14.12.15

Koskaan et muuttua saa

Se taisi olla Pasi Kaunisto, kun hän muutamia vuosia sitten - tai oikeasti kai aika kauan sitten, kuinka vain - lauloi tuota kaunista laulua "Koskaan et muuttua saa", joka oli maineikkaan Juha "Junnu" Vainion sanoitus ja minulle täysin tuntemattoman parivaljakon Michael Vacquez & Guy Boyer alunperin nimellä "Adagio Cardinal" säveltämä laulu.

Laulussa haikailtiin menneeseen aikaan, kaikki on vain "muisto mun nuoruudestain" ja muistot tai asiat eivät koskaan "muuttua sais". Melko tavanomaista ns. romanttisen nuoruuden vai olisiko se sittenkin ns. paremman ajan haikailua - ajan, jolloin kaikki oli paremmin, kesätkin olivat lämpimämpiä ja aurinkoisempia ja mansikat punaisempia ja suurempia.

Meillä nyky-Suomessa on yhä monia ihmisiä ja jopa ihmisryhmiä tai peräti organisaatioita, jotka monessa toiminnassaan haikailevat yhä tuon menneen "hyvän ajan" perään. Yksi tällaisista organisaatioista on nykyinen itsekeskeinen ammattiyhdistys ja jos nyt pitäisi nimetä joku hieman kapeampi ihmisryhmä, jotka usein haikalevat jotain ollutta ja mennyttä, niin helposti tulee mieleeni vaikka opettajat, jotka sattuneesta syystä tunnen ehkä melko hyvin - tai ainakin luulen tuntevani.

Kun katselee päivittäin uutisista noiden tämän päivän ammattijärjestöihmisten touhuja, ei voi kuin ihmetellä - ainakin minun mielestäni - sitä jähmettymistä nykyisyyteen ja suurta sokeutta, joita näiden organisaatioiden johtotehtävissä olevilla näyttäisi olevan. Pari päivää sitten toisin yksi heistä, STTK:n johtaja Antti Palola, tuli ulos "kaapista" ja kertoikin jo hieman toisenlaisia totuuksia työssä olevien, hyvin pärjäävien ihmisten edunajajista, jotka liian helposti ja usein unohtavat huonompiosaiset. Hän vaati asenteiden päivittämistä ja toiminnan uudistamista.

Olen itse ollut aikanani kova ammattiyhdistysaktiivi, mutta kyllä nyt - kun katson asioita hieman eri kantilta ja ulkoapäin - toiminta tuossa samassa omassa ammattijärjestössäni näyttää ajoittain lievästi sanottuna oudolta. Oli se omalla tavallaan outoa jo silloin, kun siinä aktiivisesti toimin ja se olikin oikeastaan yksi syy, miksi halusin eroon aktiivin toimijan roolista. Ero sattui kohdallani monella tapaa sopivaan "saumaan" työtehtävien muuttuessa ja takaisin en kaipaillut, vaikka liittoon sitten kuuluinkin eläkkeelle pääsyyn saakka.

Mutta nykyinen meno hirvittää. Saa nähdä, milloin mukana olevat ihmiset havaitsevat, että tuo tie ei johda ollenkaan hyvään, ennemminkin päinvastoin. Tiedän jo melko monen aiemman ammattini ja muidenkin ammattikuntien edustajien eronneen omista liitoistaan ja liittyneet ns. villiin Loimaan työttömyyskassaan, joka turvaa mahdollisen työttömäksi jäämisen turvan eikä tuhlaa jäsenmaksuja turhaan organisaation paisuttamiseen ja johtajien koviin palkkoihin. Heidän mielestään oma ammattiliitto on erkaantunut todellisuudesta ja monista kentän ongelmista siinä määrin, että he ovat äänestäneet jaloillaan.

Samaa pysyvää vahinkoa tekevät mielestäni tällä hetkellä vahvasti eräät SAK-laiset organisaatiot. Ne tukevat ainakin minun mielestäni nyt enemmän tuolla ns. ammattiyhdistystyöllään ja toimillaan oppositiota ja tekevät samalla - jälleen minun mielestäni - heidän toimintaansa kuulumatonta, härskiä puoluepolitiikkaa omien liittojensa jäsenten edunvalvonnan ja ammattiyhdistyspolitiikan sijasta ja siinä ohessa nämä liitot ajavat koko maamme jo entisestään huonoa taloudellista tilannetta yhä huonommaksi. Kun samalla monet liitot edustavat vain pientä osaa jonkun tietyn elinkeino- tai teollisuustoiminnan koko alan jäsenistä, ja pahimmillaan ovat ns. avainryhmiä, jotka lakoillaan saavat koko maan sekaisin, niiden saama perusteettoman suuri valta tuntuu jopa pelottavalta ja on erittäin epädemokraattista.

Joskus kun pistää enemmän suuttumukseksi, ajattelen, että jos olisin diktaattori, veisin varmaan suutuspäissäni heti useita tehtaita ja tuotantolaitoksia Viroon tai muualle, kun kerran täällä eivät ymmärrä, että kaikkien on oltava jotenkin mukana näissä talkoissa. Samalla tavalla tuota talkoiden tekemisen puutetta on tosin liian usein myös toisella puolella, työnantajien EK:ssa, jossa istutaan jos jonkinlaisten suunnitelmien äärellä eikä sielläkään olla millään tavalla aidosti halukkaita maan tilanteen parantamiseen, sellaisin tavoin, että se olisi tehokasta, pitkäjänteistä ja mikä tärkeintä, luotettavaa, luottamusta herättävää toimintaa myös työntekijöissä - siis suurimman työmäärän tekijöissä. No - kaikkien onneksi en ole, eikä minusta koskaan tule diktaattoria.

Kaikki kyräilevät toisiaan ja kuten STTK:n pomo sanoi, tavallisin vastaus, mitä ay-ihmisiltä tässä tilanteessa neuvotteluissa tulee on: "Ei käy", onpa sitten kyseessä ammattijärjestö tai työnantajajärjestö.

Sama meno on monella työssä käyvällä ammatti-ihmiselläkin. Usein vain ehkä muista syistä, vaikka toki yhteneväisyyksiäkin löytyy. Kukaan ei ole halukas luopumaan sitten mistään "saavutetusta edusta". Joiltain osin sen toki ymmärränkin, koska perhe on elätettävä ja oma elintaso jollain tavalla säilytettävä, asuntovelat maksettava, mutta kun mukaan sekoitetaan myös haluttomuus oppia uusia asioita, haluttomuus kouluttautua, haluttomuus kehittää itseään ammattilaisena, haluttomuus muuttaa työtapojaan jne. ymmärrykseni alkaa jo suuresti rakoilla.

Opettajillakin se näyttää aina aika ajoin iskevän toimintaan, sillä he työskentelevät ison ihmisjoukon kanssa ja vaikutus näkyy ja tuntuu helposti yhteiskunnassa. Ollessani itse alalla, koin usein joitain outoja tunteita, jotka selvästikin nostivat verenpainettani. Yksi tyypillisimmistä vastauksista, jonka rehtorina sain, kun tarjosin heille koulutusta ja mahdollisuutta tehdä työtä silloin vahvasti markkinoille tulleen tietotekniikan kanssa, oli: "En ikinä tarvitse tietokonetta" tai "En tule tarvitsemaan noita koneita ja taitoja koskaan". Ja ikää saattoi olla vaikkapa 50 tai jopa vähemmän, joten työvuosia oli jäljellä runsaasti. Huonoja työvuosia, sillä jo silloin lapset alkoivat edellyttää opettajiltaan tietoteknistä osaamista, mitä he itse osasivat silloinkin jo melkoisesti. Nyt on jo täysin toisin. Suurin osa, lähes kaikki, oppilaat kouluissa, käyttävät tavalla tai toisella tietotekniikkaa ja sen suomia uusia mahdollisuuksia. Enää se ei ole kotien varallisuudestakaan kiinni, sillä tietokoneita löytyy vaikka kirjastoista ja muista julkisista paikoista, kouluiltakin. Ja asioita voi hoitaa myös älypuhelimilla, jotka kohta ovat kaikilla oppilailla taskussaan.

Nyt on siis aivan toisin. Jo nyt ekaluokkalainenkin tai peräti eskari-ikäinen lapsi osaa usein hurjasti tietoteknisiä asioita ja hänellä on monesti melkoinen valmius työskennellä noiden modernien välineiden - koneiden ja ohjelmien - kanssa. Mutta miten on opettajien? Nuoremmissa löytyy jonkin verran potkua, vanhemmissa valitettavasti joskus vähemmän - osalla ei ollenkaan. Asenteidenkin kanssa on paljon ongelmia. Jos minulla olisi lapsi, joka olisi menossa kouluun, kysyisin ensin, mitä ope osaa tällä saralla, ennen kuin laskisin lapseni hänen opetukseensa. Minulla on lapsenlapsi, joka menee ensi syksynä kouluun. Jo nyt on sydämeni sykkyrässä, mitähän siitä tulee, kun hän on osannut jo pari vuotta mm. ohjelmoida. Onko lopputuloksena häirikköoppilas vai -isovanhempi? Saapas nähdä!

Kun kaikkeen tuohon sitten lisää jonkun tietyn oppiaineen, jossa yleensä ei ole totuttu tietotekniikan käyttöön - vaikkapa uskonnon - soppa saattaa olla valmis. Olen uskonnolliselta vakaumukseltani ortodoksi, jolle jo oman kristillisen vakaumukseni vuoksi on tyypillistä pysyvyys, vakaus ja opin muuttumattomuus lähes kaikessa uskontoon liityvässä. Sisään rakennettuina meistä ortodokseista löytyy valmiiksi monta sellainen asiaa, jota tuossa edellä kritisoin. Kirkossamme ei oppi vaihdu vuosittain ei edes vuosituhansittain, meillä ei keskustella opin muuttamisesta mieleiseksemme huutoäänestyksellä.

Opettajatkin on opetettu samanlaisiksi - paitsi että heidänkin tulisi kehittyä työssään, oppia uutta, omaksua uusia opetustapoja ja menetelmiä. Niin he varmaan tekevätkin mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyllä tuostakin joukosta löytyy paljon noiden edellä mainittujen viisikymmppisten kaltaisia, jotka ovat jämähtäneet nykyisyyteen tai jopa menneisyyteen ja joille uuden askeleen ottaminen esimerkiksi opetusmenetelmissä tai vaikka vain oppimiskäsitteen uudenlaisessa ymmärtämisessä on vaikeaa. Ei siksi, etteivätkö he niitä oppisi, vaan ihan ilmeisen asenteellisista syistä - periaatteesta tai mistä nyt sitten johtuukaan. Joskus se tosin johtuu myös työnantajien, koulujen, kuntien jopa rehtoreiden nihkeästä suhtautumisesta tämän vähemmistöryhmän omaan opetukseen. Koulujen päättäjät kokevat ortodoksien opettamisen usein resurssien tuhlaamisena ja kun kaikesta leikataan, pakkosäästetään, he usein juuri enimmäisenä haluavat kaventaa mahdollisuuksia ja leikata resursseja juuri näiden vähemmistön edustajien kohdalla joskus mahdottomuuksiin asti.

Joskus aiemmin - näin nyt eläkeläisenä mustelen - että asenteellisuus ja muutosvastarinta opettajien kohdalla
melko usein johtui mm. siitä syystä, ettei siitä saanut "lisää liksaa" tai siitä oli liikaa ylimääräistä vaivaa tai jotain muuta vastaavaa. Siihen aikaan tehtävät olivat pysyvämpiä, kun olit saanut opettajan paikan, viran, siinä pysyit eläkkeelle pääsyyn saakka, jos et tehnyt virheitä. Ja kun ei tehnyt paljoa muutakaan, ei tehnyt virheitäkään. Nyt nykyaikana lienee jo toisin. Toivottavasti! Vai pitäisiköhän sanoa: Uhkaavasti!

Jatkossa saattaa tulla suuriakin ongelmia, sillä uskonto on oppiaineena uhattu, varsinkin oman tunnustuksen mukainen uskonto. Sitä ollaan "enmmistön diktatuurilla" - meille suomalaisille ortodokseille viime aikoina varsin tutuksi tulleella metodilla - vaihtamassa johonkin kaikille yhteiseen "uskotomössöön", josta ei takuuvarmasti hyvä seuraa.

Miten uskonnon opettajat ja etenkin oma ortodoksinen kirkkomme on asiaan suhtautunut - sanoisin, että ajoittain hieman valjusti. Enemmän panikoiden kuin vaihtoehtoja etsien. Uskonnonopetuksen ohi kirkon päättäjien prioriteeteissä ovat kiilanneet muut monella tapaa kirkon ja uskonnollisuuden kannalta turhemmat asiat kuten vaikka kirkon hallinnonuudistus ja piispojen asemat ja asemapaikat. Riittävästi ei ole pohdittu tältä osin kirkkomme tulevaisuutta, näitä nuoria, joita nyt pitäisi opettaa ja ohjata kirkon helmaan.


Arkkipiispamme on onneksi ottanut muutaman kerran asiaan kantaa tiukastikin, mutta missä ovat muiden hiippakuntapiispojen kannanotot. Miten hiippakunnissa on satsattu laadukkaaseen ja kehittyvään uskonnonopetukseen ja etenkin sen tukemiseen? Kirkon keskushallinnossa on ihminen, joka kiitettävästi hoitaa sarkaansa, mutta hänkin on vain yksi, joka ei voi revetä koko maan alueelle riittävästi. Muidenkin hiippakuntien olisi tartuttava asiaan ja luotava enemmän mahdollisuuksia muutenkin kuin pelkästään yhteisiä "lounaskokoontumisia" pitäen ja parantaa laadullisesti ja materiaalisesti uskonnon opetusta ja kirkon toimintaa lasten ja nuorten - kirkkomme tulevaisuuden - parissa.

Riittääkö piispoilla tähän asiaan tieto, taito, harrastuneisuus, osaaminen, halu, mahdollisuudet vai meneekö aika ja resurssit muuhun puuhasteluun ja matkusteluun - mene ja tiedä. Aika tosin kohta loppuu ja sitten on myöhäistä tehdä enää mitään ja asioiden korjaaminen tulee silloin olemaan paljon vaikeampaa, kalliimpaa ja mahdollisesti tuloksettomampaa. Joten jos aikuisen oikeasti aiotaan tehdä jotain, nyt on sen paikka.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com



YouTube:
Danielle Licari - Adagio Cardinal 

Ei kommentteja: