Mitenkähän tuota ongelmaa kuvailisi? Sitä miettiessäni muistin nähneeni netissä tuon yllä olevan kuvan ja etsin sen tähän esille, sillä se kuvaa noin symbolisesti varsin hyvin sen ongelman, josta ajattelin jotain kirjoittaa.
Olen itse näissä blogeissani kirjoitellut ajoittain varsin kriittisesti joistain oman ortodoksisen kirkkoni asioista, myös näistä ongelmista. Joten jos niitä ongelmia haluaa etsiä, sen kun lukee blogijuttujani. Sieltä niitä löytyy. En sitten tiedä, löytyykö sieltä paljon ratkaisuja ongelmiin. Niinhän noin kohtuudella voisi odottaa, sillä helppoahan on näistä ongelmista puhua ja kirjoittaa, mutta annas olla niiden korjaaminen.
Olen elämäni aikana usein varsin konkreettisin tavoin oppinut, että ongelma on hyvin erilainen eri ihmisille. Se mikä minulle on ongelma, saattaa toiselle olla hyve, tapa, tottumus, normaalia. Ja joskus ongelma on ongelma, vasta kun joku kertoo siitä. Otan esimerkin peruskoulusta, josta yleensä löytyy paljon ongelmia, koska koolla on runsaasti ihmisiä. Ja missä ihmisiä, siellä ongelmiakin. Näinhän se on koulussa kuin kirkossakin. Tämä ongelma liittyy yhteen aikaisempaan kirjoitukseenikin, jossa kirjoitin kiusaamisesta.
Muistan kun eräs oppilas kerran valitti, että häntä kiusataan. Tutkittuaan asiaa opettaja sai selville, että kiusattu koki kiusaamiseksi sen, että hänen edessään istuva oppilas lainasi luvatta ja usein pyyhekumia selän takana istuvalta, tältä kiusatulta. Siinäpä sitä ongelmaa sitten tuli opettajallekin ja siinä ohessa rehtorille, kun kumpikaan ei oikein ensi istumalta osannut kuvitella tuota tapahtumaa kiusaamiseksi.
Mutta oleellisista oli, että tuo toinen - kiusattu - koki sen kiusaamiseksi. Sillä periaatehan on, että ei meidän muiden pidä määritellä, mikä on kiusaamista kenellekin. Se kun on kovin persoonallista. Mutkat oikoen voidaan sanoa, että kiusaamista on se, minkä joku kokee kiusaamiseksi. Ongelma ratkesi onneksi sitten sillä, että opettaja antoi tuolle toiselle - edessä istuvalle kiusaajalle - oman pyyhekumin, jolla hän sai pyyhkiä tekemiään virheitä.
Samanlaiset ongelmat kohtaavat meitä usein myös kirkon piirissä. Toinen näkee asian valkoisena, toinen mustana ja joskus jopa joku harmaanakin. Toinen kokee jonkun syntinä, toinen ei. Toinen kokee jonkun lähes harhaoppina, joku pitää tuollaista tekijää ihanana, liberaalina ja humaanina, jopa huumorintajuisena ihmisenä. Voi hän sitä toki ollakin, mutta, mutta ... Selitä siinä sitten, että asia, teko tai jopa ihminen saattaa olla ongelma minulle tai jollekin muulle, kun se tuolle toiselle saattaa olla "Bruce". Muistathan sinä tuon Brucen, "taivaan lahjan". Elokuvassa, jonka alkuperäinen nimi on "Bruce - Allmighty", Bruce Nolan (Jim Carrey), jonka valittamisesta suivaantunut Jumala (Morgan Freeman) antaa omat tehtävänsä hetkeksi tämän harteille. Mielenkiintoisin tuloksin.
Ei se tainnut kuitenkaan olla paras mahdollinen ongelmanratkaisu tuokaan, kuten elokuvan katsoneet sen muistavat. Vaikka yleensähän elokuvissa on hyvä loppu. Todellisessa elämässä ei aina käy kuten elokuvissa. Täällä joku aina silloin tällöin unohtaa, ettei suinkaan ole Jumala eikä edes Bruce eikä suinkaan ole saanut kaikkia oikeuksiaan - kuten Venäjän tsaari aikoinaan - tehdä melkein mitä vain, suoraan Jumalalta. Sekin uhohtuu usein, että paikkakaan Taivaassa ei taida olla meille kenellekään varma, ei edes kirkollisen asemansa perusteella. Puhumattakaan sitten teoistamme.
Meillä omassa hierarkisessa kirkossamme noiden omien Bruciemme, "taivaan lahjojen", kirkollinen kunnioittaminen on saanut monenmoisia piirteitä, joita kaikkia ei aina voi kutsua hyviksi tai edes (jälleen hieman kornisti sanottuna) terveiksi piirteiksi ihmisissä. Tällainen kunnioittamisen tyyli kirkossamme muistuttaa toisinaan Thaimaata, muinaista Siamina, jossa kuninkaan (versus hierarkkimme) lemmikin loukkaaminenkin sanallisesti vie sanojan linnaan. Meillä kirkon puolella se saattaa johtaa "some-anateemaan" tai vähintään "some-ekskommunioon", syrjintään, mollaamiseen, panetteluun ja vähättelyyn. Loukkaajasta tulee yhtäkkiä näkymätön ja hajuton; mauton hän on ollut jo kauan.
Meillä ei kuulu arvostella tai saati sitten tuomita esimerkiksi kirkollista johtajaa mistään, emme voi suinkaan sanoa, että "keisarilla ei ole (v)aatteita", on hän sitten hierarkki tai vain tavallinen lammaspaimen. Hehän ovat - kuten monelle suomalaiselle ovat erilaiset julkisuuden idolit ja kuuluisuuden henkilöt - erehtymättömiä, kaiken osaavia ja tietäviä ja kaiken maallisen arvostelun yläpuolella. He voivat ja saavat tehdä melkein mitä vain ja kukaan ei voi arvostella heitä, ei edes patriarkka. Ja jos arvostelee, on tyhmä, moukka, vanhanaikainen, suvaitsematon (sic!) tai mitä kaikkia laatusanoja sitä nyt keksitäänkään. Ja mikä kumminta, se sanotaan jopa ääneen, mediassakin.
Vaikka henkilö alkaisi olla kykenemätön hoitamaan tehtäviään, tai toisinaan ihan perustiedon puuttumisen vuoksi jo alusta alkaen on ollut sellainen, niin lähipiiri ja hänestä kaiken hyödyn ottavat - usein myös ne, jotka tietävät tällaisen ihmisen todellisen tilankin - vakuuttavat kaiken olevan kunnossa ja ihmisen pystyvän hoitamaan tehtäviään mainiosti. Muistaakohan kukaan enää niitä vanhan tasavallan presidenttimme ympärillä hyörineitä (vallan)haltijoita, keiju-einoja ja paavo-peikkoja, jotka vielä siinä vaiheessa, kun presidentillä ei enää olleet "kaikki muumit kotona", ja adjutantti joutui kantamaan laukussaan varavaatteita, erityisesti housuja, he ehdottivat hänelle lisäkautta valtion johdossa.
Eipä tuo samanlainen mentaliteetti mihinkään maastamme ole hävinnyt, onhan siitä toki tarvittaessa muitakin esimerkkejä, mutta omassa kirkossamme se alkaa saada jo surkuhupaisia ilmenemismuotoja. Asioita salaillaan, kähmitään, avoinmuus on tipotiessään, vähemmän legaali esikunta on vallankahvassa, vallanhamuajat - nuo keijut - johtavat sivusta ja moni ympärillä oleva ja "hengellinen alamainen" voi pahoin.
Katselin tuossa äskettäin joitain uutisia, joissa eräs paikallinen kirkollinen laumanjohtaja patsasteli edustustilaisuudessa ulkomailla. Tämä on kovin yleistä jossain päin maata: arkityön saa hoitaa sijainen, varsinainen on tai saattaa olla pitkiä aikoja virkavapaa milloin mistäkin syystä, mutta edustustilaisuudessa hän on aina mukana, varsinkin jos kamera on paikalla. Ja kukapas muu siellä sitten on kuin "kellokas ja (kameraa pitävä) lakeija", todellista valtaa kabineteissaan pitävät. Ei suinkaan se, joka työn noin yleensä arkena tekee, puhumattakaan, että tehtävä kulkisi noin niin kuin kiertona, vuoronperään eri ihmisillä samassa organisaatiossa.
Joskus olen miettinyt, miksi historian saatossa Saksassa Hitler oli vallassa ja pystyi toimimaan, niin kuin toimi. Miten Stalin Neuvostoliitossa pystyi myös murhaamaan miljoonittain ihmisiä ja häntä pidetään yhä "hyvänä johtajana ja hyvänä ihmisenä". Kieltämättä hieman samantyyppisiä ajatuksia on noussut aina ajoittain mieleen toisesta näistä valtioista yhä nykyäänkin. Miten se on oikein mahdollista? Luulisi maassa olevan edes jokunen järkevä ihminen?
Mutta samanlainen efekti pienemmässä mittakaavassa se on kirkossakin, kuin on valtioissakin, mikä järjestelmää ylläpitää. En silti suinkaan vertaa ketään nykyistä ihmistä noihin hirmuhallitsijoihin. Pois tällainen ajattelu! Vertaan vain heidän kehittämäänsä hallintajärjestelmää, salailua, manipulointia, tiivistä vallankahvassa olevaa ja siitä loppuun asti kiinnipitävää lähipiiriä, nomenklatuuraa, joka hyötyy jollain tavalla johtajan heikkoudesta. Myös toisin päin, heikentynyt, vanheneva, vallanhaluinen, mutta laitostunut johtaja hyötyy tällaisesta lähipiiristään, joka hoitaa asiat ja johtaja pysyy turvallisesti vallassa.
No sekö se on se ongelma - yksikössä - josta nyt halusin kirjoittaa. Ei, ei. Se ongelma selviää parhaiten - kuten jo kirjoitin - tuosta ylinnä olevasta kuvasta. Kas meitä ihmisiä kun on maailmassa monenlaisia. Yksi näkee puolillaan olevan lasin lähes tyhjänä ("sehän on kohta loppu"), toinen melkein täytenä ("siitä on vasta puolet juotu"). Näkökulma asioihin on niin erilainen riippuen monista minulle toisinaan ehkä osin tuntemattomaksikin jääneistä asioista. Ehkä kasvatuksesta, koulutuksesta, älykyydestä, sukupuolisesta identiteetistä, arvomaailmasta ja monenlaisista matkan varrella ihmiseen tarttuneista asioista ja opeista. Tiedä häntä! Ongelma on siis näkökulma, joka ei välttämättä aina ole oikea, ortodoksinen ja kirkon opin mukainen. Se on se varsinainen ongelma.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti