Pitääkö tästäkin päivästä saada jotakin aikaan?

 

Yksi oudoimmista hommista, johon lienen joutunut, oli piispan tekeminen.
Tosin vain valokuvaamalla ja melkoisen lähietäisyydeltä isossa katedraalissa.
Kyseessä oli nykyinen Thermopylain metropoliitta Johannes (Sakellariu), 
Ὁ Πανιερώτατος Μητροπολίτης Θερμοπυλῶν κ. Ἰωάννης (Σακελλαρίου),
Ἡγούμενος τῆς Ἱερᾶς Μονῆς Κοιμήσεως τῆς Θεοτόκου Πεντέλης, 
Mukana oli silloinen Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa  Kristodulos,
Ὁ Μακαριώτατος Ἀρχιεπίσκοπος Ἀθηνῶν καὶ πάσης Ἑλλάδος Χριστόδουλος.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tässä on hieman tylsää ja joutaisi ihan vaikka kirjoittamaan uuden blogijutun. Sellainen ajatus tuli mieleeni tänään. Heti perään tuli toinen: pitääkö todellakin taas tästäkin päivästä saada jotakin aikaan? Enkö voisi vaikka levätä, laiskotella.

Eläkkeellä ei pitäisi olla enää suorittamisen paineita. Eläkkeellä pitäisi osata olla. Sitä vartenhan on vuosikymmeniä harjoiteltu työntekoa ja haaveiltu ajasta, jolloin saisi itse päättää päivänsä kulusta. Nyt saisi. Silti huomaan toisinaan odottavani itseltäni iltaan mennessä jonkinlaista näyttöä siitä, etten ole viettänyt päivää aivan turhaan. Kukaan muu ei sitä näyttöä pyydä, mutta olen näköjään säilyttänyt työnjohdon itselläni.

Kalenteri ei jäänyt eläkkeelle

Vanhan miehen elämässä on kyllä ohjelmaa ilman suuriakin suunnitelmia. Aamulla puuro, lääkkeet ja muut tutut toimitukset. Lääkkeiden kanssa ei tarvitse miettiä, huvittaisiko tänään. Niillä on oma paikkansa päiväjärjestyksessä. Monen muun asian voikin sitten sovittaa sen mukaan, miten mies kulkee ja ajatus liikkuu.

Aivan kokonaan en tosin päätä aikatauluistani itse. Viikkoa rytmittävät muut ihmiset, nykyään huomattavan usein terveydenhoitoalan ammattilaiset. On kuntoutusta, testejä, vastaanottoja ja sitten taas kuntoutusta. Työelämän kokoukset ovat vaihtuneet tapaamisiin, joissa käsitellään enimmäkseen minua. Välillä kävellään, välillä vastataan kysymyksiin ja välillä katsotaan, mihin mies tällä kertaa taipuu. On hyvä, että huolehditaan. Samalla kalenteri muistuttaa, ettei eläkkeelläkään kannata luvata olevansa aina vapaa.

Kahville toimintakyvyn nimissä

Aamupuuron jälkeen lähden aamukahville kaupungille. Joku saattaisi kysyä, miksen juo kahvia samalla kotona. Osaisin toki keittää, mutta silloin olisin edelleen kotona. Kaupungille lähtiessä tulee mentyä ihmisten ilmoille, nähtyä tuttuja tai ainakin muita ihmisiä ja huomattua, että maailma on aloittanut tämänkin päivän. Samalla tulee linkattua kepin kanssa edes hieman. Kahvilla käynti on siis myös liikuntaa, mikä antaa sille aivan uudenlaista arvokkuutta. Pelkän kahvin vuoksi lähteminen voisi kuulostaa huvittelulta, mutta tässähän pidetään yllä toimintakykyä.

Kepin kanssa elämisessäkin on omat vaiheensa. Sitä tarvitsee kävellessä, mutta välillä sen olemassaolon unohtaa yllättävän perusteellisesti. Vanhemmiten muistissakin alkaa ilmeisesti tapahtua jotakin, ja siitä syntyy mielenkiintoisia tilanteita. Keppi saattaa esimerkiksi jäädä ostoskärryyn. Kärrystä saa kaupassa tukea, joten kepillä on hetken vapaata, ja näköjään se saattaa jäädä sille tielleen. Sitten pitää muistella, missä olemme viimeksi olleet yhdessä. Nuorempana en tullut ajatelleeksi, että joskus joutuisin jäljittämään omaa kävelykeppiäni.

Jääkaapin kanssa neuvotellaan päivittäin

Keskipäivän lähestyessä alkaa ruokasuunnittelu. Mitä tänään söisi? Ja koska ruoka ei tavallisesti ilmesty lautaselle pelkän pohdinnan voimalla, kysymystä pitää tarkentaa: mitä tänään valmistaisin? Siinä ovat maku, viitsiminen ja jääkaapin sisältö neuvottelemassa keskenään. Joskus ratkaisu syntyy nopeasti. Joskus ruokaa ehtii ajatella niin kauan, että olisi siinä ajassa jo valmistanut jotakin.

Syömisessä on sekin erikoisuus, että asia on huomenna uudelleen edessä. Vaikka tänään onnistuisi erinomaisesti, huomisen ruokahuoltoa se ei välttämättä ratkaise. Ellei tee kerralla enemmän. Silloin voi seuraavana päivänä tuntea itsensä kaukonäköiseksi taloudenpitäjäksi lämmittäessään eilistä.

Päikkärit ja tervetulleet häiriöt

Iltapäivällä ovat lähes pakolliset päikkärit. Niiden kohdalla en enää kaipaa kovin perusteellisia puolustuspuheita. Jos väsyttää, on hyvä levätä. Nuorempana saattoi kuvitella, että väsymys poistuu olemalla siitä piittaamatta. Nykyään kuuntelen itseäni vähän kohteliaammin. Kaikkea ei tarvitse oppia kahteen kertaan, vaikka monessa asiassa olen kyllä yrittänyt.

Onneksi lapset ja lapsenlapset sotkevat välillä suunnitelmani. Juuri kun olen saanut päivän järjestettyä sopivan väljäksi ja ennakoitavaksi, tuleekin jotakin muuta. Lapsenlapsen kanssa pääsee tekemään jotakin uutta ja erikoista, sellaista, mihin ei yksin olisi tullut ryhtyneeksi. Se piristää kummasti. Omat tutut kuviot unohtuvat hetkeksi, ja huomaan olevani kiinnostunut asiasta, jonka olemassaolosta en aamulla vielä tiennyt mitään. Päikkärit saattavat siirtyä, mutta siitä en viitsi tehdä valitusta.

Illan ohjelma riippuu sitten päivästä. Mitä jaksaa, mikä kiinnostaa, mitä viitsii ja mitä kehtaa. Nämä ovat neljä eri kysymystä. Jokin kiinnostaisi, mutta siihen ei riitä voimia. Johonkin riittäisi voimia, mutta se ei kiinnosta lainkaan. Ja joskus tekisi mieli soittaa jollekulle, mutta tulee mietittyä, kehtaako tähän aikaan enää häiritä. Hän saattaa tietysti istua kotonaan ja miettiä samaa.

Tekemistä yli sadan vuoden takaa

Välillä istahdan koneen ääreen, ja silloin päivän väljyys saattaa kadota huomaamatta. Sain juuri nipun venäläisiä tekstejä Mikkelin sotilaskirkosta, josta teimme aikanaan poikani kanssa kirjan. Ajattelin vähän katsella, mitä niistä löytyisi. Vanha tuttu aihe otti minut syleilyynsä eikä päästänyt irti useaan tuntiin. Tutkiminen jatkuu varmaan tulevinakin päivinä, ja ehkä siitä syntyy vielä uusi juttu jonnekin. Tylsyys oli joka tapauksessa kaikonnut. Olin taas järjestänyt itselleni tekemistä, tällä kertaa yli sadan vuoden takaa.

Tekemisestä tulee hyvä mieli. On mukava huomata, että osaa edelleen jotakin, saa ajatuksensa järjestykseen ja ehkä löytää niille lukijankin. En minä siitä haluaisi luopua. Mutta joskus voisin antaa itselleni luvan lopettaa ennen kuin väsyn tai olla aloittamatta mitään vain siksi, että päivässä on vielä tyhjää tilaa.

Kaikkea ei työnjohdon tarvitse tietää

Kun tällaista päivää illalla ajattelee, onhan siinä ollut kaikenlaista. Olen käynyt kaupungilla, syönyt, levännyt ja ehkä vaihtanut muutaman sanan jonkun kanssa. Pitänyt itsestäni sen verran huolta kuin olen osannut. Hyvällä onnella olen saanut viettää aikaa lapsenlapsen kanssa. Keppikin on saatu kotiin. Jos päivä on tuntunut enimmäkseen hyvältä, miksi siitä pitäisi vielä toimittaa todistusaineistoa?

Ehkä joutilaisuuttakin pitää harjoitella. Aloittaa vaikka pienestä hetkestä, jonka antaa kulua puuttumatta siihen. Katsoo ikkunasta ulos eikä ryhdy samalla suunnittelemaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Tänään harjoitus jäi kuitenkin kesken. Tästä tuli blogijuttu. Sisäinen työnjohtaja on varmaan tyytyväinen.

Nyt taidan paistaa apteekkireissulla kaupasta ostamani ahvenfileet ja nauttia niiden kanssa lasillisen valkoviiniä ja muistelen mukavia. Samalla laitan ostamani siian suolautumaan. Siinä tulee huomisenkin ruokahuoltoa hoidettua, mutta sitä en aio ilmoittaa päivän saavutuksiin.

Kaikkea ei työnjohdon tarvitse tietää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.

Piispa saatiin tehtyä - olisi toki saatu ilman minuakin.
Tässä jo pitää "valmistujaispuhettaan".
Minä sain palkaksi maittavan aterian ja hieman viiniä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)