurini. Meistä on tullut individualisteja. Muilla saattaakin olla monen asiaan – vaikkapa juuri uskontoon, sen edustamaan aatteeseen, tapoihin, arvoihin, jne. – täysin erilainen maku sekä ajattelu- ja toimintamalli. Nykyisin jo eläkkeellä oleva Kentin yliopiston filosofian professori Jeffrey Wattles mainitsee kirjassaan ”Golden Rule” (Kultainen sääntö), että Nobelin palkinnon saanut irlantilais-englantilainen kirjailija George Bernard Shaw on joskus sanonut: "Älä tee toisille kuten haluaisit heidän tekevän sinulle. Heillä voi olla erilainen maku."
Tosin tuota Shawta siteeratessa pitää myös muistaa ja siksi sijoittaa mielipide ”oikeisiin raameihin”, että Shaw oli yksi niistä läntisistä intellektuelleista, joka aikanaan tuki Stalinin asettamaa Kuusisen eli Terijoen hallitusta 1939 ja talvisotaa Suomea vastaan. Mutta silti mielenkiintoinen sitaattihan tuo kaikesta huolimatta on ja samaa mieltä Shawn kanssa olivat muuten myös Intian entinen pääministeri ja Indira Gandhin isä, Jawaharlal Nehru ja toinen Nobel-kirjailija, amerikkalainen John Steinbeck.
Se, mikä tällaisessa kritiikittömässä ja joskus jopa sokeassa kirkollisessa kunnioittamisessa on huomion arvoista, että näillä erilaisilla kirkollisilla tai oikeammin maallisilla säännöillä ja ohjeilla helposti myös vihjaillaan, että se, mitä joku haluaa itselleen, on hyvä meille ja siksi myös hyvä minulle. Erilaisilla lähes ilmasta temmatuilla – joskus jopa typerillä – säännöillä asetetaan joidenkin asioiden – vaikkapa kirkollisen osaamisen, teologisen oppineisuuden, hengellisyyden – ”taso” mahdollisimman alas ja tehdään mittari pelkästään haluista ja toiveista. Näillä ”tempuilla” ei välttämättä määritellä, mitä ihmisen pitää haluta, miten toimia oikein, mihin uskoa, vaan edellytetään vain yhdenmukaisuutta.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti