Ortodoksisia alfaperheitä

Toisinaan – vanhaa sanontaa soveltaen – sokea blogistikin löytää maasta jyväsen. Niin kävi edellisen telaketjuteologiaa käsittelevän blogijuttuni kanssa. Sen sanoma olikin yllättävän ajankohtainen. Jotain on todella alkanut tapahtua – ortodoksisessa kirkossakin.

Viime aikoina on monissa kannanotoissa etenkin sosiaalisessa mediassa kauhistelu, harmiteltu ja osin myös kiitelty viime aikojen ravisuttavia tapahtumia ympäröivässä maailmassamme. Asioita on usein kauhisteltu ihan pelkän pers’tuntuman pohjalta. Mitään todellista kosketuspintaa useinkaan kyseessä oleviin asioihin ei ole ollut näillä kauhistelijoilla. Mennään massan mukana ja kauhistellaan.

Omaa ortodoksista kirkkoamme on aina pidetty vakaana laivana, joka jatkaa kulkuaan maailman myrskyissä suuremmin ympäröivästä maailmasta ja sen muutospaineista välittämättä. Näinhän todella onkin.

Viime aikoina on vain omassa suomalaisessa ortodoksisessa konseptissammekin toisinaan ollut havaittavissa monenlaisia ”vieraita” elementtejä, joiden vaikutusta on ajoittain yritetty vyöryttää enemmän tai vähemmän voimalla ja arvovallalla päällemme. Jossain se on onnistunut, mutta onneksi suurelta osin se ei ole sitä tehnyt. Vääriä, jopa osittain voisi kai hieman karsastaen sanoa, harhaoppisia ajatuksia on onneksi torjuttu ja niiden levittäjät alkavat joko väsyä tai uupua vanhuuteen ja sen mukanaan tuomiin muihin ongelmiin.

Mielenkiintoista on ollut havaita myös ilmiö, jota usein kutsutaan nimellä ”rotat jättävät hukkuvan laivan”. Kun kontrolli, ohjaus ja painostaminen hellittävät, ihmiset alkavatkin huomata, että hehän saattavat ollakin ihan oikein melko yksin ajatuksissaan ja aatteissaan ja saattavat jäädä tuomiolle yksin, kun johtaja poistuu kuvioista. Toisaalta tuohon laivan jättämiseen liittyy toisinaan muitakin tavoitteita. Kun jostain ei ole hyötyä, se jätetään ja etsitään uusi hyödynnettävä. Susienkin joukossa on aina se alfayksilö, laumaa johtava uros tai naaras, joskus jopa alfapari. Meillä kirkossa on taidettu nähdä jopa alfaperheitä.

Eläinmaailmassa – joka ei kuitenkaan kovinkaan suuresti poikkea tästä käyttäytymismallista ihmismaailmassa – yksilö pääsee johtavaan asemaan kokonsa, sosiaalisten kykyjensä tai muiden toisista poikkeavien kykyjensä avulla, joskus jopa vääryydellä ja väkivallalla. Alfayksilöllä on usein monenlaisia etuja muihin lauman jäseniin nähden, ne esimerkiksi saavat saaliista – jonka usein on saalistanut joku muu kuin alfayksilö – osansa ensimmäisenä ja heillä on oikeus valita laumasta se, jonka kanssa sukua jatketaan. Ihmisillä tosin tuossa jälkimmäisessä edussa on monenlaisia variaatioita, jotka eivät aina suinkaan johda suvun lisääntymiseen.

Kaikesta huolimatta ihmiset – ortodoksitkin – ovat monimutkaisempia eliöitä kuin eläimet ja alfa-aseman saavuttamissa on monenlaisia erilaisia variaatioita, mutta yleensä – ainakin siis ortodokseilla – siihen on riittänyt riittävän korkea, tavalla tai toisella hankittu hierarkinen asema. Tuotakin asiaan olen joissain blogijutuissa sivunnut lähinnä kunnioittamisen kannalta katsottuna, joten siihen ei ole enää syytä palata.

Kun maallistuneessa maailmassa alfa-aseman saavuttamiseen saattaa riittää riittävä pituus, matala ääni tai miellyttävät kasvot, meillä ortodokseilla on monessa suhteessa toisin. Yllättävää on kuitenkin se, ettei alfayksilöltä vaadita muita suurempaa vaikkapa teologista osaamista ja perinteen tuntemista ei edes kunnollista partaa. Pelkkä asema riittää ja se riittää myös silloin, kun alfayksilö toimii väärin, aatteesta poiketen ja rikkoo sääntöjä. Alfalle se on mahdollista ja muut selittelevät asiat aina parhain päin.

Mutta kuten suutari Topias toteaa Eskolle Aleksis Kiven Nummisuutareissa: ”Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni”. Viimeisimpiä havaintoja on, että se taitaakin olla totta, että historia toistaa itseään ja vaikkei toistaisikaan, siitä voi aina oppia jotain. Nyt jo on alettu erästä vaaleilla valittua johtajaa verrata melko karulla tavalla erääseen saksalaiseen taikka oikeastaan itävaltalaiseen sodanaikaiseen ”suuruuteen”. Melkoisia rinnastuksia. Joskus tuntuu siltä, että tällaisten rinnastusten takana on ehkä eliitin turhautuminen kansan vallan nousuun ja pelko omien etuisuuksien menettämisestä.

Samalla tuo pelko luo tuon pakoilmiönkin. Näin on ollut jo monesti historiassakin. Jos pako on aitoa pakenemista entiseen ja turvalliseen aatteeseen, se on hyvä asia. Mutta jos pako on suunnitelmallista ja tähtää vain uudelleen valtaan nousuun ja etujen saamiseen, se on huono juttu. Vaikea sanoa, mitä tuo ilmiselvästi jo esille tullut pakoilmiö merkitseekään ortodoksisessa kirkossa, jossa – kuten mainitsin – jotain tällaista eloa on ollut havaittavissa.

Maailmassa on kautta aikain ollut pelureita. Jäämällä pois jostain ja puhumalla jopa entistä vastaan, on pedattu uutta asemaa ja uutta paikkaa auringossa. Usein tällaisia on nimitetty poliitikoiksi, missä ammatissa tuo taitaa ollakin melko yleistä. Takki saattaa kääntyä yhdessä yössä. Mutta että kirkkopolitiikassakin, sitä en aiemmin uskonut. Nyt lienee aika muuttaa käsitystäni.

Muutoksia on tapahtunut, vapaaehtoisesti tai pakolla, äänestäen, outoja puheita on ilmassa ja odotus on kutkuttavaa. Mitähän mahtaakaan kohta tapahtua? Varsinkin kun aivan kohta kokoontuu ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Mutta onneksi vapaa media huolehtii siitä, että asiat tulevat esille ja kaikkien nähtäväksi. Katsotaan miten tämä toimii ortodoksisessa kirkossa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Telaketjuteologiaa

Marraskuu on jo lähes puolessa välissä. Marraskuu on mielenkiintoinen kuukausi suomalaisille ortodokseille. Puolessa välissä eli 15. päivä alkaa kohtuullisen pitkä, noin kuukauden kestävä joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto. Mielenkiintoinen ja meille kaikille malliksi kelpaava hahmo oli tuo 14.11. muistopäiväänsä viettävä ap. Filippus, joka omalla toiminnallaan yritti karkottaa harhaoppien ja tietämättömyyden pimeyttä maailmasta.

Marraskuussa pidetään myös Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman – lukuun ottamatta kanonisia asioita – päättävän elimen, kirkolliskokouksen, istunnot Valamossa Heinävedellä. Tästä kuusta voisi sanoa kuten eräs aikanaan Mikkelissä syysmarkkinoiden aikaan vaalisaarnaansa pitävä luterilainen, tuttu pappi: ”Nyt on kiirettä paholaisella.” Hän jatkoi tosin: ”koska on yhtä aikaa papinvaali ja markkinat”. Tässä ortodoksisessa agendassa se voisi kuulua: ”koska on yhtä aikaa kirkolliskokous ja paastoaika”.

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous istuu aina kolme vuotta kerrallaan, yleensä virallisia kokouksia on kerran vuodessa, juuri marraskuun lopulla. Nyt on taas uuden kirkolliskokouksen ensimmäinen kokoontuminen. Kirkolliskokouksen 36 jäsentä muodostuvat papistosta ja maallikoista suunnilleen jaolla puolet ja puolet. Piispat, joita meillä on toimessa nyt neljä (kolme hiippakuntapiispaa, joista yksi on arkkipiispa ja lisäksi yksi apulaispiispa), ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä. Heitä ei valita vaaleilla ja arkkipiispa johtaa kirkolliskokousta ensimmäisenä puheenjohtajana.

Muut kirkolliskokouksen jäsenet valitaan enemmän tai vähemmän demokraattisilla vaaleilla. Kaikki vaaleilla valittavat valitaan hiippakunnittain niiden jäsenmäärän suhteessa. Suurin hiippakunta (Helsinki) saa eniten jäseniä ja pienin (Oulu) vähiten. Kolmas (Karjalan hiippakunta) arkkipiispan hiippakunta on sitten hieman pienempi kuin suurin.

Viime vuosina hiippakuntien tai ainakin niiden johtajien ja "kellokkaiden" välillä on ollut jonkinmoista ristivetoa ja siksi Helsingin hiippakunta suurimpana on ottanut erityisen roolin, jonka avulla se on ryhtynyt ohjailemaan kirkon hallintoa ja päätöksiä mahdollisimman paljon haluamaansa suuntaan. Hieman sellaiseen "enemmistödiktatuuriseen" tapaan, jos sitä nyt jotenkin voisi kuvailla. Kirjoitinkin joskus 2014 tästä tapahtuman alusta blogijutun nimeltään "Hymyilevä vallankumous", varsin erikoinen tapahtumasarja.

Ehkä konkreettisin esimerkki oli sittemmin 2015 tapahtunut Oulun hiippakunnan piispan valinta, jonka ilmeisesti käytännössä tekikin Helsingin hiippakunta suuremmin muita kuulematta ja jopa niin, että helsinkiläiset valitsivat oman ehdokkaankin – joka sitten valittiinkin – oululaisille. Saa nyt nähdä, onko hänen mahdollinen ja joidenkin jo etukäteen kenties pohtima tuleva paikkansa sitten Helsingin kylmässä (ruotsiksi kall) kyydissä vai jossain muualla.

Sama menoa, josta haluan käyttää tuota otsikossa mainittua nimitystä – telaketjuteologiaa – on sitten piisannut ihan kyllästymiseen asti useissa ortodoksisen kirkon päätöksissä ja tilanteissa. Helsinkiläiset valtasivat edellisessä kirkolliskokouksessa lähes kaikkien valiokuntien puheenjohtajuudet. Yksi jäi uupumaan, kun Helsingistä ei löytynyt sillä kertaa eteläsuomalaista juristia lakivaliokunnan puheenjohtajaksi ja he joutuivat tyytymää Karjalan hiippakunnan jäseneen. Asia tosin oikaistiin sitten toisaalla eli kirkollishallituksen valinnassa, jossa lakivaliokunnan puheenjohtajaksi valittu lakitieteen professori syrjäytettiin äänestystuloksella kirkollishallituksen lakimiesjäsen varajäsenen paikalta ja siihen valittiin helsinkiläinen perhedynastian jäsen, ilmeisesti jonkun vakuutusyhtiön tai vastaavan juristi.

Kun viime kaudella virallisissa kokouksissa (3 kpl) on valittu varapuheenjohtajia, maallikot ovat yleensä istuneet varpaitaan katsellen odotetusti hiljaa. Kun kukaan ei ole uskaltanut tai osannut sanoa mitään, eikä ehdottaa ketään, esityksen tekee – yllätys, yllätys, ei suinkaan maallikko, jolle se protokollan mukaan kuuluisi, vaan – pappi. Arvatkaapa mistä hiippakunnasta? Siis mistä ehdottaja on ja varapuheenjohtajat yleensä valitaan, niin pappisvaraphj, kuin maallikkovphj. Pappisvarapuheenjohtaja on kolmessa kokouksessa (3/3) ollut sama Helsingin hiippakunnasta ja maallikkovaraphj 2/3 kertaa sieltä myös, mahdollisesti "sisäpiiriläisiä", tiedä häntä.

Ainakin minussa herättää ihmetystä ja kummastusta, jos tuollaiseen merkittävään tehtävään valitaan joku, joka ei ole tullut edes valituksi oman seurakuntansa valtuustoon, vaikka on ollut ehdolla. Ei siis nauti riitävästi edes oman kirkkorahvaan luottamusta, mutta sitäkin enemmän eliitin luottamusta. Mieleen nousee väkisin monia ajatuksia, joista muistaakseni eräs aiemmassa kirkolliskokouksessakin työskennellyt edustaja käytti silloin melko kovaa sanaa, korruptio. En oikeasti tiedä, onko sitä tämän asian kohdalla, mutta kuten kirjoitin, monenlaiset ajatukset nousevat väkisin mieleen. No, onneksi tai joidenkin epäonneksi tuo sama edustaja istuu siellä vielä nytkin. Saa nähdä, ottaako hän asioihin uudestaan kantaa tuosta näkökulmasta.

Nyt marraskuussa 2016 kokoontuva kirkolliskokous valitsee jälleen uuden kirkollishallituksen ja valiokuntien sekä tietysti kirkolliskokouksen puheenjohtajat. Saa nähdä, onko helsinkiläisten mielestä ”puhtaita” (orto on kai kreikaksi mm. puhdas, oikea) ortodokseja muuallakin kuin Helsingin hiippakunnassa ja yksi Oulussa.

Mainitsin tuossa edellä vaalien demokraattisuudesta jotain. Epäilin joskus joiltain osin niiden demokraattisuutta ja epäilen yhä. Olen itse nähnyt nuo prosessit varsin läheltä ja ollut mukana niissä, valitsijana ja valittuna ja hallinnon eri rooleissa. Maallikot valitaan välillisillä vaaleilla, joista jopa amerikkalaiset olisivat ylpeitä. Tuossa vaalissa – jos sellaiset järjestettäisiin täsmälleen samalla sapluunalla Amerikassa – eivät huonosti käyttäytyvät, vähän koulutetut valkoiset miehet hilluisi. Suomen ortodoksinen vaalisysteemi takaa aina tarkan, hyvän ja ennakoidun lopputuloksen.

Vaalin suorittavat hiippakunnittain valitsijamiehet, jotka on valittu seurakunnissa jäsenmäärien suhteessa (suuret saa enemmän, pienet vähemmän valitsijamiehiä). Valitsijamiehet on valinnut virallisesti oman seurakunnan neuvosto (* kts. alla EDIT), jonka on saattanut valita kuitenkin joissain tapauksissa pappi, siis useimmiten kirkkoherra, masinoimalla arvovaltaansa ja asemaansa turvaten ainakin jotkut seurakuntalaiset valitsemaan ”oikeat” henkilöt ensin valtuustoon ja sitten neuvostoon. Joskus seurakuntalaisille on mahdollisesti kerrottu, että tiettyjen kansan omien ehdokkaitten ja todellisten kansan suosikkien valitsematta jättämisen syy on ehkä ikä, joskus muunlainen sopimattomuus ja arvaamattomuus. Monenlaisia huhuja olen kuullut ja ainakin jossain muualla kuin eteläisessä tai pohjoisessa Suomessa piispa on ainakin joskus puuttunut jopa asiaan, kun seurakuntalaiset ovat asiasta kertoneet. Silti mikään ei näytä muuttuvan eikä tehoavan näihinkään masinoijiin.

Joissain harvoissa tapauksissa valinta on saattanut tapahtua myös hieman demokraattisemminkin, mutta silloinkin seurakunnan henkilöstöllä on usein ollut kohtuuttoman suuri osuus joko suoraan vaikuttamalla työnsä kautta seurakuntalaisiin tai laittamalla suikailematta sukulaisiaan ehdokkaiksi, joita sitten onkin hyvän ja tehokkaan masinoinnin vuoksi valittu hallintoelimiin merkittäville paikoille. Valtaa valinnasta ei siis ole uskallettu antaa kirkkokansalle, aivan kuin ennakoiden jo vuosia, vuosia sitten tämänpäiväinen (YLE 13.11.2016) uutinen: Suorien kansanäänestyksien pelätään johtavan huonoihin päätöksiin.

Näin se käy ja vieläpä ihan demokraattisesti ja laillisesti, kun sen osaa ja röyhkeyttä sekä ilmeisesti myös vallanhalua on riittävästi, ja uskallusta jopa epätotuuksien puhumiseen. Näin ainakin näyttää olevan tuolla maallisella puolella. Miten sitten lie kirkollisella? Joka tapauksessa jäljet pelottavat. Kirkollisen, uskonnollisen organisaation omimmassa ideologisessa mielessä, siis teologisesti, hurskauselämän kannalta ja tietysti ihan syvimmiltään siis kristityn pelastuksen kannalta katsottuna tällainen telaketjuteologia kauhistuttaa niitä, jotka metsän oikeasti puilta näkevät ja luissaan sen kokevat. Muille se on joko yhdentekevää tai touhuissa mukana oleville hyödyllistä.

Olen joissain aiemmissa blogijutuissani epäillyt kirkkomme hajaantuvan, eriarvoistuvan ja menettävän identiteettiään, luterilaistuvan – länsimaistuvan. Yhä pelkään sitä. Jos katsomme, mitä ympärillämme tapahtuu maallisessa yhteiskunnassa meillä ja muualla, muutos on tosin laajalti tapahtumassa. Tiedä sitten parempaan vai huonompaan. Siellä missä eliitti on hallinnut kuuntelematta kansaa, tapahtuu kummia, outoja asioita, ennakoimatonta – ainakin eliitin mielestä. Valtarakenteet horjuvat, mutta samalla epäjärjestys, hajaannus, väkivalta ja ylilyönnit useissa tavallisissa asioissa lisääntyvät ja kansa voi pahoin.

Tällainen viime aikoina nähty järjestys maailmassa ja kirkossa johtaa siihen, että pian meillä on päättäjinä ihmisiä, jotka eivät ihan oikeasti tiedä mitä tapahtuu ja mitä pitää tehdä, mitä päättää – onpa sitten kyse yhteiskunnasta tai ortodoksisesta kirkosta. Asioista oikeasti tietävät, niiden parissa ja niistä aidosti elävät, hurskaat ja älykkäät ihmiset jäävät syrjään joko omasta halustaan tai syrjäytettyinä ja valtaan astuvat populistit, asioista mitään tietämättömät, maallistuneet, jopa dogmaattisessa mielessä liberaalit. Nämä ”puhtaat” valitut saattavat olla untuvikkoja, oikeista asioista tietämättömiä, sekularisoituneita, jota puuhastelevat turhien jopa väärien asioiden parissa omaa egoaan pönkittäen ilman todellista ja aitoa kosketusta kirkkokansaan. Tai sitten he tekevät juuri sitä, mitä masinoijat haluavat – eivät yhtään mitään, jotta ”kellokkaat” saavat päättää, mitä tehdään. Pidetään junttakokouksia ja taustalla olevat "varsinaiset valitsijat" antavat tehtäviä ja sanat suuhun ja ohjeet äänestyksiin, jotteivät nämä lähes karikatyyliset tyypit vaikuttaisi ihan osaamattomilta.

Ennen ylimpiin päättäviin elimiin valittiin kylän tai vaikka tässä tapauksessa seurakunnan parhaat voimat. Nyt valituilla on joko enemmän vain viihteellinen tai muuten julkisuudessa näkyvä rooli. Näkyä pitää ja tuntua – tosin asiasta (ortodoksisuudesta) ei niin väliä. Tai sitten hänen pitää olla hiljainen nyhverö, joka ei kyseenalaista mitään eliitin tekoja. Kolmas vaihtoehto saattaisi olla, että valitaan tehtäviin riittävän tyhmiä, jotteivät he oikeasti ymmärrä, mistä on puhe, mitä päätetään. Tosin – kuten jo edellä kuvasin – muutosta on ilmassa, sitä on viimeaikaisten tapahtumien valossa aistittavissa melko konkreettisesti ainakin maallisella puolella. On ollut jytkyä, brexitiä ja viimeisimpänä trumpetistin soolo. Saa nähdä, milloin jotain tapahtuu ortodoksisessa kirkossakin. Vai oliko jo Kreetan synodin tapahtumat oireilua siitäkin noin maailmanlaajuisesti?

Niin kauan kun papin ei sallita osallistua maallisen politiikan tekoon, mutta maailmassa elävä nunna saa tehdä repivääkin kirkkopolitiikkaa, kaikki ei ole ehkä kohdallaan. Niin kauan kuin huijataan, tehdään päätöksiä omaan pussiin, mikään ei korjaannu, vaan mennään koko ajan huonompaan suuntaan. Maailmassa piti tehdä sote-uudistus, kirkossamme hallinnon uudistus – molemmat taitavat mennä ryskyen metsään samoista syistä – oman edun tavoittelu, valta ja raha ovat tärkeämpiä kuin (kirkko)kansan etu. Helsingissä pohditaan annetaanko rahaa Guggenheimille, meillä ortodoksisessa kirkossa ei pohdita suuremmin annetaanko rahaa museolle. Tosin, paljonko museolle annetaan, pitää ensin piilottaa edustajilta, etteivät he vain kyselisi liikaa ja liian aikaisin. Eräs toinen ortodoksinen blogisti epäili, että kirkko ei edes uskalla kertoa oikeita tilastolukuja kirkosta eroamisista ja siksi sensuroi jo ortodoksista kirkkokalenteriakin.

Tiedä häntä, missä oikeasti mennään ja mitä tästä mahdollisesti seuraa, mutta valistunut arvaus – mitä koko tämä blogikirjoituksenikin on – on, ettei mitään hyvää. Nyt tosin Suomen ortodoksisella kirkolliskokouksella ainakin teoriassa ja laillisuusmielessä olisi oma mahdollisuutensa korjata jotain, jos vain halua riittää ja kykyä itsenäiseen päätöksentekoon ja sitä ennen tietysti saman adjektiivin alla ajatteluun.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

*) EDIT 14.11.2016
Korjauksena lisättäköön tieto, että valitsijamiehet ja kirkolliskokousedustajakandidaatit valitsee seurakunnanvaltuusto eikä siis seurakunnan neuvosto, kuten tekstissä on mainittu. Kaikki asiat käsitellään valtuustossa kuitenkin neuvoston esittelyn pohjalta.
Asiavirhe ei silti oleellisesti muuta tekstissä olevaa kritiikin kohdetta, masinointia, väärää lobbausta ja päätösten ohjailua.

H@P

Kirkollinen kunnioittaminen

Olen usein näitä blogejani kirjoittaessani pohtinut tuota otsikon asiaa, kirkossa tapahtuvaa ihmisten kunnioittamista. Aina aika ajoin olen ihmetellyt sitä, jopa joskus kauhistellutkin, vaikka suurelta osinhan tuolla asialla ei ole omaan elämääni sen suurempaa vaikutusta. Kunnioitan uskontoa, kirkkoa ja vaikkapa pappeutta, mutta niitä edustavan ihmisen, vaikkapa pappeuden saaneen, pitää itse omalla työllään ja käyttäytymisellään, toiminnallaan saavuttaa tuo henkilökohtainen kunnioittaminen. Se ei tule automaattisesti kuin kaupan hyllyltä, pelkillä titteleillä tai asemalla. Minäkin kyllä kunnioitan instituutiota, pappeutta, mutta henkilön kunnioittaminen on sitten asia erikseen. Mitä se kunnioittaminen sitten tuossa tapauksessa lieneekään!

Kunnioitus on netin mukaan myönteinen, ihmistä tai muuta asiaa, vaikkapa kansakuntaa tai uskontoa kohtaan tunnettu ihaileva tai arvostava tunne. Siis ihailua ja arvostamista, mutta kunnioitusta voidaan osoittaa myös teoin.

Raamatussa sanotaan Matteuksen evankeliumissa (Matt. 7:12): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Myös monessa muussa uskonnossa on tuo sama ns. ”kultaiseksi säännöksi” sanottu asia todettu.

Kungfutselaisuudessa sanotaan: ”Onko yhtä sanaa, joka kävisi käyttäytymisen ohjaukseksi koko elämän ajalle?" Kungfutse sanoi, "Se on 'huomioonottaminen'. Älä määrää muille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi määrättävän.” Juutalaisuudessa sanotaan: ”Älä tee sellaista kanssaihmisillesi, joka on itsellesikin vastenmielistä.” Islamissakin opetetaan: ”Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen.”

Monessa alkukantaisessa kulttuurissa saatettiin tuntea toki vieraanvaraisuus, ehkä jopa anteliaisuuskin, mutta oma kansa, oma heimo ja sen säilyminen oli aina päällimmäisenä ja se varmistettiin vaikka väkivalloin. Siksi onkin kiistelty jonkin verran mm. siitä, tarkoittaako ’veli’ tuolla tekstissä kaikkia vai vain omia, siis vaikkapa vain muslimeja.

Kristinuskossa kultainen sääntö on lanseerattu Raamatun vuorisaarnassa, Jeesuksen tunnetuimmassa opetuspuheessa, jonka hän mahdollisesti piti Genesaaretinjärven pohjoispuolella olevalla vuorella, lähellä Kapernaumia.

Suomalaisessa ortodoksisessa kirjallisuudessakin on asiaa käsitelty jonkin verran. Pappismunkki Serafim (Seppälä) kirjoittaa kirjassaan "Kerubin silmin" mielenkiintoisesti ja siteeraan häntä aivan aavistuksen verran omin sanoin höystäen, mutta varsinaista asiaa unohtamatta.

"Ryhmän koossapysyminen vaatii jonkinlaisia yhteisiä sääntöjä. Toiminnan järjestäytymiseen ja kontrolloimiseen on paineita myös samaan aikaan organisoitumistaan tehostavan kirkon tai vaikka yhteiskunnan puolella. ... Tietynlaiset ihmiset alkoivat asua lähellä toisiaan ja pystyttää kammioita itselleen, mutta tällaisessa leirissä "jokainen on apotti omassa kammiossaan".

Samassa luvussa pappismunkki Serafim kirjoittaa muuten myös houkista, Kristuksen tähden hulluista, jotka protestoivat yhä sovinnollisemmaksi ja latteammaksi tullutta ulkokultaista ja muodollista (kirkollista) elämää. Samalla pappismunkki Serafim kirjoittaa, että tuo protesti kohdistui etenkin vahvasti kirkon piirissä ilmennyttä ihmisiä, erityisesti munkkeja kohtaan osoitettua kunnioitusta vastaan. Meilläkin piispoista, papeista ja jopa kouluttamattomista luostariasukkaista tehdään heti, kun he ovat saaneet yllensä jonkinlaisen kaavun, lähes pyhiä, koskemattomia ja suuren kunnioituksen kohteita, ja jopa ilman pappeuttakin isiä. Hyvä näin, mutta kaikelle pitää olla perusteet. Tällaisellekin kunnioittamiselle.

Usein tuota edellä mainittua ns. kultaista sääntöä on kuitenkin pidetty riittämättömänä sovellettavaksi elämän kaikkiin kysymyksiin. Joidenkin mielestä se on naiviutta tai idealistisuutta takertua pelkästään tuollaiseen sääntöön. Nykyaikainen tyly kilpailuyhteiskunta kun opettaa ihan toisin, kilpailemaan kaikesta.

Toinen seikka, joka nähdään ongelmana tuollaisen kunnioittamisen esittämisessä ja toteuttamisessa, on se, että ohjetta tiukasti noudattava saattaa päätyä seuraamaan ja ihailemaan miellyttämisen halussaan toista (ihmistä, aatetta) ajattelemattomasti ja kritiikittömästi.

Itse pidän tuosta jälkimmäisestä ajatuksesta ja protestoin ensimmäistä vastaan, vaikkakin ymmärrän, että se on myös omalla tavallaan totta nykyisessä, maallistuneessa, sekularistisessa maailmassa. Maailma on muuttunut valtavasti ja me ihmiset emme enää ole samanlaisia, emme halua tai arvosta samoja asioita kuin tuo naapurini. Meistä on tullut individualisteja. Muilla saattaakin olla monen asiaan – vaikkapa juuri uskontoon, sen edustamaan aatteeseen, tapoihin, arvoihin, jne. – täysin erilainen maku sekä ajattelu- ja toimintamalli. Nykyisin jo eläkkeellä oleva Kentin yliopiston filosofian professori Jeffrey Wattles mainitsee kirjassaan ”Golden Rule” (Kultainen sääntö), että Nobelin palkinnon saanut irlantilais-englantilainen kirjailija George Bernard Shaw on joskus sanonut: "Älä tee toisille kuten haluaisit heidän tekevän sinulle. Heillä voi olla erilainen maku."

Tosin tuota Shawta siteeratessa pitää myös muistaa ja siksi sijoittaa mielipide ”oikeisiin raameihin”, että Shaw oli yksi niistä läntisistä intellektuelleista, joka aikanaan tuki Stalinin asettamaa Kuusisen eli Terijoen hallitusta 1939 ja talvisotaa  Suomea vastaan. Mutta silti mielenkiintoinen sitaattihan tuo kaikesta huolimatta on ja samaa mieltä Shawn kanssa olivat muuten myös Intian entinen pääministeri ja Indira Gandhin isä, Jawaharlal Nehru ja toinen Nobel-kirjailija, amerikkalainen John Steinbeck.

Se, mikä tällaisessa kritiikittömässä ja joskus jopa sokeassa kirkollisessa kunnioittamisessa on huomion arvoista, että näillä erilaisilla kirkollisilla tai oikeammin maallisilla säännöillä ja ohjeilla helposti myös vihjaillaan, että se, mitä joku haluaa itselleen, on hyvä meille ja siksi myös hyvä minulle. Erilaisilla lähes ilmasta temmatuilla – joskus jopa typerillä – säännöillä asetetaan joidenkin asioiden – vaikkapa kirkollisen osaamisen, teologisen oppineisuuden, hengellisyyden – ”taso” mahdollisimman alas ja tehdään mittari pelkästään haluista ja toiveista. Näillä ”tempuilla” ei välttämättä määritellä, mitä ihmisen pitää haluta, miten toimia oikein, mihin uskoa, vaan edellytetään vain yhdenmukaisuutta.


Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com

Vaiettu suku, vaiennettu ihminen

Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan, joka kertoo erään suvun vaietusta historiasta. Kirjassa toiseen kirkkoon kuuluva suomalainen kertoo suvustaan, joka on ollut ortodoksinen, mutta myös venäläinen. Suvussa on ollut erilaisten poliittisten suuntauksien edustajia ja lopulta suku on ollut merkittävällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, missä tuota suvun taustaa ei oikein ollut soveliasta esitellä julkisuudessa. Näin itse tuon kertomuksen ymmärsin.

Olen viime aikoina pohtinut hieman laajemminkin tuota sukuhistoriasta vaikenemista. Luulen, että sen yleisempää, kuin luulemmekaan. Monella meistä lienee jos jonkinlaisia ”luurankoja” kaapissamme. Kenellä ne liittyvät suvun poliittiseen historiaan, kenellä taloudelliseen asemaan, kenellä seksuaaliseen suuntautumiseen ja kenellä mihinkin. Syitä lienee useita. Joillakin se saattaa olla puhtaasti ”Pokka pitää”-maneereja Hyacinth Bucketin tapaan, yritetään näyttää fiinimmältä kuin todellisuudessa ollaankaan.

Yksi tällainen tausta, josta helposti vaietaan, on juuri politiikka. Viime vuosikymmeninen myllerrykset ja maailman järjestyksien muutokset ovat kaventaneet ennen niin glorifioidun kommunismin ja jyrkän sosialismin suunnilleen marginaaliseksi ryhmäksi, muinaisuudessa eläviin ”muistoesineisiin”. Entisistä taistolaisista on tullut pahimmillaan tai parhaimmillaan – ihan miten vain – ”riistoporvarisimin” ja rahavallan edustajia tai siloposkisia, kaiken kaikesta tietäviä älykkönaisia. Mutta tällaiset varsin nallemaiset muutokset lienevät kuitenkin poikkeuksellisia, mutta kuten sanotaan: ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Toinen vaiettu melko yleinen asia on – yllättävää kyllä – ollut uskonto. Viime sotien jälkeen useat suomalaiset, etenkin Karjalasta pois lähtemään joutunet evakot, muuttivat ympäröivän yhteiskunnan ja joskus vahvempienkin voimien painostuksen johdosta uskontoaan ja vaikenivat usein alkuperästään tuossa mielessä täysin. Uskonto ”haittasi” sosiaalista elämää ja sopeutumista, avioitumista, työnsaantia ja montaa muutakin arkisempaa asiaa. Oli helpompaa kuulua enemmistöön, laajaan massaan, kuin erottua joksikin oudoksi, jota ei oikein tunnettu ja joka kaiken lisäksi saattoi monen mielestä liittyä juuri päättyneen sodan toiseen osapuoleen, joita silloin sanottiin usein "ryssiksi".

Kolmas melko yleinen vaikenemisen aihe – ainakin aiemmin – on ollut seksuaalinen suuntautuneisuus. Homoseksualismi ja moni muu seksuaalinen, biologisessa mielessä normaalista poikkeava käyttäytyminen oli pitkän aikaa jopa rikollista toimintaa, josta rankaistiin. Vuoteen 1971 homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos ja vuoteen 1981 asti sairaus. Siksi siitä vaiettiin ja toiminta oli melko ”hämäräperäistä” touhua salaisissa, vain tietyille ihmisille tarkoitetuissa paikoissa. Touhu oli kiellettyä, mutta lähes kaikki tiesivät sen olemassaolosta. Monelle oli ylipääsemätön asia, kun/jos suvusta löytyi tuollainen ihminen. Usein tällainen jäsen kiellettiin, karkotettiin pois kotoa piiloon, vaiennettiin. Monessa maailman maassa se on yhä kiellettyä ja siitä rankaistaan jopa kuolemantuomiolla. Suomessa meillä on – ainakin epävirallisesti – käytössä eräänlainen "kiintiöhomous", monessa paikassa (mm. media, eduskunta, erilaiset julkiset työpaikat, taiteilijat, jne.) pitää olla tavalla tai toisella näkyvissä tietty määrä ko. suuntausta ja "liturgiaan" kuuluu tunnustaa hyväksymisensä ja suvaitsevaisuutensa aiheeseen julkisesti, hieman niin kuin YYA aikanaan. Kukaan ei silti vieläkään taida tosin tietää kyseisen suuntauksen oikeaa esiintymisprosenttia Suomessa ihan oikeasti.

Varmasti on ollut monenlaisia muitakin syitä vaieta omasta suvustaan. Rikollinen toiminta, murha, tappo, ryöstö, varkaus, raiskaus, mikä lie, saattoi olla tällainen syy. Köyhyys, sosiaalisen avun varassa eläminen, saattaisi olla sellainen myös. Meillä ihmisillä on erinomainen kyky tehdä, kehitellä, tällaisia syitä melkein mistä erilaisuudesta tahansa. Vanhan sanonnan mukaan, kyllä sika syitä löytää, milloin on kärsä kipeä, milloin maa roudassa.

Mutta yhtä mielenkiintoista, kun on pohtia noita tapahtumia ja mahdollisia syitä, on tarkastella asioiden etenemistä nykyaikaan. Miten on käynyt nykypäivänä kommunistille, homolle, huutolaisen pojalle, luterilaistuneelle ortodoksille ja muille erilaisille. Jotkut noista ihmisistä ovat edelleen hiljaa, osa lähes sukupuuttoon kuollut, vaikka olisi kykenevä lisääntymäänkin. Osa sen sijaan on nostettu melkein jalustalle, hyvä ettei meille kaikille malliesimerkiksi liikakansoittuvassa maailmassamme.

Entiset ”vainotut” saattavat pahimmillaan olla nyt uusia vainoajia. Hieman samaan tyyliin kuin kristinuskon alkuaikoina 300-luvulla. Silloin, kun kristinuskosta tuli keisari Konsatantinos Suuren aikaan valtionuskonto. Kristityt alkoivat vainota pakanoita, vainoojiaan. Tai toinen esimerkki voisi olla vaikka toisen maailmasodan ajalta, jolloin yksi ismi vainosi toista ismiä, tappoi miljoonittain heitä ja nyt saman tapetun ismin edustajat vainoavat kolmannen ismin edustajia samoin, entisten, aikanaan omakohtaisesti opittujen tapojen ja arvojen mukaisesti ja rakentavat erilaisia muureja toistensa väliin.

Suomalaisessa ”mukamas-sivistyneessä” yhteiskunnassa on syntynyt kaksi – vai olisikohan niitä kolme – ryhmää: suvaitsevaiset, jotka oikeasti eivät suvaitse suvaitsemattomia ja suvaitsemattomat, jotka eivät suvaitse jotain tiettyä asiaa, mutta suvaitsevat noita suvaitsemattomia ja ne muut, joille asia on melko yhdentekevää ja he eivät pidä asioista suurempaa meteliä, vaikenevat. Koulukiusaamisesta saattaisi löytyä löyhä yhteneväisyys noihin ryhmiin. Ensimmäiset olisivat kiusaajia, toiset kiusattuja ja kolmannet sivustaseuraajia. Mutta missä ovatkaan noiden ensiksi mainittujen ryhmien lisäksi ne puolustajat, apologeetit?

Olen joskus joutessani, kun ei ole ollut muutakaan tekemistä, pohtinut erilaisten ihmisten ideologisten ajatusten taustoja. Miksi he toimivat niin, kuin toimivat, vaikka kyse olisi ainakin jollain mittarilla katsottuna melko oudosta, jopa ihmiskunnalle – ainakin jonkinlaisella kehityshistoriallisella luupilla katsottuna – vieraasta, joku voisi jopa väittää vaarallisesta asiasta. Joillakin sen pontimena on varmaan oikeanlainen sisäänrakennettu humaanisuus, hän ihan oikeasti haluaa auttaa kaikkia sorrettuja. Usein sille on annettu laatusanaksi myös kristillisyys.

Mutta joskus tuon aatteen sivutuote, jonkinlainen ylikorostunut, maailmaa syleilevä liberaali humaanisuuskin saattaa mennä – ainakin minun mielestäni  pahastikin metsään. Yhdistelmänä ylikorostuneet humanismi ja liberalismi samassa persoonassa ovat – sanoisinko – lähes kauhistuttava voima, joka yhdistettynä älykkyyteen, moni- ja sujuvasanaisuuteen, juohevaan esiintymistaitoon ja -haluun, narsismiin tai itseasiassa moneen muuhunkin ismiin, vaikkapa vain uskontoonkin, saa aikaan mielestäni helposti vain pelkkää tuhoa. Jälkiä sellaisestakin on minusta jo näkyvissä vaikkapa toisessa ns. kansankirkossamme, joka pirstaloituu, ryhmääntyy erilaisiin klikkeihin ja leireihin, jotka hamuavat itselleen keinoja kaihtamatta lisää valtaa ja sananvaltaa hallinnossa ja koko organisaatiossa ja sitä tietä entinen organisaatio kadottaa hiljalleen alkuperäisen ideansa, aatteensa ja samalla suuren joukon jäsenistään.

Tuosta jonkin asteisesta pieleen menosta muualla voisi olla esimerkki vaikkapa viime vuosien maahanmuuttopolitiikka, joissa usein ei ole nähty metsää puilta. Ylilyöntejä on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan puoleen jos toiseen, niin viranomaisten kuin aivan tavallisten kansalaisten toimesta. Ääriryhmät – ovatpa he sitten rasisteja, fasisteja tai mitä tahansa toisia vahingoittamaan pyrkiviä ihmisiä – ovat sitten asia aivan erikseen, inhottavia ja vastenmielisiä.

Mutta tuollaisella ns. tavallisellakin tasolla liian usein kaikki on hyväksytty, suvaittu, apua annettu kyselemättä, ajattelematta ja samalla on unohdettu ne, jotka sitä apua oikeasti olisivat tarvinneet. Vastaanotetaan kaikki – tarvitsivat he oikeasti sitten apua tai ei – ja jätetty vastaanottamatta ne, jotka sitä apua olisivat todella tarvinneet, perheet, lapset ja naiset.

Kun toiminta ja realismi alkavat sitten oikeasti selkiintyä, joskus konkretisoitua karuillakin tavoilla, kukkahattumainen haihattelu hälvetä, kohdataan arkitodellisuus, majapaikat alkavat tyhjentyä muualta tulleista. Mutta silloin niitä – jonkin verran turpiin saaneena, typertyneenä aiemmasta mahdollisesti vääränlaisesta toiminnasta – pidetään edelleen tyhjinä, eikä anneta majapaikkoja ja muuta taloudellista, henkistä ja sosiaalista tukea niitä tarvitseville, joita täällä on entuudestaan jo omasta takaa, kodittomille, köyhille, sairaille, vanhuksille. Tarvitaan skotlantilainen tutkija sanomaan, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita: täällä Suomessa – hänen kuvittelemassaan hyvinvointivaltiossa – onkin leipäjonoja. Enkä nyt oikeasti usko, että siellä jonottaa montakaan maahanmuuttajaa.

En oikeasti – ainakaan omasta mielestäni – ole maahanmuuttovastainen kirjoittaessani näin. Haluaisin siihen toimintaan vain jotain loogisuutta ja järkeä ja tilannetajua olosuhteiden muuttuessa ja asioiden selvitessä ja rauhoittuessa. Kun bisneksen tekijät ovat käärineet rahansa, tässäkin toiminnassa voisi useammin olla mukana myös enemmän armollisuutta, oikeaa kristillisyydestä pulppuavaa lähimmäisenrakkautta.

Jos ajatellaan noita muita erilaisuuden sarkoja, niin oman pojan tai tyttären, oman veljen, siskon tai jonkun muun sukulaisen homoseksuaalisuus, väärä puoluekirja, pummius, alkoholismi, syrjäytyneisyys, sairaus tai mikä lie, ei ehkä aina ole se ainoa oikea syy lähteä parantamaan maailmaa kertomalla kaikille, että alkoholismi parantaa maailman. En kylläkään ihan oikeasti tarkoita tuolla lauseella sitä, mitä kirjoitin, mutta sijoitapa tuon alkoholismin paikalle vaikkapa joku muu sana tuolta ylempää, niin se saattaa vaikka avautuakin. Jos minä tekisin tässä niin, olisin monen mielestä jo sen lisäksi, että olen mukamas maahanmuuttovastainen, olisin lisäksi vielä jälleen kerran suvaitsematonkin ja minut saatettaisiin jopa erottaa jostain Facebook-kaveruudesta tai ainakin bannata niin, etten näkisi jonkun viestejä. Ja sehän on nyky-some-Suomessa melkein Siperiaan karkotuksen veroinen toimi.

Viime päivinä on mm. tuolla somessa keskusteltu voimallisesti, saako poikia nimittää pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. Siitä huolimatta, että koko juttu osoittautui ankaksi ja ilmeisen tahalliseksi provokaatioksi – ihan niin kuin eräs Helsingin luterilaisen hiippakunnan lehdistötiedote hiippakuntaneuvoston päätöksistä – se tai ne omalla tavallaan kertovat maailman menosta Suomessa. Asioita tuodaan tarkoitushakuisesti esille totuuksina, sovittuina, itsestäänselvyyksinä, jokapäiväisten uutisten lomassa ja pian varmaan väitetään niiden olevan kaikkia sitovia, oikeita, ja pian pakollisia. Asioille käy kuin luterilaisten pappien omantunnon vapaudelle eräässä näihinkin asioihin liittyvässä tapauksessa.

Huvittavalta onkin tuntunut, kun viime aikoina on ainakin telkkarissa mainostettu lastenelokuvaa – siis elokuvaa, joka on tarkoitettu lapsille –  omasta mielestäni hieman kummallisin argumentein. Olen kuitenkin täysin noiden mainoksien armoilla, sillä en ole katsonut tuota elokuvaa ja on täysin mahdollista, etten ehkä katsokaan. Mutta se kuva, joka kertomalla, videopätkiä näyttämällä, mielikuvia muodostamalla annetaan joko tarkoituksella tai tarkoituksetta, huomaamatta tai tahallaan, todella tai sitten vain oman ”vilkkaan mielikuvitukseni” tuotteena, on minusta joka tapauksessa hieman outo. Elokuvassa kaksi "hieman" oudoksi tehtyä aikuista miestä – heidän suuntautumisestaan minulla ei ole edes arviota – mahdollisesti kuitenkin kaveruksia, seikkailevat suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa lapsen vieraana. Lapsen, jolla ei ole perheessä isää, vaan kaksi äitiä. Siis ainakin noiden ylisuvaitsevaisten mielestä ehkä tulevaisuuden malliperheessä, joskaan ei todennäköisesti eikä toivottavasti ainakaan vielä suomalaista enemmistöä edustavassa perheessä.

Ehkä mainostettaessa ajatellaan, että on olemassa jo tarpeeksi suuri populaatio noita samanlaisia, voisiko vaikka sanoa "piilokohderyhmän" ihmisiä, että katsojaluvut täyttyvät pelkästään heistä ja siinä ohessa vielä "oppiin sisälle pääsemättömät" saavat hieman opetusta kaiken ohessa ja maksavat samalla pääsylipun hinnan. Näin saadaan kokoon riittäävä taloudellinen turva koko filmille, ettei firma kaadu.

Kaupunkilegendojen mukaanhan mm. euroviisut maailmanlaajuisesti ovat kuulemma jonkun erillisryhmän suosiossa ja kun sinne saadaan ryhmän agendaan ja aiheeseen sopiva biisi, menestys on maailmalaajuisesti taattu, kun kaikki samanlaiset muiden ohessa äänestävät sitä. Hieman samoja piirteitä niin ryhmän sisäisen dynamiikan kuin mahdollisesti aatteen levittämisen osalta voisi joku muukin harhainen kuin minä, nähdä vaikka Britannian X-factor-kisassa ja sen medianäkyvyydessä Suomessa. Mutta harhat ovat harhoja ja niihin pitää suhtautua varovaisesti.

Joskus eräässä toisessa blogijutussani etsin todellista vähemmistön edustajaa ja löysin sitä edustamaan varsin etnisen ortodoksin, muistaakseni vasenkätisen ruotsinkielisen koltan. Nyt pitää tuon selvityksen lisäksi sanoa, että jos joku on kommunisti-homo-ortodoksi, ja jonka isoisä on elänyt ruotsinkieltä taitamattomana, lukutaidottomana huutolaisena ruotsinsuomalaisen rikkaan maanviljelijän saunatuvassa, hän on melkein kävelevä reliikki, joka pian pitäisi laittaa mahdollisimman pian reliikkilippaaseen kaikkien katseltavaksi ja malliksi - en nyt kuitenkaan sano esimerkiksi, ehkä enemmän sellaiseksi sirkustaiteilijaksi. Kepulainen ei kuitenkaan tuohon kelpaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

"Lapsipapit"

Omaan ortodoksiseen kirkolliseen maailmaani kuuluvat ja ovat kai aina kuuluneet oleellisena osana vanhat, parrakkaat pappismiehet. He saattavat olla kirkollisilta ja etenkin juuri papilliselta titteleiltään erilaisia, isä, rovasti, munkkidiakoni, arkkimandriitta, piispa, metropoliitta, arkkipiispa, patriarkka. Tällaisesta parrakkaasta papista huokuu minun omaksumassani traditiossa mm. arvokkuus, uskottavuus ja luotettavuus. Kirkollisen arvonimen 'isä' annan omalta osaltani mieluiten vain pappeuteen vihkiytyneelle, en kenelle tahansa viitassa kulkevalle.

Suurimman osan elämästäni olenkin kohdannut vain tällaisia parrakkaita, vanhempia pappeja. Tässä puhun siis oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon, papeista. Nykyisin minun on pitänyt jonkin verran muuttaa ajatuskulkuani ja siinä ohessa suhtautumistani tähänkin asiaan. Meille on alkanut ilmaantua lähes parrattomia pappeja, joista enemmän leikilläni ja jonkin verran huumorimielessä, en suinkaan pilkatakseni, olen käyttänyt nimitystä "lapsipapit".

Tällainen lapsipappi on oman lapseni ikäinen tai oikeastaan, kun nuo omatkin ovat jo kummasti vanhentuneet ja taitavat olla lähempänä eläkeikäänsä kuin syntymäänsä, niin pitänee oikeammin sanoa heitä nuorempia. He lienevät jossain 20 ja 30 ikävuoden välissä. En oikeasti tiedä näiden "lapsipappien" oikeaa ikää, kun en ole sitä kysynyt enkä muullakaan tavalla selvittänyt. Iän määrittely on pelkkä oletus, arvaus.

Itse olen kasvanut sellaisessa kirkollisessa traditiossa, että papiksi ei minun ymmärtääkseni (ja se ei suinkaan ole tässäkään tapauksessa laadun tae) vihitty, kuin vasta jossain 30 ikävuoden tienoilla. Sille oli aikanaan varmaan ihan hyvät perusteet. Silloin pappi oli jo nähnyt jonkin verran elämää, hankkinut ns. elämänkokemusta. Saarnat eli ortodoksisesti sanottuna opetuspuheet, eivät yksinomaan ole enää jostain kirjasta tai muualta kopioituja, niissä on osa omaa koettua elämänkokemustakin. Synnintunnustuksella – noin leikillisesti sanottuna pappi ei hauko henkeään kuullessaan mitä ihmeellisimmistä synneistä – vaan sielläkin ”kokemus kuuntelee”. Hän – noin yleensä ja oman kirkkoni perusperiaatteen mukaisesti – on enemmän tai vähemmän onnellisesti aviossa naisen kanssa ja heillä saattaa olla jo lapsiakin, joten lapset, perheet ja heidän elämäntilanteensa, ilonsa, surunsa ja ongelmansa ovat myös tulleet tutuiksi papille. Tällainen on minun mielestäni pappi.

Nykyään näkee pappeja, joiden ikä näkyy heidän ulkoisesta habituksestaan. Mieluummin pukeudutaan julkisuudessakin farkkuihin ja t-paitaan, kuin papin viittaan. Parta, jos sitä nyt yleensä vielä on, on karva siellä, toinen täällä. Olemus on kaikilta osin varsin poikamainen. Tokihan vanhempikin mies voi olla poikamainen, mutta se kyllä on hieman erilasta joka tapauksessa. Tässä pitää nyt sanoa, ennen kuin etenen tekstissä pidemmälle ja ennenkuin joku vetää taas herneen nenäänsä, ettei tämä asia ja syntynyt uusi tilanne – "lapsipappeus" – suinkaan ole noitten nuorten pappien syytä. Syitä on etsittävä muualta, kaiken  muun ohessa vaikkapa minusta itsestäni.

Tuo parta on muuten mielenkiintoinen asia. Se kuuluu ortodoksiselle papille ihan vanhan perinteen mukaan. Liekö perua peräti Jeesuksen ajoilta, Hänethän yleensä kuvataan myös parrallisena. Usein papilla on myös normaalia pidemmät hiukset. Näin on etenkin luostaripapistolla, mutta toisinaan maailmassakin elävillä papeilla. Nykyään naiselliseksi koettu poninhäntäkään ei ole harvinaisuus ortodoksisella papilla, naapurimaassamme Venäjällä niitä näkee myös kovin usein. Kaitpa se papilla ei sitten ole enää niin ”naisellista”.

Luterilainen Suomi ja sen suuri enemmistö vaikuttivat aikanaan suuresti myös tähän ortodoksiseen pappismuotiin. Jossain vaiheessa meillä yritettiin saada kaikille ortodoksisillekin papeille "sokeripala" leuan alle ja parta pois. Tosin hieman lievemmin konstein, mitä Pietari Suuri, matkan aikaiselta salanimeltään Pjotr Mihailov, teki palattuaan 1600- ja 1700-lukujen taitteessa uudistuksien oppimismatkaltaan Hollannista, Englannista ja muualta Euroopasta. Hänen aikanaan ne leikattiin lakeijoiden toimesta Venäjällä pakolla, Suomessa sitä yritettiin aikanaan sosiaalisen yhdenmukaisuuden painostuksella ja erään toisen L-kirjaimella alkavan ryhmän avustuksella, kenties ajoittain vieläkin.

Pietarihan leikkuutti pois venäläisten pitkiä partoja ja yritti saada heidät näyttämään ja toimimaan enemmän eurooppalaisina. Hän myös kielsi nuoria alle 30-vuotiaita miehiä menemästä munkeiksi ja pakotti munkitkin viljelemään maata ja tekemään ”tuottavaa työtä”. Liekö sieltä vai mistä peräisin meilläkin kirkossamme omaksuttu käsitys siitä, että papin pitää olla vihkimyshetkellä vähintään 30-vuotias.

Joka tapauksessa nuo vanhat perinteiset käsitykset papin iästä ovat meillä unohdetut joko tarkoituksella tai sitten ei, en tiedä. Voihan siihenkin tietysti olla syynä tämä moderni yhteiskunta ja se tuttu sosiaalinen ja taloudellinen pakko, kaikkialle kirkkoon ja sen toimintaan vyöryvä liberalismi ja maallinen oikeudenmukaisuuden käsitys ja se maailmoja syleilevä ns. suvaitsevaisuuden pakko. Miten tässä nykyajassa ihminen, joka opiskelee monta vuotta papiksi yliopistossa ja valmistuu sieltä joskus ehkä 25 vuoden iässä, elää sitten nuo ”vaadittavat” noin viisi vuotta ennen papiksi vihkimistään. Pappien harjoittelupaikkoja kun ei ole, eikä diakonienkaan toimia ole seurakunnissa sillä lailla, että papeiksi aikovat voisivat harjoitella pappisuraa niissä.

Lisäksi meillä mitä ilmeisimmin alkaa kohta olla jonkinlainen pappispula, kun kaikki teologikoulutukseen pappislinjalle menneet eivät ehkä haluakaan tai heistä ei vain yksinkertaisesti ole papeiksi. Jo nyt on pitäny tuoda pappeja ulkomailta, muista maista, meille töihin. Tosin osa heitä on tullut tai ainakin jäänyt tänne ihan muista syistä kuin papin toimen perässä tai toiveessa. Ja kaiken lisäksi, ei meillä noita pappien paikkojakaan, toimia, ole seurakunnissa pilvin pimein. Ja kun niistäkin viime aikoina osa täytetään hieman "keittiön kautta koukaten", tilanne saattaa todella olla vaikea monelle "pappissäätyyn tai -sukuun" kuulumattomalle – syntyneelle tai naidulle – nuorelle miehelle.

Pappeuteen liittyy muitakin velvoitteita. Papiksi vihittävän tulee olla vanhan perinteemme mukaisesti vihkimishetkellä naimisissa naisen kanssa. Jos ei ole ja hänet vihitään papiksi, hän ei enää pääsekään naimisiin, vaan hänestä tulee ns. selibaattipappi, vaikkei hän kai mitään selibaattilupausta annakaan. Mutta käytännön mukaan hänen tulee pidättäytyä ja välttää seksuaalisia suhteita niin naisten kuin miesten kanssa, siis elää ainakin tältä osin – toivottavasti muutenkin – ns. nuhteetonta elämää. Jos tällainen henkilö haluaa sitten naimisiin tai elää jonkinlaisessa parisuhteessa naisen tai miehen kanssa, hän menettää tai ainakin hänen pitäisi kaiken järjen ja käytännön mukaan menettää saamansa pappeus. Tämä saattaa tietysti tarkoittaa samalla, että hän menettää työnsä, mikäli hän on jonkin seurakunnan toimessa. Mikäli hän on ollut luostarissa ja toimii edellä esitetyllä lailla, tilanne on sama, pappeus jää luostariin ja hänestä tulee maallikko kylmään maailmaan.

Tämä nostaa nuorten papiksi valmistuvien kohdalla rimaa. Jos ei ole valinnut omaa mielitiettyänsä jo ajoissa vaikkapa ennen opiskelun alkamista, sille saattaa tulla opiskeluaikana kiire. Joskus kuvio saattaa tietysti mennä toisinkin päin: nainen kaappaa pappismiehen vaimokseen. Ja virhettä ei oikein kummassakaan tapauksessa kiireessä olisi vara tehdä, pakollisen ”eukonvalinnan” pitäisi osua kerralla mahdollisimman hyvin kohdalleen tai sitten sinnitellä solmitussa pika-, näennäis- tai muussa avioliitossa tavalla tai toisella. Monenlaista on meilläkin nähty, onnellisia, pitkiä avioliittoja, paljon lapsia, mutta myös sitä toista ääripäätä: lyhyt avioliitto ja ero.

Erotilanteessa piispalla on valta tehdä päätös – säilyttääkö joissain tapauksissa pappeus vai riistääkö se kokonaan tai määrätä pappi tai diakoni toimituskieltoon, joka tarkoittaa sitä, että hän säilyttää pappeutensa, mutta ei voi toimittaa jumalanpalveluksia eikä muitakaan papillisia toimituksia. Kummankin tilanteen voi myös piispa yhdessä muiden piispojen kanssa piispainkokouksessa perua ja palauttaa pappeus takaisin jonkun ajan kuluttua. Aika on usein ollut vuosia ja jopa vuosikymmeniä, joillekin pappeutta ei ole palautettu ollenkaan. Palautus riippuu varmaan myös paljon pappeutensa menettäneestä henkilöstä itsestään. Mikäli hän ns. räyhää asian kanssa julkisuudessa, toimii piispoja vastaan edelleen, purnaa, palautus voi jäädä väliin, mutta nöyryys ja tietynlainen katuminen ovat varmasti hyväksi – se ei kuitenkaan tarkoita vaikkapa sitä, että pitäisi erota uudesta avioliitosta ja puolisostaan, jonka on solmittu edellisen avioliiton ja eron tai jopa puolison kuoleman jälkeen tai nöyristellä tuon asian edessä. Sen tarkoittaa varmaan vain tosiasioiden, oman kirkkomme ohjeiden ja sääntöjen hyväksymistä, mitkä jokaisella pappeuteen vihityllä lienevät tulleet selväksi jo ennen vihkimystä.

Kirkossa kiertävän ”legendan” mukaan meillä on kuuleman mukaan vihitty muutaman kerran (siis enemmän kuin kerran) eronneitakin papeiksi. He tosin eivät kai alkuaan ole olleetkaan ortodoksisia alempaan pappeuteen vihittyjä, vaan ihan jotain muuta, ilmeisesti maallikkoja ja saaneet pappeuden mahdollisesti jopa palkkioksi jostain. Mutta tiedä sitten, mikä lienee totuus. Noita tarinoitahan riittää.

Mutta kuten noista esimerkeistä selviää, ortodoksinen pappeus ei ole kevyt asia. Se on sakramentti. Sitä ei voi valita, siihen kutsutaan. Ja kun/jos kutsun hyväksyy, henkilön – papiksi vihittävän – tulee olla tietoinen sen asettamista vaatimuksista, hyväksyä ne nyt ja erityisesti myöhemmin sekä toimia koko pappisuransa ajan niin kuin on säädetty ja tapana ollut. Viime aikoina julkisuudessa avioeroon tai uudelleen avioitumiseen joutuneet henkilöt tai heidän uudet puolisonsa ovat nostaneet asioista toisinaan äläkän ja tietysti tuollainen ylittää luterilaisessa Suomessa median – etenkin ns. roskamedian – uutiskynnyksen ja asiaa vatvotaan yleensä väsyksiin asti vain toisen osapuolen kannalta katsoen. Aivan turhaan. Kyse ei ole ihmisoikeuksista, vaan sakramentaalisesta pappeudesta.

Harvemmin olen nähnyt julkisuudessa sen toisen, pakosta vaikenevan osapuolen näkemyksiä ja selkeää tekstiä siitä, että eronneen tai lesken ja sitten uudelleen avioituneen papin tulee tietää tämän kaltaisetkin ”riskit” jo papin hommaan lähtiessä. Pappeus ortodoksisessa kirkossa liian usein hipoo lähes henkilöpalvontaa ja siitä seuraa, että papilla ja piispalla on monesti suuri joukko puolustajia, vaikka rike olisi kirkollisessa tai vaikka maalisessakin mielessä miten suuri ja selkeä tahansa. He eivät yleensä joko tunne tapausta/tapauksia tai sitten he ovat niin liberaaleja ja maallistuneita, että kaikki käy. ”Eihän meidän kirkollinen isämme sellaista ole tehnyt, mitä te horisette.” Mutta tosiasiat puhuvat muuta ja piispoilla ja kaikilla muillakin pappeuteen vihityillä on velvollisuus toimia kirkon ohjeiden ja sääntöjen, jopa moneen kertaan ikivanhoiksi ja vanhentuneiksi sanottujen kanonien mukaan. Piispoilla on kuitenkin tarvittaessa ja halutessaan oikeus käyttää ns. ekonomiaa, olemaan siis jonkin verran armollinen, jos katsoo asian sitä vaativan.

Tuon ekonomian käytönkin pitää kuitenkin olla tarkoin harkittua ja tasapuolista eikä millään tavalla vain joitain suosivia. Sen pitää pureutua tiukasti kirkollisesti ”rangaistavan” ihmisen tilanteeseen ja tukea sitä oikealla tavalla. Ekonomian samoin kuin myöskään pappeuteen vihkimisen ei pidä koskaan olla palkinto jostain teosta, ystävyydestä, tms. Sen pitää olla aina kutsu ja kehotus hengelliseen työhön ortodoksisessa kirkossa, joka vaatii ihmiseltä paljon ja johon hänen tulee olla kaikella tavalla valmis, valmis antamaan aikaansa, työtänsä ja persoonaansa kirkon hyväksi. Myös mahdollisen rangaistuksen jälkeen.

Mutta kuten sanottu, ei noiden lapsipappien olemassaolo ole heidän syytänsä, ei ollenkaan. Kyllä syylliset – jos heitä nyt pitää ollenkaan etsiä – ovat ihan muualla. Saattaa olla vain omaa rajoittuneisuuttani, kun en osaa suhtautua asiaan oikein. Kunnioitan silti aina pappia ja sakramentaalista pappeutta, mutta en voi välttyä toisinaan ajatukselta, että hekin ovat ihmisiä kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Varsinkin, jos se näkyy – huokuu – hänen persoonastaan "liian" selvästi. Meidän kaikkien – minunkin – tulee kuitenkin ilmeisesti vain elää asian kanssa ja yrittää totutella asiaan. Tiedä häntä, vaikka omassa seurakunnassa on pian sellainen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com