Somen hyödylliset hölmöt

Termin ”hyödyllinen hölmö” – tai oikeammin se kai oli alkuaan ”hyödyllinen idiootti” – on väitetty keksineen aikanaan Neuvostoliiton hirmuhallitsija Lenin. Hänen sanotaan nimittäneen tuolla nimellä Neuvostoliitolle myötämielisiä ei-kommunisteja, joita muuten aikanaan Suomestakin löytyi pilvin pimein. Nykyisin termiä käytetään lähinnä hyväuskoisista tai naivista henkilöistä, jotka tiedostamattaan edistävät propagandaa, jonka tarkoitusperiä he eivät täysin itsekään ymmärrä. Hyödyllinen hölmö uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on vain saatu houkuteltua kehumaan ja ylläpitämään huonon hallinnon tai aatteen korruptoituneita valtarakenteita.

Näitten hyödyllisten hölmöjen määrä on lisääntynyt huomattavasti netissä. Huolestuttavaa – ainakin minusta – on se, että niitä on jo useita somessa ja jopa ortodoksisilla sivustoilla. Keskiviikkona 8.9.2021 uutisissa puhuttiin somessa tapahtuvasta äärijärjestöihin värväämisestä, jota tapahtuu etenkin nuorten keskuudessa ja juuri alkuun somen eri alustoilla. Kun nuori saadaan siellä erilaisiin valheisiin, harhaanjohtavaan disinformaatioon, salaliittoteorioihin ja muuhun ”huu-haa-han” ja valeuutisiin vedoten koukkuun, manipulointi jatkuu suljetummilla alustoilla.

Mitä sitten saattaisi olla tuo ortodoksisessa informaatiossa tapahtuva ”huu-hailu”, manipulointi tai hyödyllinen hölmöily? Itse olen kokenut sellaista tapahtuneen mm. suhtautumisessa omaan patriarkaattiini tai myös vaikkapa suhtautumisessa ihan vain omiin piispoihimme. Mm. Ukrainassa lähinnä Venäjän Krimille ja Itä-Ukrainaan tekemän invaasion seurauksena tai kentien niiden johdosta tapahtuneessa Ukrainan ortodoksisen kirkon kriisissä on ollut noita ”hyödyllisen hölmöilyn” piirteitä nähtävissä myös Suomessa. Venäjän oikeutta Ukrainaan – ainakin siis kirkollisessa mielessä – on pidetty oikeutettuna ja ainoana mahdollisena. Kaikki muu on noiden manipuloijien mielestä tuomittavaa harhaoppisuutta. Omasta patriarkasta on tehty milloin varas, milloin melkein murhamies jopa omien patriarkaatin alaisten kirkkojen jäsenten toimesta. Häpeällistä!

Tässä, jos missä on mielestäni kyse juuri tuosta alun määritelmässä sanotusta ”henkilöstä, jotka tiedostamattaan edistää propagandaa, jonka tarkoitusperiä hän ei täysin itsekään ymmärrä. Hyödyllinen hölmö uskoo toimivansa moraalisesti oikein, vaikka tosiasiassa hänet on vain saatu houkuteltua kehumaan ja ylläpitämään huonon hallinnon tai aatteen korruptoituneita valtarakenteita.” Tuo ymmärtämättömyys ei aina edes johdu kongnitiivisen älyn puutteesta. Esittäjä voi olla vaikka teologian maisteri tai vaikka oppineempikin, mutta tunneäly tai joku muu puuttuu tai sitten syynä voi olla joku muukin.

Aina emme tietenkään tiedä tällaisten ihmisten taustoja ja motiiveja. Joillakin se saattaa olla katkeruus vaikkaapa oman kirkon tekemistä ratkaisuista, jotka ovat joskus henkilökohtaisesti satuttaneet. Joillakin erilaiset persoonallisuutta muuttavat sairaudet tai muut ongelmatilanteet tai vaikkapa vain yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne.

Syitä on varmaan monia, eikä minun osaamiseni riitä niitä sen pitemmälle arvioimaan. Voin vain arvioida osaltani niitä näkyviä tuloksia, merkkejä, joita tällainen toiminta saa aikaan netissä ja sitä tietä meissä ihmisissä – minussakin: ihmiset ovat hämmentyneitä, he innostuvat puhumaan entistä enemmän ”asian vierestä”, netti pullistelee kohta kaiken alan asiantuntijoita, jotka vain ja ainoastaan tietävät, miten jokin asia oikeasti on.

Tällainen toimintahan on ollut koko ajan kasvava ongelma Internetissä. Ihmiset eivät osaa hallita sanomisiaan ja pahimmillaan jotkut – mm. poliitikot – joutuvat sanomisistaan jopa oikeuteen. ”Tavikset” selviävät vähemmällä, kun heidän sanomisisillaan ei ole niin suurta painoarvoa kuin joillain julkkiksilla. Toinen ongelmaryhmä ovat mm. iäkkäät ihmiset, joilta puuttuu toisinaan täysin netin laajempi tuntemus, nettikontrolli ja nettikäytöstavat, ja osa heistä luulee, että netissä saa sanoa mitä vain joutumatta ongelmiin. Siitäkin huolimatta – tai juuri siksi – että he ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet melko tiukankin käyttäytymiskoodiston.

Netin käytön kyky, taito ja ymmärrys eivät siis ole balanssissa tällaisilla yksinäisillä vanhuksilla, jotka hakevat tukea ja apua yksinäisyyteensä netistä, tuntematta sitä ja sen kylmää ja laskelmoivaa mekanismia oikeastaan ollenkaan. Lapsenlapsen avustuksella on mahdollisesti päästy Facebookiin ja opittu, miten lähetetään viesti tai vastataan toisen viestiin, mutta ei sitten muuta. Osa ei osaa edes lukea kaikkia vastausviestejä, osaa lukea vain sen, mikä näkyy – usein siis sen viimeisen. Noilla eväillä on helppo hairahtua ja jopa joutu ”hyödyllisen hölmön” ansaan. Tai vielä pahempaa: tulla itse sellaiseksi.

Ortodoksisuutta tällä saralla hämärtää lisäksi se, että suuri osa kirkkoon kuuluvista ei oikeastaan ymmärrä mitään koko ortodoksisesta uskonnosta tai ainakaan sen dogmeista. Melkoinen joukko heistä tekee silloin ns. omaa uskonoppiaan, omia dogmejaan ja pitää niitä ainoana oikeana ja jopa levittää ”harhaoppiaan” muille. Jos kirkko sanoo selkeästi ja yksiselitteisesti jostain asiasta tällaisen ihmisen mielestä eritavalla, mitä hän asiasta ajattelee, vastaus on: minä en usko tuohon, minä teen joka tapauksessa toisella tavalla. Ortodoksisuus ei liene tuollaista. Eikä järkevä ihminen missään nimessä sano noin netissä eikä muuten muuallakaan.

Pahimmillaan tuo ”hyödyllinen hölmöily” on asioissa, jotka sivuavat sekä omaa kirkkoa että valtiollisia toimijoita samaan aikaan. Hyviä hölmöilyn kohteita siis ovat vaikka Venäjän kirkon korruptoituneet johtohenkilöt ja heidän välinsä maallisen hallinnon kanssa tai vaikkapa omasta maastamme piispojemme toilailut oikeuslaitoksen kanssa. Niistä löytyy todella suurelta joukolta ”se ainoa oikea ortodoksinen absoluuttinen totuus”, joka pitää kovalla äänellä ja suurella volyymilla ulostuoda netissä. Siinä sitten valitaan netin pikaoikeudenkäynnillä maahamme uusia piispoja, laitetaan entisiä eläkkeelle, raakataan hyviä piispa- tai pappisehdokkaita ”pärstäkertoimen” mutu-tuntuman perusteella ja korotetaan lähes pyhän asemaan kirkon piirissä ja seurakunnissa suuriakin rikkomuksia tehneitä kirkonmiehiä, kun he ovat ”niin mukavia”.

Voi meitä!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ihania opettajia, ruutia ja tappelua

Kirjoittelenpa vielä lapsuuden maisemistani Tuupovaarasta, kun yhä jotain muistan ja kirjoittamaankin vielä pystyn. Vaikka – kuten edellisessä blogijutussani kerroin – oleskelu jäin monista syistä johtuen melko lyhyeksi ja osin hataraksikin, on Tuupovaaralla silti oma merkittävä osa identiteetissäni.

Veljeni luokkakuva (arvelisin jostain noin 1955-56 tienoilta).
Opettajana oikealla Raisa Ronkainen, mutta tunnistatko oppilaita.
Laita nimiä joko tämän blogijutun kommenttiin tai sähköpostilla:
nettihoukka@gmail-.com
Kerro nimen ohessa mikä on numero pään päällä.

Kerronpa joistakin siellä elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Pakko on heti alkuu laittaa omat opettajani, etenkin Raisa ja Tyyne, joilla varmaan oli oma merkittävä osa nykyisenkin minuuteni muotoutumisessa. Heille annan suuren kiitoksen siitä, että he oikealla tavalla säilyttivät oman ortodoksisen uskoni jo lapsuudessa. He eivät sitä tuputtaneet, mutta pitivät huolen, että se säilyi oikeanmuotoisena. Heidän upea työnsä tällä saralla kantoi sitten myöhemmin hedelmää Joensuun Lyseossa, jossa kohtasin erään opettajan, jonka oma elämäntarina oli ortodoksiuutta vastaan ja joka antoi minun – ”ryssän pennun” – tuta ortodoksisuuteni ja jonka kaiken tuon seurauksena oma identiteettini on sitä, mikä se vieläkin on.

Kerron yhden tarinan tuostakin. Poikalyseo oli melko hierarkinen, joiltain osin lähes armeijamainen laitos vielä 1960-luvun alussa. Jos myöhästyit koulusta – kuten minä ja veljeni usein junan ollessa myöhässä – aamulla aamuhartaudesta, ulko-ovi oli lukossa ja vahtimestari avasi sen vasta, kun oppilaat ja opettaja olivat luokassa ja myöhästyminen voitiin käsitellä ja mahdollisesti siitä rankaista.

Tällä minua – tai ehkä vain ortodokseja – ”vainonneella” opettajalla "Piipillä" oli tapana seisoa juhlasalin ovella, kun menimme saliin aamuhartauteen ja tarkistaa, että jokaisella on kädessään ohjeiden mukainen virsikirja. Minulla ortodoksina ei ollut koskaan ja lukuisia olivat ne kerrat, kun sain käskyn mennä rehtorin puhutteluun asiasta. Kerroin tietysti rehtorille, että olin ortodoksi ja en osaa virsiä ja minulla ei edes ole virsikirjaa. Todella hieno rehtorimme, sodan käynyt reservin majuri Aulis Koivusalo, taputti lempeästi olalle ja sanoi: ”Istuhan tuossa hetki ja odotellaan, että tilanne rauhoittuu. Menen sitten kertomaan asian opettajalle ja sinä menet luokkaan ja asia jää siihen.” Näin sitten tapahtui, vaikkakin se kaikesta huolimatta tapahtui vielä monta kertaa sen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos tuolle elämän murjomalle aiemmasta ortodoksista puolisostaan hieman oudolla tavalla eronneelle opettajalle ortodoksisen identiteettini vahvistamisesta niin, että myöhemmin luin yhtenä osana nykyista tai oikeammin työurani aikaista elämääni myös ortodoksisen uskonnon opettajaksi.

Näin siis myöhemmin, itse opetusalan ammattilaisena, sain tuta, että varhaisen lapsuuden ja nuoruuden opettajakokemuksilla on usein valtavan suuri merkitys. Yritin sitten itsekin pitää asian mielessä omassa työssäni aina kun mahdollista ja myöhemmin jopa silloisen tehtäväni vuoksi opastin opettajiakin tekemään asioita lapsen oma tausta ja elämäntilanne huomioiden.

Oli noista lapsuuden opettajista muunkinlaisia muistoja. Eräs – mahdollisesti hän oli vain vuoden sijaisena – mieopettaja oli hieman eräänlaisiin ”virvoitusjuomiin” taipuvainen, vaikken kuitenkaan muista hänen olleen varsinaisesti ainakaan niiden vaikutuksen alaisena koulussa niin, että olisin sen huomannut. Mutta kerran – syystä tai toisesta – hän päätti, että tehdään ruutia, mahdollisesti jonkin rattoisan illanvieton jälkeisissä tunnelmissa. Erilaisista ainesosista – rikistä, hiilestä ja salpietarista – tuli opettajan pöydälle melkoinen keko mustaa ruutia, jonka opettaja sitten havainnollistaakseen sen tarkoituksen sytytti ja seuraukset olivat - sanoisinko – räjähtävät. Valtaisa humahdus, paineaalto, joka avasi jopa luokan oven paukahtaen ja valtava savupilvi säikäyttivat varmasti kaikki koko koulussa olleet, oman luokkani oppilaat piiloutuivat pulpettien alle. Pamahdus kuului kaikkialle ja pian olivat muutkin opettajat katsomassa, mitä oli tapahtunut. Miesope seisoi hengissä, mutta kulmakarvat ja osin hiuksetkin palaneena, opettajan pöydän ääressä ja pahoitteli kaikille aiheuttamaansa hämminkiä: ”Tuli varmaan tehtyä liian iso keko”, hän vain totesi.

Eivät koulupäivät siis tylsiä olleet. Joskus tapahtui todella. Kiusaamistakin varmaan oli, vaikka rehellisesti sanon, etten sitä ilmeisesti itse tunnistanut enkä kai kokenutkaan. Yhden tappelun muistan, johon jouduin sisukkuuttani ja peräänantamattomuuttani, syytä en tosin muista tarkemmin. Ylemmillä luokilla oli eräs Väinö – iso ja vahva oppilas – joka näin jälkeenpäin arvellen ehkä hieman terrorisoi muita. Kerran jouduin jostain asiasta napit vastakkain hänen kanssaan ja kaikki kaverini ehdottivat, että minä – silloin hontelo laiha pikkupoika – jättäisin asian väliin, ettei sattuisi mitään vakavaa. Ei sopinut pirtaani ja hyökkäsin nyrkit pystyssä Väinön kimppuun ja hän heitti minuta pari kolme kertaa todella rajusti lattiaan – nousin ylös ja kävin uudellleen päälle, kunnes Väinö sai kai tarpeekseen ja lähti pois tilanteesta. Minä jäin mukiloituna paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen – varmaan joiltain osin tyytyväisenä. Hän ei koskaan enää terrorisoinut minua. Se oli vähän niin kuin Suomen ja Neuvostoliiton sota ”Tuntemattoman” sanoin – ”Suomi tuli maaliin hyvänä kakkosena”.

Oma kotini 1950-luvun alussa ja vasemmalla näkyy isäni Morris Minor van-merkkinen auto.
Morriksia hänellä tai olla parikin, toinen sellainen puureunukset autoa kiertävä malli.
(Hannu Pyykkösen kuvakokelmasta)

Tätä kirjoittaessani huomaan, että tajuntaan tulee paljon muistoja ja niistä voisi kai jotain kirjoittaakin vielä vaikka tänne blogiini, jos vaikka vunukkani joskus niitä lukisivat ja miettisivät, että tuollainenko se ukkikin oli lapsena.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tuolta Tuupovaarasta …

Kotini muutaman laajennuksen jälkeen ja etupihalla kioski,
jossa olin tosi monena kesänä myymässä.
(Kuva: Hannu Pyykkösen albumista)

Muistatko Pertsa Reposen sanoittaman laulun, joka kertoo tatuoidusta naisesta. Laulun esittää vanhalla vinyylillä maineikas Hootenanny Trio (kuuntele). Olen usein Tuupovaarassa syntyneenä miettinyt, ken mahtoikaan olla tuo nainen, jolla oli ”vatsallaan lippu Ranskanmaan. Mutta paras piirros kuitenkin oli tehty hänen rintoihin: se oli kuva kauniista kodista tuolla Tuupovaarassa.” En lyhyen Tuupovaara-lapsuuteni aikana ennättänyt tavata tai edes identifioida tätä naisellista taideteosta.

Vanhuuden höppänyyden lähestyessä vauhdilla, nykyisin kyllä tulee muisteltua monia muita Tuupovaaran aikoja ja tapahtumia. Elin ”päätoimisesti” Tuupovaarassa 1950-luvun alun noin reilut kymmenen vuotta eli lapsuuden ennen koulua ja kansakouluvaiheen neljä vuotta ennen oppikoulua. 1960-luvulla siteet Tuupovaaraan alkoivat hieman rapistua, koska kävin oppikoulua Joensuussa, jossa johonkin aikaan pitkän ja hankalan koulumatkan takia jouduimme menemään kortteeriin, asumaan alkuun veljeni kanssa, myöhemmin yksin, vieraissan perheissä alivuokralaisena. Silloin tuli vietettyä Tuupovaarassa vain viikonloput ja lomat ja tietysti pitkät kesät.

Hankalaksi tuon matkustamisen teki se, että piti ensin herätä kukonlaulun aikaan ja mennä vanhemman veljeni ajaman mopedin tarakalla ensin noin viisi kilometriä entiselle Tuupovaaran rautatieasemalle ja sitten joka seisakkeella pysähtyvällä lättähatulla noin tunnin verran Joensuuhun. Juosta Joensuun asemalta kiireesti lyseoon usein hieman myöhästyen ja sitten takaisin illalla, kun ensin oli odoteltu jonkin aikaa junan lähtöä – sillä takaisin Tuupovaaran asemalle ja mopolla kotiin. Koulupäivästä tuli aika pitkä ja melko rankkakin ja etenkin talvipakkasella (jolloin isä vei usein autolla) hankalakin. Siksi kortteeri oli varmasti oikea ratkaisu, vaikka ei ehkä kaikista sopivin noin 12-15-vuotiaalle nuorelle pojalle. Ja kortteeripaikka vaihtui usein kesän jälkeen, kun ei enää päässyt entiseen paikkaan.

Sijainti kartalla (klikkaa hiirellä suuremmaksi)

Mutta Joensuun Lyseossa – muistaakseni Suomen toiseksi vanhimmassa poikalyseossa – tulikin sitten käytyä kahdeksan vuotta ja kirjoitettua 1960-luvun lopulla ylioppilaaksikin. Tuolloin minusta tuli varmaan enemmän joensuulainen kuin tuupovaaralainen, vaikka tämä ristiriitainen identiteettikriisi ei liene koskaan oikein selvinnyt. Pidän kuitenkin itseäni nykyisin enemmän joensuulaisena ja siellä on varattuna minulle myös oma loppusijoituspaikkakin. Kerronpa siitä yhden tarinan.

Joensuun Lyseo (nykyisin taidemuseo)
(Kuva: Wikipedia / Purskainen)

Olin kerran ehkä joskus 2000-luvulla Kolilla jollain tylsällä koulutuspäivällä ja päätin lähteä käymään paremman tekemisen puutteessa Joensuussa. Sinne ajaessa muistin, että ortodoksisen seurakunnan kirkkoherranvirasto on auki ja ajattelin käydä varaamassa itselleni hautapaikan vanhempieni grobun viereen. Virastossa väittivät, ettei siinä ole tilaa ja minä väitin toista. Mentiin suntion kanssa katsomaan paikan päälle ja olihan siinä kolme paikkaa vapaana. Sanoin ottavani ne kaikki. Varasin yhden itselleni ja ostin kaksi muuta veljilleni – minua vanhemmalle ja nuoremmalle ja annoin ne sitten seuraavana jouluna heille joululahjaksi. Hieman hämmästyivät lahjasta, mutta molemmat ovat jo paikkansa käyttäneet.

Tuota muutosta aboriginaalista tuupovaaralaisesta joensuulaiseksi vauhditti vielä isäni vakava sairastuminen perinteiseen pohjoiskarjalaisen miehen kansantauttiin – angina pectorikseen – joka pakotti sitten koko perheen muuttamaan Joensuuhun. Siellä tulikin sitten asuttua Kalevankadulla, Kirkkokadulla ja Koulukadulla aina ammattiini valmistumiseen saakka, jolloin muutin ensin Kiteen Närsäkkälään ja sieltä Mikkeliin, jonne olen yhä jumittunut. Siteet ovat kuitenkin säilyneet enemmän Joensuuhun kuin Tuupovaaraan, jossa ei ole kuin sukulaisten hautoja ja niistä tärkein – oma staretsani – rakas Iida Maria-mummoni on haudattu Tuupovaaran hautausmaalle, muita löytyy mm. Pörtsämön erämaakalmistosta. Vanhempani ja veljeni ovat haudatut Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle. Isovanhempien haudat jäivät Venäjän puolelle.

Silti vierailuni Tuupovaarassa ja sen lähiympäristössä, Hoilolassa, Öllölässä, Koskenniskassa ja muissa paikoissa läikäyttävät aina sisimpääni ja saavat – ainakin näin vanhemmiten – aikaan muistojen mietiskelyä, mikä kertonee siitä, etten kai sitten ole ihan kokonaan joensuulainen.

Tuupovaarassa juostiin eka kertaa elämässäni tyttöjen perässä Pehkosen Jallun kanssa ja koettiin ensimmäiset tuon saran seikkailut. Monia muistoja on myös naapurin lapsista: Kinnasniemen tien toisella puolella oli apteekkari Paavo Varpio ja heidän lapsistaan ennätin tutustua paremmin pariin nuorimpaan, Heikkiin ja Annaliisaan. Sisä-Karjalan yläkerrassa oli paikallinen vallesmanni Elfvengren, joiden sittemmin sotamuseossa tutkijauransa tehnyt Eero-poika oli monissa leikeissä mukana. Monia muitakin mukavia muistoja on vaikkapa äitini sukulaisen Mustosten tytöistä, Seijasta ja Maijusta, opettajani Kolehmaisen tytöistä ja monesta muustakin, joista osan tapasin sitten myös Joensuussa riehuessani omassa jengissäni, kulman kundeissa.

Joensuussa tapasin sitten myös lapsieni äidin, jonka kanssa tein sittemmin pari poikaa – nyt jo neljäkymmenen molemmin puolin olevia aikamiehiä, valmistuin silloisesta Joensuun korkeakoulusta (nykyisestä Itä-Suomen yliopistosta), hengailin kavereitten kanssa mm. Teräksen kongissa ja pienssä Kulmabaarissa Kauppakadulla ja muualla kaupungilla ja viimein sitten lähdin maailmalle leipää tienaamaan. Ja sille tielle jäin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kaihomielellä

Kirjoitin jo viime blogissa joitain tuntemuksia siitä, että nykyinen matkustaminen tuntuu jo iänkin puolesta hieman erilaiselta, kuin nuoruuden ryntäilyt. Tuo tunne vahvistui taas kovin viime matkallani Pohjois-Karjalaan – lapsuuteni maisemiin. Lienee noissakin tuntemuksissa oma syynsä myös ikääntymisellä.

Olen siis syntynyt Pohjois-Karjalassa, nykyisin Joensuuhun kuuluvassa Tuupovaarassa – siihen aikaan tosin se oli itsenäinen kunta. Isäni oli Karjalan evakkoja, siirtynyt sodan jälkeen muutama vuosi ennen syntymääni Korpiselästä – melko läheltä nykyistä Venäjän rajaa – Tuupovaaraan ja hän jatkoi siellä jo Korpiselässä oman isänsä aloittamaa ja isäni jatkamaa kauppatoimintaa. Tuo kaupanteko lienee ollut melko laajaa suvussamme niin isoisäni kuin hänen veljiensä toimesta. Sittemmin olin sitä ensimmäistä sukupolvea, joka laittoi tuollekin toiminnalle lopun, vaikka tietty kauppiashenkisyys lienee säilynyt minussakin melko vahvana.

Isäni V.A.Pyykkösen kauppa kuvattuna joskus hieman ennen syntymääni
1940-luvun loppupuolella. Kuvassa vanhenpieni lisäksi vanhin veljeni.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kokoelmista)

Isäni piti kauppaa keskellä Tuupovaaran kirkonkylää – neljän tien risteyksessä, jossa sittemmin alkuun oli toinenkin kauppa – osuuskauppa – ja hieman myöhemmin vielä kolmaskin – T-kauppa – ja Varpion apteekki. Kaupan ulkopuolella oli iso kyltti, jossa oli teksti: V.A.Pyykkönen eli Viktor Aleksanterinpoika Pyykkönen ja isäni oli koko ikänsä K-kauppias.

Kauppa syntyi vanhaan sodanjälkeen hankittuun omakotitaloon, jota ajan saatossa laajennettiin muutaman kerran ja pihapiiriin rakennettiin siellä olevan liiterin ja saunan lisäksi mm. iso varastorakennus. Tuosta sittemmin minun aikanani jo kaksikerroksesiksi saneeratusta talosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta jääköön tällä kertaa. Se vain sanon, että harmittaa, etten ollut paikalla, kun talo purettiin. Siellä olisi ollut vinttikomeroiden piilossa paljon aarteita.

Jo 50-luvulla isäni aloitti paljon ennen sitä, kun laajemmin aloitettiin ns. kauppa-autotoiminnat, oman kauppa-autoilunsa. Ensin se tapahtui vanhalla Fordson-merkkisellä isolla pakettiautolla, myöhemmin auto muuttui modernimmaksi – muistaakseni se saattoi olla punainen Fiat. En ole varma, oliko tuo eka auto vuoden 1950 malli Fordson Thames E83W, joka on kuvattu nettikuvassa (kts. kuva).

Paljon olin jo ennen kouluikää tuon auton kyydissä isäni mukana ja ajoimme sillä pitkiä matkoja ympäri pitäjää. Isällä oli runsaasti asiakastuttavuuksia jo Korpiselän peruna ja kun ihmiset muuttivat sotaa pakoon ja kotiseutunsa menettäneinä lähiseudulle, asiakassuhteet säilyivät ja uusia tuli runsaasti. Jo tuohon aikaan isäni oli nykymittapuun mukaan modernisti verkostoitunut, vaikka termiä ei vielä silloin tiedetty, mutta asia kylläkin.

Noiden lukuisien kauppamatkojen seurauksena tuli minunkin vierailtua melkoisen monessa pohjoiskarjalaisessa kodissa ja sivutuotteena oli sitten myös se, että vielä aikuisena – kun tuon ajan vanhuksia oli vielä elossa – suuri joukko "tunsi apinan, mutta apina ei välttämättä kaikkia" eli olin se monelle tuttu pikkuinen Hannu-poika, jonka kaikki tunsivat ja jolle silloin, kun isälle tarjottiin kahvit, tarjottiin aina pullaa ja maukasta kotona tehtyä mehua ja jonka siksi monet muistivat.

Mietinkin, olisiko minun autoilusta pitäminen – siis tämä automatkailu – perua tuolta lapsuudesta, jolloin sitä paljon tein ja josta kovasti myös tykkäsin. Nytkin tutuilla teillä ajaessani ohitse vilahtivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutut paikat – se hyvä sienimetsä, jossa perheemme kanssa kävimme aina sienestämässä, Kotajoki, jossa usein pysähdyttiin vaikka uimaan ja myöhemmin melon sitä pitkin kanootillakin ja monet monet muut paikat, joihin liittyy tarinoita ja muistoja: Tsiikon mylly, Vekarus, Koskenniska, Öllölän tanssilava ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Edelleen – useiden kymmenien vuosien jälkeenkin – muistan töräyttää auton äänitorvea Hoilolan hautausmaan kohdalla. Miksi? No, kun isäkin teki niin. Kun kysyin häneltä syytä siihen, hän käski minunkin töräyttämään aina ohi ajaessani ja näin tervehtimään hautausmaalla lepäävää isäni kauppiastuttua ja ystävää Saukkosen Villeä.

Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tsasouna
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tällaisia ajatuksia vilisi mielessäni käydessäni taas elokuun alussa Saarivaaran tsasounan praasniekkajuhlallisuuksissa. Kaikkeen siihen, mitä muutama vuosi sitten vielä jaksoin ja kykenin tekemään, vaivainen jalka ei enää taittunut ja "ryntäilyn" tilalle nousi selvästi tällaista kaihomieltä, joka sai aikaiseksi kirjoittaa joitan muistiin nyt, kun vielä jotain muistankin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

Vanhus matkustaa

Vasen – se vuosi sitten leikattu – jalka oli ollut kipeänä jonkin aikaa. No – sehän oli omalla tavallaan normaali olotila, sillä ainahan vanhalla miehellä on joku paikka kipeänä. Kipu kuitenkin lisääntyi ja aloin hieman aristella sitä ja viimein aloin linkata, koska kävellessä kipu paheni. Vielä siinäkään vaiheessa ei putkiaivoiselle, Pohjois-Karjalasta kotoisin olevalle miehelle välähtänyt, mikä mahtoikaan olla vialla.

Ajoin sitten matkailuautollani muutaman pitkän matkan, ensin Helsinkiin, sieltä kodin kautta Suonenjoelle, Lintulaan, Valamoon, Joensuuhun ja Lappeenrantaan, jossa kipu olikin jo melko kova ja lähipiiri hätyytti menenään lääkäriin. Samana päivänä oli muuten Ilta-Sanomissa juttu laskimotukoksesta, joka voi yllättää kenet vain – minunkin. Ja niin muuten yllättikin.

Viikonloppuna en päässyt yksityiselle lääkäriasemalla, lääkäritkin viettivät oikeutetusti kauniita kesäpäiviä. Piti siis mennä Lappeenrannan terveyskekuksen päivystykseen. Harmitti. Montakohan tuntia joutuisin siellä istuskelemaan ja odottamaan taas jotain.

Soitto päivystysapuun ja henkilötietojeni antaminen sujui hieman takellellen. Sukunimessäni kun on kaksi k-kirjainta ja osoitteessa g ja kaksi a-kirjainta, jotka tuottivat niitä kirjoittaneelle vaikeuksia. Tietojen antamiseen kului suurin osa puhelinajasta ja sain ohjeen mennä päivystykseen iltapäivällä. Näin tein.

Ensin oli vastassa päivystyksen alakerran niukkailmeinen ”kerberos”, joka sääteli kuka ja milloin sai mennä hissillä toiseen kerrokseen ilmoittautumaan ja mille luukulle. Perillä taas uusi kysely henkilötiedoista ja kolmanteen tilaan osottamaan jotain – lääkäriä vai hoitajaa, sitä en siinä vaiheessa tiennyt. Kyyti oli jo lähtenyt kotiin, sillä ei sinne kannattanut jäädä odottelemaan, kun ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan tässä menisi.

”Odotustupa” oli tupaten täynnä ja varmaan huokasin, koska jotain tällaista kai odotinkin. Mutta, mutta … tuskin olin penkille päässyt, kun ovi avautui ja nuori hoitaja pyysi nimellä sisään. Oli ns. triage-hoitaja – hoidontarpeen arvioija tai jotain sellaista. Saara nimeltään. Hyvä tyyppi, se selvisi heti kättelyssä eli alun koronakumarteluissa. Häneltä löytyi sopivasti huumoria ja tervettä loogista ajattelua ja asia näytti toistaiseksi etenevän suotuisasti.

Melko pian hänkin epäili, että veritulppahan se taitaa olla. Syy- ja seuraussuhteet täsmäsivät: taustalla paljon istumista, vähän likkumista. Koska oli juuri lääkärien vuoronvaihto käynnissä, hän päätti mennä nykäisemään yhtä hihasta, josko saisi paikalle hetkeksi toteamaan tilanteen virallisesti. Asia kun ei pitkiä turinoita tällä erää vaatisi. Huomenna sitten lisää.

Näin kävi ja varsin harvasanainen vierasmaalainen pitkä lääkärimies tulikin huoneeseen hoitaja Saaran kanssa, ei esitellyt itseään, tutki jalan – ehkä noin pari minuuttia – ja totesi tilanteen. Laitetaan napapiikki ja huomenna ultraan. Hoitaja etsi piikin tai oikeammin kaksi, kun olen tällainen iso mies, piikitin itse ne napaani ja sovimme, että palaan ultraan aamulla klo 10 maissa. Kyllä jäi hyvä mieli osaavasta sairaanhoitajasta – Saarasta – tuollaisia pitäisi olla sairaaloissa ja terveyskeskuksissa enemmän. Aikaa oli kulunut saapumisesta kaikkiaan vain noin tunti ja se hämmästytti minua suuresti.

Hieman helpotti psyykkistäkin oloanikin nuo napapiikit, kun samalla selvisi vaivani syy ja se, miten sitä hoidetaan. Sain jopa luvan osallistua lähipiirini grillijuhlaan ja ottaa pari oluttakin, kunhan en aamulla tulisi päissäni vastaanotolle. Näin toimin. Otin vain kaksi pientä tölkkiä maukkaan poikani tekemän grilliruuan oheen.

Aamulla taas päivystykseen klo 10 ja minut ohjatiin tyhjän kuvantamisosaston käytävän tuolille istumaan ja odottelemaan. Suuremmin ei ihmisiä sunnuntaiaamuna käytävillä juossut. Avustava hoitaja tuli klo kymmenksi töihin ja tervehti kohteliaasti. Radiologista ei ollut havaintoa. Hieman nukutti, mutta tuolissa nukkuminen ei oikein onnistunut.

Vajaan kolmenvartin yksinäisen odottelun jälkeen sain kutsun toimenpidehuoneeseen, housut pois ja hoitoon pöydälle. Vieraskielinen tämäkin, tosin suomea ilmeisesti ainakin jonkin verran osaava lääkäri (jonka käyttämillä kymmenellä sanalla on vaikea tehdä syvempää analyysia kielenosaamisesta). Tämäkään ei esitellyt itseään, ei tervehtinyt eikä suuremmin jutellut. Kysyin nimeä jossain vaiheessa hoitajalta, joka kertoi hänen olevan sukunimeltään kaima maineikaalle säveltäjälle Johan Sebastianille. Intonaatiosta päätellen taisi tosin olla kotoisin samasta maasta kuin eilinen lääkärikin, ei siis Johan Sebastianin kotimaasta.

Sain ongittua radiologilta tiedon, että kyllä siellä veritulppa on syvemässä laskimosuonessa. Muuta ei herunut. Housut jalkaan ja odottelemaan rullatuolia käytävälle. En jäänyt, kun pystyin kävelemäänkin. Lähdin linkkaamaan samoin kun sinne tullessa kohti oletettua pistettä, jossa minun kai pitäisi taas tavata triage. Mutta vastaan tulikin hämmästynyt toinen hoitaja, joka ihmetteli, etten tarvitsekaan ”kärryä”. Ja sitten taas odottamaan samaan odotustupaan, johon olin jo tutustunut eilen.

Tupa oli nyt tyhjempi ja läsnä oli vain pari, kolme ihmistä: yksi huonokuuloinen ja kovaääninen vanhus, joka simputti vaivaantunutta saattajaansa välillä kävelemään, välillä kävelyttämään, välillä varaamaan istumapaikan, välillä hakemaan vettä, jne.

Onneksi lääkäri tuli ja huusi sisälle melko nopsaan. Jälleen edellisten lääkärien tapaan intonaation perusteella samasta maasta, mutta nyt asiallisen oloinen, ammattinsa osaava, potilaaseen sosiaaliseti myönteisesti suhtautuva naislääkäri, joka kyllä sanoi nimensäkin, mutta vieraskielinen, oudohko nimi ei tarttunut korvaani kertakuulemalla.

Piikityksiä ei enää tullut. Laitettiin tablettikuurille – ensin kolme viikkoa kaksi nappia päivässä, sitten loput kolmen kuukauden hoitojaksosta vai yksi, eri vahvuinen nappi päivässä. Määräsi vielä verikokeeseen, jonka jälkeen sain lähteä pois, majapaikkaani ja sieltä apteekin kautta kotikaupunkiini.

Ovat näemmä iän myötä nämä omat matkailuautoreissuni muuttuneet hieman erilaisiksi!

Hannu Pyykkönen

Some-ortodoksisuus

Pitkälti toistakymmentä vuotta sitten, melkein kaksikymmentä vuotta taitaa joiltain osin kohta täyttyä, olen ollut mukana jos jonkinlaisissa netin keskustelusivustojen ja tietosivujen toimittamisessa ja sisällöntuottamisessa. Sinä aikana on ennättänyt tapahtua paljon – niin hyvää kuin varmasti pahaakin myös tuolla – tai sitten etenkin tuolla – sektorilla.

Tuollaisen toiminnan alkaessa ei taidettu vielä edes tuntea termiä ”some” – ”sosiaalinen media” ja jotkut ortodoksista piispostakin taisivat katsoa koko Internetin olevan peräisin lähes Saatanasta. Kirkko ei edes haikaillut nettiin eikä sitä katsottu kirkon arvolle sopivaksi mediaksi levittää omaa ilosanomaa. Sehän saattoi kertoa joistain asioista tottakin, kun yleinen linja oli enemmän vaikenemista. Ja nekin, jotka sitä sitten siellä tekivät, olivat siis melkein ”Saatanasta”.

Sittemmin tuossa samassa vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa on tuollakin nettisaralla tapahtunut paljon. Ortodoksinen kirkko lisäsi hitaasti näkyvyyttään netissa, ensi syntyi kirkon nettisivut, paljon sen jälkeen jossain vaiheessa tuli jo Facebookiinkin omat sivut, Twitter taisi hieman nykiä ja mutkitella, kun ei löytynyt kirkon omista tekijöistä oikein osaajaa, joka olisi osannut vetää oikeanlaisia juttuja hatusta, Instagram tökkii vieläkin ja ensimmäiset sompailevat merkit ortodoksisesta nettilehdestä on ollut jo jonkin aikaa näkyvissä.

Kirkon omaa keskustelusivua ei liene ollut koko aikana, vain erilaisten yksityisten tahojen rakentamia ja vetämiä yrityksiä useampiakin.

Korona muutti vajaassa vuodessa paljon. Se, mikä ennen oli melkein kiellettyä – tai ainakin joiltakin kiellettyä – on nyt valtavirtaa. Jumalanpalveluksia sriimataan jo liikaakin, kyllästymiseen asti ja yhä vaihtelevin taidoin, ja muutakin nettimateriaalia on ilmestynyt Internetin tuohon aikanaan ”saatanalliseen” maailmaan. On videoluentoja, videokonsertteja ja jopa lapsille omaa ortodoksista touhuamista – Internetissä, kun oikeaan kirkkoon ei pääse tai oikeastaan ei lasketa sisälle.

Samalla kirkon koko perinteinen käyntäntöön (Traditioon) ja opittuihin tapoihin perustuva opetus on ollut valtaisassa muutoksessa. Lähikontaktien puute kirkon omiin työntekijöihin – piispoihin, pappeihin, kanttoreihin – on hiipunut olemattomiin, kirkoista (rakennuksista) on tullut kaukaisia, moni opittu asia unohtuu ja kiinnostuksen ohessa uskokin alkaa laimentua ja jopa monelta osin liudentuakin. Ehtoollisesta on tullut jonkinlainen oppisisällötön lohtulusikallinen joskus sovittuun aikaan kirkon rappusilla tai takaovella. Tuo suunta pelottaa – ainakin minua.

Sain jokin aika sitten mahdollisuuden lukea erään ystäväni kanssa hänen tietokoneeltaan erään minulle täysin vieraan suomalaisen ortodoksisen keskustelusivuston antia. Kauhistuin! Melko pian kysyin, että oikeastiko tämä on ortodoksinen eikä helluntailainen sivusto. No - ainakin nimen perusteella ortodoksinen, tiedä sitten sisältönsä ja ortodoksisen opin suhteen. Olisiko sittenkin ollut enemmän ”suomalais-luterilais-ortodoksinen sekametelikeitto”, eräänlainen pettyneiden nettikerho. En tiedä, arvailen vain, kun en tunne tarkemmin tekijöitä.

Siellä tuo nettimaailman ”syöpäkin” oli saanut sijaa melko vahvasti. Tuo ”syöpähän” sairastutaa monet netissä huseeraajat osaamisen ja tietämisen pöhötautiin – ihmisistä tulee varsin pian eri alojen erikoisasiantuntijoita – siis myös eksperttejä ortodoksisen uskon, tapojen ja kanonien moninaisissa kysymyksissä ja salaisuuksissa melko lyhyelläkin kokemuksella, koulutuksesta nyt puhumattakaan.

Yksi yleistynyt lieveilmiö netissä oli ensialkuun ns. vihapuhe, joka kohdistui eritoten erilaisiin vähemmistöihin tai etnisiin ryhmiin – joskus siksi myös ortodokseihinkin. Siksi kai ortodoksisia keskusteluryhmiä syntyikin, jotta ihmiset olisivat saaneet oikeaa tietoa ortodoksisuudesta rauhallisemmassa ympäristössä. Ongelmaksi vain muodostui se, ettei sinne tullut montaakaan oikeasti ortodoksiaa tuntevaa ja osaavaa asiantuntijaa, piispoista ja papeista nyt puhumattakaan. Siksi ryhmäläisen muutosprosessi ”taviksesta ekspertiksi” oli netissä melko nopea, kun huomattiin, että täällähän voi puhua melkein mitä vain sylki suuhun tuo rangaistuksetta melko pian kirkkoon liittymisen tai puhumaan / kirjoittamaan oppimisen jälkeen.

Uskonollisuus on aina ollut herkkä alue ihmisyydessä, se kuuluu kai niihin ns. omantunnon asioihin. Kun ihmisellä on mennyt huonosti tai joskus, kun hän on joutunut ihan rappiolle asti, uskonto ja uskovaisuus – eräiden uskontokuntien käyttämä termi ”uskoontulo” – on tullut usein pelastukseksi. Uskonto on kautta vuosisatojen liikuttanut mieliä ja miehiä – taisteluihin, väkivaltaankin, valloituksiin ja oikeassa olemiseen. Ja liikuttaa yhä.

Uusia ”uskonsankareita” syntyy netissä harva se päivä ja he saavat siitä oivan areenan opettaa ilman oppiarvoja laajaa täysin itsekontrollin puutteessa olevaa ihmisjoukkoa oikeille tavoille ja oikeaan uskoon. Hieman kuten ISIS Lähi-idässä tai Venäjän Siperiassa jokin aika Jeeuksena "uudelleen inkarnoitunut" entinen poliisi ja mielenterveyspotilas, joka oli oiva esimerkki siitä, miten tuollaiset ”huuhaat” pärjäävät monimutkaisessa ja komplekisessa maallistuneessa maailmassamme. Hänellä oli lyhyessä aikaa lukuisia opetuslapsia puolustamassa, kun tätä uutta "jeesusta" vietiin viranomaisten toimesta linnaan ja hourulaan.

Suomessa olemme jo oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme syntyajoista saakka saaneet tuta toisen kansankirkkomme vahvan sisälähetystyön ja sosiaalisiin suhteisiin perustuvan melkein pakkokäännyttämisen. Meillä on surullisia ajanjaksoja tuolta osin paljon lähihistoriassamme, viimeiset karmaisevimmat kokemukset lienevät viime sotien ajalta ja sen jälkeen. Nykyisin viralliset kirkot elävät joiltain osin ja joidenkin mielestä kanssakäymisessään hyvin toistensa kanssa, ortodoksit pääsevät ajoittain eksoottisiksi koristeiksi ns. ekumeenisiin jumalanpalveluksiin, harvemmin kuitenkaan saarnaamaan. Mutta noihin muihin kirkkokuntiinkin kuuluvissa siviili-ihmisissä on monenlaisia ”uusia apostoleja, profeettoja” ja vaikka mitä, joiden tarkoitus on pelastaa meidät ortodoksiset pakanat helvettiin joutumiselta. Ja some tarjoaa tällaiselle toiminnalle oivallisen alustan.

Kauhistuttavaa minusta on kuitenkin se, että myös erilaiset ns. ortodoksiset keskusteluryhmät ovat ajautuneet tai ajautumassa tällaisen erilaisen ja väärän some-ortodoksisuuden – tekisi melkein mieli sanoa harhaoppisuuden – pariin. Some-ortodoksisuus on siellä sitä, mitä noiden ryhmien jäsenet tuputtavat toisille ryhmäläisille oikeana uskona, oikeana ortodoksisuutena ilman minkäänlaista kritiikkiä. Tuossa ”opetuksessa” käytetään hyväkseen kielikuvia, kuvia, videoita, musiikkia ja jopa ikoneja sellasilta elämän ja uskon saroilta, joilla ei ole mitään tekemistä aidon ortodoksisuuden kanssa. Kuvat ja tekstit ovat usein jonkilaisten hereettisten herätysliikkeiden ja moninaisten ”hihhuliporukoiden” masinoimia ortodoksisuuden verhoon naamioituneita, tunteisiin vetoavia kuvia ja tekstejä, joogamietiskelyä, askeettisuutta, kilvoittelua, joiden alkuperästä ei ole mitään varmaa tietoa tai se on tarkoituksella vääristelty näyttämään muka ortodoksiselta ja vetoamaan ihmisten suruun, häpeään, ikävään, pettymyksiin ja moniin muihin meidän yksinäisten ihmisten tunteisiin.

Joillakin areenoilla jokaisella keskustelijalla on omanlaisensa, individualistinen käsitys siitä, mitä on oikea some-ortodoksisuus ja se on usein heistä se ainoa oikea uskon muoto, jota vain he osaavat ja saavat tulkita omista näkökohdistaan ja elämäntilanteestaan käsin. Useat sotkevat uskonasioihin monenlaisia ”ismejään” ja muita idealistisia ja hengellisiä sivutuotteita ja mausteita. Yksi suosittu mauste on naisasia, feminismi ja sen esille tuominen kieleisenä tai myönteisenä ortodoksisuudessa. Helposti mukaan heitetään mausteeksi myös erilaisia etnisiä elementtejä ja etenkin seksuaalivähemmistöille mainostetaan, että ortodoksinen kirkko on paras mahdollinen vaihtoehto toteuttaa omaa itseään kirkon siipien suojassa, uskon voi näet muokata mieleisekseen. Sanotaan kirkon sallivan melkein kaiken, olevan armollinen eikä se paasaa synnistä tuolloin mitään, toisin kuin erilaisten oikeusviranomaisten kynsissä kärvistelevä Donna Quiote-Räsänen.

Ortodoksisista keskustelupalstoista on muodostumassa paikoin areena, jossa keskustellaan enemmän muiden ortodoksien ongelmista kuin omista uskonkysymyksistä. Piispoihin ja papistoon yleensä kohdistuva lähes sairaalloinen henkilöpalvonta saa melkein ”jumalallisia” piirteitä. Piispojen mokailun vuoksi erotaan kirkosta ja ihanuuden, suunnattoman suvaitsevaisuuden, samankaltaisuuden vuoksi liitytään, osaavat he sitten liturgian kaavan tai ei. Jumalasta ja oman pelastuksen miettimisestä ei niin suurta väliä – kyllä se jotenkin siinä ohessa jotenkin petrautuu – ja oikeauskoinen ortodoksinahan pelastuu joka tapauksessa. Eikös vain!  :)

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Rakas päiväkirjani 2.5.2021

Joessa on virrannut vettä litratolkulla sen jälkeen, kun ilmoitin taas vähentäväni netissä riippumistani. Moni ystävistäni epäili jälleen toimiani. Niinköhän moiseen pystyisin. Oli tullut kokeiltua tuota jo melko monta kertaa ja huomattua, etten pystynyt. Nyt tilanteen eteneminen näyttää hieman paremmalta. Jonkinmoinen valonpilkahdus on ajoittain näkynyt tunnelin päässä. Jospa sittenkin ...

Olen samalla yrittänyt edes hieman analysoida sitä, miksi moiseen offensiiviin jälleen ryhdyin. Varmaan syyn voi kuitata melko lyhyesti sanoilla: väsyin, kyllästyin, turhauduin. Mutta yritän nyt hieman avata itsellenikin noita sanoja.

Väsymiselle lienee helppo fysiologinen syy: vanheneminen. Olen nyt ollut jo reilun kymmenen vuotta eläkkeellä ja minulla on ihan hyvä syy ja lupa olla vanha. Samalla tähän vanhenemisen putkeen kuitenkin sattui tämä hemmetin korona, joka selvästi pitkitti luopumistani. Tarvitsin tylsiin vapaaehtoisiin karanteenipäiviin jotain tekemistä ja sitä netti toki antoi. Joten sain toki jälleen hyvän syyn lykätä luopumistani. Vanhan sananlaskun sanoin: ”Kyllä sika syitä löytää olla tonkimatta maata. Milloin on kärsä kipeä, milloin maa jäässä.” Luopumista olin toisin tehnyt jo monta kertaa aiemmin, milloin mistäkin syystä. Nyt tosin tuo todellinen vanheneminen alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä.

Kyllästymiselle oli varmaan myös omat syynsä, jotka osin ovat varmasti sidoksissa tuohon vanhenemiseen. Olen touhunnut näiden erilaisten netti- tai vastaavien hommien kanssa jo varmaan reilut kaksikymmentä vuotta. Olen kokeillut kaikenlaisia uusia konsteja, opetellut ne ensin ja sitten toteuttanut sillä tavalla, kuin olen osannut. Osaamisen ja oppimisen vaatimusten määrä alkoi kasvaa vuosi vuodelta. Yhä enemmän piti osata ja oppia erilaista teknistä tietoutta, ohjelmia, koodeja ja termejä ja vanhenemisen tuomat oppimisen rajat alkoivat hiljalleen paukkua. Vaikka apuna olivat osaavat poikani, jopa pojanpoikani, halusin kuitenkin tehdä kaiken itse, etten olisi liiaksi riippuvainen jostain muusta, toisista. Se vääjäämättä johti kyllästymiseen, koska eihän minun toki eläkkeellä olisi ollut pakko moista tehdä.

Vaikka nuo kaksi edellistä syytä – vanhenemisen ja kyllästymisen – olisi voinut jotenkin hoitaa tai kiertää, kuten toisinaan aiemmissa luopumisyrityksissäni toki teinkin, taustalla vaani kuitenkin koko ajan se kolmas ja vaikuttavin syy: turhautuminen. Jos yrität uida vuolaana virtaavan joen poikki kerta toisensa jälkeen ja joka kerran jossain kohdassa melkein hukut jokeen väsymyksen tai kyllästymisestä johtuvan haparoinnin vuoksi, lopputulemana on pian tuo turhautuminen: miksi ihmeessä minun pitää yrittää uida joen poikki, kun tälläkin rannalla on ihan hyvä olla.

Turhautumisellekin on varmasti ollut omat syynsä noissa edellä mainituissa syissä, vanhenemisessa nyt ainakin. Mutta kyllä nykyinen nettimaailma ja etenkin se osa siitä, jossa tuli vietettyä liikaakin aikaa – some, sosiaalinen media – on muuttunut todella turhauttavaksi.

Somessa olijoiden määrä on lisääntynyt aivan hurjasti – mikä toisaalta on hyvä asia, näin tieto leviää paremmin. Mutta samalla tuo populaatio on muuttunut – rumasti sanottuna – tyhmemmäksi ja sivistymättömäksi. Syitä moiseen lienee lukuisia alkaen ihan koko kansamme sivistystasosta, koulutustasosta ja muista vastaavista. Ei ole kovin helppo purkaa tuota möykkyä, sen verran suuri ongelma se kohta – tai oikeastaan jo nyt – on.

Kirjaan tähän joitain omia havaintojani. Niin kauan kun netti oli nuorten temmellyskenttä, heillä oli sentään jonkinlainen moisen median tekninen osaaminen, jos vaikka älyllisessä osaamisessa ja perinteisessä tapakulttuurissa olikin ehkä ajoittain puutteita. Silti heillä – yllättävää kyllä – oli mielestäni parempi itsekontrolli siitä, mitä voi sanoa ja mitä ei. Nyt kun jo Kihniön mummokodin asukkaatkin surffaavat netin ihmeellisissä maailmoissa olemattomilla teknisillä taidoilla, se näkyy siellä outoina viesteinä, kummallisuuksina ilman selityksiä, viesteinä väärissä paikoissa ja monina muina vastaavina kummallisuuksina.

He toteuttavat toisinaan tätä nettitoimintaa ja keskustelua siellä ns. pierumenetelmällä eli samoin vaikutuksin kuin omaa sisäistä ilmanvaihtoaan: pierasta töräyttää voi aina ja missä vain silloin, kun se tuntuu tulevan, vaikutuksesta huolimatta. Ja välillä se ei aina olekaan pieru, joka tulee.

Jotenkin tähänkin sopii se vanha totuus, jonka eräs Ruotsin laivoilla työskennellyt on sanonut verratessa eläkeläisryhmiä ja opiskelijaryhmiä juhlimassa laivoilla. Hänen mukaansa eläkeläisillä on taito, muttei kykyä ja opiskelijoilla toisin päin: on kyky, muttei taitoa. Hieman asiayhteyksiä muutellen tuo sopii tähän netti- ja some-maailmaankin.

Nyt kun elämme melkolailla polarisoituneessa maailmassa, jossa useimmiten kaksi toisistaan erilaista ihmisryhmää ei ole oppinut kohtaamaan toisiaan, ei elämässä eikä netissä, se näkyy kaikkialla. Persoonallisuushäiriöiset, osin jopa psykopaattiset ihmiset pääsevät valtaan ympäri maailmaa, johtavat maita ja joukkoja, tekevät suurta tuhoa, jakavat kansaa vuohiin ja lampaisiin, vievät maailmaa kohti tuhoaan. Ei silloin ole ihme, jos netissäkin kuohuu ja tapahtuu jotain vastaavaa. Sielläkin kun on suuri joukko noita sosiopaatteja ja jopa psykopaatteja.

Olen itsekin saanut osan tuosta – sanoisinko sairaasta – kuohunnasta viime aikoina. Aiemmin ei sellaista ollut, mutta viime aikoina olen saanut erilaista outoa postia – viestejä ja kirjeitä – jotka lukisin mielestäni kuuluvaksi noiden sosiopaattien tekeleisiin, ihmisten, joilla ei todellakaan tunnu olevan ”kaikki muumit kotona”. Sekin turhauttaa. Ei minun eläkkeellä olijan, itseellisen ihmisen ole enää pakko altistua kuulemaan, lukemaan moista.

Netissä tuo ”nettisosiopatia” on laajempaa ja ehkä osin ei niin patologista kuin edellä kuvattu. Mutta mm. suurin osa somen keskustelupalstoista on mitä ilmeisimmin täynnä lähes ”professoritasoisia” kaikkien tieteen ja taiteen alojen tietäjiä, joiden tieto on ainoaa oikeaa ja ”varmasti totta”.

Ei siis ihme, että väsyttää, kyllästyttää ja etenkin turhauduttaa. Olen nyt yrittänyt löytää tekemisilleni ja energialleni uusia väyliä ja siinä hieman haparoiden ehkä jo jotain löytänytkin. On ihanaa huomata, ettei kuitenkaan ihan koko some-maailma ole korruptoitunut ja mädäntynyt. Terveitäkin tai ainakin riittävän terveitä oksia löytyy vielä, vaikka kyllä niissäkin jonkin verran jo syöpäläisiä löytyy, ja ne yrittävät nakertaa sielläkin oksaa poikki.

Tietokoneen oheen ja osin sijallekin olen löytänyt jälleen vanhoja tuttuja: kirjoja, valokuvia, musiikkia. Aikaa on enemmän itselle ja lähipiirille sekä ystäville ja tietysti tai toivottavasti – koronasta riippuen – matkustamiselle. Kirjoittamistakaan en ole vielä ihan kokonaan hylännyt, vaikka vähemmälle se on jäänyt ja tulee varmaa vielä vähenemäänkin. Vanhuus kun vaivaa sitäkin. Näkö heikkenee, oikeinkirjoitus takkuilee entistä enemmän ja laiskuus valtaa alaa. Mutta jospa jotain saisin aikaan silloin tällöin. Ainakin yritän. Itseni iloksi ja emmänkin omaksi ajankuluksi kuin muiden huviksi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com