Jippii! Vapaus alkaa enemmänkin kuin häämöttää. Perjantai-iltana aloitin reilun viikon talvilomailun. Lomaan oli pieni shokkialku, kun P&S&J kävivät saunomassa ja pikku-J ennätti laittaa kaikki paikat uuteen malliin. No ei hätiä - jätin ne siihen odottamaan seuraavaa vierailua.
Loma tekee hyvää. En ole perjantai-illan jälkeen vielä (nyt siis sunnuntai-iltapäivä) vaihtanut pyjamaa pois, vaan viihdyn siinä yhä oikein hyvin. S tosin yritti pakottaa ulos, lupasin viedä roskapussin aamutakissa. Herättyäni aamulla, katsoin kolmannen erän Suomi-Slovakia -ottelusta ja painuin takaisin vällyn alle. Vau! Nukuin puoli yhteen.
Nyt taas (klo hieman yli 15) mietin, josko ottaisin päikkärit. Ilmeisesti olen aika väsynyt ja unen tarve on ollut melkoinen. Mutta nyt sitä on mahdollista korjata. Tänään en aio tehdä mitään suurempaa, ainoastaan nukkua ja laiskotella. Maanantaista en vielä tiedä. Aamulla ainakin on labrareissu tiedossa kymmenen jälkeen, joten ulos on lähdettävä.
Lomaviikon jälkeen on kolme viikkoa töitä ja sitten on taas lomaa kaksi viikkoa. Pääsiäinen sattuu siihen keskelle ja pitää vielä miettiä, mitä tuolloin tekisin. Laiskottelu ehkä jo riittääkin.
Tuon pääsiäisloman jälkeen onkin sitten lähes viimeinen jakso töitä, jos ei lasketa niitä muutamaa päivää, jotka siivoan pöytää läksiäisten jälkeen. Joten aika vähissä ovat työt. Vapaa vai liekö se vain tunne vapaan tulosta alkaa jo tuntua koko ruumissa ja sielussa. Tunnelma on ainakin vielä riemuisa.
Taidanpa kuiten ottaa nyt ne päikkärit!
28.2.10
12.2.10
Vanhuus ja väsymys
Kyllä sillä asenteella ja motivaatiolla on melkoinen vaikutus. Kun alan hiljalleen antaa periksi ajatukselle, että kyllä tästä jäädään kohta eläkkeelle, niin eikö vain se kelmi vanhuus vyöry toisesta laidasta sijalle. Kaikesta puuhastelusta tulee väsyttävämpää ja raskaampaa.
Viime viikot ovat tosin olleet myös rankkoja työviikkoja, joissa viikonvaihdelepo on jäänyt usein vähiin. Yksi viikonvaihde meni EDUCA-messuilla ja kohta perään - ei tosin viikonvaihde, mutta kaksi päivää kuitenkin reissussa - Rantasalmella. Tämä viikonvaihde kaverin synttäreitä juhlien ja sunnuntaina pitäisi sitten juhlien päälle jaksaa olla mukana nuorten ISON-tapahtumassa. Samaan aikaan sattuneet sairastelut, kaiken maailman kolotukset ja joutavat vaivat vain sitten lisäävät väsymyksen tuntua.
Viikonlopun tullessa on valmiiksi niin väsyksissä, ettei tarvitse miettiä mitähän tekisi. Vastaus on varma: lepään ja nukun. Nytkin perjantai-iltana klo 22 jälkeen kirjoittelen tätä ja olen jo ennättänyt ottaa tunnin torkut klo 18-19. Ja yhä nukuttaa. Saa nähdä teenkö kuten monena muuna iltana: päätän, etten jaksakaan katsoa elokuvaa TV:stä vaan painun nukkumaan.
Samalla katselen ympärilleni kotona ja näen siellä joka paikassa "tekemättömiä töitä", jotka pitäisi saada kuntoon, korjattua, siivottua jne. Milloinkahan nekin ehtii tekemään, kun olen eläkkeellekin jo ajatellut niin monta reissua, ettei kotona ehdi olla. Tai sitten ei haluakaan olla juuri noiden tekemättömien töiden vuoksi.
Viime viikot ovat tosin olleet myös rankkoja työviikkoja, joissa viikonvaihdelepo on jäänyt usein vähiin. Yksi viikonvaihde meni EDUCA-messuilla ja kohta perään - ei tosin viikonvaihde, mutta kaksi päivää kuitenkin reissussa - Rantasalmella. Tämä viikonvaihde kaverin synttäreitä juhlien ja sunnuntaina pitäisi sitten juhlien päälle jaksaa olla mukana nuorten ISON-tapahtumassa. Samaan aikaan sattuneet sairastelut, kaiken maailman kolotukset ja joutavat vaivat vain sitten lisäävät väsymyksen tuntua.
Viikonlopun tullessa on valmiiksi niin väsyksissä, ettei tarvitse miettiä mitähän tekisi. Vastaus on varma: lepään ja nukun. Nytkin perjantai-iltana klo 22 jälkeen kirjoittelen tätä ja olen jo ennättänyt ottaa tunnin torkut klo 18-19. Ja yhä nukuttaa. Saa nähdä teenkö kuten monena muuna iltana: päätän, etten jaksakaan katsoa elokuvaa TV:stä vaan painun nukkumaan.
Samalla katselen ympärilleni kotona ja näen siellä joka paikassa "tekemättömiä töitä", jotka pitäisi saada kuntoon, korjattua, siivottua jne. Milloinkahan nekin ehtii tekemään, kun olen eläkkeellekin jo ajatellut niin monta reissua, ettei kotona ehdi olla. Tai sitten ei haluakaan olla juuri noiden tekemättömien töiden vuoksi.
9.2.10
Viimeiset "pakkaspäivät"
No nyt ovat sitten ohi viimeiset "reksien pakkaspäivät", jokavuotiset Mikkelin rehtoreiden talvipäivät. Tällä kertaa olimme suurella joukolla Rantasalmella Järvi-Suomen Sydämessä, mielenkiintoisessa lomakeskuksessa, jossa omistajalla on ollut melkoisia visioita toteutettavaan. Kivistä, ikivanhoista juurakoista ja hirsistä oli rakennettu Saimaan rannalle melkoinen lomakeskus, joka hakee vertaistaan.
Rehtoritkin olivat paikalla lähes kaikki. Päivien aiheet vaihtelivat yhteistoiminnallisesta muutosjohtamisesta aina sosiaalisiin medioihin osana yleissivistystä. Johtamista käsitellyt rutinoitunut konsultti ei minua suuresti innostanut. Ajoittain tuntui, että tuollaisia matkasaarnaajia olen nähnyt jo riittävästi. Mitään oleellista uutta hän ei mielestäni osannut tuoda esille, mutta kääri luennosta varmaan hyvät rahat laittamalla meidät keskustelemaan keskenämme "pariporinoissa", moderneissa turpakäräjissä.
Sosiaalinen media sen sijaan kiinnosti kovastikin. Jos kaikki suunnitelmat ja haaveet toteutuvat, on meillä odotettavissa kouluissakin mielenkiintoiset ajat. Vai mitä sanot 3D-kopiokoneista ja kyberoppilaista tai ajatuksen välityksellä toimivasta komunikaatiosta. Kaikista näistä ja monista muista ihmeellisyyksiä meille kerrottiin, vaikka suuri osa läsnäolleista ei käytä vielä edes bolgeja, Facebookista tai Twitteristä nyt puhumattakaan. Komeat ja kalliit kännykät ja läppärit kylläkin lähes kaikilla kuitenkin on! Ihan eria asia sitten tosin on, osaavatko kaikki käyttää niiden kaikkia ominaisuuksia. Mutta mukana ne piti olla ainakin näytillä.
No tällainen sekalainen sakki on pian jätettävä. Mukana on yksi kollega, joka jää eläkkeelle samoihin aikoihin kuin minä. Vaikea sanoa, tuleeko heitä kaikkia ikävä, kun en oikein koskaan ole tuohon porukkaan tuntunut kuuluvani ihan kokonaan. Varmaan monesta syystä. Ehkä päällimmäisenä on kuitenkin ikäero ja iän mukanaan tuomat erot arvoissa ja ammatillisessa itsetunnossa. Osaa tulen kuitenkin varmasti kaipaamaan kovastikin.
Tuohon samaan asiaan - arvomaailman erilaisuuteen - olen törmännyt viime aikoina ajatuksissani liian usein. Harmittaa. Mutta palaan asiaan ehkä vielä, jotta voisin purkaa senkin pois mielestäni.
1.2.10
Tää on viimeinen ...
Taisin aloittaa jo noin vuosi sitten nämä: "Tää on viimeinen se ja se" -tarinani, kun ilmoitin jo vuoden 2009 kevätjuhlassa, että tämä on minun viimeinen kevätjuhlani. Suunta jatkui joulujuhlassa, joka oli viimeinen yhteinen koko koulun juhlani.
En silloin varmaan vielä tiedostanut, että nämä sanomiset olivat todennäköisesti jonkinlaista "surutyötä" pitkän työrupeaman päätteeksi. Näin ilmeisesti vakuutin itselleni, että eläkkeelle tästä lähdetään. Miksi ihmeessä vakuuttelin, kun sinne joka tapauksessa on niin mukava lähteä?
Ehkäpä siihen työuraan (hieno sana) kuitenkin liittyy paljon muistoja, ihmisiä ja tapahtumia, joita siis ilmeisesti kaipaan - sanonpa sitten nyt mitä vain. Samanlaista haikeutta oli ilmeisesti ilmassa viime viikonvaihteessa, kun olin Helsingissä EDUCA-messuilla. Tapasin siellä lukuisia ihmisiä työurani varrelta, joita en varmaan enää koskaan tapaa kuin sattumalta.
Olen kuitenkin viettänyt melko värikkään työuran niin opettajana kuin etenkin järjestöihmisenä Akavan ja OAJ:n kuvioissa - pääluottamusmiehenä ja valtuutettuna ja monena muuna järjestöjyränä pitkälti toistakymmentä vuotta. Luopuminen noista tehtävistä aikanaan oli helppoa, mutta tietty haikeus näihin eroihin näyttää kuitenkin nyt liittyvän, vaikken enää tosikuvioihin kaipaakaan. Siltä ajalta tuli monia mukavia tuttavuuksia ja jopa ystäviä.
Nyt on "hyvästelty" näissä tapaamisissa jo rehtorit (valtakunnallisesti) ja järjestökaverit, joitain muita seuraa melko nopealla aikataululla. Viikon päästä on viimeinen "rehtoreiden pakkaspäivät", kaksipäiväinen koulutustilaisuus, joka saattaa olla tilaisuus sanoa "hei, hei" mikkeliläisille rehtoreille noin yleisellä tasolla. Kaverit ovat sitten erikseen ja siihen palataan vielä.
En silloin varmaan vielä tiedostanut, että nämä sanomiset olivat todennäköisesti jonkinlaista "surutyötä" pitkän työrupeaman päätteeksi. Näin ilmeisesti vakuutin itselleni, että eläkkeelle tästä lähdetään. Miksi ihmeessä vakuuttelin, kun sinne joka tapauksessa on niin mukava lähteä?
Ehkäpä siihen työuraan (hieno sana) kuitenkin liittyy paljon muistoja, ihmisiä ja tapahtumia, joita siis ilmeisesti kaipaan - sanonpa sitten nyt mitä vain. Samanlaista haikeutta oli ilmeisesti ilmassa viime viikonvaihteessa, kun olin Helsingissä EDUCA-messuilla. Tapasin siellä lukuisia ihmisiä työurani varrelta, joita en varmaan enää koskaan tapaa kuin sattumalta.
Olen kuitenkin viettänyt melko värikkään työuran niin opettajana kuin etenkin järjestöihmisenä Akavan ja OAJ:n kuvioissa - pääluottamusmiehenä ja valtuutettuna ja monena muuna järjestöjyränä pitkälti toistakymmentä vuotta. Luopuminen noista tehtävistä aikanaan oli helppoa, mutta tietty haikeus näihin eroihin näyttää kuitenkin nyt liittyvän, vaikken enää tosikuvioihin kaipaakaan. Siltä ajalta tuli monia mukavia tuttavuuksia ja jopa ystäviä.
Nyt on "hyvästelty" näissä tapaamisissa jo rehtorit (valtakunnallisesti) ja järjestökaverit, joitain muita seuraa melko nopealla aikataululla. Viikon päästä on viimeinen "rehtoreiden pakkaspäivät", kaksipäiväinen koulutustilaisuus, joka saattaa olla tilaisuus sanoa "hei, hei" mikkeliläisille rehtoreille noin yleisellä tasolla. Kaverit ovat sitten erikseen ja siihen palataan vielä.
28.1.10
Tunnelmasta toiseen
Kovin oli erilaiset tunnelmat hautajaisviikonlopun jälkeen maanantaina 25.1. Jyväskylässä, kun sain olla mukana ystäväni ja kollegani Vesan tohtorinväitöstilaisuudessa. Väitöskirjan aihe on 'Perusopetuksen rehtori opettajien osaamisen johtajana'. Kts. väitöskirja tuosta linkistä, jos haluat lukea 352 sivua tieteellistä pedagogista tekstiä:
-> väitöskirja
Joitain samoja ihmisiä oli molemmissa tilaisuuksissa perjantaina ja maanantaina, mutta puheet olivat toisia.
Tämäkin tilaisuus lomittuu mielenkiintoisesti eläköitymiseeni. Olen itse usein ajatellut jatko-opintojen mahdollisuutta - tosin en omalta alaltani - ja aina ne vain ovat jäneet. Taitavat jäädä kokonaan, sillä en ajatellut enää tehdä niitä eläkkeelläkään. Lienen opiskeluni KOULUSSA opiskellut, nyt on opiskelun paikka ELÄMÄSSÄ, sillä siellä riittää opiskeltavaa loppuun saakka.
Vesan väitöstilaisuus oli mielenkiintoinen ja opettava. Vastaväittelijä Vaasan yliopiston professori Riitta Viitala oli miellyttävä, asiallinen ja osasi viedä tilaisuutta mukavalla tavalla finaaliin saakka. Illalla karonkassa tunnelman lämpimyys säilyi ja kantoi koko tilaisuuden.
Parhaat onnitteluni uudelle kasvatustieteiden tohtorille!
-> väitöskirja
Joitain samoja ihmisiä oli molemmissa tilaisuuksissa perjantaina ja maanantaina, mutta puheet olivat toisia.
Tämäkin tilaisuus lomittuu mielenkiintoisesti eläköitymiseeni. Olen itse usein ajatellut jatko-opintojen mahdollisuutta - tosin en omalta alaltani - ja aina ne vain ovat jäneet. Taitavat jäädä kokonaan, sillä en ajatellut enää tehdä niitä eläkkeelläkään. Lienen opiskeluni KOULUSSA opiskellut, nyt on opiskelun paikka ELÄMÄSSÄ, sillä siellä riittää opiskeltavaa loppuun saakka.
Vesan väitöstilaisuus oli mielenkiintoinen ja opettava. Vastaväittelijä Vaasan yliopiston professori Riitta Viitala oli miellyttävä, asiallinen ja osasi viedä tilaisuutta mukavalla tavalla finaaliin saakka. Illalla karonkassa tunnelman lämpimyys säilyi ja kantoi koko tilaisuuden.
Parhaat onnitteluni uudelle kasvatustieteiden tohtorille!
23.1.10
Hautajaisissa
Airan hautajaiset olivat perjantaina 22.1.-10. Vaikuttava hetki minulle, kohta eläkkeelle siirtyvälle. Muistutus siitä, että tuleva eläkeaikakin on rajallinen.
Samalla hautajaiset pysäyttivät minut. Koko viikko on ollut pää kolmantena jalkana juoksemista, todella kiireistä aikaa, johon on liittynyt monia vaikeitakin työasioita. Siksi pysähtyminen ja hiljentyminen hautajaisissa oli hyvä muistutus omastakin rajallisuudestani.
Vierustoverini muistotilaisuudessa, kollega, yläkoulun rehtori, mietti mitähän ihmiset puhuvat hänen hautajaisissaan muistotilaisuudessa. Todella mielenkiintoinen pohdiskeluaihe!
Airan hautajaiset järjestivät hänen ystävänsä, eivät siis hänen lähisukuunsa kuuluvat. Niissä oli selvästi havaittavissa tunnelma, että työ ja todelliset ystävät merkitsivät Airalle paljon. Työ ja ehkä ystävätkin olivat jonkinlainen sukulaisten korvike. Siksi hautajaisissakin puhuttiin paljon työ-Airasta ei niinkään siviili-Airasta.
Mitähän ihmiset ihan tosiaan puhuvat aikanaan minunkin hautajaisissani. Onko heillä mielessä - kuten Airan kohdalla: hän oli oikeudenmukaiseen ratkaisuun pyrkivä, ahkera, tunnollinen ja mitä kaikkea sitä sanottiinkaan. Vai olinkohan minä ... ???
Hautajaisissa laulettiin Mikkelin tuomiokirkossa siunaustilaisuudessa virsi 338, josta yksi kohta sai minut ajatuksiin ja pohtimaan omaa elämääni:
"Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen."
Kyyneleet nousivat silmiini tuota laulaessani. Kuuntelepa tuo virsi:
-> virsi 338
ja kyynelehidi sinäkin. Erityisesti tuo kohta "päivä vain ja hetki kerrallansa" satutti kovin sillä hetkellä.
Rohkenin lausua - normaaleista tavoistani poiketen - muistotilaisuudessa muutaman sanan Airan ja oman elämäni kohtaamispisteistä. Vaikka usein olimme joissain työasioissa aidan vastakkaisilla puolilla, hän hallintopäällikkönä ja minä silloin pääluottamusmiehenä, pysyimme koko ajan jonkinlaisina ystävinä, jotka aina tavatessamme puhuimme mahdollisuuksien mukaan muista asioista kuin työstä tai ainakin puhuttiin muista kuin noista hankalista asioista. Meitä yhdisti matkailu: Airan suosikkimaa oli Turkki, minun koko Eurooppa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. Emme siis puhuneet silloin työstä. Miksi sitten hautajaisissa puhuimme työorientoituneesta Airasta?
Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, että emme todellakaan aina tunne toisiamme, vaikka toinen olisi läheinen työtoverimme. Airastakin tuli esille sellaisia herkkiä puolia, joita monet meistä eivät todellakaan tienneet. Taitaa olla samoin meidän monen kohdalla. Ainakin itse olen pitänyt suurimman osan "siviiliasioistani" poissa keskusteluista työpaikallani. Työpaikkani ihmiset eivät siis todellakaan tiedä, kuka tai millainen minä ihan oikeasti olen. En kadu tuota, päinvastoin. Olen tyytyväinen, että minulla on oma siviilielämä ja oma erillinen työelämä ja ne ovat ihan erilaisia. Näin siviilielämäni - ainakin omasta mielestäni - on ollut parempi ja omanlaiseni ja jopa onnellisempi, jonne olen voinut monesti hankalasta ja ongelmia täynnä olevasta työelämästä siirtyä lepäämään.
Tällaiset hetket ja pohdiskelut ovat hyviä hetkiä tällaiselle pian eläkkeelle siirtyvälle, vaikka niihin aina liittyy tietysti surua ja kaipausta. Nytkin moni muisteltava vanha asia jo sinänsä toi kaihoisia kyyneleitä silmiini, puhumattakaan, että ne vielä liittyivät ihmiseen, joka ei enää ole kanssamme täällä maailmassa.
Kiitos Aira yhteistä hetkistä, yhteisestä taipaleesta, johon liittyi monenlaisia tunteita. Et hautajaisissakaan jättänyt minua kylmäksi, vaan ihan todella surin hyvän työtoverin ja ystävän kuolemaa.
Samalla hautajaiset pysäyttivät minut. Koko viikko on ollut pää kolmantena jalkana juoksemista, todella kiireistä aikaa, johon on liittynyt monia vaikeitakin työasioita. Siksi pysähtyminen ja hiljentyminen hautajaisissa oli hyvä muistutus omastakin rajallisuudestani.
Vierustoverini muistotilaisuudessa, kollega, yläkoulun rehtori, mietti mitähän ihmiset puhuvat hänen hautajaisissaan muistotilaisuudessa. Todella mielenkiintoinen pohdiskeluaihe!
Airan hautajaiset järjestivät hänen ystävänsä, eivät siis hänen lähisukuunsa kuuluvat. Niissä oli selvästi havaittavissa tunnelma, että työ ja todelliset ystävät merkitsivät Airalle paljon. Työ ja ehkä ystävätkin olivat jonkinlainen sukulaisten korvike. Siksi hautajaisissakin puhuttiin paljon työ-Airasta ei niinkään siviili-Airasta.
Mitähän ihmiset ihan tosiaan puhuvat aikanaan minunkin hautajaisissani. Onko heillä mielessä - kuten Airan kohdalla: hän oli oikeudenmukaiseen ratkaisuun pyrkivä, ahkera, tunnollinen ja mitä kaikkea sitä sanottiinkaan. Vai olinkohan minä ... ???
Hautajaisissa laulettiin Mikkelin tuomiokirkossa siunaustilaisuudessa virsi 338, josta yksi kohta sai minut ajatuksiin ja pohtimaan omaa elämääni:
"Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen."
Kyyneleet nousivat silmiini tuota laulaessani. Kuuntelepa tuo virsi:
-> virsi 338
ja kyynelehidi sinäkin. Erityisesti tuo kohta "päivä vain ja hetki kerrallansa" satutti kovin sillä hetkellä.
Rohkenin lausua - normaaleista tavoistani poiketen - muistotilaisuudessa muutaman sanan Airan ja oman elämäni kohtaamispisteistä. Vaikka usein olimme joissain työasioissa aidan vastakkaisilla puolilla, hän hallintopäällikkönä ja minä silloin pääluottamusmiehenä, pysyimme koko ajan jonkinlaisina ystävinä, jotka aina tavatessamme puhuimme mahdollisuuksien mukaan muista asioista kuin työstä tai ainakin puhuttiin muista kuin noista hankalista asioista. Meitä yhdisti matkailu: Airan suosikkimaa oli Turkki, minun koko Eurooppa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. Emme siis puhuneet silloin työstä. Miksi sitten hautajaisissa puhuimme työorientoituneesta Airasta?
Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, että emme todellakaan aina tunne toisiamme, vaikka toinen olisi läheinen työtoverimme. Airastakin tuli esille sellaisia herkkiä puolia, joita monet meistä eivät todellakaan tienneet. Taitaa olla samoin meidän monen kohdalla. Ainakin itse olen pitänyt suurimman osan "siviiliasioistani" poissa keskusteluista työpaikallani. Työpaikkani ihmiset eivät siis todellakaan tiedä, kuka tai millainen minä ihan oikeasti olen. En kadu tuota, päinvastoin. Olen tyytyväinen, että minulla on oma siviilielämä ja oma erillinen työelämä ja ne ovat ihan erilaisia. Näin siviilielämäni - ainakin omasta mielestäni - on ollut parempi ja omanlaiseni ja jopa onnellisempi, jonne olen voinut monesti hankalasta ja ongelmia täynnä olevasta työelämästä siirtyä lepäämään.
Tällaiset hetket ja pohdiskelut ovat hyviä hetkiä tällaiselle pian eläkkeelle siirtyvälle, vaikka niihin aina liittyy tietysti surua ja kaipausta. Nytkin moni muisteltava vanha asia jo sinänsä toi kaihoisia kyyneleitä silmiini, puhumattakaan, että ne vielä liittyivät ihmiseen, joka ei enää ole kanssamme täällä maailmassa.
Kiitos Aira yhteistä hetkistä, yhteisestä taipaleesta, johon liittyi monenlaisia tunteita. Et hautajaisissakaan jättänyt minua kylmäksi, vaan ihan todella surin hyvän työtoverin ja ystävän kuolemaa.
15.1.10
Eläkkeellä tapahtuu muutakin kuin kivaa
Tässä noin kuukausi sitten työpaikallani oli noin sata sotaveteraania ja heidän puolisojaan vieraanamme. Tervetulopuheenvuorossani toivotin heidät tervetulleeksi ja mainitsin itse jääväni lähikuukausina myös eläkkeelle. Heiltä tuli välittömäsi vilpitön ja humoristinen kutsu: "Tervetuloa tähän ryhmään, josta kukaan ei selviä hengissä!"
Tänään sain tuta tuon sanonnan merkityksen konkreettisesti, kun eräs tuttuni ilmoitti minulle eläkkeellä olleen, vanhan "kiistakumppanini" kuolemasta. Tämä ihminen oli työssä ollessaan usein tekemisessä kanssani monenlaisissa asioissa, mukavissa ja vähemmän mukavissa, kiistoissa ja juhlissakin. Hän oli yksi minun esimiehistäni. Vaikka ajoittain otimme yhteen mitä rankimmin, se aina oli vain sanallista, eikä koskaan kohdistunut henkilöön.
Toistemme kunnioittaminen kasvoi varmaankin tästä. Minä olin vilpittömästi omaa mieltäni ja hän vastaavasti omaa. Sitten asioita vain soviteltiin ja saatiin joko hyvä tai siedettävä ratkaisu. Eikä tuohon kiistaan enää tarvinnut palata, ei edes seuraavassa kiistassa. Se aloitettiin aina alusta.
Hänen jäätyä muutama vuosi sitten eläkkeelle, tapasimme usein kaupungilla ja saatoimme istahtaa kahvikupin ääreen keskustelemaan nykyisen työn kiireistä ja vanhoista "hyvistä ajoista" ja siinä sivussa ehkä hieman taidettiin juoruta nykyisistä työkavereistani ja esimiehistäni. Eikä jäljellä ollut pienen pientäkään hippua entisistä työkiistoista tai muista sellaisista. Ne olivat työtä, ei muuta, ja niille voitiin nyt nauraa usein herskyvästi.
Hän oli työssään ja elämässään järjestelmällinen. Vaikka hänellä ei ollut lähisukulaisia, hän huolehti ystäviensä välityksellä sairastamisensa järjestelyt ja sen aikana myös tulevat hautajaisjärjestelyt itse. Jopa yhteen ruokaan hän antoi oman reseptinsä, ja nyt sitä ruokaa syödään hänen hautajaisissaan.
Minua lämmitti suuresti kutsu saapua hänen hautajaisiinsa, samoin kuin pyyntö tulla myös arkunkantajaksi. Se kertoo lämpimällä tavalla tästä mielenkiintoisesta ja toisiamme kunnioittavasta suhteestamme.
Ikuinen muisto Sinulle, Aira!
Tänään sain tuta tuon sanonnan merkityksen konkreettisesti, kun eräs tuttuni ilmoitti minulle eläkkeellä olleen, vanhan "kiistakumppanini" kuolemasta. Tämä ihminen oli työssä ollessaan usein tekemisessä kanssani monenlaisissa asioissa, mukavissa ja vähemmän mukavissa, kiistoissa ja juhlissakin. Hän oli yksi minun esimiehistäni. Vaikka ajoittain otimme yhteen mitä rankimmin, se aina oli vain sanallista, eikä koskaan kohdistunut henkilöön.
Toistemme kunnioittaminen kasvoi varmaankin tästä. Minä olin vilpittömästi omaa mieltäni ja hän vastaavasti omaa. Sitten asioita vain soviteltiin ja saatiin joko hyvä tai siedettävä ratkaisu. Eikä tuohon kiistaan enää tarvinnut palata, ei edes seuraavassa kiistassa. Se aloitettiin aina alusta.
Hänen jäätyä muutama vuosi sitten eläkkeelle, tapasimme usein kaupungilla ja saatoimme istahtaa kahvikupin ääreen keskustelemaan nykyisen työn kiireistä ja vanhoista "hyvistä ajoista" ja siinä sivussa ehkä hieman taidettiin juoruta nykyisistä työkavereistani ja esimiehistäni. Eikä jäljellä ollut pienen pientäkään hippua entisistä työkiistoista tai muista sellaisista. Ne olivat työtä, ei muuta, ja niille voitiin nyt nauraa usein herskyvästi.
Hän oli työssään ja elämässään järjestelmällinen. Vaikka hänellä ei ollut lähisukulaisia, hän huolehti ystäviensä välityksellä sairastamisensa järjestelyt ja sen aikana myös tulevat hautajaisjärjestelyt itse. Jopa yhteen ruokaan hän antoi oman reseptinsä, ja nyt sitä ruokaa syödään hänen hautajaisissaan.
Minua lämmitti suuresti kutsu saapua hänen hautajaisiinsa, samoin kuin pyyntö tulla myös arkunkantajaksi. Se kertoo lämpimällä tavalla tästä mielenkiintoisesta ja toisiamme kunnioittavasta suhteestamme.
Ikuinen muisto Sinulle, Aira!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)