Olenko vanha?

Joillekin ihmisille sanat vanha ja vanhus ovat epämiellyttäviä, etenkin jos niillä kuvataan henkilöä itseään. Itse en ole pahastunut kummastakaan sanasta, mutta olen kyllä useinkin pohtinut, olenko vanha.

Muistan hyvin omia aiempia ennakkoluulojani vanhoista ihmisistä. Mielessä on joitain muistikuvia ihmisistä, jotka – olipa sitten kesä tai talvi, kevät tai syksy – he istuivat kotona kiikkustuolissa villatakki päällä ja villasukat jalassa. Pidin sitä joskus ehkä hieman höpsähtäneen ihmisen toimintana.

Nykyään, kun menen kylppäriin ja minun pitää ohittaa sinne mennessä iso peili seinällä, sieltä katselee minua hieman tuolla samalla tavalla pukeutunut ihminen – aina ei ole villatakkia päällä, mutta villatöppöset useimmiten. Ja ihan tolkun tyypiltä se kuvastimen henkilö kuitenkin vaikuttaa olevan.

Aiemmin ajattelin, että vanhuuteen kuuluu hidasliikkeisyys. Näin saattaa ollakin, koska en enää jaksa juosta sataa metriä tai oikeastaan en metriäkään, jos ei ole hengen hätä. Sata metriä taittuu kävellen ja joskus jopa pitää kerran levätä välillä, ettei hengästy. Mutta se taittuu kuitenkin. Olenko siis vanha?

Istun usein tietokoneen ääressä ja käytän sitä melkoisen paljon päivän aikana. Ehkä joskus jopa liian paljon. Hallitsen tietokoneet melko hyvin, osaan päivittää sivuja netissä ja tarvittaessa tietokoneenkin, jos joku ohjelma sitä vaatii. Joskus olen selvinnyt todella monimutkaisista asioista koneen kanssa, jopa niin, että itsekin ihmettelen, miten selvisin. Olenko siis vanha?

Aikanaan opettelin erään ohjelmointikielen ja ostin siitä kertovan kirjan. Pian poikani opettelivat tuon saman kielen ja sen jälkeen paljon muutakin. Menivät varsin pian ohi oikealta ja jatkoivat johonkin minulle usein melko tuntemattomaankin. Mutta kumpikin sai sieltä ammatin ja he osaavat nyt useita kieliä – tässä tapauksessa ohjelmointikieliä. Joten ei mennyt hukkaan tuonkaan kirjan ostaminen.

Tapasin äskettäin nuoria poikieni ikäisiä tai nuorempia ihmisiä, ammattilaisia ja minulle jäi sellainen kuva, että noissa pari, kolmekymppisissä oli yllättävän paljon – ehkä jopa liian paljon – ihmisiä, jotka eivät todellakaan osanneet käyttää tai hyödyntää tarvittavalla tietomäärällä tietokonetta ja sen ohjelmia. Siksi heidän ammatinharjoittamisessa on joko ongelmia tai sitten muuten vain turhaa hankaluutta.

Muistan itse omilta ammattivuosiltani, kun työpaikalla oli ihmisiä, joiden tehtävänä oli työskennellä lasten ja nuorten kanssa ja eräitten vielä useita vuosia, jopa kymmeniä vuosia – ja – mitä kuulinkaan liian usein heidän suustaan, ”en tule koskaan tarvitsemaan tietokonetta enkä opettele sen käyttöä”. Silloin en muuten tuntenut itseäni vanhaksi vaikka jo viisikymppinen taisin ollakin.

Tuo sama asenne on vielä monilla työpaikoilla ja tekemättömyyttä tai koskemattomuutta tietokoneisiin ja erilaisiin työtä helpottaviin ohjelmiin perustellaan milloin milläkin tekosyyllä, vaikka sillä, että niiden kautta tarttuu viruksia ja tulee ongelmia mainoksien ja minkä kaiken kanssa tuleekaan, oma identiteetti ja yksityisyys vaarantuu.

Itse koin silloin ja voi olla, jos tuntisin asiaa tarkemmin nykyään, sanoisin kenties nytkin, että tuolla tavalla ihminen tunnustaa suurta osaamattomuuttaan ja oppimiskyvyn puutetta ja haluttomuutta hoitaa työtään kunnolla. Ja samalla – riippuen tietysti, mitä työtä tekee – tällä tavoin tekee omalle työlleen ja ammattikunnalleen suurta vahinkoa ja tuhoaa pikkuhiljaa muru murulta mahdollisesti jopa oman ammattinsa.

Itse tunnen vielä jonkin verran opetusalaa. Siellä on erilaisia ammattiryhmiä riippuen mitä ainetta tai luokkatasoa opettaa. Jotkut opetusalat ja niiden opettajat ovat sellaisia, että ne alkavat muuttuneessa yhteiskunnassa olla yhä harveneva joukko ja heidän töitään joko vähennetään tai jopa lopetetaan tai ne siirtyvät jollekin toisen opetusalan ihmisille tehtäviksi.

Nyt siis juuri tällaisten ”harvinaisten” tai ”harvinaisemmiksi tulevien” alojen ihmisillä on ensiarvoisen tärkeä paikka osoittaa tarpeellisuutensa ja ammattitaitonsa, sillä tavallisia duunareita – ovatpa he sitten lääkäreitä, opettajia, insinöörejä tai mitä vain – on pilvin pimein, mutta tietyn, kenties rajatunkin sektorin erityisosaajia ei kasva joka oksalla. Jos ei arvosta omaa työtään niin, että opiskelee uusia ammatin vaatimia taitoja, syöksee silloin omalta osaltaan omaa ammattikuntaansa ”kadotukseen” – lakkautettaviksi ammateiksi.

Aloitin tämän puheen vanhenemisella. Se ei muuten estä opiskelua ja uuden oppimista mitenkään. Kokemuksesta olen havainnut, että ruumis ja sielu tai pitäisikö sanoa fyysinen ihminen ja psyykkinen ihminen vanhenevat usein aivan eri tahtia. Kerroin tuolla aiemmin siitä sadan metrin juoksemisesta. Kesti aika kauan ja se oli ehkä jopa tuskaisaa tuolle psyykkiselle ihmiselle – minulle – hyväksyä, että tuo fyysinen ihminen ei enää pysty siihen, mihin aiemmin pystyi.

Nykyään on myös jokseenkin helppoa ymmärtää itseäni, jos joskus talvella pakkapäivinä tai syksyllä sade- ja römppäaikaan en saa pyjamaa päältäni koko päivänä ja tulee vietettyä sellainen pyjamapäivä tai jopa pari. Minulla on oikeus tehdä niin. Saan tehdä niin, eikä kukaan marise minulle siitä.

Kysyin – olenko vanha? Olen, olen todella vanha. Seitsenkymppinen ei enää pysty moneen sellaiseen asiaan, jota joko haluaisin tai jota ennen tein. Rajoituksia on paljon ja monenlaisia. Pikkuhiljaa alan oppia hyväksymään ne todellisuudeksi.

Silti en ole luovuttanut. Menen ja tulen sillä tavalla kun huvittaa ja tietysti, miten pystyn ja jaksan. Ajelen puolivuotta matkailuautolla ympäri Eurooppaa joskus jonkun kanssa, joskus yksin. Pisin retki taisi kestää pari vuotta sitten reilun kuukauden ja oli noin 7000 km pitkä reissu. Vuodessa ajelen noin 20 000 km tai hieman enemmän matkailuautolla ja sen lisäksi liikun muillakin matkavälineillä. Paljon on nykyisin matkalla ja matkustamisessa rajoituksia, jotka aiheutuvat erilaisista sairauksista ja vanhenemisesta, mutta yritän jättää ne syrjään, olla ajattelematta niitä liiaksi ja mennä, jos vain suinkin voin. Lääke- ja hoitolaukun koko on kasvanut ja se vie jo ison osaan matkalaukusta, mutta laitan vähemmän t-paitoja tai muita vaatteita mukaan ja ostan niitä tarvittaessa periltä. Asiahan ei ole kuin järjestelykysymys. Ihan niin kuin se sähköavusteinen polkupyöräkin, joka kulkee mukanani matkailuautossa ja auttaa hurjasti laajentamaan reviiriäni.

Joten vastaus kysymykseen omalta kohdaltani todellakin on: kyllä – olen vanha – so what, entäs sitten?

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Juhlittaisiinko pyhää Urhoa (16.3.)

Muutama vuosi sitten ollessani vielä mukana työelämässä, työpaikkani amerikkalaisen harjoittelijan Michiganista kotoisin oleva Suomessa vierailulla oleva isä – kuultuaan, että olen ortodoksi – halusi tietää enemmän suomalaisesta pyhästä Urhosta. Hämmästyin kysymystä ja kerroin tietäväni vain yhden suuren Urhon, jota ei ole vielä kuitenkaan julistettu pyhäksi.

Pyhällä Urholla on omat nettisivunsa osoitteessa: sainturho.com ja heillä on tällainen logo.

Koska kysyjä tuntui olevan ihan tosissaan, niinpä sitten kuitenkin aloin selvitellä, mikä ihmeessä on tuo pyhä Urho. Selvisi, että hahmon ympärille oli syntynyt tarina, jonka mukaan hän oli Suomen suojeluspyhimys, joka eläessään hääti heinäsirkat viiniviljelmien ympäriltä. Jo tuo asia – viiniviljelmä – sai minut epäilemään suuresti moista pyhää. Meillä kun nuo viiniviljelmät ovat aika lailla vähissä.

Tarina olikin saanut alkunsa Amerikassa, missä jopa vietettiin pyhän Urhon päivää eli englanniksi St. Urho’s Day, joka on vuosittain maaliskuun 16. päivä. Juhlapäivää vietettiin ja yhä vietetään erityisesti vanhoilla suomalaisten asuinalueilla eli siellä, minne he aikanaan muuttivat Suomesta.

Noilla alueella asuu myös paljon irlantilaisia. Heillä on oma maineikas pyhänsä, pyhä Patrick, jota irlantilaiset ympäri maailman juhlivat maaliskuussa melko riehakkaasti. Joidenkin tarinoiden mukaan suomalaisia alkoi korpeamaan irlantilaisten rehvastelu omalla pyhällään ja siinä he sitten – jurot protestanttisiirtolaiset – keksivät oman pyhän suomalaisille, pyhän Urhon. Tapahtuma aika oli noin 60 vuotta sitten eli mitä ilmeisemmin taustana nimelle saattoi olla silloinen kauan vallassa pysynyt ja pysytellyt presidenttimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli juuri noihin aikoihin astunut virkaansa. Toisen selityksen mukaan taustalla on sana ”hero”, joka voidaan kääntää suomeksi myös sanalla ”urho”.

Juhlan synnylle on kerrottu parikin ”isää”. Toisen tiedon mukaan juhlan kehitti tavaratalo Ketolassa työskennellyt Richard Mattson ja toisen mies nimeltä Sulo Havumäki. Pieniä eroja oli alkupeäisissä tarinoissa: toisessa oli heinäsirkkoja, toisessa sammakoita ja ajankohtakin vaihteli, kun se toisessa oli vasta toukokuussa. Mutta joka tapauksessa vitsinä alkaneesta juhlasta alkoi hiljalleen muotoutua yhtenäinen perinne, jota jossain vaiheessa vuosien kuluttua, kun kukaan ei oikein muistanut juhlan oikeaa ja alkupeäistä syntytarinaa, alettiin jopa osittain pitää totena. Siksi tuo isäkin kysyi sitä minulta ihan tosissaan.

Suomalaisten St. Urho's Daysta tulikin riehakas juhla suomalaiseen tapaan alkuperäisillä syntysijoillaan. Sitä juhlittiin ko. päivänä ja vielä seuraavana viikonvaihteena. Se, mikä asiassa on myös mielenkiintoista, juhlaa juhlivat nykyään Amerikassa enemmän sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään sidosta suomalaisuuteen.

Pyhän Urhon päivän juhlintaan liittyvät mm. paraatit, vihreä ja lila väri, kalamojakka (eräänlainen kalakeitto) sekä erilaiset fraasit ja lorut, kuten: ”Heinäsirkka, heinäsirkka, mene täältä hiiteen”.

Juhlinnalle on löydetty myös muunlaisia syitä, jotka liittyvät suomalaisuuteen ja irlantilaisuuteen ja näiden kansallisuuksien kilpailuun. Irlantilaisillahan on, kuten edellä mainitsin, oma pyhä Patrick, joka karkotti Irlannin saarelta käärmeet. Hänen muistopäivänsä on niin ortodoksisessa kuin roomalaiskatolisessa kirkossa 17. maalaiskuuta.

Suomalaisia siirtolaisia ilmeisesti harmitti irlantilaisten juhlinta ja oma pyhä ja siksi joidenkin tarinoiden mukaan he päättivät kehittää oman pyhän ja oman juhlapäivän ja mikä tärkeintä, se asetettiin juuri päivää ennen irlantilaisten omaa juhlapäivää.

St. Urho’s Daytä vietetään erityisesti Minnesotan ja Michiganin vanhoilla suomalaisalueilla sekä Kanadan Thunder Bayssa, Ontariossa, mutta juhla on levinnyt muuallekin Amerikkaan ja samalla muuttunut vitsistä melkein todeksi. Myös Suomessa ainakin Turun seudulla ovat yliopiston opiskelijat juhlineet tätä juhlaa Suomessakin.

Netistä löytyy paljon materiaalia, kuvia ja tekstejä pyhästä Urhosta englanniksi hakusanalla ”st urho’s day”. Onpa siellä oheinen YouTube-videokin pyhän tarainan synnystä (St Urho Day Flash Animation):

Joten jos syyn tarvitseen, niin 16. maaliskuuta sellaisen löytää: voi juhlia pyhää Urhoa.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Hyvä ja paha netti (osa III)

(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)
Eihan se pitänyt näin mennä

Tosiasia on, että netissä on runsaasti hyviä tietosivuja. Toimitin muuten yhtä sellaista ja se oli alkuun todella mukavaa. Sitten nettiin alkoi tulla foorumeja, joita alettiin myöhemmin nimittää keskustelusivuiksi. Menin niillekin mukaan ja pian alkoivat jyvät erottua akanoista. Muutaman vuoden aktiivisesti niitä seurattuani, aloin jo tuntea useimmat samoilla sivuilla huseeraavat ihmiset, mukavat ja häiriköt tai muuten vain hissukat tai hankalat, siinä missä aktiiviset ja oikeasti kantaa ottavatkin. Silti en suinkaan ryhtynyt listaamaan ihmisiä heidän ominaisuuksiensa mukaan enkä luokittelemaan heitä tämän ominaisuuden perusteella hyviin ja pahoihin.

Mutta tilanne paheni entisestään. Mielenterveydellisten tai muutoin sairaiden tai vaikka ihan vain erilaisista syistä hankalien ihmisten oheen alkoi nettiin tulla huijareita, rikollisia, valehtelijoita, taloudellista etua tavoittelevia, trolleja ja kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä. Ei ollut mitään netin ajokorttia, jonka olisi väärinkäytöksillä menettänyt ja sen jälkeen reputettu pois netistä. Kaikki saivat siellä huseerata omalla tavallaan, totuudella tai valheella.

Samaan aikaan siellä lisääntyi myös sellaisten ihmisten määrä, jotka eivät omista henkilökohtaisista rajoituksistaan johtuen erottaneet toisten tuottamaa hyvää ja pahaa tarkoitusta toisistaan, vaikka se olisi ollut melkein miten ilmiselvä tahansa. Nigerialaiskirjeet upposivat liian moneen ihmiseen ja netti-don-juanit tai -juanitat tyhjensivät yksinäisten herkkäuskoiten tilit.

Vanhat ihmiset eivät oppineet kaikkia digimaailman temppuja ja heillä oli monella vielä tallessa ajatus- ja arvomaailmassaan tärkeinä asioina rehellisyys ja totuus, joiden he olettivat samoin olevan netissäkin. Lisäksi sivuille tuli runsaasti ihmisiä joiden kognitiiviset taidot, äly ja oivallus, eivät riittäneet myöskään erottamaan oikeita ja vääriä asioita. Pöytä alkoi ollakin katettu huijareille.

Näiden ohessa ääntään korottivat ne perusänkyrät, joille mikään maailmassa tai edes netissä tehty ei koskaan ole kyllin hyvää, kaikessa on aina puutteita ja parannettavaa, jos ei muuta niin etsitään parempi pilkun paikka. Unohdettiin täysin, että monia sivuja - sitäkin jossa itse olin mukana - tekee pieni ryhmä vapaaehtoisia talkoilla, ilmaiseksi, rakkaudesta asiaan, ei palkkatyöläisinä eikä tällaisen toiminnan huippuammattilaisina.

Yritin suojautua itse ja suojata moderoimiani keskusteluryhmiä niillä välineillä, mitä netti tarjosi ja yhä tarjoaa: suljetuilla sivuilla julkisten sijaan, rekisteröitymisillä omilla oikeilla nimillä nimimerkkien sijaan sekä ryhmästä hiljentämisellä ja poistamisella, tietynlaisella jäsenkontrollilla, jolloin kaikkia ei automaattisesti valita ryhmiin, jos pelkona on häiriköinti ja ongelmat, änkyröinti, jne. Kritiikkiä ei suinkaan pelätty, eikä erilaisia, poikkeavakin mielipiteitä, mutta ne pitää osata kertoa kiihkoilematta, sivistyneesti ja ilman provosointia. Ja toisin päin - kaikesta netistä lukemastaan ja näkemästään ei ole syytä provoisoitua. Sain avukseni hyviä ihmisiä moderoimaan sivuja, sellaisia, joilla oli pitkälti samat arvot ja ajatukset nettiasioistakin ja jotka myös olivat olleet netissä jo riittävän kauan tunnistaakseen asioita ja eritoten ihmisiä.

Se malli kyllä toimi ja toimii yhä, mutta on se samalla vienyt jotain oleellista tuolta medialta mukanaan. Tietyn vapauden ja oivaltamisen. Samalla se on lisännyt hurjasti turhaa työtä ja moderointia tekevien paineita selvitä työstään. Eihän sen pitänyt ehkä ihan näin mennä, eihän. Mutta niin vain meni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tulossa viimeinen osa: "Mitähän tekisin?"

Hyvä ja paha netti (osa II)

(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)

Nettikansan sylkykuppi

Melko pian – koska toimin ylläpitäjänä ja moderaattorina eräillä ns. puolijulkisilla sivuilla – ”pääsin mukaan” siihen joukkoon, jonka syytä tässä "modernissa digimaailmassa" ovat kaikki virheet ja huonot asiat. Kun jollakin oli paha olo, surullinen mieli, puoliso petti, lapset eivät pärjänneet, oli rahahuolia, sairastelua, masennusta, mitä kaikkea olikaan, oli helppo purkaa pahaa oloaan tuntemattomiin, kasvottomiin, syyttömiin ihmisiin netissä. Ja sivuja moderoivathan olivat oivallisia kohteita, hehän yrittivät rajoittaa ihmisten luovuutta, analyyttistä elämän otetta, sanan- ja puhevapautta ja kaikkea sitä, mitä länsimaisessa demokratiassa pidettiin kaikkien oikeutena ja erityisesti oikeutena silloinkin, kun sitä käytettiin ronskisti väärin.

Sylkykuppi Amazonin ostoslistalta.

Kun tuollaisia asioita yritti sitten moderoida oikein, siinä vääristyi varmaan kohta omakin oikeudentaju ja asioita alkoi nähdä entistä enemmän henkilökohtaisina, ongelmat selvästikin henkilöityivät. Aiemmin rauhanomaisista keskustelukumppaneista alkoi tulla ketä mitäkin ja mistäkin. Jos ei nyt ihan vihollisia, niin ei myöskään oikein kavereitakaan – joiksi heitä joillakin sosiaalisen median palstoilla kuitenkin nimitettiin. Kanssakäyminen jäykistyi ja jäähtyi kohta kokonaan, osa bannasi eli poisti minut ”kaverilistaltaan”, se kun nyt oli melko helppoa tehdä muutamalla hiiren klikkauksella. Aiemmilla kaverimeriiteillä ei ollut enää mitään krediittiä ja todellista ystävyyttähän noissa suhteissa ei oikeastaan kai koskaan ollut ollenkaan. Usein se oli pelkästää yritystä hyötyä toisen tekemisistä ja toisista tai uteliasta tirkistelyä toisen elämään.

Itsekin aloin jo miettiä erilaisia bannauksia itseäni suojellakseni ja välttyäkseni noilta vihamieliseltä tirkistelyltä omiin asioihini ja elämääni. Samalla tietysti mietin – minkä olin jo onneksi tehnyt aiemminkin – mitä itsestäni kerroin muille sosiaalisessa mediassa. Todelliset kaverit tunsivat minut livenä, ei heille tarvinnut kertoa, millainen olen. Kurkistelijakaverit olivat kiinnostuneita jopa siitä, mitä lääkkeitä käytän ja mihin tauteihin. Silloin soivat ensimmäisen kerran hälytyskellot. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä syön, mitä juon, mitä lääkkeitä käytän, miten elän.

Asiat veivät kuitenkin aikansa, sillä meidät oli ehdollistettu ajatukselle, ettemme pärjää enää nykymaailmassa ilman sosiaalista mediaa ja siinä tapahtuvaa modernia ja nopeaa yhteydenpitoa, joka on samalla vaivatonta ja helppoa – melkein ilmaistakin.

Lisäksi pitää tietysti sanoa, että näinhän toki on. Kyllä yhteydenpito on helppoa ja vaivatonta netissä. Sitä kautta on löytynyt sukulaisia, ystäviä ja kauan sitten kadonneita tuttuja. Mutta on sieltä löytynyt paljon muutakin – niin hyvää kuin pahaa, kaunista ja rumaa ja mikä tärkeitä: totta ja valhetta oikein roppakaupalla. Mutta osaammeko me suodattaa tuota tietoa niin, että se oikea tieto, totuus, tulee vain perille tai jos tulee molempia, vain oikealla tiedolla on mahdollisuus vaikuttaa meihin. Tunnistammeko netissä totuuden? Se on muuten todella vaikeaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
(Tämä blogijuttu jatkuu vielä uudella osalla.)

Hyvä ja paha netti (osa I)

(Tämä on eka osa ehkä kaksi tai kolme osaa käsittävästä kokonaisuudesta)

Hyppään pois oravanpyörästä

Kun on kolmisenkymmentä vuotta tehnyt ”nettitöitä” eli aikanaan työssä ollessaan työskennellyt aika suurelta osin nettiä käyttänen ja sittemmin eläköidyttyään ja jo aiemminkin harrastanut myös julkaisemista netissä tai netin kautta, sen avulla, ja sitten päättääkin yhtäkkiä jättää ne hommat vähemmälle, voisi olettaa, että vastassa on vieroitusongelmia. Niin muuten varmaan onkin!

Monesta eri syytä johtuen, päätin taas – olen siis tehnyt saman päätöksen jo useita kertoja aiemmin – vähentää merkittävästi ja osin jopa lopettaa nettiaktiivisuuttani. Nyt hieman tuntuu kerrakin siltä, että olen noita aiempia enemmän tai vähemmän tussahtaneita kokeiluja ajatellen kerrankin tosissani. Mutta saa nyt sitten nähdä, kuinka tosissani.

Ericson 450 Hotline NMT

Olen ollut netissä jo kauan ja toiminut erilaisten älypuhelimien ja niitä edeltävien NMT- ja GSM-puhelimien kanssa jostain 1980-luvulta alkaen, jolloin minulla oli ensimmäinen, silloin lähes 20 000 mummon markkaa maksanut (tosin itse ei tarvinnut sitä onneksi maksaa) Ericsonin NMT 450-puhelin – sellainen kääntyvällä antennilla varustettu. Sitä ennen vuosi pari aiemmin soittelin veljeni tolkuttoman kalliilla ja pienen matkalaukun kokoisella ”kannettavalla” (lue: raahattavalla) muistaakseni Mobiran puhelimella Ruotsin Kolmårdenin hotellin kesäiseltä parvekkeelta viinilasi kädessä tutuille tyyliin ”etpä arvaa, mistä soitan”.

Mobira 450 NMT

Nyt minulla on kotona yhä ainakin yksi vanha, mutta toimiva PC-raato, kaksi modernia kannettavaa eli läppäriä ja yksi vanhempi Linuxilla varustettu mini-sellainen vielä varalla ja ainakin kaksi, kolme älykännykkää eri puhelinnumeroilla. Joten vempaimia riittää, en tosin tiedä sitten riittääkö enää älyä kaikkiin noihin. Kaikkien salasanojen muistaminen alkaa kuitenkin jo selvästi tökkiä.

Monista syistä johtuen aloin kypsyä tuohon nettitouhuun. Moni asia muuttui muutamassa vuodessa aivan toisenlaiseksi, kuin mitä se oli aiemmin. Autuaaksi tekevästä opettavasta ja hyödyllisestä netistä alkoi hiljalleen tulla kaikkea muuta kuin autuaaksi tekevä. Sen sisällöt laajenivat ekspotentiaalisesti ja samalla laajenivat myös ongelmat ja etenkin ongelmakäyttäjät, kun touhusta tuli kaiken kansan huvia ja melkein ilmaista.

Netistä tuli monen muun hyvän asian ohessa elämäänsä kyllästyneiden, pettyneiden ja turhautuneiden ihmisten temmellyskenttä, kaatopaikka niille pahoille ajatuksille, joita monet meistä kantavat sisällään ja jotka eivät kuitenkaan sitten aina löydä oikeaa ja tervettä ulospurkautumistietään.

Kun samaan aikaan avohoito (lue: heitteillejättö) mieleltään järkkyneille ihmisille lisääntyi, ongelmat alkoivat melko pian näkyä myös netissä. Enempi-vähempi hullut, jotka ennen riehuivat sairaaloissa ja hullujenhuoneilla, riehuivat nyt netissä ja usein ilman minkäänlaista lääkitystä. Kun netissä ei ollut minkäänlaista kontrollia eikä todellista ja toimivaa ”järjestyksen valvontaa”, ongelmat sen kun kasvoivat ja alkoivat pian eskaloitua eri organisaatioita ja pian koko yhteiskuntaa koskeviksi ja sellaisiksi, että ne todellakin alkoivat jo häiritä normaalia ihmisten välistä keskustelu- ja yhteydenpitokulttuuria.

Tuossa vaiheessa alkoi itselläni jo orastaa ajatus jättää moinen yhteisö ennen kuin itse muutun samanlaiseksi. Lopetin silloin yhden kriittisen blogini "kaiken varalta", etten todellakin muuttuisi itse kritiikin kohteina olevien kaltaiseksi. Näin sitten tein – lopetin jotain, mutta jätin liian paljon jäljelle – toimin siis hieman huonolla menestyksellä. Palasin pian samoihin touhuihin, koska ilmiselvästi pidin siitä ja hiljalleen se kietoi minut kokonaan pauloihinsa – joku sanoisi, että addiktoiduin, tulin jollain tavalla lähes riippuvaiseksi netistä.

Aika kauan kestinkin tuota ruljanssia, ennen kuin kyllästyin kokonaan. Nyt hypättyäni siitä taas pois, on erilainen tunne – jospa se nyt olisi pysyvämpää, todellisempaa, toimivampaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

(Blogi jatkuu myöhemmin uudella osalla.
Yritän siis kirjoittaa vähän lyhyempiä juttuja, joita sitten ehkä joku jaksaa lukeakin)

Onko itsetuntemus ja itseymmärrys kadoksissa?

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma kirjoitti mielenkiintoisesti omassa uudenvuoden puheessaan. Yksi kohta puheessa sai minut lukemaan tuon puheen kokonaan ja miettimään sitä enemmän. Se minut herättänyt kohta oli seuraava:

”Meidän pitäisi pystyä keskustelemaan ilman, että kyseenalaistamme toistemme uskoa tai tahtoa kysyä ja kuunnella Jumalan tahtoa. Tämä tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa.”

Olen pohtinut tuota asiaa viime aikoina jonkin verran, myös blogeissani. Ehkä kuitenkin enemmän maalliselta näkökannalta. Pystymmekö ja jos emme, miksi emme pysty, keskustelemaan netissä aikuismaisesti, kyseenalaistamatta erilaisia keskustelijoiden mielipiteitä ja kannanottoja.

Myönnän toki, ettei tämä ”ongelma” varmaan kovin laaja ole, koska ihmisten nettikeskustelu on usein pelkkää keskustelun seuraamista, uteliasta somekurkistelua, ilman minkäänlaista aktiivisesta osallistumista, suurimmaksi osaksi vaikenemista. Syitä näillä vaikenijoilla on varmaan monia moiseen käyttäytymiseen. Yksi syy varmaan on kovin tavallinen netin aikaansaama: ihmiset pelkäävät sitä vihapuhetta tai muuta tiukkaa kritiikkiä, jonka oma mielipiteen ilmaiseminen saattaa aiheuttaa etenkin tietyn ”hörhöjoukon” parissa. Pelätään, ettei itsestä ole vastaan sanojaksi noille ”hörhöille” ja siksi on parempi vaieta. Tämähän on monien ”hörhöjen” tavoitekin – vaientaa kritiikki ja saada oma mielipide framille.

Itse olen sitä mieltä, että vaikeneminenkin on kannanotto. Kun ihmiset vaikenivat historian hirveinä hetkinä totalitaarisissa maissa menneinä vuosikymmeninä, he vaikenemisellaan hyväksyivät ne kauheat hirmuteot, joita diktaattorit tekivät. En oikein usko, että selitykseksi riittää sanoa, että ”jos olisimme sanoneet jotain, olisimme itse tapettujen joukossa”. Minusta kun asioista voi sanoa joko ärhäkästi tai viisaasti ja ilmaista näin joko suoraan tai hieman ”kierrellen” oman mielipiteensä. Sen sanominen on minusta se tärkein asia. Joskus vastaan sanomisen voi toteuttaa myös jaloillaan – poistumalla tilaisuudesta, jättämällä paasaajan paasaamaan itsekseen.

On varmaan joitain aiheita, jossa keskusteleminen aiheuttaa normaalia enemmän ristiriitoja. Tällainen on varmasti politiikka ja nykyään etenkin maahanmuutto, mutta myös uskonto tai yleensä ihmisten hengellinen aatemaailma. Suomestakin löytyy lukuisa määrä erilaisia uskontokuntia ja tunnustuksia ja jopa tunnustuksettomia, jotka saattavat olla ateisteja tai jotain muuta "muka" tunnustuksetonta ”uskomusta” toteuttavia. Kun seuraa vaikkapa noiden kirkkoon kuulumattomien, vaikkapa juuri ateistien nettitouhuja, ainakin minusta se vaikuttaa usein yhtä rationaaliselta kuin joku uskontokin on. Hekin kutsuvat ihmisiä pelastumaan, kuka mistäkin ja mihinkin "uskoen".

Tässäkin asiassa luterilainen arkkipiispa sanoi puheessaan osuvasti ja tuota voisivat varmaan kaikki tunnustuskunnat pohtia: ”Kirkolla on [oltava] jatkuva itseymmärrys omasta raihnaisuudestaan ja epätäydellisyydestään”. Jos tuon oikealla tavalla ymmärtää ja sisäistää, elämä ja eteneminen omassa tunnustuksellisuudessaan on ainaista etsimistä, kilvoittelua ja oikean tien löytämistä. Silloin oma kirkko tai se tunnustuksellisuus, mihin uskoo, voisi olla arkkipiispan sanojen mukaisesti ”sovituksen yhteisö, jossa jännitteitä ei kielletä eikä niitä peitetä”. Pystytään siis aikuismaiseen ja oikeaan keskusteluun, kanssakäymiseen ja kokemusten vaihtoon.

Arkkipiispan ajatus on lähellä ortodoksistakin ajattelua, kun hän sanoo puheessaan ”kirkko on rajallisten ja epäonnistuneiden ihmisten yhteisö. Syntisten sairaala, niin kuin Luther sanoi”. Samasta aiheesta, kirkosta sairaalana, on mm. Suomessa isä Jarmo Hakkarainen kirjoittanut runsaasti artikkeleita mm. Ortodoksi.netin sivuilla.

Siteeraan vielä yhtä kohtaa arkkipiispa Luoman puheesta. Se kohta sattuu hyvin meihin nettikeskustelijoihinkin, joista tässäkin blogijutussa on ollut paljon puhetta. Luoma toivoo, ”ettei kirkossa [erilaisia asioita] koskevissa keskusteluissa vedettäisi henkilön näkemyksestä johtopäätöstä kyseisen ihmisen Jumala-suhteesta”. Asian voisi varmaan laajentaa koskemaan enemmänkin noista erilaisista vaikkapa maallisista ja kirkkohallinnollisista asioista keskustelemista, joilla ei totisesti ole mitään tekemistä oman uskon ja kirkon dogmien kanssa. Ne ovat usein kuten edellä todettiin ”raihnaisten ja epätäydellisten ihmisten” pintakuohuja, joilla ei ole mitään tekemistä kirkon varsinaisen ja tärkeimmän perusajatuksen, pelastuksen, kanssa.



Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

Sairas some

Olen usein pitänyt itseäni ja elämääni, tapojani ja tottumuksiani melko hyvänä ”normaalin ihmisen”, tavallisen ihmisen, toiminnan mittarina. Kun joku asia on alkanut tökkiä, olen huomannut, että se tökkii monella muullakin ihmisellä. Kun pidän jotain asiaa outona tai hyvänä, huomaan kohta, etten ole yksin ajatuksissani. Kun olen joskus harvoin ennustanut jollekin asialle huonoa tai hyvää tulevaisuutta, huomaan monen muunkin ajattelevan samoin ja mikä yllättävintä, melko usein tuo ennustus jopa käy tavalla tai toisella toteen. Onneksi ei aina.

En silti pidä itseäni kuitenkaan sen parempana ihmisenä, kuin oikeasti lienen. Tavallinen taapertaja, nykyisin joillakin elämän saroilla aktiivinen eläkeläinen. Kantaa ottava.

Moni meistä on kuitenkin aivan erilainen sosiaalisessa mediassa, somessa. Huomasin olevani osittain itsekin – ainakin joskus – erilainen, nenäkäs ja joskus ehkä luulin liikoja itsestäni. Toki en kiistä sitäkään, että joillain elämän aloilla pitkäaikainen huseeraamiseni on varmasti tuonut jonkinlaista kokemusta ja näkemystä asioihin. On sitten aivan eri asia, onko se oikea näkemys. Tietysti minusta se on. Tai ainakin se on minun itseni ja elämäni kannalta katsoen se oikea. Toinen asia on sitten sekin, liekö viisasta tuoda se esille somessa tai muualla sillä tavalla kuin olen joskus tehnyt. Joskus pitäisi tällaisessakin asiassa muistaa Raamatun ohje (Matt. 7:6), vaikka se jollain tavalla saattaa kertoa ehkä meidän ylikorostuneesta itsetunnosta, mutta on silti hyvä muistutus silloin, kun asiat eivät vain mene perille ja sanoja joutuu "raatelun uhriksi".

Tuota samaa "oikeassa olemisen" -ilmiötä tuntuu olevan monen muunkin netissä riehuvan kohdalla. Monet heistä tuntevat olevansa oikeassa ja eräät, että VAIN hän on oikeassa ja muut väärässä. Oma ammattini lienee jonkin verran koulunnut minuakin tähän suuntaan omakohtaisessa suhtautumisessa tällaisiin asioihin – nyt sen voinee jo sanoa – kenties jopa hankalaan suuntaan. Kun on neljäkymmentä vuotta ollut töissä lähes aina oikeassa, voi olla joskus vaikea tunnustaa, että nyt ei ole AINA oikeassa – mutta silti kuitenkin melko usein. 😀

Netti ja eritoten some on paikka, jossa kaikki saavat olla oikeassa, mutta toisinaan tuntuu siltä, että jos sattuukin niin, ettei joku olekaan oikeassa, siitä ei ainakaan saa kertoa hänelle mitään. Saattaa näet suuttua. Ja kun tällainen AINA oikeassa oleva suuttuu, siitä on monesti ”oksat pois”, muut saavat tuta olevansa todella väärässä.

Toisinaan nämä oikeassa olijat huutavat kovaan ääneen avoimmuutta ja analyyttista toimintaa jopa sellaisille sivuille, jossa sitä toki on, mutta avoimmuus ja analyyttisyys siellä on vain erilaista, monimuotoisempaa, ei vain noiden ihmisten kertomaa suppeaa ja laput silmillä laadittua analyysiä. Toki voidaan myös yhtälailla sanoa, että tuon sivuston analyytikolla on saattanut olla itselläänkin toisenlaiset laput silmillään. Mikä sitten lienee tässäkin se oikea?

Kirjoitin edellisessä blogijutussani myös kasvottomasta somesta. Netissä olevista ihmisistä, joista ei toinen osapuoli tiedä mitään: onko hän hullu vai nero. Tämähän lienee ollut jo vuosia netin yksi kirouksista, jota sairaat ihmiset ovat härskillä tavoilla hyväksikäyttäneet mm. lapsiin kohdistuneissa teoissaan, joista ei brutaalisuutta ole puuttunut. Tästä olemme viime päivinä saaneet aivan karmeita esimerkkejä Suomestakin. Netissä sairaat, kieroutuneet ihmiset esiintyvät kuka milloinkin millaisena, milloin eri sukupuolisena, milloin eri ikäisenä, milloin mitenkin, tarkoituksenaan vain pahan teko ja usein juuri lasten vahingoittaminen ja omien sairaiden mielihalujen ja fiksaatioiden toteuttaminen.

Sitten ovat ihan oma lukunsa amerikkalaisen Unabombetrin kaltaiset korkeasti koulutetut, älykkäät ja sanavalmiit hörhöt. Unabomber, Theodore Kaczynski, oli Harvardista valmistunut ja Michiganin yliopistossa väitellyt matemaiikan tohtori, joka sai aikaan laajaa tuhoa toimillaan. Unabomber ei tainnut toimia netissä, hän lähetteli vain kirjepommeja ja tappoi niillä maailmaa muuttaessaan. Netistäkin löytyvät silti omat ehkä kuitenkin hieman kiltimmät unabomberinsa, joiden yksiniittisissä toimintatavoissa ja "nettiviestipommeissa" on kuitenkin paljon samaa Kaczynskin ajattelutavan kanssa. Maailma, poliitikot, päättäjät tai vaikka vain oma kirkko koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja niiden toimintatavat totaalisen vääriksi, johtajat heikoiksi ja niitä vastaan pitää taistella kaikin mahdollisin nettikeinoin – propagandalla ja vihapuheella.

Ilmeisesti vähemmän on mediassa ollut puhe lievemmästä samantapaisesta ilmiöstä, jossa ihmiset somessa esiintyvät joka alan asiantuntijoina ja kertovat suurella viisaudella, miten asiat "oikeasti" ovat tai niiden pitäisi olla. Netti on pullollaan tällaisia joka alan asiantuntijoita, kaikkien tieteiden tohtoreita, meillä koto-Suomessakin.

Minun mielestäni asian kauhistuttavuus ja kauaksikantavuus paljastuu siinä, kun huomataan, että samaan aikaan netissä on vino pino ihmisiä, jotka jopa uskovat noita hörhöjä tai ovat itse samankaltaisia ja kannustavat kehuillaan heitä toimimaan yhä aktiivisemmin. Vastikään julkaistiin mediassa joku selvitys, jossa näiden myötäilijöiden sanottiin olevan yleensä iäkkäämpiä, usein yli kuusikymppisiä, joiden joko digitaalinen (netti)osaaminen tai yleensä kognitiiviset taidot ovat hieman puutteelliset. Näistäkin vanhoja ihmisiä tai muitakin harhauttavista hörhöistä löytyy lukuisia esimerkkejä omasta maastamme ihan viime päiviltä. Juha Watt Vainio sanoo eräässä laulussaan osuvasti – "ne on tohtoreita, maistereita melkein jokainen, ja ne luoda lupaa tuulentupaa pelkkää sanoissaan".

Itse olen huseerannut netissä pääasiassa sellaisilla palstoilla, missä on käsitelty ortodoksisuutta ja ortodoksista kirkkoa ja täytyy tunnustaa yllättyneeni melkoisesti viime aikoina. En ole todellakaan tiennyt, että muutama vuosi sitten kuolleen, ehkä kuitenkin ainoan kanonisen lain tunteneen suomalaisen, emeritusarkkipiipa Johanneksen, lisäksi maassamme on sellainen suunnaton määrä kanonisen oikeuden asiantuntijoita. Se todellakin yllätti. Monelle näistä "asiantuntijoista" tosin riitti pelkästään se, että tunsi hyvin vaikkapa nuotit ja sävelkulut - silloin hän (ainakin itsensä mielestä) tunsi myös kirkon kanonit.

Ja nuo asiantuntijat eivät lisäksi ole pitäneet itseään pimennossa, laittaneet kynttilää vakan alle (Matt. 5:15), vaan ovat runsain äänin ja suurella volyymillä kertoneet asioiden ”oikean laidan” ja omien organisaatioiden – tässä tapauksessa siis vaikkapa kirkon virallisten – asiantuntijoiden heikkoudesta ja siinä ohessa koko kirkkomme johdon heikkoudesta johtaa kirkkoamme. Osalle noista ”heikompilahjaisista erityisasiantuntijoista” on muodostunut ihan oma paikka kertoa noita ainutlaatuisia totuuksiaan ortodoksisuudesta ja kirkostamme: paikan nimi on Suomi24, jossa yön himmeinä hetkinä pian korkin aukaisun jälkeen alkaa aktiivinen osallistuminen asioihin, joista heillä oikeasti ei ole mitään hajuakaan.

Osa älykkäämmistä häiriköistä sen sijaan huseeraa kaikkialla, minne vain pääsee huseeraamaan – keskusteluryhmissä, eri organisaatioiden ja yksityisten nettisivuilla, missä vain, mutta harvemmin missään julkisissa live-tilaisuuksissa. Niihin monella heistä on liiaksi erilaisia sosiaalisia rajoitteita. Mutta kasvottomassa netissä, sairaassa somessa, siellä on tilaa heidänkin riehua,

Nyt joka tapauksessa olen itse taas – kuinkahan monetta kertaa – saanut tarpeekseni tuosta pa***sta ja ajattelin kohdistaa omaa nettimielenkiintoani ja -aktiivisuuttani jälleen muualle. Tämä ei siis ole eka kerta ja onneksi on muitakin asioita maailmassa – jopa täällä netissä – joihin voi energiaansa suunnata. Olen joskus toiminut aktiivisemmin sukututkimuksessa – nyt on siihenkin enemmän aikaa, aivan kuten valokuvaamiseenkin. Muitakin kiinnostuksen kohteita on ollut ja tämä kirjoittaminen on yksi niistä – se on myös yksi tapa oksentaa ajoittain pois sisältäni sinne pesiytynyt pahaolo.

Samoin nyt on aikaa – toivottavasti myös pystyn siihen – lukea enemmän. Ns. lukemattomia kirjoja on lukematon määrä. Voisin varmaan useammin käydä vunukoitteni luona lataamassa pattereitani ja saman voisin varmaan tehdä ystävienikin osalta – nähdä heitä livenä useammin. Paljon olisi tehtävää ennen kuolemaa – pelkästään hirmuinen määrä nyt jo useamman vuoden vanhoja kaappeihini, kirjahyllyjeni päälle ja sänkyjeni alle säilöttyjä (lue: tarkoituksella unohdettuja), täysiä xerox-laatikoita pullollaan huikaisevia aarteita ja arkistojen muistoja, jotka vain odottavat selvittämistään.

Joten ei tässä tekeminen lopu, kunhan vain osaisin kanavoida energiani niihin, enkä haikailisi jonkun lähes pelkkää pahaa mieltä tuottavan asian pariin. Tässäkin kohtaa on hyvä muistaa jälleen Raamatun sananlaskujen opetus (Sananl. 9:7-8).


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com