Myrskyn merkkejä

Elokuun lopulla kirjoitin blogijutussa ”Autokefalia vai ei – siinäpä kysymys!” Ukrainan varsin kinkkisestä tilanteesta maan ortodoksisen kirkon itsenäistymispuuhissa. Maan presidentin johdolla aloitettiin joku aika sitten kampanja Ukrainan kirkon irtaantumisesta Venäjän kirkon alaisuudesta ja oman autokefalisen, täysin itsenäisen kirkon perustamisesta. Taustalla oli varmasti Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan kapinatila.

Ajatus ei suinkaan ole uusi. Se on ollut ilmassa jo vuosikymmenien tai pitemmänkin ajan, ainakin alkaen Venäjän vallankumouksesta, jolloin Ukraina monen muun valtion kanssa joutui väkipakolla kommunistisen ja kirkkovastaisen, ateistisen Neuvostoliiton osaksi ja kirkollinen elämä maassa ajoittain lähes kuoli. Noihin aikoihin mm. perustettiin UAOK eli Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko vuonna 1921 Kiovassa kirkolliskokouksessa ja sen päämieheksi vihittiin metropoliitta Vasil (Lipkivski). UAOK oli tuolloin täysin itsenäinen eli autokefalinen suhteessa muihin paikalliskirkkoihin. Kirkko sai kuitenkin virallisen autokefaalisen statuksensa vasta muutama vuosi tuon jälkeen, vuonna 1924, kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Georgios VII antoi Tomos-asiakirjan Kiovan Rus-Ukrainan metropoliittakunnan (hiippakunnan) uudelleen perustamisesta autokefaalisena kirkkona. Vastuu uuden piispainkokouksen perustamisesta annettiin Varsovan metropoliitta-arkkipiispa Dionisij’lle (Waledinskij). Ukrainahan oli ja on perinteisesti kuulunut Konstantinopolin alaisuuteen kirkkopoliittisessa mielessä jo lähes ”aikojen alusta”.

Venäjän hajoamisen yhteydessä tämä kirkko haki lievempää itsenäisyyttä eli autonomiaa Moskovan patriarkaatilta. Tämän seurauksena neuvostohallitus alkoi sen sijaan vainota kirkkoa ja Venäjän ortodoksinen kirkko myös esti jonkin aikaa UAOK:n sijoittumista sen kirkolliseen jurisdiktioon, alaisuuteen. Sotien välillä UAOK hyväksyttiin Venäjän kirkkoon ja sen sallittiin toimia Ukrainan neuvostotasavallan alueella.

Vuonna 1941 UAOK:n edustajat päättivät pitää Ukrainan kirkon Saksan Ukrainan miehityksen aikanakin kanonisessa yhteydessä Moskovan patriarkaattiin. Arkkipiispa Oleksij (Hromadski) ilmoitti olevansa tämän kirkon metropoliitta, jota harhaanjohtavasti kutsuttiin ”autonomiseksi kirkoksi”.

Lokakuun 8. päivä 1942 arkkipiispa Nikanor ja UAOK:n piispa Mstislav ja autonomisen kirkon metropoliitta Oleksij kirjoittivat liittosopimuksen Svjato-Uspenska Potschajivskan lavrassa yhdistäen nämä kaksi kirkkoa. Saksan miehitysviranomaiset ja autonomisen kirkon nationalistiset piispat saivat metropoliitta Oleksijn kuitenkin perumaan allekirjoituksensa. Metropoliitta Oleksij teloitettiin Voliniassa toukokuun 7. päivänä 1943 UPA-kapinallisten toimesta. (UPA [ukrainaksi: УПА] = Українська Повстанська Армія / Ukraiens’ka Povstans’ka Armija / Ukrainan kapinallisarmeija)

Venäjän ortodoksinen kirkko sai toisen maailmansodan jälkeen yleisen kirkollisen yksinoikeuden Ukrainan neuvostotasavallassakin. Useimmat muista kirkoista pakotettiin neuvostohallinnon toimesta tunnustamaan Venäjän vallankumouksesta henkiin elpynyt Moskovan patriarkaatti ainoana laillisena kirkkona Neuvostoliitossa. Useat syyttivät sitä kuitenkin kommunistisen puolueen marionetiksi, nukketeatteriksi. Moskovan patriarkka Tiihon Moskovalaisen epäilyttävän kuoleman jälkeen nämä autokefaliset kirkot anoivat itsenäisyyttä – asiaa, jota Moskovassa ei siedetty sodan jälkeen, etenkään kun useita Ukrainan ortodoksisen kirkon papiston jäsentä, jotka eivät olleet liittoutuneet Moskovan kanssa, oli paennut Saksaan tai Yhdysvaltoihin. UAOK Ukrainassa likvidoitiin tuolloin neuvostoviranomaisten toimesta Moskovan patriarkaatin avustuksella. Jokainen UAOK:n piispa ja pappi, joka jäi Ukrainaan ja kieltäytyi liittymästä Venäjän kirkkoon teloitettiin tai lähetettiin keskitysleirille.

Kirkko alkoi sen jälkeen toimia pääasiassa ulkomailla ja ulkomailta käsin, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Monenlaisia kuvioita ja sotkuja mahtui tuohonkin aikaan. Saatuaan takaisin valtiollisen tunnustuksen Yhdysvalloilta myöhään 1980-luvulla, kirkkoa johdettiin alkuun ulkomailta käsin patriarkka Mstislavin toimesta ja hänen kuoltuaan vuonna 1993 juuri perustetun ja itsenäiseksi julistautuneen ja myöhemmin paljonkin sekaannusta aiheuttaneen Ukrainan ortodoksisen kirkon – Kiovan patriarkaatin toimesta tapahtumia seuranneen lyhyen yhteisen liiton ajan.

Aikaisemmin useita seurakuntia ulkomailla Ukrainan ulkopuolella Kanadan ja Yhdysvaltojen emigranttiyhteisöissä kuului UAOK:oon, mutta pikku hiljaa useimmat näistä seurakunnista lopulta vaihtoivat jurisdiktiota ja järjestäyivät Kanadan ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon tai Yhdysvaltojen ukrainalaiseen ortodoksiseen kirkkoon, jotka molemmat kuitenkin kuuluvat Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon. Seurakuntia on myös mm. Australiassa ja Iso-Britanniassa. Noista ”emigranttikirkoista”, Yhdysvalloista Pamfilonin arkkipiispa Danielin ja Kanadasta Edmontonin piispa Ilarionin, Konstantinopoli nyt juuri äsken nimitti omiksi eksarkeikseen Kiovaan autokefaliaa valistellessaan.

Varsin sekasotkuinen historia ja oikeastaan siis nykyisyyskin. Lisäksi lähes jokainen taso tulkitsee historiaa ja nykyisyyttä omien lasiensa takaa, oman totuutensa mukaan. Myös Suomesta löytyy monenlaista tulkitsijaa ja yhden jos toisen tason kiihkomielistäkin tukijaa, jotka kaikin tavoin yrittävät sotkea täälläkin jo muutenkin sekavaa soppaa omilla, usein lähes ilmasta tempaistuilla tai muuten tunnepitoisilla ja varsin värittyneillä tai jopa fanaattisilla kommenteillaan.

Mitä nyt Ukrainassa todella tapahtuu, on vielä hämärän peitossa. Se, mikä on tullut selväksi, on, että Ukraina saa autokefalian, mutta millä kokoonpanolla, sitä ei vielä tiedetä. Lokakuussa kokoontuva Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi päättänee asiasta.

Moskova ja siitä tavalla tai toisella joko taloudellisesti tai historiallis-ideologisesti – toivottavasti ei kuitenkaan henkisesti – riippuvat tasot ovat aloittaneet omat kampanjansa. Serbia – jolla on ”oma lehmä ojassa” – Jerusalem – hieman samoista syistä – ja ”melkein samaan patriarkaattiin” kuuluva, "vanhan vallan" partiarkan johtama Georgia nyt ainakin ovat metropoliitta Ilarionin ohella ilmoittaneet paheksuntansa koko ortodoksisen uskon tuhoamisesta ja kansainvälisen globalisaation lonkeroiden tunkeutumisesta ortodoksisuuteen.

Venäjän kirkon taholta on ilmoitettu, että patriarkka Bartholomeuksen ja hänen kollegojensa toimeenpanema toiminta uhkaa Pyhän Ortodoksisuuden yhtenäisyyttä ja tämän kehityksen valossa patriarkaatti kehottaa Venäjän ulkopuolisten (venäläisten) ortodoksisen kirkon pappeja ja seurakuntia yhdessä muiden paikallisten ortodoksisten kirkkojen kanssa kaksinkertaistamaan pyhät ja hartaat rukoukset rauhaan Ukrainassa. Rauhalla ei ilmeisesti tässä kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi Krimin tai Itä-Ukrainan tilannetta, joten pyrkimys rauhaan lieneen jossain määrin rajoitettua ja muualle suunnattua ja kenties muita, toisenlaisissa sfääreissä liikkuvia tarkoitusperiä palvelevaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Autokefalia vai ei – siinäpä kysymys!

Maailmanlaajuisessa ortodoksisessa yhteisössä elämme mielenkiintoisia aikoja. Parin, kolmen päivän päästä myös Suomen ortodoksiset piispat matkustavat Konstantinopoliin, nykyiseen Istanbuliin, missä on ekumeenisen patriarkaatin laaja kaikkien piispojen synaksis, eli kokoontuminen.

Asialistalla lienee omien patriarkaatin sisäisten asioiden lisäksi varsin mielenkiintoinen maailmanlaajuinen ortodoksinen kysymys: saako Ukrainan ortodoksinen kirkko autokefalian, täyden itsenäisyyden ja jos saa, millainen on mahdollisen tuon tulevan uuden paikalliskirkon kokoonpano. Ukrainassa kun vaikuttaa ainakin kolme erillistä ortodoksista kirkkoa ja sen lisäksi ns. itäistä riittiä noudattava kreikkalaiskatolinen eli uniaattikirkko Rooman kirkon alaisuudessa ja tietysti läntistä riittiä noudattava roomalaiskatolinen kirkkokin, joilla ei tosin liene suurtakaan roolia tässä asiassa. Keitä mahdolliseen uuteen paikalliskirkkoon kuuluu ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle?

Asian primus motorina lienee toiminut nykyinen Ukrainan presidentti Petro Poroshenko, joka erilaisilla toimilla mm. ortodoksisen kirkonkin piirissä, yrittää kaikin tavoin vähentää venäläisten läsnäoloa ja vaikutusvaltaa Ukrainassa. Taustalla on tietysti vahvasti kaikki tapahtumat niin Krimillä (Krimin valtaus) kuin Itä-Ukrainassa (sisällisota, jossa venäläiset joukot ovat vahvasti mukana).

Äskettäin Ukrainassa vietettiin maan itsenäisyyspäivää, jonka tilaisuuksiin ja etenkin erääseen merkittävään kirkolliseen tilaisuuteen Kiovan ortodoksiseen Pyhän Sofian katedraaliin, oli kutsuttu kaikkien maassa toimivien uskonnollisten kirkkojen edustajat. Mukana olivat ortodokseista niin maan suurimman kirkon Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK-MP) päämies, metropoliitta Onufri(os) seurueineen, kuin myös hänen eräänlainen kilpakumppaninsa tai joskus häntä on pidetty kirkollisessa retoriikassa luopiona ja jopa vihollisena, aikanaan Moskovan patriarkaatista eronnut ja oman patriarkaatin perustanut, Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, patriarkka Filaret, seurueineen. Mukana oli myös kolmannen ortodoksisen kirkon, niistä pienimmän Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) edustajat. Vain Venäjän alainen kirkko on ns. kanoninen, muita kahta pidetään enemmän tai vähemmän skismaattisina.

Maailmalle levitettiin tämän vuotisen (2018) itsenäisyyspäivän eräässä tilaisuudessa kuvattua materiaalia, jossa mm. kilpakumppanit Onufrios ja Filaret antoivat ns. rauhansuudelman ja syleilivät toisiaan, mitä pidettiin todella poikkeuksellisena ja merkkinä mahdollisesti jostakin tulevasta. Propagandaa vai ei - se nähtäneen pian.

Tilaisuuteen presidentin toimesta myös kutsuttu Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos ei ollut paikalla, ja hän vetosi muihin aikataulukiireisiinsä ja jäi pois tilaisuudesta. Hänen poissaolonsa tilaisuuksista oli varmaan enemmän valtioviisautta kuin ehkä todellista aikataulukiirettä. Hän on jollain tasolla luvannut olla puuttumatta Venäjän ja Ukrainan välisiin konflikteihin, mutta samalla hän kuitenkin perää historiallista toimivaltaansa Ukrainan kirkkoon, mikä perustuu kanoneihin ja kauas historiaan, jo aikaan ennen Venäjän kirkon olemassaoloa, mikä syntymä sekään ei tainnut olla aikanaan ihan kivuton ja kaikkien kanonien, kirkon säädösten, mukainen.

Viime viikkoina ja kuukausina kumpikin taho: Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaatit ovat lobanneet kantojaan vahvasti. Mm. Venäjän kirkon ”kakkosmies”, ulkosuhteita hoitavan osaston päällikkö, Volokolamskin metropoliitta Hilarion on pendelöinyt paikalliskirkoissa niin Serbiassa, Romaniassa, Bulgariassa, Albaniassa, Kyproksella, Puolassa ja missä kaikissa lienee käynyt joko itse tai edustajiensa välityksellä pehmittämässä maaperää mahdollisille muutoksille ja kertomassa Venäjän kirkon kannan asioihin, mutta ilmeisesti myös ”haistelemassa” ilmaa.

Muutokset ovat vahvasti ”riippuneet ilmassa” koko ajan. Meille asioista mitään tietämättömille on väkisin tullut käsitys siitä, että Konstantinopolin patriarkaatti närkästyi suuresti siitä, että Venäjän kirkko jollain tavalla sabotoi tai ainakin esti, alkuun melko sopuisasti suunnitellut, Kreetalla ns. Suuren ja Pyhän synodin kokoontumisessa tehdyt päätökset ja jopa osallistumisenkin ko. synodiin.

Konstantinopoli on mitä ilmeisimmin toiminut enemmän piilossa julkisuudelta – kun samaan aikaan Venäjä on pärisyttänyt tapaamisistaan kovastikin ”viidakkorumpua”. Samalla on monilla ns. ”asiantuntevilla tahoilla” uumoiltu, että Konstantinopoli ”menee maaliin” maksoi, mitä maksoi. Vaikka se aiheuttaisi uuden ja vaikean skisman eli kirkollisen eripuran paikalliskirkkojen välillä tai ainakin Venäjän ja Konstantinopolin välillä.

Vaikuttaa siltä, että Venäjälläkin on huomattu asia ja huolestuttu siitä. Mene ja tiedä! Ukrainan poistuminen Venäjän kirkon ”muonavahvuudesta” on suuri leikkaus sen kirkkoruumiiseen. Patriarkaatista poistuu sitä kautta miljoonia jäseniä. Huolestuneisuudesta ainakin mielestäni kertoo sekin, että Venäjän kirkon päämies, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, vierailee 31.8.2018 Konstantinopolissa. Ei ihan tavallista sekään.

Samaan aikaan vierailun kanssa tai päivä myöhemmin, siellä alkaa myös Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin laaja, kaikkien piispojen synaksis, kokous, jonka asialistalla on varmasti myös tämä asia, vaikka se ei siitä päätäkään. Myös Suomen kaikki kolme toimessa olevaa piispaa, arkkipiispa Leo, Metropoliitta Elia ja piispa Arseni, matkustavat Konstantinopoliin, ja heillä on pian asiasta hyvää sisäpiiritietoa. Saa nähdä, kuulemmeko mekin jotain siitä, vaiko yhä vain spekuloimme, mitä asiasta lopulta päättävä Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin oma Pyhä synodi siitä mahdollisesti syyskuun puolenvälin aikoihin tai - kuten on nyt jo uumoiltu - vasta lokakuussa päättää. Asioita on lykätty ja lykkäämisen jälkeenkin lykätty ja mm. presidentti Poroshenkon aiemmin esittämät päivämäärät itsenäisyyden julistamisesta ovat moneen kertaan paukkuneet ja saattavat paukkua edelleenkin. Lähipäivät sen kertovat.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Avuttomuus oppiaineena

Olen syrjäsilmällä seurannut yhä joitain asioita nykyisestäkin hektisestä koulumaailmasta, kun netti ja some tarjoavat siihen oivan mahdollisuuden. Miksi syrjäsilmällä ja miksi yhä? No kaiketi siksi, että toimin aikanaan eri tehtävissä opetusalalla noin 40 vuotta, niin sieltä kai jäi jotain selkärankaankin – siksi siis yhä. Mutta olen nyt ollut jo vajaan parin vuoden päästä eläkkeelläkin kymmenen vuotta, siksi syrjäsilmällä. Minusta ei ole oikein, jos tai ehkä opettajan kyseessä ollessa KUN eläkeläinen ryhtyy neuvomaan työssä olevia, miten opettaa ja toimia. Siksi minusta on parempi olla sivustakatsoja ja heittää herjaa silloin, kun sille päälle sattuu. Mahdollisimman harvoin kuitenkin.

Nyt taas satuin sille päälle. Seurasin nettikeskustelua uskonnon kirjojen saamattomuudesta, lukio-opiskelijoitten määrän vähenemisestä ja sitä tietä tuntien ja tietysti pitkässä juoksussa töiden loppumisesta. Kuinka ollakaan tuo keskustelu oli enemmän tai vähemmän pelkää valittamista ja voivottelemista siitä, kun joku ei tee mitään tai jos tekeekin, tekee sen ihan väärin.

Eihän tuossa tietysti ole mitään uutta, noin taisivat jo toimia silloinkin, kun töissä olin ja yleensä syy oli sitten johdossa, milloin rehtorissa (tai oikeastaan useimmiten), milloin kouluhallinnossa. Silloin kerrottin mieluusti vanhaa sanontaa siitä, että opettaja, joka ei osannut opettaa, pääsi rehtoriksi. Rehtori, joka ei osannut johtaa kouluaan, pääsi koulutoimenjohtajaksi. Koulutoimenjohtaja, joka ei osannut johtaa kuntansa koulutointa, pääsi tarkastajaksi. Tarkastaja, joka sai läänin koulutoimen (silloin oli vielä läänejäkin) sekaisin, ylennettiin kouluhallitukseen, nykyiseen opetushallitukseen ja parhaimmillaan tie johti kai sitten aina ministeriöön saakka.

Eihän valittamisessa tietysti mitään niin kamalan dramaattista ole, se kuluu varsin läheisesti ihmisluontoon, mutta keinoissa ratkaista asioita saattaa sitten tuota draamaa ilmetä. Valittaa kun on niin helppoa, tehdä oikein on jo asteen vaikeampaa. Puhumattakaan, että ryhtyisi muuttamaan maailmaa – tässä tapauksessa opetusta – paremmaksi ja tehokkaammaksi, tuloksia tuottavammaksi.

Joku minua viisaampi olisi jo muutama vuosi sitten arvannut, että näin tässä käy. Opettajat kertovat yleensä tienneensä sen jo kauan, mutta eivät silti tehneet mitään asian korjaamiseksi. Tai tekiväthän he – valittivat.

Kirjat ovat siis yksi tämän hetken kiista-asioista monien muiden ohessa. Pienelle ryhmälle – tai oikeammin yhä edelleen pienenevälle ryhmälle – ei ole viisasta eikä taloudellista tehdä kirjoja. Aikanaan – ainakin isä Viktor Railaksen jälkeen – tuossakin ryhmässä oli ihmisiä, jotka ihan oikeasti kuvittelivat rikastuvansa kirjojen tekemisellä. Heh!

Sen verran ole jälkiviisas ja kehun itseäni, että jo 1990-luvulla haikailin joidenkin pellepelottomien kanssa muunlaista opetusmateriaalia, kuin käsiin hajoavia kirjoja, joiden tieto ja anti opetussuunnitelmien muuttuessa jäivät usein kovin lyhytaikaisiksi. Niin ja tietysti kirjat olivat kalliita, koska pitihän kirjoittajille yrittää maksaa edes jotain palkkiota kirjojen teosta ja niitä myytiin kovin pieni määrä normaaleihin muihin kirjoihin verrattuna. Me pellepelottomat silloin ja osin vieläkin edes yritimme ja yritämme yhä etsiä muita keinoja.

Mutta jo silloin kohosi vahvana tietotekniikan vastustus. Tietokoneet tulivat kouluihin ja muistan useita varsin nuoriakin opettajia, jotka totesivat – vieläpä ihan tosissaan – etteivät he ikinä koske tietokoneeseen, eivätkä tule niitä tarvitsemaan ja käyttämään opetuksessa. No jäljet näkyvät nyt monella tavalla: opiskelijoitten määrissä, kirjojen teossa (mm. laadussa) ja kumma kyllä myös varsinaisen työn, opetuksen, suorittamisessa, sillä yhä löytyy noin ajattelevia opettajia ja yllättävän paljon kaiken lisäksi.

Apuun on aikojen saatossa huudettu milloin kirkkoa, milloin opetushallintoa, eiköhän joku liene osoittanut pyyntönsä – uskonnosta kun on kyse – hieman korkeammallekin taholle. Mutta eipä ole ainakaan kirkon ja opetushallinnon alalta paljoa herunut ja tuo ylempi taho ei aina kerro asioista niin selkeästi meille ihmisille. Ei varsinkaan oppikirjoista.

Nyt voisi kai jo laittaa tähän sen pitkään jahkaamani eläkeläisen neuvon kaikesta huolimatta. Silläkin uhalla, että turpaan tulee ja sitä se tunnetusti varmasti tekee. Neuvoa nyt kaiken tietäviä ja osaavia opettajia. Mutta teen sen silti.

Huolimatta tilanteesta aika moni opettaja on kuitenkin ollut hiljaa, eikä ole kiivennyt barrikadeille, koska on katsonut sen melko turhaksi. Mitä he ovat sitten tehneet? Sitä, mitä opettajat ovat jo satoja vuosia tehneet: OPETTANEET. Opettaneet niillä välineillä ja kirjoilla, mitä on saatavilla ja kaikesta tärkeimmillä välineillään: AMMATTITAIDOLLA ja ASIAOSAAMISELLA. Kun nuo taidot on hankkinut, muuta ei sitten välttämättä tarvitsekaan ja voinen kai tässä kainosti muistuttaa sen tosiasian, joka ainakin meille jo kauan, kauan sitten opettajanvalmistuksessa opetettiin: kirja on vain opetuksen väline, jota ilmankin voi opettaa. Jos osaa! Liekö nykyisin toisin!

Tietysti monet muutkin voisivat siirtyä moiseen menetelmään, mutta varmasti on muitakin asioita, joita he voisivat tässä tilanteessa tehdä valittamisen sijasta. Ryhtyä tehokkaaseen opettajajärjestön koordinoimaan yhteistyöhön asioiden muuttamiseksi paremmiksi. Sitä tosin aina ovat haitaneet ujous ja kateus. Kun minä teen jotain yhteistä materiaalia, a) pelottaa, onko se muiden mielestä hyvää materiaalia, b) siinä on ollut semmoinen urakka, että tehkööt laiskat itse materiaalinsa, c) saako tästä lisää palkkaa tai d) joku muu syy, joka yleensä aina kyllä löytyy.

Väite, ettei kaikilla kouluilla ole tietokoneita ja laitteita oppilaiden käyttöön on yhtä hatara, kuin se, ettei vanhoille ihmisille voi tehdä nettimateriaalia, kun he eivät osaa käyttää tietokoneita. Tai se, että nyt pitää tehdä koko kirkolle yhteinen tiedotuslehti ja ihan paperisena, koska vanhukset ... Heh, heh! Kaikki on sovellettavissa ja toteutettavissa, kunhan vain tahtoa – ja ripaus järkeäkin – löytyy. Jos on rahaa kirjoihin, on rahaa myös laitteisiin. Jos ei ole, nouskaa tästä barrikadeille. Niin ja opetelkaa sitä ennen itse käyttämään tietotekniikkaa hyväkseen mahdollisimman paljon opetuksessa. Se kaikesta huolimatta tuo paljon uutta sisältöä ja mielenkiintoa opetukseen, on normaaliutta nykynuorille ja menee heille paremmin perille. Uskontokin!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kolme vanhusta

Olen aina pitänyt kovasti venäläisistä lauluista, balladeista , mutta myös venäläisistä kansantarinoista.

Kerronpa tässä nyt vblogina yhden kansantarinan. Se kertoo kolmesta vanhuksesta, kolmesta pyhästä miehestä jossain Vienan merellä sijaitsevalla saarella Alkangelin kaupungin ja Solovetsikin luostarin välillä.

Tässä tuo tarina omin sanoin kerrottuna:

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Mukava olla tavis

Näin kesällä loma-aikaan joissain näyttävissä, komeissa maisemissa, tapaa tai ainakin näkee kauempaa erilaisia julkkiksia. Kuka on julkkis mistäkin syystä, se ei ole minulle aina auennut, mutta minähän olenkin tavis. Mutta siinä se minäkin heitä katselen. Kateellisena vaiko en – sanoisin, että en.

Olen melko onnellinen siitä, että olen vain tavis. Minun ei tarvitse riehua julkisuudessa, jotta saisin kuuluisuutta ja sitä tietä ilmeisesti työtarjouksia tai mikä nyt sitten lieneekään kaikilla se perimmäinen motiivi olla julkkis. Kovasti jotkut kuitenkin sellaisiksi haluavat ja tekevät kaikkensa, melkein mitä vain, päästäkseen vaikkapa iltapäivälehtien palstoille.

Yksi keino päästä sinne on mennä naimisiin tai erota dramaattisesti. Melkoinen tapa hankkia meriittiä – sanoisinko hirveä tapa. Yksi tapa on mässäillä jollain sairaudella. Viime päivinä on sivuilla vilahdellut joku ”telkkarista tuttu” tosi-tv-kaunotar, jonka nimeä en muista, enkä oikeasti tiedä, mistä hän on tuttu. Mutta sivuille on nyt päässyt, kun on sairastunut syöpään – ainakin oman kertomansa mukaan vakavasti. Melko makaaberi tapa se on tuokin päästä sivuille. Lieneekö vihdoin onnellinen!

Usein meiltä taviksilta hämärtyy ymmärrys siitä, että julkkiksetkin ovat ihan ihmisiä, sanoisinko tavallisia ihmisiä. Joillakin heistä on joku erityistaito tai -osaaminen, mikä on tehnyt heistä mahdollisesti julkkiksen. Joskus tuo taito on ollut tuottoisa – kuten vaikkapa joillakin NHL-jääkiekkoilijoilla – ja rahaa on tullut ovista ja ikkunoista. Joillekin on sitten tärkeää näyttää, että minulla on rahaa millä mällätä.

Noistakin ”mälläämisistä” saa myös lukea keltaisesta lehdistöstä, kun joku on saanut lyhyessä ajassa palamaan miljoonia hurvitteluun ja nyt sitten ihmettelee, että miten siinä noin kävi. En ole mikään suuri ihmistuntija, mutta luulen – ihan vain silläkin perusteella, kun olen joitain julkkiksia tavannut – etteivät he aina suinkaan tuon oman erityisosaamisensa lisäksi suinkaan ole mitään ”ruudinkeksijöitä”. Usein loppujen lopuksi he ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisine arkisine iloineen ja murheineen.

Itse yritän aina liiallisen kateuden iskiessä vakuuttaa itselleni heidänkin ”tavallisuuttaan”. Silloin ajattelen vaikkapa kuningatar Elisabetia – korrektiuden ja julkisuuden malliesimerkkiä – jonka muuten myös on ihan varmasti säännöllisesti käytävä vessassa ja pyyhittävä – ilmeisesti itse – oma pyllynsä. Se on yksi konkreettinen esimerkki ihmisen tavallisuudesta ja palauttaa ainakin minut ajattelemaan heitäkin vain ihmisinä.

Joillekin – maineen ja julkisuuden ollessa pitkäaikaista – alkaa ilmeisesti moinen olotila kuitenkin muotoutua ”normaaliudeksi” ja silloin on varmasti suuri vaara friikkityä, tulla ainakin omasta mielestään paremmaksi, kauniimmaksi, taitavammaksi, rikkaammaksi kuin muut, me tavikset. Silloin he vaativat jo erityishuomiota tai kuten jotkut suomalaiset poliitikot tässä männä vuosina, poliisin suojelua.

Tuosta friikkiydestäkin luin joku aika sitten, vai olikohan se telkkarissa. Siellä mainostettiin kauniille naisille, kaunottarille, joiden oletettiin kakkivan vain hajuvedentuoksuista kakkaa, spray-pulloa, jolla sai tehtävän hoidettua suihkuttaa tekeleen päälle hajun stoppaavan kalvon, joka kaiken lisäksi tuoksui hyvältä. Näin seuraava vessaan menijä koki melkoisen yllätyksen, kun vessassa ei tuoksunutkaan se ehta rukiinen vaan ihan joku muu.

Mutta tuo tunne paremmuudesta, erilaisuudesta on usein monelle heistä vain kulissia, josta varmaan aikansa nauttii, mutta jonka vangiksi lopulta helposti jää. Mieleeni palaa suosikkinäyttelijäni Robin Williams – jonka filmi ”Fisher King” on muuten yksi suosikeistani – joka kärsi pitkään masennuksesta, sairasteli muutenkin vakavasti ja viimein – kun ympärillä ei ollutkaan oikeita ystäviä – riisti itseltään hengen hieman yli kuusikymppisenä. En millään jaksanut ymmärtää silloin, miksi. Enkä ymmärrä vieläkään. Miksi kukaan ei nähnyt tilaa ja tehnyt jotain sen hyväksi?

Mutta minä olenkin tavis, joka ei todellakaan tiedä mitään tuollaisesta pintaliitoelämästä, jota osa noista julkkiksista elää. Todennäköisesti minun pitäisi rutkasti rikastua ja alkaa tuhlata rahojani huvipursiin, yksityisjeteihin, juhlimiseen, huviloihin Euroopassa, ennen kuin oppisin sitä ymmärtämään. Mutta onneksi sellainen ei kohdallani ole mahdollista. Turhaksi julkkikseksi pääsee toki helpommallakin, kauniilla kasvoilla, ronskilla elämällä, juopottelulla ja muilla melkoisen kuluttavilla tavoilla, mutta onnea sekään ei tuo. Sekin on jo usein todellisuudessa nähty.

Nautin tästä omasta taviksen elämästä. Rahaa toki voisi olla joskus enemmän ja varmasti – jos sitä tulisi lisää – tietäisin sille käyttöä, mutta toistaiseksi sekin, mitä on, on riittänyt tavalliseen elämään, josta kuitenkin – suurimman osan aikaani – olen nauttinut ja josta olen kaikesta kolhuista huolimatta kiitollinen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Onko keisarilla vaihtoehtoiset (v)aatteet?

Mitenkähän ihmiset oikein selvisivät ennen somea? Miten he käsittelivät raivoa ja vihaa? Puolisoaan ja lapsia hakkaamallako? Oliko aikaisemmin ollenkaan tuollaisia sarjatappajia ja muita hörhöjä? Haaveilenko vain mukavasta ”muinaisuudesta”? Oliko mennyt aika ollenkaan totta?

Julkisuudessa oli joitakin aikoja sitten uutinen siitä, että hallitus puuhasi lakia, joka ainakin median mukaan heikentäisi työntekijän oikeuksia. En sitten loppujen lopuksi lukenut uutista sen suuremmin enkä tiedä, kerrottiinko siinä samalla, että tekeekö lakimuutos toteutuessaan mahdollisesti joitain päinvastaista. Eli vähentääkö se työelämästä vaikkapa jotain sellaista, joka aikaisemmin on ollut melkein ”laitonta” tai ainakin sopimatonta toimintaa toiselle osapuolelle, työnanjajille, yrittäjille, liikelaitoksille, firmoille, toiselta osapuolelta, työntekijöiltä.

Somesta on tullut nykyihmiselle höyryjen päästelykanava. Kun joku luottamusmies kirjoittaa tuon em. lain uutisoinnista kertovan viestin yhteydessä olevansa raivon partaalla ja ihmettelevänsä, miten tällainen on mahdollista oikeusvaltiossa, pohtiiko hän ihan oikeasti samaa esimerkiksi oman ammattiliittonsa toteuttaman laittoman lakon aikana tai silloin, kun lakkoillaan vastoin työehtosoimuksia poliittisista syistä – ei siis palkkauksellisista tai työehtoihin liittyvistä syistä, mitkä ovat ammattiliittojen ja luottamusmiesten työsarkaa.

Politikointi on puolueitten aluetta, ei ammattiliittojen. Olen itse toiminut ammattiliitossa aktiivisesti vuosikausia ollessani aikanaan työelämässä. Olin myös pääluottamusmiehenä vuosikausia ja kuuluin vuosia ammattiliittoni valtuustoon ja edustajainkokoukseen. En missään vaiheessa kuvitellut ryhtyväni tekemään siellä puoluepolitiikkaa. Syykin oli ilmeisen selvä: en kuulunut, enkä kuulu vieläkään mihinkään puolueeseen ja tietysti siksi, ettei se mielestäni kuulu ammattiliiton ”toimenkuvaan”.

Joillakin sektoreilla puoluepolitiikka on ammattiliitoissa melko sitkeästi kiinni kaikessa. Muistan aikoja, jolloin ammattitaitoinen osaajakaan ei pärjännyt töissä eräillä ammattialoilla, ellei kuulunut tiettyyn ammattiliittoon ja siinä ohessa mahdollisesti joko johonkin tiettyyn puolueeseen tai ainakin jotenkin osoittanut sympatiseeraavan sitä. Olipa oma maailmankatsomus tai puoliuekanta sitten oikeasti ihan mitä tahansa.

Pari puoluetta jakoi ammattiliittojen valtuusto- ja muut päättäjäpaikat täysin riippumatta siitä, millainen oikeasti oli liiton jäsenten poliittinen jakautuminen tai kuuluiko suuri osa edes mihinkään puolueeseen. Liittoa hallittiin tältä osin eräänlaisella pelolla. Jos et sopeudu ja sympatiseeraa, joudut poliittisesti aktiivien työntekijöiden hampaisiin, syrjityksi ja pahimmillaan asenteesi johtaa muiden lakkoiluun ja tuon syyttömän potkuihin. Tuollaiset paikat, liitot, olivat – ja kenties vieläkin jotkut ovat – jonkilaisia "pikku-neuvostoliittoja" nomenklatuureineen ja kulakkeineen, johtavine elitin jäsenineen ja kaiken maksavine työmuurahaisineen.

Rahaa ammattiliitot käyttivät silloin ja näemmä käyttävät yhä oman eliitin rellestämisen ohessa puoluepoliittiseen lobbaamiseen. Mutta vain joillekin puolueille, ei kaikille. Eikä tuo puoluejakautuma riipu jäsenistön puoluejakautumasta, vaan liiton historiasta ja vallassa olevien omaa etuaan tavoittelevien eliittiedustajien mielipiteistä ja puoluekannasta, jolla useinkaan ei silti ollut minkäänlaista todellista liittymäpintaa henkilön oikeassa elämässä, ainoastaan agitatiivisissa puheissa.

Tuollaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun lueskelin uutisia netistä. Samalla huomasin uutisen, jossa kerrottiin erään ammattiliiton syytäneen rahaa Eduskuntaan erään puolueen jäsenille, jotta he tekisivät välikysymyksen raideliikenteestä. Myönnän kyllä, että asiaa hoitava ministeri toimii ajoittain kuin norsu porsliinikaupassa, mutta silti hän ainakin toisinaan on myös ihan oikealla asialla. Kun leima on lyöty otsaa, hän ei vain sitten voi toimia koskaan oikein tämän päivän vinoutuneessa poliittisessa Suomessa. Kaikki hänen ehdottamansa on silloin aina p*****stä ja juuri tällaiset "raivostuneet luottamusmiehet" politikoidessaan huutavat asiaa kurkku suorana. Asiathan saattavat oikeilla päätöksillä muuttua, kehittyä, parantua ja nämä huutajat menettävät samalla siinä rytäkässä jotain etujaan ja valtaa, jonka ovat neuvostoajan oppien mukaisesti vääryydellä ottaneet. Eihän näin saa tehdä, eihän!

Jos politikointi on mennyt tuollaiseksi syyttelyksi ja muiden virheiden etsimiseksi, eikä omien kehittämis- tai parannusehdotusten eteenpäin viemiseksi, olen tyytyväinen, etten ole siinä mukana, enkä edes halua siihen mukaan. Saa nähdä, milloin menneisyyteen nojaava ammattiyhdistysmafia huomaa sen tosiasian, että näin ajattelevia alkaa olla jo muitakin, ei vain meitä eläkeläisiä, vaan myös laajalti työssä olevia. Tunnen useita, jotka eivät enää kuulu omiin ammattiliittoihinsa. He hoitavat sen ikävän mahdollisen työttömäksi joutumisen pelon, joka kaikesta huolimatta on aina esillä, nykyisin jopa joillakin aloilla entistä enemmän, yleisen työttömyyskassan kautta, ei oman ammattiliittonsa kassan kautta. Ja syynä ei ole raha, vaan politikointi, epärehellinen suhtautuminen jäsenkuntaan ja aivan väärien asioiden ajaminen lakkoilemalla ja suuri näköalattomuus tulevaisuuden ammattiyhdistystoiminnasta ja edunvalvonnasta.

Kun katson asiaa nykyisen somen sivuilla, se näkyy vahvasti mielestäni myös siellä. Osa porukoista, jotka kirjoittelevat noita raivo- tai vihaviestejä, ovat niitä, jotka riippuvat vielä kaksin käsin vanhassa. Silloin kun äly ja kyky ei riitä enempään, asioita hoidetaan huutamalla ja räyhäämällä.Yrittävät epätoivoisesti käyttää vanhoja konsteja uudessa maailmassa. He ovat vähemmistö, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja some on väline, jossa vahvat ja äänekkäät jylläävät ja heikot ja hiljaiset seuraavat.

Kuten muutama ilta sitten joku asiantuntija lausui somesta jotenkin siihen suuntaan, että somessa toistuvasti esille tuotu asia muuttuu jossain vaiheessa todeksi, vaikka olisi miten valhetta tahansa. Paikan ottavat vaihtoehtoinen totuus, vaihtoehtoiset faktat (alternative facts), joita amerikkalaisen presidentin tukijoukot jo viljelevät ja ne ovat laajalti saavuttaneet jo kotomaammekin.

Samalla, kun kauhistelemme oman rauhannobelistimme ohessa amerikkalaisten valtiollisten päättäjien amatöörisyyttä, diplomatian osaamattomuutta ja härskiyttä, sorrumme joiltain osin, kuten vaikka ammattiliitoissa, omassa maassamme samaan, mutta emme huomaa, että – Hups! – keisareilla ei olekaan (v)aatteita.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Oikeassa olemisen pakko

Erään some-ystäväni Fb-sivuilla oli aivan juuri äskettäin lista niistä asioista, joista ihmisen kannattaa pyrkiä luopumaan, jotta voi olla onnellinen. Vaikka tuo 13-kohtainen lista oli varmaan yksi niistä monista somen hömppä-jutuista, oli siinä paljon pohdittavaakin. Jopa siinä määrin, että ajattelin kirjoittaa joistakin kohdista ajatuksia suhteessa minuun (tai miksi ei – kehen vain) ja suhteessa someen. Siis katsoa asiaa jollakin tavoin some-linssien läpi.

Ensimmäisenä listassa oli tuo otsikossakin mainittu ”Oikeassa olemisen pakko”, josta siis pitää päästä eroon onnellistuakseen. Omalla kohdallani se onkin varmaan melkoinen urakka, koska olen valmistunut aihetta tukevaan ammattiin, jossa toimin sitten hieman erilaisin variaatioin – itse asiassa tuon aiheen kannalta katsoen pahenevin mutaatioin – noin 40 vuotta. Olin opettaja 20 vuotta ja rehtori toiset moiset lisää.

Mutta kun asia viedään elävästä elämästä someen, se saa aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Usein vieläkin pahempia kuin elävässä elämässä. Somessa voi näet kuka tahansa päteä, olla paras ja tietää kaikki. Ja niin melko moni tekeekin. Mielipiteen ilmaisemisesta on tullut huvia, siinä sallitaan – tai ainakin niin luullaan – melkein kaikki. Pahimpana seurauksena hirvittävä määrä herjaamista ja vihapuhetta otsikon ”minä tiedän” alla.

On sanottukin, että suvaitsemattomuus, ego, ylpeys, väärinkäsitykset ja empatian puute ovat luonnollisia muureja, jotka estävät meitä kokemasta onnellisuutta, rauhallisuutta tai mielenrauhaa.

Itsessäni olen huomannut tuon oikeassa olemisen vian myös esimerkiksi siinä, että moderoidessani joitain nettisivuja sosiaalisessa mediassa, vaikuttaa kovin usein siltä, että olen aina oikeassa. Vaikka hyvin tiedän, etten ole tai ainakaan en ole aina. Ongelmaksi tosin ei aina tule se, että minän olen oikeassa, vaan se, että keskustelussa on kaksi tai usein useampikin, jotka kaikki ovat oikeassa – ainakin omasta mielestään. Minä siinä mukana.

Tässä törmään tuttuun ilmiöön: osaanko elää muiden kanssa, osaanko kohdata heidät oikein ja kaiken keskellä, osaanko kohdata itseni. Vai haluanko vain olla oikeassa.

Usein luullaan, että tuo oikeassa olemisen tarve on sidoksissa koulutukseen ja älykkyystasoon. Näin ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan ole, vaan oikeassa ovat kaikki, jotka somessa halutessaan kynnelle kykenevät, ovat turhautuneita, pitkästyneitä tai jollain muulla tavoin kyllästyneitä tavalliseen elämään. Huumassa jäämme oikeassa olemisen koukkuun, jota ylpeytemme ja nuo edellä mainitut frustraatiot ruokkivat.

Ja somen käytäntöjen löystyessä ja rappeutuessa, näitä oikeassa olijoita riittää. Pelkästään ”oikea” ammatti tekee meistä useista kuitenkin ”besserwisserin”, aina oikeassa olijan. Jos olet – kuten minä – opetusalan ihminen, rehtoreista nyt puhumattakaan, pappi, lääkäri, toimittaja tai moni muu useiden ihmisten kanssa läheisessä kosketuksessa olevan ammatin harjoittaja, kuulut oletettavasti joukkoomme. Mutta samalla kun olemme oikeassa, etäännymme monissa asioista oikeasta ja turvallisesta elämästä: mielenrauhasta, ystävyydestä tai vain kaveruudesta, välittämisestä, tuesta ja rakkaudesta.

Tarve olla oikeassa vahvistaa egoamme, itsetuntoamme ja estää pakonomaisesti kontrollin menettämisen. Oikeassa olemista vahvistaa edellä mainitut frustraatiot ja pelko. Järkevä ja looginen ajattelu joutuvat syrjään ja vääränlaiset tottumukset saavat vallan. Tilalle tulevat kiusaaminen, vaatiminen, ennakkoluulot, rasismi, syrjintä, mitä kaikkea sinne tuleekaan.

Mikäli et katso omalla kohdallasi, että jokin asia tässä suhteessa on pielessä, saatat olla mahdollisesti jopa tuleva kanonisoitava ihminen, pyhä, kaikille esimerkillinen mallikansalainen. Mutta onneksi teitäkin on.

Mutta joka tapauksessa, listan tekijä on varmaan oikeassa. Oikeassa olemisen pakosta pitää päästä eroon, niin elämä varmasti helpottuu ja panta ei kiristä enää päätä niin tiukasti. Toteutuskeinot vai saattavat olla vaikeasti saavutettavia: esimerkiksi pysyä poissa somesta, välttää kriittisiä keskusteluja tai ainakin some-keskusteluja, antaa periksi, olla vilpitön, jne. Aina ei tarvitse sanoa kaikkialla somessa tai muuallakaan kanssakäymisessä ihmisten kanssa omaa ”oikeaa” mielipidettään, voi myös viisaasti vaieta. Joka tapauksessa lupaan osaltani yrittää parhaani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S: Heh! Ensimmäisessä versiossa ennalta-arvaava tekstin kirjoitus oli tehnyt sanasta "Oikeassa" sanan "Olemassa": Mutta kävihän tuo noinkin - ainakin vähän aikaa.

H@P