Äiti Kristoduli (1945-2020) - ikuinen muisto

Äiti Kristoduli kreikkalaisen luostarinsa hautausmaalla syyskuussa 2000.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jouluaaton aattona, keskiviikkona 23.12.2020 saimme suruviestin: Heinäveden Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin sisaristoon kuulunut nunna, äiti Kristoduli, oli kuollut uuvuttavan sairauden jälkeen. Hän oli ja on yhä yksi tunnetuimmista ortodoksisista kirjailijoista Suomessa ja hänen lukuisat teoksensa ovat olleet suosittuja monien – myös muiden kuin ortodoksien – keskuudessa.

Itse opin tuntemaan äiti Kristodulin melko erikoisella tavalla kaksikymmentä vuotta sitten. Elin silloin Kreikassa, missä kotinani oli useiden kuukausien ajan Moni Pendeli (Μονή Πεντέλη), Ateenan lähistöllä Maratonin ja Thermopylain maisemissa Palio Pendelin kylässä sijaitseva Pendelin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari. Tein sieltä aina silloin tällöin retkiä eri puolille Kreikkaa ja eräällä tällaisella retkellä tapasin yllättäen äiti Kristodulin.

No – yllättäen ja yllättäen – yllättäen hänelle, mutta ei niinkään minulle, sillä tiesin hänen silloin asuvan Kreikassa Meteoran luostarin lähistöllä Trikalassa sijaitsevassa Vitouman (Ιερά Μονή Κοίμησης Θεοτόκου Βυτουμά) luostarissa, jonne ajoin häntä tapaamaan vanhimman veljeni Vesan kanssa yhtään hänelle asiasta ilmoittamatta.

Koputtelimme syyskusisena aamupäivänä vuonna 2000 luostarin porttia ja oven pieni luukku avautui ja sen takana oli kreikkalainen nunna, joka ei osannut yhtään englantia ja minun kreikankielentaitoni oli siinä vaiheessa vielä melko vähäinen. Sain kuitenkin selvitettyä, ketä haemme ja sekin selvisi, ettei hän juuri nyt ole paikalla, mutta - δύο ώρες – kahden tunnin kuluttua hän olisi taas luostarissa.

Palasimme mutkaista ja ainakin silloin melko huonokuntoista tietä takaisin alas Trikalaan ja kävimme syömässä pienessä paikallisessa tavernassa. Palattuamme takaisin luostariin ja koputeltuamme taas portilla, avaamaan tulikin nyt hämmästynyt äiti Kristoduli, joka kuitenkin iloitsi saadessaan vieraita kaukaa kotimaastaan.

Pääsimme sisälle ja joimme kreikkalaiset kahvit ja tutustuimme toisiimme. Meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja tuttuja ja juttu luisti mukavasti – luulen, että äiti Kristodulikin piti siitä, että sai pitkästä aikaa puhua suomea.

Kahvittelun jälkeen äiti Kristoduli vei meidät privaatille tutustumiskierrokselle luostariin ja kävimme monissa hänelle rakkaissa paikoissa – haudoilla, kappelikäytössä olleessa luolassa, kirkossa, jne. Palasimme vielä kahvihuoneeseen ja selvitimme hänelle tarkemmin, mihin ja miksi olemme matkalla.

Minulla oli mukanani suosituskirje silloiselta arkkipiispaltamme, Johannekselta, jossa kerrottiin matkani syy – tein erilaisia tutkimuksia mm. martyyyri-ikoneista Kreikassa ja halusin tutustua Meteoraan ja nähdä sen ikoneja. Luettuaan suosituskirjeen, äiti Kristoduli sanoi, että hänkin voisi antaa pienen kirjeen mukaamme ja voimme näyttää sitäkin pyrkiessämme sisälle Meteoran luostareihin.

Oletettavasti tuo käsin pienelle paperilapulle kirjoitettu kirje on jossain vielä tallella, samoin kuin suosituskirjekin – en tällaisia yleensä tyylilleni uskollisena hävitä. Muistan hyvin, kun sitten pyrkiessämme Metoran luostareihin sisälle – joskus oli pitkiä jonoja, jotka saimme ohittaa, joskus luostarin ovi oli kokonaan suljettu ja piti koputella – kaikki ovet avautuivat ja pääsimme sisälle, vaikkei olisi ollut esimerkiksi yleinen ns. vierailupäivä. Veljeäni hämmästytti erityisesti se, että äiti Kristodulilta saamamme pieni kirjelappu näytti olevan ”vahvempaa tavaraa” kuin tuo toinen, yleisempi suosituskirje.

Monta kertaa veljeni kyselikin sitten luostareissa ja jälkeenpäinkin, miten minä oikein tein tuon melkolailla onnistuneen ja paljon tietoa antavan visiitin. No – yksi suuri syy siihen oli varmasti äiti Kristodulin kirje, joka avasi ovia siksi, että hänet tunnettiin siellä hyvin ja häntä arvostettiin suuresti.

Yhteistyömme jatkui sitten pienen tauon jälkeen silloin tällöin tavattuamme taas hänen vieraillessaan Suomessa, mutta vuoden 2011 jälkeen sitten useammin, kun hän melko erikoisten vaiheiden jälkeen – voisi kai sanoa – joutui palaamaan Suomeen, missä hän asettui asumaan Heinävedelle Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin.

Jo Kreikassa aloitettu laaja kirjallinen työ jatkui Suomessakin. Kreikan ajalle ajoittuu useita suosittuja ortodoksisia teoksia ja merkittävin niistä lienee kuitenkin siellä suomeksi käännetty Filokalia, jonka sittemmin toinen suomalainen ortodoksinen kulttuuripersoona, Irinja Nikkanen toimitti suomeksi viidessä osassa vuosina 1981-2003. Tämä teossarja on varmasti yhä yksi upeimmista ortodoksisista suomennetuista teoksista. Se voidaan nähdä tiivistelmäksi idän kirkon luostaripyhien vuosisataisesta hengellisestä, askeettisesta ja hesykastisesta kokemuksesta.

Myös minun yhteistyöni jatkui äiti Kristodulin kanssa muutamissa asioissa lähinnä poikieni kanssa perustamamme Ortodoksi.netin, suomalaisen ortodoksisen tietosivuston saralla. Hän kirjoitti sivustolle joitain artikkeleita ja yhdessä vaiheessa julkaisin sivustolla myös hänen kirjoittamiaan blogitekstejä ”Äiti Kristodulin blogissa”. Saimme julkaista myös jonkun hänen teksteihinsä perustuvan opetusvideonkin muiden ohessa Ortodoksi.netissä.

Äiti Kristodulin luomisvoima oli valtava ja työn jälki – kirjat – upeita ortodoksisia teoksia, joiden kautta on lukuisa joukko ihmisiä – niin ortodokseja kuin muunkin uskoisia – saanut valtavasti lohtua, tietoa ja varmuutta elämäänsä. Onneksi saimme häneltä niinkin paljon kirjoja, joiden hehku ei sammu, vaikka kirjoittaja meni – kuten eräs hänet paremmin tunteva sanoi Ortodoksi.netin fb-sivuston viestissään osuvasti – jouluksi kotiin, minne hän elämässään ja elämäntavoillaan tähtäsi koko ajan. Tämän tuttunsa mukaan äiti Kristoduli jo varhain nuoruudessaan tiesi, että Jumalan valtakunta on ainoa tärkeä asia maailmassa.

Saata oi Kristus sinun palvelijasi, äiti Kristodulin, sielu lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.

Hannu Pyykkönen

Mutu-viestintää

En ole aikoihin aloittanut päivääni lukemalla p-juttuja. Olen yrittänyt hieman suojella itseäni tällaisella käytännöllä. Tänään jotenkin luiskahti. Luin netistä erään tuollaisen ja ärsyynnytyin taas. Ja ärsyyntyminenhän minulla tarkoittaa usein blogijuttua – niin nytkin. Yritän silti kirjoittaa ihan lyhyesti, jotta pääsen pian aamukahville.

Olikohan se 1970-luvun alkua, kun Suomeen tuli peruskoulu. Silloin vanha kansakoulu- ja oppikoulujärjestelmä yhdistettiin yhdeksi peruskouluksi. Kansakouluhan oli kaikille tarkoitettu yhtenäiskoulu ja oppikouluun piti pyrkiä ja sinne pääsi vain, jos osasi tiettyjä matemaattisia ja äidinkielellisiä taitoja.

Silloin syntyi opettajien keskuudessa ilmiriita siitä, kummat ovat parempia opettajia, kansakoulunopettajat vai ns. aineenopettajat oppikouluissa. Aineenopettajat – siis matematiikan, kielten, historian, biologian jne. opettajat – olivat sitä mieltä, ettei kansakoulunopettajilla ollut riittävää asiantuntemusta, asiaosaamista, siis he eivät osanneet vaikkapa musiikin teoriaa riittävästi opettaakseen sitä lapsille. Kansakoulunopettajat taas olivat sitä mieltä, että aineenopettajat saattoivat toki osata aineensa tiedot, mutteivät pedagogiikkaa, eivät siis osanneet opettaa, niin että kaikki oppisivat.

Nuo taistelut tulivat mieleeni melkein viidenkymmenen vuoden takaa seuratessani julkisuudessa, mediassa, käytävää typerää taistelua ortodoksien sieluista. Siellä ihmiset, joilla saattaa olla kirjoittamisen tai jonkun muun suppean osaamisen taito, muttei todellista asiaosaamista ortodoksisuudesta, haluavat tehdä itsestään jonkinlaisia huippuosaajia tuomalla esiin jotain suurta kiistaa, jota ei kuitenkaan sellaisena ole edes olemassa.

Aivan kuten viisikymmentä vuotta sitten – kun oli olemassa jonkinlainen epätietoisuus ja riitely eri ryhmien osaamisesta ja taidoista – sitä samaa metodia käytetään nytkin härskisti hyväkseen omien etujen ajamiseen. Tuolloin saavutettavat edut käsittivät lähinnä palkkaluokkia, joita saatiin erilaisista tutkinnoista. Nyt noita saavutettavia etuja yritetään selittää ja kenties naamioida eräänlaisiksi hyvityksiksi karuista kokemuksista tai muunlaisiksi henkilökohtaisten kostojen välineiksi. Kummassakaan tapauksessa – ei ennen eikä nyt – yhtään ajateltu sitä, mitä tuollainen riitely aiheuttaa itse organisaatiolle – tuolloin koulujärjestelmälle, nyt ortodoksiselle kirkolle Suomessa. Mutta – näin kai he ajattelevat – pääasia on, että minä saan oikeutta, mainetta, kunniaa, valtaa – mitä sitten kukin hallunneekaan.

Hieman tuon tapaista ajattelua näyttäsi nyt olevan ainakin joillain suurinta ääntä pitävillä. Joillain tahoilla luullaan ehkä harhaisesti, että tällä aiheella, näin uutisoimalla, tätä asiaa ”rummuttamalla” päästään oman ammattiosaamisen huipulle tai mitä sitten mahdetaan luullaankaan, mene ja tiedä. Varsinaisella ”sylttytehtaalla” ei välttämättä aina edes tiedosteta, miksi näin toimitaan. Välillä tuntuu siltä, että jokaisella on hieman omat lehmät ojassa ja niitä yritetään nyt saada väen välisin tielle takaisin. Asetelmassa on jotain samaa kuin siinä Aapelin mainiossa ”Sinunatuissa hulluissa”, jossa yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma auttoi lehmän erään isännän makuuhuoneeseen sänkyyn seisomaan vain siksi, että emännän kotiin palattua ja löydettyä lehmän sängystään, ja huutaessaan siitä isännälle, isäntä voi sanoa: ”Kyllä minä tiedän!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Koronapäiväkirjani jatko-osa 1

Onkohan tämä vanheneminen mukavaa vai ei

Näin joulun alla, suuren perhejuhlan lähestyessä, tulee herkästi muisteltua ja siinä samalla arvioitua kuluvaa, elettyä vuotta. Tästä vuodesta olen usealle ystävälleni sanonut, että lienen vanhentunut yhdessä vuodessa vähintään viiden vuoden edestä. Ja se ainakin tuntuu, kenties näkyykin.

Suurin syy tuollaiseen ”äkilliseen” vanhenemiseen on varmasti tällä koronalla, josta en mitenkään osaa käyttää sen virallista nimeä Convid-19. Jo melko pian alkuvuodesta tämäkin härdeli alkoi, ja hieman rauhallisemman kesän jälkeen näyttäisi jatkuvan taas entistä ”ehompana” – vaikuttavampana.

Vaikka samalla lienemme koko kansa – itse mukaan luettuna – oppineet jotain sairaudesta ja sairastamisesta, silti sama henkinen taakka lepää koko ajan niskassamme melko raskaana. Kevään ”kauhukarenssi” tapaamattomuuksineen on vaihtunut hieman keveämpään, mutta ei ehkä henkisesti kuitenkaan sitten sen helpompaan. Erilaisten ohjeiden ja määräysten noudattamisen intensiteetti vaihtelee suuresti päivän mukaan – välillä vietän pitkiä aikoja sisällä erakkona, välillä onneksi ainakin näen vunukoita ja muita läheisiäni ihan läheltä. Välillä käytän maskia nöyränä, välillä pakolla.

Ennenaikaista vanhenemista lienee auttanut myös jossain määrin oman terveydentilan erilaiset ulkoiset ja sisäiset muutokset. Olin juuri pahimpaan korona-aikaan menossa suureen leikkaukseen, joka alkuun siirtyi ja siirtyi erilaisista syistä – minun omien syiden ja myös koronan aiheuttamien syiden vuoksi. Kun sitten huhtikuussa pääsin ”lankulle”, paraneminen siitä eteni vauhdilla mukavan kesän tullessa ja koronahuolien hieman helpottaessa.

Mutta eivät kaikki huolet suinkaan poistuneet. Tavanomainen kesämatkailuni matkailuautollani jäi melko vähiin ja rajoittui melko pienelle maantieteelliselle alueelle. Onneksi oli kuitenkin tuo matkailuauto, jossa mukana kulki kaikki tarvittava sängystä ja keittiöstä suihkuun ja vessaan, ja siten auttoi elämään eräänlaisessa kuplakaranteenissa, mutta samalla pystyin kuitenkin vaihtamaan ajoittain maisemaakin ja tapaamaan ystäviäni.

Auton laitoin tuttuun tapaan lokakuussa ”talviteloille”, poistin sen liikennekäytöstä ja ajoin talvitalliin. Keli tosin olisi ollut suosiollinen pitempäänkin ajeluun, mutta jotenkin se ei vain innostanut kaiken tämän synkistelyn keskellä.

Sen jälkeen alkoivat sateet ja loskakelit ja siinä ohessa taas erakoituminen neljän seinän sisään. Olin tosin osittain varustautunut siihen käymällä kesällä erilaisilla materiaalien keräysmatkalla mm. Valamossa ja Lintulassa sekä Riisassa, ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa ja muutamissa muissa paikoissa. Kuvasin paljon, skannasin sivutolkulla lähdemateriaalia mahdollisiin tuleviin erilaisiin kirjoitelmiini.

Joitain alkuinnostuksessa syntyikin alkusyksystä, nyt on menossa taas ”kuivempi kausi”. Mutta lohdullista on kuitenkin muistaa, että kerättyä materiaalia, josta voi tehdä jotain, on ”plakkarissa” runsaasti.

Isä Aarnen (päällä) ja isä Veikon (alimmaisena) väitöskirjat.
(Kts. lisää www.orrtodoksi.net)

Muutakin tekemistä olen toki keksinyt, ettei tarvitse katsella pelkästään seiniä. Olen lukenut melko paljon – mm. pari todella mielenkiintoista väitöskirjaa. Olen itselle todella epätavallisella intensiteetillä katsellut telkkarista elokuvia. Sain nuorimmalta pojaltani katseltavakseni suuren telkkarin, josta löytyy myös Netflix. Se jotenkin imaisi minut tässä poikkeuksellisessa tilassa sisälleen ja nyt olen katsellut kohta seitsemän jaksoa mielenkiintoista minisarjaa shakista ja mestaripelaajasta. ”Musta kuningatar - The Queen's Gambit” on todella hienosti toteutettu elokuva, joka kiehtoo varsinkin, jos osaa pelata edes hieman shakkia ja ymmärtää sen ”sielunelämää”.

Noiden ajanvietteiden lisäksi olen silloin, kun on enemmälti (sic!) huvittanut, jatkanut ”omaisuuteni” tuhoamista eli käynyt kaappeja ja komeroita ja niissä sijanneita xerox-laatikoita läpi kantaen osan roskiin, osan kiertoon ja valitettavasti osan jättänyt vielä itselleni. Muutakin ajanvietettä on varastossa, ainakin yksi vanha oppikirja olisi ihan luvan perusteella skannattava loppuun ja laitettava nettiin. Siitä on ehkä jo kaksi kolmasosaa tehty ja viimeinen kolmannes odottaa, tosin tökkii välillä tuo työskentelyinto siinäkin.

Normaalin elämän olen yrittänyt näissä poikkeuksellisissa oloissa saada mahdollisimman paljon rutiinien piiriin, niin silloin ei vanha mies niin helposti unohda asioita – lääkkeiden ottoa, syömistä kaikkien minulle niin tavallisten flow-ilmiöiden keskellä ja montaa muuta. Hieman olen myös lisännyt toimintaani erilaisilla somen nettisivuilla, mutta rehellisyyden nimissä – sekin alkaa taas tökkiä ja pitänee laittaa sekin joksikin aikaa – tai jospa kerrankin saisin aikaiseksi: pidemmäksi aikaa – tauolle.

Tämä blogikirjoittelu sujuu ajoittain, ajoittain ei. Kimmokke kirjoittamiselle saattaa tulla joskus jostain ärsykkeestä, joita tällaisella vanhalla miehellä riittää usein ja tarpeeksi. Onneksi kaikki eivät saa aikaiseksi blogijuttua. Selvästi senkin viehätys alkaa hieman himmetä ja on syytä kenties taas etsiä uusia kuvioita tai ainakin uusia aiheita, jos ei muuta keksi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ceterum censeo

Viime aikoina ovat mediassa lisääntyneet väitteet siitä, että Suomen ortodoksinen kirkko olisi kriisissä. Itsekin lienen monissa omissa blogikirjoituksissani puhunut aiheesta, mutta omasta mielestäni silloin, kun puhuin näin tai kun edelleenkin puhun kirkon kriisistä, se pitää nähdä lähinnä kirkon hallinnon kriisinä ei niinkään ”kirkon kriisinä”, jollaiseksi itse ainakin ymmärtäisin enemmänkin sananmukaisesti uskonkriisin.

No, onko kirkko sitten kriisissä? Minusta ei ole, vaan kyse on pelkästään muutaman ihmisen riidoista ja lukuisten ihmisten aivan muista asioista ja erilaisista lähtökohdista johtuvista manipuloinneista. Kirkko on opillisessa mielessä – mikä minulle maallikkona on hieman vieras alue kritisoida – kenties jonkinmoisessa kriisissä tällä hetkellä lähinnä vain koronasta johtuvien asioiden vuoksi, koronan vuoksi tehtyjen hallinnollisten ja toiminnallisten ratkaisujen vuoksi, ei uskonkriisissä.

Tässä yhteysessä on hyvä muistaa maineikas filosofi Platon ja hänen sanansa. Platon teki selvän eron varman tiedon ja pelkän epävarman mielipiteen välille. Mielipiteet ovat hänen mielestään johdetut muuttuvasta ilmiömaailmasta – millaista termiä hän mieluusti käytti – kun taas tieto on kytköksissä ajattomiin, ikuisiin muotoihin tai ideoihin, jotka hänen mielestään ovat ikään kuin aistimaailman asioiden arkkityyppejä, kreikaksi ἀρχέτυπον, siis "alkuperäisiä malleja".

Mistä sitten noiden joidenkin kriisistä puhuvien ja kirjoittavien ihmisten aivan hillitön – hyvä ettei patologinen – halu jakaa käsitystä kirkon kriisistä on peräisin. Siihenkin minulla on vain oma mielipide – oma näkemys asioista –  mikä on varmasti vain yksi monien epävarmojen mielipiteiden joukossa. Joillakin minun mielestäni on kenties kyse puhtaasti kostosta, pahanmielen ja -olon purkamisesta, kaunaisuudesta ja omien asioiden, omien ihmisten, oman suvun ja etenkin omien virheiden peittelystä ja pakkomielteisestä ”mustan muuttamisesta valkoiseksi”. Osa heistä kenties noudattaa vanhan roomalaisen senaattori Caton periaatetta, että kun asiaa jankuttaa riittävän kauan, se konkretisoituu haluttavaksi toiminnaksi. Catohan päätti historiatietojen mukaan jossain vaiheessa puheensa aina sanoihin: ”Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.” (Ceterum censeo Carthaginem esse delendam.) Ja eikös sitten niin tainnut tapahtuakin.

Tosin siinäkin asiassa faktojen myöhempi tarkistaminen on johtanut toisenlaisiin ajatuksiin, mutta silloin ja kenties vielä nykyäänkin Caton menetelmä toimii ja faktojen tarkistaminen jää liian usein myöhempään. Ja jos nyt joku – tässä akuutissa vaiheessa – saattaa epäillä näitä ”vaihtoehtoisia totuuksia”, hyökkäys kohdistuu myös näihin epäilijöihinkin ja heidät sijoitetaan milloin minkäkin ryhmittymän jäseniksi ja QAnon-salaliittoteoreetikoiksi, joiden perusteella heidän esittämänsä asiat – totta tai ei – nonsoleerataan kokonaan. Suuret ”hallisijamme” ovat tuonkin asian todeksi näyttäneet television uutisissa.

Aika on kovinkin otollinen tällaiselle toiminnalle, kun todellakin esimerkkejä vaihtoehtoisten totuuksien kertojista löytyy siis myös suurien valtioiden johdostakin ja kuulemme niitä lähes joka päivä uutisista. Mutta tässäkin voisimme oppia jotain historiasta, tällä kertaa vaikkapa jälleen kreikkalaisesta mytologiasta, joka tuntee jumalattaren nimeltä Aletheia (Αλήθεια), totuuden ja vilpittömyyden jumalatar. Jo tuossa kreikkalaisessa mytologian kertomuksessa on viitteitä tähänkin nyt esillä olevaan asiaan, sillä mytologian tarujen kertoja Aisopos (Αἴσωπος) kertoo tämän Aletheian tarinassa Prometheuksen (Προμηθεύς, suomeksi järki, kauaskatseinen) veistäneen jumalatarta esittävän patsaan, mutta joutui poistumaan työn ollessa kesken pajastaan, jolloin juonitteleva Dolos (Δόλος, suomeksi petos, harhautus) teki siellä melkein samannäköisen patsaan, Pseudologoksen (Ψευδολογος). Prometeuksen palatessa takaisin hän hämmästyi kahta patsasta ja puhallettuaan niihin molempiin hengen, Aletheia, totuus, käveli vakain askelin, kun taas hänen kaksosensa Pseudologos, valhe, seisoi paikallaan, koska saven loppuessa kesken Dolokselta, sillä ei ollut jalkoja.

Tuosta mytologian tarinasta voimme siis oppia mekin jotakin. Koska Pseudologos seisoi paikallaan, maailmaan syntyi jälleen uusi sanonta, joka mm. juutalaisten pyhässä kirjassa, Talmudissa, sanotaan sanoin ”Sheker ein lo raglaim” eli ”valheella ei ole jalkoja” ja meillä sen muuntunut muotoon ”valheella on lyhyet jäljet”.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Voihan Mooses!

Tämä "uusnormaali" korona-aika vaatii ajoittain meiltä ihmisiltä paljon luovuutta. Kun nyt ei pääse matkustelemaan eikä voi tehdä useita sellaisia toimia, joita voi tehdä ennen koronaa, on ollut pakko etsiä uusia keinoja käyttää aikaansa – tai sanoisinko näin eläkeläisenä, viettää aikaansa.

Itse olen kehitellyt erilaisia tapoja, jotten kyllästyisi vain yhteen tai pariin tapaan neljän seinän sisällä seiniä tuijotellessani ja vaihtelen tapoja mielihalujeni ja olotilani mukaan: luen, kirjoitan, katson telkkaria tai elokuvia, tutkin valokuva-albumeja ja kovalevyjen kuvakokoelmiani, ulkoilen mahdollisuuksieni ja fyysisten rajoituksieni mukaan, siivoan (jos todella huvittaa sitä tehdä) ja samalla laitan vanhaa tavaraa kiertoon.

Kaikki tämä on sujunut kohtuullisen mukavasti, mutta tuo siivoaminen ja tavaroiden vähentäminen aina välillä hieman tökkii. Samalla kun olen tehnyt muutoksia joissain rutiiniasioissa, olen yrittänyt myös joiltain osin parantaa elintapojani terveellisempään ja hyödyllisempään suuntaan. Siinäkin olen jonkin verran edennyt ihan selvästi, koska oloni tuntuu ihan selväst kohentuneen.

Tämä blogikirjoittelu on jo vuosien ajan ollut yksi huvini. Kirjoitin jo varsin varhaisessa vaiheessa jossain tekstissäni, etten suinkaan tee näitä juttuja oikein kenellekään ulkopuoliselle, enemmänkin itselleni muistini tueksi ja ajatuksien selvittämiseksi – ja tietysti nyt ajankuluksi. Näin se on mielestäni yhä. En suinkaan pane pahakseni, jos joku niitä lukee, saati sitten siitä, että niihin reagoidaan – myönteisesti tai kielteisesti – kukin tyylinsä ja arvomaailmansa mukaan.

Yhdessä vaiheessa kirjoitin paljon, hyvä etten melkein pakkomielteisesti oman kirkkoni historiasta ja etenkin joidenkin luostariasukkaitten elämänkohtaloista. Yhä ne ovat minusta mielenkiintoisia, mutta pidin kirjoittelussa pienen tauon, kun hahmot – osin jopa minulle ihan tuntemattomatkin – alkoivat kummasti hiipiä uniinikin. Joku sanoikin osuvasti, että havaittuaan, että kirjoittelen heistä, he tulivat uniin pyytämään, että kirjoittaisin juuri jostain tietystä henkilöstä. No – näin sitten tein.

Kieltämättä tarinat, jotka erilaisista lähteistä löysin ovat olleet monet todella kiehtova ja mielikuvitusta voimistamia enkä ole niistä suinkaan kokonaan päässyt tai en ehkä haluakaan päästä. Siinäkin – etteivät ne unohdu – on ollut hieman apuna tuo sosiaalisen median, etenkin Facebookin, tapa tuoda esille vuosien saatossa tekemiäni asioita ja kirjoituksia ns. muistoina.

Tässä blogisti kuvan oikeassa laidassa
(huomaa muuten noin 50 vuotta edellä aikaansa oleva tyyli, klubitakki ja valkoiset tennarit)
yhdessä isä Savvan, oman isän (Viktor) ja pikkuveljen (Markku) kanssa Valamossa.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kotialbumista)

Juuri äsken esille pomppasi pari kuvaa ja lyhyt teksti siitä, kun kävin tapaamassa pappismunkki Savvaa Valamossa – toinen kuva oli vuosien tai oikeammin kymmenien vuosien takaa, kun tapasin silloin vielä elossa olevan Savvan isäni ja veljeni Markun kanssa ja toinen tuoreempi kuva oli hautausmaalta.

Muiston yhteydessä oli linkki kirjoittamaani blogijuttuun, jossa pohdin näitä luostarivanhuksia ja yleensäkin erilaisia vaikuttavia persoonia, joita mitä ilmeisimmin ennen oli enemmän (luostareissakin) kuin nykyään. Mukana tekstissäni oli myös lyhyt kertomus eräästä toisenlaisesta munkista, munkki Mooseksesta tai slaavilaisittain Moiseista, siviilinimeltään Mihail Anikinista, jonka hauta löytyy muuten myös Valamon hautausmaalta.

Kun tässä nyt on joutavaa aikaa vaikka kirjoitella uusi blogijuttu, kerronpa siksi hieman enemmän tuosta munkki Mooseksesta, josta tuon vanhan blogijuttuni tiimoilta sain tietooni runsaasti minulle uutta tietoa – kiitos siitä Markku Virolaiselle. Hän oli ilmeisesti tutkinut asiaa enemmän ja tiesi paljon Mooseksen elämänvaiheista ja kirjoitti siitä minullekin.

Referoin tässä Markku Virolaisen tekstiä Mooseksen varsin värikkäästä, mutta samalla melko väkivaltaisesta elämästä, joka sijoittui siis Valamon sodanjälkeiseen ja osin ennen sotaakin sijoittuvaan historiaan igumeni Haritonin ajalle.

Munkki Mooses tai oikeammin slaavilaisittain siis Moisei tuli luostariin melko nuorena, 24-vuoden iässä ja se tapahtui 1916 muualla kuin Valamossa – Konevitsassa Laatokan saarella olevassa toisessa munkkiluostarissa. Parin kolmen vuoden kuluttua saapumisesta luostariin hänet vihittiin ensin munkiksi ja taas parin vuoden päästä munkkidiakoniksi 1922.

Moisei ei luostarissa oikein päässyt irti pahoista maallisista tavoistaan ja muutaman vuoden kuluttua näistä vihkimyksistä 1928 hän jäi kiinni varkaudesta ja sen seurauksena tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen. Sieltä vapauduttuaan hän pyrki takaisin tuolloin Laatokan saarella sijainneeseen vanhan Valamon luostariin ja pääsi sinne hyväsydämisen igumeni Haritonin ansiosta ensin ns. harrastajaksi ja sitten veljestön jäseneksi ja munkiksi piispainkokouksen päätöksellä 1934. Eli aloitti jälleen alusta luostarikilvoituksen ja koko luostarihierarkiassa etenenemisen. Hän oli oikeuden päätöksien yhteydessä menettänyt sekä munkkeuden että pappeuden (diakoniuden).

Mutta vanhat tavat veivät munkki Moisein mukanaan eikä hän päässyt irti vanhoista huonoista tavoistaan. Moisein ”luostariura” katkesi jälleen vuonna 1938, kun hän sai vuoden vankeustuomioon ”tavaksi otetusta väkijuoman valmistuksesta ja myynnistä”. Moisei oli pitkän aikaa myynyt valmistamaansa kiljua luostarin alueella työskennelleille metsätyömiehille ja jäi sitten kiinni tästä, kun näitten työmiesten keskinäisessä tappelussa tapahtui puukotus.

Jälleen Moisei istui vankilassa rangaistuksensa ja – kuinka ollakaan – pyrki yhä uudelleen luostariin takaisin, luostariin, joka nyt sijaitsi Heinävedellä Papinniemessä. Igumeni Hariton ei kuitenkaan vahingoista viisastuneena luvannut ottaa häntä takaisin, mutta Moisei tuli kuitenkin. Sotavuosien alussa lokakuussa 1940 hän saapui luostariin ja asettui muitta mutkitta taloksi. Luostarin henkilöluetteloon hänet merkittiin siinä vaiheessa jälleen harrastajana.

Moisei asui tuolloin luostarissa, lukuisten Valamon veljestön jäsenten paetessa sotaa manner-Suomen puolelle, suuressa ahtaudessa yhdessä 70-vuotiaan munkki Jadorin kanssa pienessä, ahtaassa huoneessa, missä miesten välit pian kiristyivät äärimmilleen. Kerran taas tuli aamu jolloin Jador tapansa mukaan lähti kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta huonekumppani – Moisei – jälleen oman tapansa mukaan jäi makaamaan huoneeseen. Moisein on kerrottu muistelleen tapahtumaa myöhemmin ja hän sanoi Jadorin heittäneen jälleen lähtiessään ikkunan auki, vaikka ulkona oli kova pakkanen. Moisei oli lähtenyt perään, siepannut kiven maasta ja napannut sillä Jadoria, joka kaatui. Otti toisen kiven ja nappasi sillä uudestaan. Ja siihen jäi. Moisei sai nyt kolmannen vankilatuomionsa, 12 vuotta, mutta vapautui yllättäen jo neljän vuoden istumisen jälkeen 1947.

Munkki Jadorin hautaristi Valamon hautausmaalta.
Hänet on haudattu kuitenkin Heinäveden hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nyt oli kuitenkin igumeni Haritonin mitta täynnä ja Moisei ei enää anomuksistaan huolimatta päässyt luostariin, vaan eleli lähiseudun taloissa erilaisia aputöitä tehden. Viimein joskus 1960-luvulla Moisei tai pitäisi kai sanoa nyt Mooses asettui monenlaisten elämänvaiheiden jälkeen asumaan todella pieneen kuuden neliön lautakoppiin läheisen suuremman, Varkaus – Joensuu tien, varteen. Hän elätti itseään hakemalla Joensuusta viinaa, jota sitten myi tarvitseville ja niille, jotka eivät itse voineet tai kehdanneet tai toimiensa vuoksi ehtineet lähteä hakemaan sitä kaupungista.

Tällainen elämä oli varmaan melkoisessa määrin stressaavaa ja kuluttavaa, joka ei ennustanut hyvää. Niinpä kerran sitten tällaiselta viinanhakumatkalta palatessaan Moses jäi pienen kopperoasumuksensa kohdalla pois linja-autosta, lähti ylittämään tietä sen suuremmin ympärilleen katselematta auton takaa ja jäi kohtalonomaisesti sieltä tulevan poliisiauton alle ja kuoli.

Entisen munkki Mooseksen hauta Valamon hautausmaalla
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hänet on haudattu Heinävedelle Valamon luostarin hautausmaalle. Hänen hautansa ei kuitenkaan sijaitse samoissa riveissä, missä ovat pääasiassa muu luostarin veljestö ja työntekijät. Hänet on – sanoisinko hieman luostarihuumoria noudattaen – sijoitettu melko lähelle hautausmaan porttia ja – yllätys, yllätys – vieressä makaa haudoissaan suuri joukko naisia – Lintulan luostarin nunnia, joilla ei siihen aikaan vielä ollut lähistöllä sijaitsevan Lintulan luostarin omaa hautausmaata ja siksi heitä haudattiin Valamoon. Levätköön moninkertaisesti entinen munkki nyt rauhassa viimeistä tuomiotaan odottaen ja yllättyköön sitten joskus ylösnousemuksen päivänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Typeryyden korkea veisu

Olin jo alkanut hieman totutella ajatukseen, ettei minun todellakaan tarvitsisi jokaisesta asiasta olla täällä blogissa töräyttelemässä omia mielipiteitäni. Ei varsinkaan, jos ne liittyvät jotenkin politiikkaan. Mutta sitten istahdin taas telkkarin ääreen ja kuulin kun Trump riehuu Amerikassa siitäkin huolimatta että maan vaaliviranomaiset ovat ilmoittaneet, ettei vilppiä ole vaaleissa tapahtunut ja samaan aikaan Arizonan äänet menivät Bidenille. Mutta trumpismi se vain kukoistaa niin siellä kuin valitettavasti monessa muussakin maassa kussakin omalla tavallaan.

Alan hiljalleen ajatella joitain asioita ilmeisesti hieman toiselta kantilta. Aiemmin ajattelin, että tämän kaltainen käytös oli osoitusta heikosta koulutustasosta joissain maissa. Kun jossain Aasiassa tai Afrikassa tapahtui jotain tämän suuntaista, selitys oli usein se, että kyseessä olivat köyhät, vähän koulutetut, puutteellisissa olosuhteissa elävät. Puhuttiin usein ”banaanivaltioista”.

Kun nykyään katsoo tuolla samalla aiemmin muka aasialaisella tai afrikkalaisella tavalla toimivia ja ajattelevia, heistä on kaukana köyhyys, kouluttamattomuus tai puutteessa eläminen. Heillä on järkeä lukuunottamatta lähes kaikkea yllin kyllin, joillakin vielä enemmän. Niistäkin on näemmä tullut noita ”banaanivaltioita”, vai mitä lie.

Hämmästys oli samalla tietysti suuri, kun olin kuitenkin ajatellut amerikkalaisten noin yleensä olevan varsin fiksuja ihmisiä. Nyt olen väkisin joutunut tarkastelemaan asiaa eri tavalla ja miettimään ajatukseni oikeellisuutta. Kun samaan aikaan meillä Suomessakin mm. joiltakin poliitikoilta – eikä nyt kyseessä ole suinkaan ”se yksi puolue” – löytyy samanlaisia trumpistisia ajatuksia, herää kysymys, miten laajaa tämä oikein onkaan ja mistä siinä oikeastaan onkaan kyse.

En ole asiantuntija vastaamaan tuohon kysymykseen ja joudun siksi vain arvailemaan ja kertomaan omia mielipiteitäni asiasta. Voin toki olla oikeassa tai väärässä, mutta yritän itse olla silti sortumatta samaan trumpistiseen ajattelutapaan. Eivät kaikki amerikkalaiset voi olla kahjuja, samoin kuin eivät kaikki venäläisetkään tai turkkilaiset, meistä suomalaisista nyt puhumattakaan. Pakko siellä on olla joukossa oikeinkin ajattelevia ja fiksuja – ja niin toki onkin.

En tiedä tulevatko tällaiset asiat vielä joskus olemaan tarkemman suurennuslasin alla ja pohdinnassa, miksi oikeastaan kaikki tällainen laajalle levinnyt hulluus on päässyt tapahtumaan, vai tuleeko siitä pikkuhiljaa uutta normaalia – kuten nykyisin niin monesta asiasta sanotaan.

Jos asiaa tarkastelen oman vajavaisen historian tuntemukseni valossa, sieltäkin on mielestäni löydettävissä ajanjaksoja, jolloin erilainen hulluus tarttui lähes koko kansakuntaan. Ne "toisinajattelijat", joihin se ei tarttunut, likviditoitiin erilaisilla leireillä tai muilla hirmuvallan mekanismeilla.

Olen pienen ikäni ihmetellyt monenlaisia ihailuun, jota joskus myös kunnioittamiseksi kutsutaan, liittyviä ilmiöitä, kuten mm. erilaisten idolien tai maallisten ja jopa kirkollisten auktoriteettien kunnioittamista. Se lienee jollakin tapaa kenties kirjoitettu geeneihimme. En mitenkään ole voinut ymmärtää, miten uudelleen syntyneeksi ”jeesukseksi” heittäytynyt virkaheitto poliisi saattoi aivan äskettäin saada sellaisen määrä seuraajia Siperiassa. Mutta en minä ole ymmärtänyt Hitlerin tai Stalinin tai monen muunkaan isompien tai pienempien diktaattorien tai vaikka hierarkkien seuraajien tai omahyväisten mieliskelijöitten ajatusmaailmaa.

En nytkään ymmärrä, miten on mahdollista, että ilmiselvällä valehtelulla voi saada kymmenien prosenttien määrän koko kansasta uskomaan tökeröjä valheita ja narsistisen lapsellisia kostotoimia, joita huono häviäjä nyt toteuttaa.

Ei ”minun maailmassani” tuollainen ole mahdollista. Mutta näin varmaan ajateltiin jo kauan sitten vaikkapa Saksassa ja pakon edessä Venäjälläkin, Ugandassa, Pohjois-Koreassa, Turkissa ja monessa muussa diktatuurissa. Kaikki – tai ainakin useimmat – näkivät sen, mikä on totta ja mikä valhetta, mutta silti uskoivat valheeseen tai ainakin sanoivat niin. Miksi? Pelko, ahneus, vallanhalu ja monenlaiset muut samanlaiset syyt olivat varmaan jotenkin taustalla silloinkin, kuten kai mahdollisesti nytkin.

Kauheinta oli kuitenkin jo silloin, että yhden hulluuden kukistaminen vaati silloin toisen hulluuden syntymisen ja taas sen pärjäämisen "uudessa ihannemaailmassa". Ja sitten kun tämä uusi hulluus pääsi voitolle, se alkoi toteuttaa samoja metodeja kuin kukistettu entinen hulluus ja kukaan ei jälleen osannut tai uskaltanut puuttua asiaan kymmeniin vuosiin, kunnes se taas kukistui jollakin tavoin asioiden kaatuessa omaan mahdottomuuteensa. Mutta yhä vain uudestaan taas uusi hulluus tunki esille entisen raunioista pinnalle ja hallitsemaan massoja. Olemmeko me tuomittuja tällaiseen ikuiseen hulluuden kierrätykseen?

Hannu Pyykkönen
surullinen nettihoukka

Mitäs me hyväntahtoiset hölmöt

Kun nyt olen viime aikojen blogipostauksissani ryhtynyt tarkastelemaan myös omaa toimintaani mm. somessa – sosiaalisessa mediassa – olen yrittänyt samalla analysoida ja peilata mahdollisimman tarkasti omaa käyttäytymistäni suhteessa muihin ja muiden käyttäytymistä minua kohtaan juuri somessa.

Minulla on pitkään ollut kaksi periaatetta somen ja etenkin juuri Facebookin suhteen:
* en ole normaalisti hyväksynyt ihmistä kaveriksi, jos en ole häntä tavannut elävässä elämässä ja
* kun olen kaveriksi hyväksynyt, on normaalisti saanut siellä olla, jos nyt ei ihan hirveästi ole minua kohtaan siellä tai muualla ryhtynyt aggressiivisuuttaan osoittamaan.

Nuo periaatteet ovat johtaneet mielenkiintoiseen kavalkadiin some-kavereissani. Siellä on hyvistä tosi ystävistä alkaen aina varmaan jonkin asteisiin – voisiko sanoa – ”anti-ystäviin”, jotka ovat siellä kai kaiken varalta katsomassa, etten nyt vain tekisi jotain peruuttamatonta töppäystä tai jotain muuta, josta voisi saada ennakkovaroituksen viesteistäni. Joskus olen kuullut tällaisista "kyttääjistä" käytettävän myös nimitystä "stalkkari".

En ole pitänyt lukua poistamistani ”kavereista”, niitäkin on kai muutama, mutten todellakaan tiedä, kuinka monta. Arvelisin, ettei kovin monta. Syyt poistoihin ovat myös hämärtyneet jonnekin muistin sopukkoihin, sen verran harvinaisia tapahtumat ovat olleet. Todennäköisesti meillä on vain mennyt ”sukset jotenkin ristiin” ja joku ei ole ymmärtänyt tulleensa minun some-tontille minulle paasaamaan omia oppejaan tai arvojaan.

Enemmän lieneen niitä, jotka ovat joko poistaneet minut listoiltaan tai jo ennen sinne liittymistä estäneet moisen tapahtuman – liittymisen heidän sivuilleen. Silloin tällöin huomaa jonkun toisen Fb-kaverini viestiketjusta, etteivät ihan kaikki hänen profiilissaan olevat viestit välity minulle ja asia jää hieman roikkumaan ilmaan tämän vuoksi. Juuri tässä äskettäin huomasin taas yhden tällaisen minut-poistaneen. Syy hänen tekemäänsä poistooni ei ihan valjennut, mutta oletan se liittyvän näihin blogijuttuihini.

Jonkin verran olen ryhmitellyt some-kavereita heidän seuraamisensa osalta. On niitä, joita seuraan – osaa aktiivisestikin – ja niitä, joita ei oikein "huvita" suuremmin seurata, vaikka listalla ovatkin. Huvittaminen saattaa tuolloin olla kiinni tuosta edellä mainitusta asenteesta – heidän kokemisestaan ”anti-ystäviksi” ja jonkinlaisiksi stalkkareiksi.

Mutta mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella aina silloin tällöin omaa käyttäytymistään – ja siinä ohessa muidenkin – tässä mielessä. Ketä seuraan, ketä haluan seurata, ketä ei oikein huvita, kuka heittää minut yli laidan, kuka pitää "tarkkailussa".

Viime aikoina tosin tuokin perusta, seurata noitakin asioita, on rapistumassa, kun olen vähentänyt huomattavasti Facebookissa oloani ihan tarkoituksella. Oletettavasti vähentyneet ja osin varmaan tylsiksi muuttuneet viestini vähentävät seuraajiakin ja etenkin stalkkaajia. Montaakaan ei huvita katsoa, mitä minä tänään syön take away-ruokana. Mieluummin he näkisivät minun ottavan kantaa vaikkapa omien piispojemme kiistelyyn, jotta voisivat purra minuakin jalkaan.

No – noihin kiistelyihin osallistuvia ulkopuolisia riittää ilman minuakin. Ainakin omissa kavereissa on riittävästi heitäkin tyydyttämään niin oman kuin muidenkin uteliaisuuden ja juoruilun tarpeen. Tosin nyt ainakin joissain asioissa ”jonkin asteisen pakotetun rauhan” tultua, niidenkin viestien tyyli ja oikeastaan määräkin on vähentynyt tai ainakin jollain tavoin muuttunut, kun ei ole oikein mistä narista.

Itse tarkastelen omaa viestintääni – tai pitäisi kai oikeammin sanoa aiemmin tarkastelin, en enää nyt niin suuresti – ns. tykkäämisien kautta. Kuinka paljon mikäkin viesti sai tykkäyksiä. Niistähän monen Facebookissa elävän – etenkin some-narsistien – elämä on pitkälti kiinni. Jos ei tule tykkäyksiä, se on joillekin kauhistus. Minua se ei oikeastaan ole koskaan suuremmin hätkäyttänyt. Nykyään entistä vähemmän.

Silti seuraan toisinaan mielenkiinnolla muiden ns. kavereiden viestien tykkäyksiä, sillä niiden muutokset kertovat jotain ko. ihmisestä ja hänen toiminnastaan. Sekä määrä että laatu kertovat hieman asioiden kulusta. Jos tykkääjinä on vain tietty pienehkö, samankaltaisista narisijoista koostuva joukkio, olisin itse ainakin huolestunut omalla kohdallani. Jos samankaltaiset ”päähänpotkitut valittajat” alkaisivat seurata minua, pohtisin tarkkaan, miksi, mitähän nyt on tapahtunut ja olisiko kenties jotain helppoa ja samalla riittävän tyylikästä ja hienovaraista keinoa päästä niistä eroon. Samoin tykkääjien määrän muuttuminen pienemmäksi tai suuremmaksi kuin ennen on selvä merkki jostakin muutoksesta, johon ainakin minä, jos vielä toimisin aktiivisesti somessa, reagoisin.

Hyvä tapa yrittää korjata asia lienee toisinaan tyylin tai asian muutos. Ensin joissain kuvaamissani tapauksissa keskusteltiin KOVALLA äänellä ja suurella intohimolla jostakin, joka sitten sai jonkinlaisen päätöksen. Hyvän tai huonon, itseä miellyttävän tai kiukuttavan. Keskustelu tällöin usein rauhoittui jonkin verran ja keskustelemisesta tuosta samasta asiasta tuli nyt enemmän keskustelijaa (siis jauhettuun asiaan vielä palaavaa) itseään morkkaavaa kuin itse aihetta morkkaavaa. Silloin olisi varmaan syytä vaihtaa kohdetta ja näin usein näytti tapahtuvankin. Sitten ei auta muuta kuin toivoa, että aiheen vaihto aloittaa taas uuden ”voittokulun”, jossa voi jälleen paistatella oman aikansa samoin ajattelevien opetuslapsiensa kanssa.

Tuo netin ja oikeastaan koko nykymaailman ”opetuslapsiefekti” on usein kauhistuttanut minua. Ihmiset suuremmin itse ajattelematta asioiden syntyä ja syitä, menevät estotta mukaan sellaiseen toimintaan, joka ehkä yhdellä saralla tuo voittoja, mutta jollain toisella – usein vielä meille kaikille tärkeämmällä alalla – pelkkiä ruumiita ja hävitystä ja kokonaisuutta ajatellen yleisesti suurta vahinkoa useiden syyttömien ihmisten elämälle tai jopa organisaatioiden toiminnalle. Mukaan mennään usein siksi, että jotkut kokevat itse eläneensä samankaltaisia katkeria kohtaloita ja yhdessä kostaminen on mukavampaa ja oma kostokin saa siinä ohessa lisää lukijoita. Se, mitä tekee tällaisesta sitten entistä kauheampaa, on se, että tällaisten narsististen hyväksikäyttäjien mukaan menee ns. hyvätahtoisia hölmöjä, naiiveja maailmanparantajia, jotka eivät tajua, eivätkä ymmärrä, mitä tekevät. Tajuamisen puutteeseen tai sen suuntautumiseen tällaisen toimintaa on varmaan monia syitä, joista olen jo aiemmin usein kirjoittanut: yksinäisyys, todellisten ystävien puute, katkeruus, kosto, oma henkinen (mentaalinen) tila, mutta usein myös suuri faktojen tietämättömyys kyseessä olevien asioiden todellisesta luonteesta. Typeryydessään he saattavat turvautua pelkkiin juoruihin ja huhuihin tai pahimmillaan juuri jonkun "profeetan" sanoihin oikean tiedon hankkimisen sijaan.

Tällaisen ilmiön lisääntyminen somessa on tehnyt minut osin surulliseksi ja siksi saanut ainakin minut ajattelemaan, mikä on minun roolini tässä kaikessa. Ja ajattelun tuloksena päätin jo jokunen aika sitten ottaa etäisyyttä someen. En suinkaan lopettaa kaikkea, koska on siellä hyvääkin, mutta karsia reippaasti pahimpia oksia. Ja keskittyä oleellisimpaan – elämään omaa elämääni.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com