 |
| HAP |
Marraskuussa on aamulla usein niin pimeää, että tekisi mieli jatkaa yötä vielä hetki peiton alla. Ikkunan takana on harmaata, kahvi jäähtyy kupissa ja tekemättömät siivous- ja muut kotityöt näyttävät olevan huomattavasti virkeämpiä kuin niiden tekijä. Joku on jo käynyt lenkillä, järjestänyt kaappinsa ja aloittanut uuden harrastuksen. Itse vasta miettii, kumman sukan pukisi ensin.
Saako tähän vuodenaikaan olla vähän vähemmän reipas? Vai pitääkö lupa lepäämiseen ansaita tekemällä ensin kaikki valmiiksi – mikä ainakin itselläni tarkoittaa käytännössä sitä, ettei lupaa koskaan tule?
Ihmisen arvo ei kasva suorittamalla
Ortodoksisen ihmiskuvan lähtökohta on lohdullinen: ihminen on Jumalan kuva. Tämä ei ole ahkeruudesta annettava kunniamaininta, jonka voisi menettää hitaana aamuna. Ihmisen arvo ei riipu siitä, kuinka paljon hän saa aikaan, kuinka hyödyllinen hän on tai kuinka vähän hän tarvitsee muiden apua. Myös väsyneenä, keskeneräisenä ja toisten varassa hän on kokonainen ihminen, rakkauden arvoinen.
Tämän hyväksyminen toisen kohdalla on usein helpompaa kuin omalla kohdalla. Ystävälle sanomme, että ota rauhallisesti, kyllä se työ odottaa. Itsellemme pidämme puhuttelun, jonka sävy ei läpäisisi edes tavallisen työpaikan käytöstapaohjeita. Sisäinen työnjohtajamme ei tunne iltalisää eikä lepoaikoja.
Ortodoksiseen hengelliseen elämään kuuluu kilvoitus, mutta myös harkinta ja oman mittansa tunteminen. Kaikki eivät jaksa samaa, eikä sama ihminenkään jaksa kaikkina elämänsä päivinä yhtä paljon. Kohtuullisuus vaatii joskus enemmän nöyryyttä kuin hampaat irvessä jatkaminen. On suostuttava siihen, että minäkin olen rajallinen.
Lepoakin voi harjoitella ilman tavoitteita
Luostarielämästä puhutaan usein sen ankaruuden kautta. Sen rytmissä on kuitenkin myös viisautta: työllä on paikkansa, samoin aterialla, levolla ja yhteisellä elämällä. Yksikään tehtävä ei saisi vallata koko ihmistä. Meidän arjessamme rajat helposti katoavat, kun tekemistä ja tavoitettavissa olemista riittää vuorokauden jokaiselle tunnille niin, ettemme malta sulkea kokonaan edes puhelinta yön tai levon ajaksi.
Siksi marraskuussa voisi harjoitella pientä kohtuullisuutta. Kaikkea ei tarvitse tehdä tänään. Tavallinen ruoka riittää. Kävely saa olla lyhyt, eikä kirjaa tarvitse lukea loppuun vain siksi, että sen on aloittanut. Joskus voi istua hetken tekemättä mitään hyödyllistä.
Tästäkään ei tosin kannata laatia kehitysohjelmaa. Muuten huomaamme pian arvioivamme, lepäsimmekö tarpeeksi tehokkaasti ja saavutimmeko rauhoittumiselle asetetut tavoitteet. Silloin sohvalle on vain siirretty entinen työpöytä.
Lempeys tarvitsee myös tekoja
Väsymys ja laiskuus eivät ole sama asia. Ulkopuolelta niiden eroa voi olla vaikea nähdä, joten toisen ihmisen hitaudesta – puhumattakaan laiskuudesta – kannattaa tehdä johtopäätöksiä varoen. Emme tiedä, millaisen yön hän on valvonut tai mitä hän kantaa mielessään.
Ortodoksisessa elämänviisaudessa lähimmäisen tuomitsemisen välttäminen liittyy oman keskeneräisyyden tunnistamiseen. Kun muistaa, kuinka vaikeaa itsellekin on toisinaan lähteä liikkeelle, toisen verkkaisuus ei ehkä enää ärsytä yhtä paljon. Häntä voi hoputtamisen sijaan auttaa.
Lempeys itseä kohtaan ei myöskään tarkoita, että vetäytyisimme kaikesta yhteisestä vastuusta. Joskus pieni teko toisen hyväksi antaa päivälle hyvän suunnan: puhelu, kahvikupillinen tai kysymys siitä, tarvitseeko toinen jotakin kaupasta. Sen ei tarvitse olla suuri saavutus. Eikä auttajan tarvitse aina olla minä. Myös avun vastaanottaminen tekee tilaa yhteydelle.
Marraskuussa saa siis olla vähän vähemmän reipas. Jumalan kuvana eläminen onnistuu villasukissakin, eikä keskeneräistä ihmistä tarvitse saada illaksi valmiiksi. Tänään voi riittää, että ruokkii itsensä, kohtelee jotakuta ystävällisesti ja ulottaa saman ystävällisyyden viimein myös itseensä.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti