Eripura alkoi siitä, kun toinen piispa ilmoitti, että kirkoissa rukoillaan Ukrainan sodan muistopäivänä tietty rukous, jota toinen piispa ei halunnut oman hiippakuntansa alueella käytettävän. Kumpikin oli omalla tavallaan oikeassa. Piispa voi omassa hiippakunnassaan määrätä, mitä ja miten, millä sanoilla, oman hiippakunnan alueen kirkoissa rukoillaan. Tai toisinpäin: piispa voi myöntää myös poikkeusluvan, että voidaan rukoilla juuri jonkun ns. ulkopuolisen tahon kirjoittaman rukouksen sanoilla.
Ortodoksisen kirkon pitkään perinteeseen kuitenkin kuuluu, että jumalanpalveluksessa käytettävät tekstit ovat yleisesti korkealla kirkollisella taholla hyväksyttyjä, ts. piipainkokouksen, synodin hyväksymiä. Näin maallikkona voisi ajatella, että tuolla turvataan se, ettei kirkossa tapahdu mitään turhanpäiväistä hurmahenkisyyttä tai jopa harhaoppisuutta teksteissä. Omalla tavallaan ihan hyvä periaate, jonka tarkoitus on pitää ortodoksinen oppi – niin kuin nimikin se sanoo – oikeana eli oikeinylistävänä.
Kun jumalanpalvelukset on laadittu tällaisten tarkkojen säädösten mukaisesti, ortodoksi mennessään jumalanpalvelukseen missä maassa tahansa ortodoksiseen kirkkoon, hän aika pitkälti ymmärtää jumalanpalveluksen kulun ja jopa tekstitkin ainakin omalla kielellään. Hän voi jopa vaikka rukoilla tai hyräillä mielessään tuttuja kirkkoveisuja, jotka silloin lauletaan jollakin muulla kielellä, mutta hyräillä hän voi ne omalla kielellään, äidinkielellään.
Tällaisilla käytännöillä ja perinteillä ortodoksinen kirkko on melko pitkälti säilyttänyt samaan oppinsa alkukirkon ajoilta alkaen. Toki joitain muutoksiakin on ajan saatossa tapahtunut, mutta hallitusti. Uutta on tullut mukaan ja kansallinen ortodoksisuus näkyy jumalanpalveluksissa aina jollakin tavalla.
No – miksi sitten ei voitu hyväksyä rukousta, joka oli laadittu mitä ilmeisimmin papiston ulkopuolisin voimin. Se voisi tässä tarkoittaa myös: muiden kuin oman paikallisen kirkon kaikkien piispojen toimesta tai siunauksella. Suomessa – kuten kaikissa muissakin ortodoksisissa maissa ja niitten kirkoissa – kaikki jumalanpalveluksessa käytettävät tekstit ovat oman paikallisen kirkon piispojen yhteisen kokouksen hyväksymiä ja sertifioimia. Ja kuten edellä totesin, mitään hiippakunnan piispan hyväksynnän ulkopuolelle jäänyttä tekstiä tai veisua ei voida hiippakunnan kirkoissa esittää ilman hiippakunnan piispan suostumusta.
No – palataanpa vielä tuohon otsikkoon: ”Mutta kun minä haluan …” Tällainen tilanne ja siitä syntynyt konflikti on minun mielestäni mahdollista vain sellaisissa maissa, jossa ortodoksinen kirkko ei ole enemmistön kirkko. Vähemmistönä olevassa Suomen ortodoksisessa kirkossa on jäseninä erittäin suuri määrä ihmisiä, jotka ovat liittyneet ortodoksiseen kirkkoon joko siviilirekisteristä tai jonkun muun kirkollisen yhteisön jäsenyydestä. Tämä saattaa aiheuttaa pieniä pulmia tällaisissa asioissa, kuin juuri nyt kyseessä oleva rukoileminen.
Aina silloin tällöin voi lukea iltapäivälehdistä, että se ja se julkkis on päättänyt liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska kokee ortodoksisuuden vapaamielisempänä, iloisempana, kauniimpana ja mitä kaikkea superlatiiveja sitten mainitaankaan. Riippuu pitkälti seurakunnista ja niiden käytännöistä, kuinka moni kirkkoon liittyjä saa ns. katekumeeniopetusta, joissa yritetään kertoa erilaisia ortodoksisuuteen liittyviä asioita, mm. miten kirkossa toimitaan, millaista kirkon käytäntö on ja miten me uskomme.
Mikäli tällainen katekumeenikurssi jää käymättä tai opiskelu on jäänyt varsin pintapuoliseksi, usein käy myös niin, että vanha hyjätty ja kouluissakin päähän päntätty oppi puskee joissain tilanteissa uuden ohuesti opitun ohi. Silloin huulille saattaa tulla juuri tuo otsikossa mainittu asia: ”Mutta kun minä haluan ..”
Jos vielä lopuksi ajatellaan tuota varsinaista asiaa: rukoilemista ortodoksisissa kirkoissa Ukrainan sodan uhrien puolesta. Siinä ei ole mitään eriskummallista. Se olisi voitu toteuttaa aivan ilman eripuraa ja täysin turhia ja siksi jopa osin väärän kuvan antaneita median otsikoita. Se olisi vain pitänyt toteuttaa sillä tavalla, kun se ortodoksisessa kirkossa on totuttu toteuttamaan: piispainkokouksen johdolla ja sen hyväksynnällä. Piispainkokouskin osaa nykyään kokoustaa etänä, joten kokoontuminen voi olla nopeaakin. Tuon olisi luullut rukouksen tekstin tekijöiden itsensäkin toki tietäneen, mutta väliin tuli ehkä mahdollisesti muita vaikuttajia.
Voi olla että piispojen aiemmat eripurat – ja kenties nyt tulevatkin eripurat – vaikuttavat sillä tavalla, että piispojen ulkopuolelta nousee muita vahvempia vaikuttajatahoja, jotka haluavat ohjata kirkkoa heidän mielestään oikeampaan suuntaan. Jonkinlaisia havaintoja näistä ”harmaista eminensseistä” vaikuttaisi jo nyt ehkä olevan. Näiden ”eminenssien” olemassaolo ja mahdolliset keskinäiset eripurat ja kilpailutilanteet saattavat joissakin tapauksissa heijastua niin, että konfliktit näyttävätkin piispojen eripuralta, mutta sylttytehdas onkin jossain muualla. Esimerkiksi joku kirkon työntekijä kokee joutuneensa kaltoin kohdelluksi ja antaa tuta nyt takaisin. Tai jossain on tehty vääriä henkilövalintoja – ainakin näiden eminenssien mielestä – ja nyt sitten vaikeutetaan koko kirkon työtä synnyttämällä erilaisia konflikteja, kostamalla. Tällaisia arveluja olen kuullut joidenkin kertovan. En tiedä, totta vai tarua. Aika sen näyttää, jos näyttää.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
