 |
| Rukousnurkkaukseni, jossa pyhän Nikolaoksen ikoni alla on oman suojelupyhäni ikoni. "Pyhä apostoli ja evankelista Johannes Teologi, Herran rakas opetuslapsi, joka seisoit uskollisesti ristin juurella ja pysyit Vapahtajan rakkaudessa, rukoile Kristusta minun puolestani. Pyydä, että Herra antaisi minulle rauhan sydämeen, varjelisi minua pelolta ja johdattaisi lääkäreiden ja hoitajien kädet. Rukoile, että tämä koettelemus kääntyisi pelastukseksi ja että Jumalan tahto tapahtuisi elämässäni". |
Ne, jotka ovat viime aikoina jaksaneet lukea näitä blogitekstejäni, ovat ehkä huomanneet niissä hienoista lisääntynyttä melankoliaa. Se ei ole tullut niihin sattumalta. Elän parhaillani vaihetta, jota en olisi itse valinnut, mutta joka on tullut osakseni.
Noin vuosi sitten sydämestäni löydettiin ylimääräinen sivuääni. Se johti tarkempiin tutkimuksiin ja seurantaan. Joulukuun alussa, itsenäisyyspäivän tienoilla, sain kuulla kardiologiltani, että tilanne oli heikentynyt merkittävästi. Osa sydämen verenkierrosta ei kulje aivan niin kuin pitäisi. Ratkaisuksi ei riitä lääkitys, vaan edessä on vaativa sydänleikkaus, jossa rintalasta avataan ja tarvittavat korjaukset tehdään avoleikkauksena suoraan sydämeen ja aorttaan.
Uutinen pysäytti. Vaikka järki ymmärtää lääketieteellisen selityksen, sydän reagoi – tällä kertaa vertauskuvallisesti – toisin. Joulu tuli kuitenkin väliin kuin Jumalan lahjana. Sain viettää pyhät läheisteni kanssa ja olla hetken ajattelematta sitä, mikä odottaa edessä. Sain vielä liikkua vapaasti ja tavata ihmisiä. Se oli suuri joululahja.
Joulun jälkeen arki muuttui. Minua kehotettiin välttämään suuria ihmisjoukkoja ja kaikkea sellaista, missä tartuntariski on olemassa. Alkoi eristäytyneempi vaihe. Viihdyn kyllä hyvin yksinkin, eikä minulla tavallisesti ole vaikeuksia olla omien ajatusteni kanssa. Silti ihminen kaipaa toisinaan seuraa, keskustelua ja toisen ihmisen läsnäoloa. Kun samaan aikaan mielessä on tieto tulevasta suuresta leikkauksesta ja siihen liittyvistä riskeistä, ajatukset alkavat helposti liikkua laidasta laitaan, niin sanotusti lattiasta kattoon.
Mieliala on vaihdellut. Välillä olen ollut levollinen ja luottavainen, välillä pelko on nostanut päätään. Olen joutunut tietoisesti etsimään mielekästä tekemistä, jotta ajatukset eivät kiertyisi koko ajan tulevaan operaatioon. En ole koskaan ollut mikään erityinen television suurkuluttaja, mutta senkin katselu on viime viikkoina jonkin verran lisääntynyt. Vielä enemmän on kuitenkin lisääntynyt minulle rakkain ajanviete: kirjoittaminen.
Kuluneiden kuukausien aikana olen kirjoittanut enemmän kuin joskus kokonaisena vuotena. Ortodoksi.netiin on ilmestynyt runsaasti uusia toimittamiani artikkeleita ja käännöksiä sekä kuvakollaaseja, ja myös sosiaalisen median puolella tekstejä on julkaistu tavallista tiheämpään tahtiin. Kirjoittaminen on ollut minulle sekä työtä että terapiaa. Se on pakottanut etsimään lähteitä, tutkimaan, lukemaan eri kielillä – englanniksi, kreikaksi, romaniaksi ja venäjäksi – ja muokkaamaan aineistoa sujuvaksi suomeksi. En kirjoita tyhjästä, vaan nojaudun aina mahdollisimman hyviin ja luotettaviin ortodoksisiin lähteisiin. Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on ollut myös tapa pitää ajatukset liikkeessä ja mieli hereillä.
Samaan aikaan olen kulkenut sairaalassa parhaimmillaan useita kertoja viikossa: tutkimuksissa, laboratoriokokeissa, erilaisissa mittauksissa ja magneettikuvauksissa. Nyt tämä vaihe alkaa olla lopuillaan. Viimeinen tarkistuskäynti on tehty, ja nyt odotan kutsua Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, KYSiin, jossa paperini jo ovatkin.
Mitä sitten tapahtuu, kun kutsu KYSistä tulee, sitä en tiedä. Siinä vaiheessa suunnitelmat ja aikataulut eivät ole enää omissa käsissäni. Luotan siihen, että Jumala pitää huolen omistaan – ja minustakin siinä sivussa. Tämä luottamus ei poista inhimillistä pelkoa, mutta se asettaa sen oikeisiin mittasuhteisiin.
On mahdollista – tai oikeastaan on rehellisempää sanoa heti, että varmaa – että pitkä sairaalajakso ja sitä seuraava pitkä toipumisaika aiheuttavat jossain vaiheessa katkoksia ylläpitämilleni sivuille. Toivon tietenkin, että kaikki sujuu hyvin ja että palaan takaisin entistä vahvempana. Silti myönnän avoimesti, että hieman pelottaa. Toisaalta pelko on matkan varrella jo menettänyt terävintä kärkeään.
Pyydänkin teiltä, joille se on luontevaa ja mahdollista, esirukouksia puolestani. Niitä ei ole koskaan liikaa. Tämä aika on lisännyt rukouksen määrää myös omassa elämässäni. Kun ihminen joutuu kohtaamaan oman rajallisuutensa, rukouksesta tulee hyvin konkreettinen turva. Ainakin minulle.
Silloin kun mitään muuta ei enää voi tehdä, voi aina rukoilla. Hiljaa mielessään, hengityksen tahdissa, ortodoksisen kirkon yksinkertaista ja syvää rukousta:
”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”
Sen rukouksen varaan on hyvä jättää myös oma sydämensä – niin terveenä kuin korjattavanakin.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Pyhä parantaja Panteleimon
(© Margit Pajun maalaama ikoni Ortodoksi.netin virtuaalisesta ikoninäyttelystä "Humaus Taivaasta") ----- P.S. Tämäkään teksti ei tule aivan tavalliseen tapaan reaaliaikaisesti, vaan laitan sen julkaistavaksi parin päivän päähän. Nyt on sunnuntai-ilta, ja tiistaiaamuna tämä tulee julki, kävi miten kävi. En tiedä tarkalleen, milloin kutsu Kuopioon sairaalaan tulee, mutta ilmeisesti se tapahtuu lähiaikoina. Siksi alan hiljalleen valmistautua kaikin tavoin siihen lähtöhetkeen. Näillä näkymin en myöskään kirjoittele tässä odotellessani uusia blogitekstejä. Pari, ehkä kolmekin jo aiemmin viime vuoden lopulla kirjoitettua tekstiä on ajastettuna julkaistavaksi jossakin vaiheessa kevättä. Tämä on siis viimeinen tällainen ”online-blogiteksti” vähään aikaan. Kiitoksia seurasta. Kirjoittelen taas, jos Jumala suo. HAP |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti