Näin kesällä loma-aikaan joissain näyttävissä, komeissa maisemissa, tapaa tai ainakin näkee kauempaa erilaisia julkkiksia. Kuka on julkkis mistäkin syystä, se ei ole minulle aina auennut, mutta minähän olenkin tavis. Mutta siinä se minäkin heitä katselen. Kateellisena vaiko en – sanoisin, että en.
Olen melko onnellinen siitä, että olen vain tavis. Minun ei tarvitse riehua julkisuudessa, jotta saisin kuuluisuutta ja sitä tietä ilmeisesti työtarjouksia tai mikä nyt sitten lieneekään kaikilla se perimmäinen motiivi olla julkkis. Kovasti jotkut kuitenkin sellaisiksi haluavat ja tekevät kaikkensa, melkein mitä vain, päästäkseen vaikkapa iltapäivälehtien palstoille.
Yksi keino päästä sinne on mennä naimisiin tai erota dramaattisesti. Melkoinen tapa hankkia meriittiä – sanoisinko hirveä tapa. Yksi tapa on mässäillä jollain sairaudella. Viime päivinä on sivuilla vilahdellut joku ”telkkarista tuttu” tosi-tv-kaunotar, jonka nimeä en muista, enkä oikeasti tiedä, mistä hän on tuttu. Mutta sivuille on nyt päässyt, kun on sairastunut syöpään – ainakin oman kertomansa mukaan vakavasti. Melko makaaberi tapa se on tuokin päästä sivuille. Lieneekö vihdoin onnellinen!
Usein meiltä taviksilta hämärtyy ymmärrys siitä, että julkkiksetkin ovat ihan ihmisiä, sanoisinko tavallisia ihmisiä. Joillakin heistä on joku erityistaito tai -osaaminen, mikä on tehnyt heistä mahdollisesti julkkiksen. Joskus tuo taito on ollut tuottoisa – kuten vaikkapa joillakin NHL-jääkiekkoilijoilla – ja rahaa on tullut ovista ja ikkunoista. Joillekin on sitten tärkeää näyttää, että minulla on rahaa millä mällätä.
Noistakin ”mälläämisistä” saa myös lukea keltaisesta lehdistöstä, kun joku on saanut lyhyessä ajassa palamaan miljoonia hurvitteluun ja nyt sitten ihmettelee, että miten siinä noin kävi. En ole mikään suuri ihmistuntija, mutta luulen – ihan vain silläkin perusteella, kun olen joitain julkkiksia tavannut – etteivät he aina suinkaan tuon oman erityisosaamisensa lisäksi suinkaan ole mitään ”ruudinkeksijöitä”. Usein loppujen lopuksi he ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisine arkisine iloineen ja murheineen.
Itse yritän aina liiallisen kateuden iskiessä vakuuttaa itselleni heidänkin ”tavallisuuttaan”. Silloin ajattelen vaikkapa kuningatar Elisabetia – korrektiuden ja julkisuuden malliesimerkkiä – jonka muuten myös on ihan varmasti säännöllisesti käytävä vessassa ja pyyhittävä – ilmeisesti itse – oma pyllynsä. Se on yksi konkreettinen esimerkki ihmisen tavallisuudesta ja palauttaa ainakin minut ajattelemaan heitäkin vain ihmisinä.
Joillekin – maineen ja julkisuuden ollessa pitkäaikaista – alkaa ilmeisesti moinen olotila kuitenkin muotoutua ”normaaliudeksi” ja silloin on varmasti suuri vaara friikkityä, tulla ainakin omasta mielestään paremmaksi, kauniimmaksi, taitavammaksi, rikkaammaksi kuin muut, me tavikset. Silloin he vaativat jo erityishuomiota tai kuten jotkut suomalaiset poliitikot tässä männä vuosina, poliisin suojelua.
Tuosta friikkiydestäkin luin joku aika sitten, vai olikohan se telkkarissa. Siellä mainostettiin kauniille naisille, kaunottarille, joiden oletettiin kakkivan vain hajuvedentuoksuista kakkaa, spray-pulloa, jolla sai tehtävän hoidettua suihkuttaa tekeleen päälle hajun stoppaavan kalvon, joka kaiken lisäksi tuoksui hyvältä. Näin seuraava vessaan menijä koki melkoisen yllätyksen, kun vessassa ei tuoksunutkaan se ehta rukiinen vaan ihan joku muu.
Mutta tuo tunne paremmuudesta, erilaisuudesta on usein monelle heistä vain kulissia, josta varmaan aikansa nauttii, mutta jonka vangiksi lopulta helposti jää. Mieleeni palaa suosikkinäyttelijäni Robin Williams – jonka filmi ”Fisher King” on muuten yksi suosikeistani – joka kärsi pitkään masennuksesta, sairasteli muutenkin vakavasti ja viimein – kun ympärillä ei ollutkaan oikeita ystäviä – riisti itseltään hengen hieman yli kuusikymppisenä. En millään jaksanut ymmärtää silloin, miksi. Enkä ymmärrä vieläkään. Miksi kukaan ei nähnyt tilaa ja tehnyt jotain sen hyväksi?
Mutta minä olenkin tavis, joka ei todellakaan tiedä mitään tuollaisesta pintaliitoelämästä, jota osa noista julkkiksista elää. Todennäköisesti minun pitäisi rutkasti rikastua ja alkaa tuhlata rahojani huvipursiin, yksityisjeteihin, juhlimiseen, huviloihin Euroopassa, ennen kuin oppisin sitä ymmärtämään. Mutta onneksi sellainen ei kohdallani ole mahdollista. Turhaksi julkkikseksi pääsee toki helpommallakin, kauniilla kasvoilla, ronskilla elämällä, juopottelulla ja muilla melkoisen kuluttavilla tavoilla, mutta onnea sekään ei tuo. Sekin on jo usein todellisuudessa nähty.
Nautin tästä omasta taviksen elämästä. Rahaa toki voisi olla joskus enemmän ja varmasti – jos sitä tulisi lisää – tietäisin sille käyttöä, mutta toistaiseksi sekin, mitä on, on riittänyt tavalliseen elämään, josta kuitenkin – suurimman osan aikaani – olen nauttinut ja josta olen kaikesta kolhuista huolimatta kiitollinen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Olen melko onnellinen siitä, että olen vain tavis. Minun ei tarvitse riehua julkisuudessa, jotta saisin kuuluisuutta ja sitä tietä ilmeisesti työtarjouksia tai mikä nyt sitten lieneekään kaikilla se perimmäinen motiivi olla julkkis. Kovasti jotkut kuitenkin sellaisiksi haluavat ja tekevät kaikkensa, melkein mitä vain, päästäkseen vaikkapa iltapäivälehtien palstoille.
Yksi keino päästä sinne on mennä naimisiin tai erota dramaattisesti. Melkoinen tapa hankkia meriittiä – sanoisinko hirveä tapa. Yksi tapa on mässäillä jollain sairaudella. Viime päivinä on sivuilla vilahdellut joku ”telkkarista tuttu” tosi-tv-kaunotar, jonka nimeä en muista, enkä oikeasti tiedä, mistä hän on tuttu. Mutta sivuille on nyt päässyt, kun on sairastunut syöpään – ainakin oman kertomansa mukaan vakavasti. Melko makaaberi tapa se on tuokin päästä sivuille. Lieneekö vihdoin onnellinen!
Usein meiltä taviksilta hämärtyy ymmärrys siitä, että julkkiksetkin ovat ihan ihmisiä, sanoisinko tavallisia ihmisiä. Joillakin heistä on joku erityistaito tai -osaaminen, mikä on tehnyt heistä mahdollisesti julkkiksen. Joskus tuo taito on ollut tuottoisa – kuten vaikkapa joillakin NHL-jääkiekkoilijoilla – ja rahaa on tullut ovista ja ikkunoista. Joillekin on sitten tärkeää näyttää, että minulla on rahaa millä mällätä.
Noistakin ”mälläämisistä” saa myös lukea keltaisesta lehdistöstä, kun joku on saanut lyhyessä ajassa palamaan miljoonia hurvitteluun ja nyt sitten ihmettelee, että miten siinä noin kävi. En ole mikään suuri ihmistuntija, mutta luulen – ihan vain silläkin perusteella, kun olen joitain julkkiksia tavannut – etteivät he aina suinkaan tuon oman erityisosaamisensa lisäksi suinkaan ole mitään ”ruudinkeksijöitä”. Usein loppujen lopuksi he ovat ihan tavallisia ihmisiä tavallisine arkisine iloineen ja murheineen.
Itse yritän aina liiallisen kateuden iskiessä vakuuttaa itselleni heidänkin ”tavallisuuttaan”. Silloin ajattelen vaikkapa kuningatar Elisabetia – korrektiuden ja julkisuuden malliesimerkkiä – jonka muuten myös on ihan varmasti säännöllisesti käytävä vessassa ja pyyhittävä – ilmeisesti itse – oma pyllynsä. Se on yksi konkreettinen esimerkki ihmisen tavallisuudesta ja palauttaa ainakin minut ajattelemaan heitäkin vain ihmisinä.
Joillekin – maineen ja julkisuuden ollessa pitkäaikaista – alkaa ilmeisesti moinen olotila kuitenkin muotoutua ”normaaliudeksi” ja silloin on varmasti suuri vaara friikkityä, tulla ainakin omasta mielestään paremmaksi, kauniimmaksi, taitavammaksi, rikkaammaksi kuin muut, me tavikset. Silloin he vaativat jo erityishuomiota tai kuten jotkut suomalaiset poliitikot tässä männä vuosina, poliisin suojelua.
Tuosta friikkiydestäkin luin joku aika sitten, vai olikohan se telkkarissa. Siellä mainostettiin kauniille naisille, kaunottarille, joiden oletettiin kakkivan vain hajuvedentuoksuista kakkaa, spray-pulloa, jolla sai tehtävän hoidettua suihkuttaa tekeleen päälle hajun stoppaavan kalvon, joka kaiken lisäksi tuoksui hyvältä. Näin seuraava vessaan menijä koki melkoisen yllätyksen, kun vessassa ei tuoksunutkaan se ehta rukiinen vaan ihan joku muu.
Mutta tuo tunne paremmuudesta, erilaisuudesta on usein monelle heistä vain kulissia, josta varmaan aikansa nauttii, mutta jonka vangiksi lopulta helposti jää. Mieleeni palaa suosikkinäyttelijäni Robin Williams – jonka filmi ”Fisher King” on muuten yksi suosikeistani – joka kärsi pitkään masennuksesta, sairasteli muutenkin vakavasti ja viimein – kun ympärillä ei ollutkaan oikeita ystäviä – riisti itseltään hengen hieman yli kuusikymppisenä. En millään jaksanut ymmärtää silloin, miksi. Enkä ymmärrä vieläkään. Miksi kukaan ei nähnyt tilaa ja tehnyt jotain sen hyväksi?
Mutta minä olenkin tavis, joka ei todellakaan tiedä mitään tuollaisesta pintaliitoelämästä, jota osa noista julkkiksista elää. Todennäköisesti minun pitäisi rutkasti rikastua ja alkaa tuhlata rahojani huvipursiin, yksityisjeteihin, juhlimiseen, huviloihin Euroopassa, ennen kuin oppisin sitä ymmärtämään. Mutta onneksi sellainen ei kohdallani ole mahdollista. Turhaksi julkkikseksi pääsee toki helpommallakin, kauniilla kasvoilla, ronskilla elämällä, juopottelulla ja muilla melkoisen kuluttavilla tavoilla, mutta onnea sekään ei tuo. Sekin on jo usein todellisuudessa nähty.
Nautin tästä omasta taviksen elämästä. Rahaa toki voisi olla joskus enemmän ja varmasti – jos sitä tulisi lisää – tietäisin sille käyttöä, mutta toistaiseksi sekin, mitä on, on riittänyt tavalliseen elämään, josta kuitenkin – suurimman osan aikaani – olen nauttinut ja josta olen kaikesta kolhuista huolimatta kiitollinen.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti