Joskus suvun historia ei löydy arkistosta eikä sukututkimusohjelmasta. Se löytyy kirjahyllyn perältä, vanhasta laatikosta tai kirjasta, jota kukaan ei ole avannut vuosikymmeniin.
Minulle kävi juuri niin.
Olen aika ajoin selvitellyt sukuani monella tavalla. DNA-testit ovat tuoneet omat arvoituksensa, vanhoja tekstejä ja valokuvia olen etsinyt, skannannut ja yrittänyt tunnistaa. Isäni kirjoituksiakin olen löytänyt ja julkaissut.
Mutta joskus kiinnostavimmat löydöt ovat olleet koko ajan aivan lähellä.
Kaapista tuli vastaan sukulaiseni Aleksandra Pyykösen vanha keittokirja, vanhempieni 1940-luvulta peräisin oleva vieraskirja sekä laatikollinen äitini suvun valokuvia. Keittokirjan ensimmäisellä sivulla on vuosiluku 1899.
 |
| Kaapeista löytyi aarteita: Aleksandra Pyykösen keittokirja 1800-luvun lopulta, vanhempieni vieraskirja 1940-luvulta ja äitini valokuvia laatikollinen. Kuva © Hannu Pyykkönen. |
Kun kuvassa on ihminen, mutta nimeä ei enää ole
Vanhojen valokuvien vaikeus on siinä, että kuvassa oleva ihminen voi olla säilynyt täydellisesti – mutta hänen nimensä on kadonnut.
Laatikon kuvista suuri osa liittyi äitini Parviaisen sukuun. Monia ihmisiä en tunnistanut lainkaan. Silloin ymmärtää konkreettisesti, miten nopeasti suvun hiljainen tieto voi kadota.
Niinpä lähdin erään kerran Tuupovaaraan, äitini vanhalle kotiseudulle.
Siellä oli vielä ihmisiä, joille vanhat kasvot eivät olleet vain tuntemattomia mustavalkoisia hahmoja. Yksi heistä oli Irja, joka oli tullut 15-vuotiaana töihin isäni kauppaan ja oli meille kolmelle pojalle melkein varaäiti – tarvittaessa myös kurinpitäjä täydellä valtuudella.
Hänen ja kummini Antin eli Andrei Vornasen tyttären Anjan kanssa istuimme kuvien ääressä tuntikausia. Ihmiset alkoivat saada nimiä, sukulaisuussuhteita löytyi ja samalla tuli esiin asioita, joista en nuorena olisi osannut tai edes ymmärtänyt kysyä.
 |
| Antti eli Andrei Vornanen, kummini. Hänen avustuksellaan sain kerran elämässäni Veikkauksessa 11 oikein aikana, jolloin riviin merkittiin vielä 1, x ja 2. Voittorahoilla ostin polkupyörän. Kuva Antin tyttären albumista. |
Tämä taitaa olla yksi sukututkimuksen yleisimmistä kokemuksista: kiinnostus herää usein vasta siinä vaiheessa, kun moni niistä ihmisistä, joilta olisi pitänyt kysyä, ei ole enää vastaamassa.
Siksi kysyä kannattaa silloin, kun vielä voi.
Nykyään tallentaminen on sentään helpompaa. Puhelimella voi kuvata vanhan valokuvan, nauhoittaa kertomuksen tai kirjoittaa nimen saman tien muistiin. Tärkeintä on kuitenkin edelleen ihminen, joka muistaa.
Vieraskirja osoittautui pieneksi perhearkistoksi
Vanhempieni vieraskirja muistutti ajasta, jolloin kodeissa todella pidettiin vieraskirjoja. Vieraat kirjoittivat niihin nimensä, tervehdyksensä ja joskus myös sellaisia tietoja, joiden historiallista arvoa kukaan ei silloin osannut ajatella.
Yksi pysäyttävimmistä merkinnöistä liittyi omaan kastetilaisuuteeni.
Vieraskirjaan oli merkitty, keitä paikalla oli, milloin kaste toimitettiin ja kuka minut kastoi. Nimen kohdalla näkyy vielä pieni pala perheen päätöksentekoa: kirjoittaja näyttää ensin aikoneen kirjoittaa nimeksi Sakari tai Hannu Sakari, mutta alku on vedetty yli.
Lopulta Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Nikolai Hodju, kastoi minut nimellä Hannu Antero.
Vieraskirjasta löytyi myös aivan muuta sukututkimusta täydentävää tietoa. Sen avulla selvisi esimerkiksi, että meillä sodan jälkeen jonkin aikaa asunut Filip eli Hilippa Vornanen kuoli vuonna 1947. Hänen vaimonsa Anna Kononova, mummini sisar ja siis isotätini, kuoli vuonna 1958.
Omia muistikuvia Hilipasta minulla ei ole. Annasta sentään joitakin, vaikka ne taitavat osittain sekoittua toiseen vanhaan kotimme ihmiseen, äitini äitiin Ida Mariaan. Vanhoja kuvia katsoessa se ei ole ihmekään: heissä oli paljon samaa näköä.
 |
| Filip (Hilippa) ja Anna Vornanen, jotka asuivat sodan jälkeen kotimme yläkerrassa. Anna Kononova oli mummini sisar eli isotätini. Kuvat Hannu Pyykkösen albumista. |
Keittokirja vuodelta 1899
Ehkä kaikkein hienoin löytö on kuitenkin Aleksandra Pyykösen keittokirja.
Kirjan kannet ovat jo haurastuneet ja ensimmäisen sivun teksti vuosilukuineen haalistunut. Varsinaiset reseptit sen sijaan ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin. Ne on kirjoitettu tummalla musteella kauniilla käsialalla, paikoin nykykorvaan hieman vanhahtavalla suomella.
Reseptejä on paljon.
Kirja on todennäköisesti päätynyt minulle isäni sisaren kautta. Hänenkin nimensä oli Aleksandra, mutta keittokirjan omistanut Aleksandra oli hänen serkkunsa ja hyvä ystävänsä.
Kun vanhaa reseptikirjaa selaa, huomaa jotakin kiinnostavaa. Yli sadan vuoden takainen ihminen tulee yhtäkkiä lähelle. Hän ei ole enää vain nimi sukupuussa, vaan ihminen, joka on miettinyt, miten ruoka valmistetaan ja kirjoittanut ohjeen talteen seuraavaa kertaa varten.
 |
| Aleksandran keittokirjan resepti nro 109. Ohje on niin selkeä, että sen perusteella minäkin saattaisin onnistua perunalaatikon valmistamisessa. Kuva © Hannu Pyykkönen. |
Tuo ”saattaisin” on syytä jättää lkuvatekstiin.
Ensimmäisessä omassa kodissani 1970-luvun alussa päätin nimittäin kerran valmistaa suurta herkkuani, unelmatorttua. Lopputulos ei aivan vastannut nimeään. Mainio saksanpaimenkoirani Mizar von Grossenisthmus, tuttavallisemmin Miza, ei kuitenkaan nähnyt leivonnaisessa mitään vikaa.
Se söi sen suurella mielihalulla.
Minun unelmatorttujen valmistamiseni jäi siihen yhteen kertaan.
Aarteiden arvo ei ole rahassa
Vanhan keittokirjan rahallista arvoa en oikeastaan edes mieti. Vieraskirjankaan arvoa ei voi mitata euroissa. Sama koskee laatikollista valokuvia.
Niiden arvo syntyy siitä, että ne yhdistävät ihmisiä toisiinsa.
Yksi nimi kuvan taakse kirjoitettuna voi vuosikymmenten päästä ratkaista arvoituksen. Yksi vieraskirjamerkintä voi kertoa, kuka oli paikalla lapsen kasteessa. Yhden keittokirjan sivu voi tuoda 1800-luvulla eläneen sukulaisen lähemmäksi kuin pitkä luettelo syntymä- ja kuolinvuosia.
Siksi vanhoja kaappeja kannattaa joskus avata.
Ja vielä tärkeämpää on avata keskustelu niiden ihmisten kanssa, jotka muistavat.
Valokuvien kasvot odottavat nimiään, suvun tarinat kuuntelijaansa ja muistot sitä, että joku kirjoittaa ne talteen.
Sillä tulee aika, jolloin ei enää voi kysyä.
Silloin jäljelle jää vain se, minkä joku ehti säilyttää.
Seuraavaksi muistot talteen kameralla
Nyt olemme miettineet, voisiko suvun tarinoita kerätä talteen vielä vähän toisenlaisella, tämän ajan tavalla.
Suunnitelmissa on videohaastattelujen sarja, jossa suvun ja luultavasti myös suvun ulkopuolisten vanhempien ihmisten muistoja, elämäntarinoita ja pieniäkin sattumuksia tallennettaisiin heidän omin sanoin. Tarkoitus ei ole tehdä mitään jäykkää historiallista dokumenttia, vaan antaa ihmisten kertoa siitä, minkä he itse muistavat tärkeäksi.
Ja tässä projektissa ovat mukana useammat sukupolvet.
Ukki häärää enimmäkseen taustalla, etsii haastateltavia, kaivelee vanhoja tietoja ja miettii kysymysten aiheita. Poika hoitaa kuvaamista ja tekniikkaa. Lapsenlapsi puolestaan istuu kameran eteen haastateltavan kanssa ja kysyy.
Siinä on oikeastaan jotakin aika hienoa: lapsenlapsenlapsen sukupolvi kysyy asioista ihmisiltä, jotka vielä muistavat maailman, jota hän itse ei koskaan ole nähnyt.
Samalla vanha sukututkimus muuttuu vähän uudenlaiseksi. Enää emme kerää vain nimiä, vuosilukuja ja valokuvia, vaan myös ääntä, ilmeitä, murretta, naurua ja ihmisen omaa tapaa kertoa.
Katsotaan, mitä tästä syntyy.
Jotakin on kuitenkin tarkoitus saada aikaan – ehkä ensimmäisiä videoita jo tämän vuoden aikana, jos Luoja suo elinaikaa, voimia ja mahdollisuuden tehdä ne.
Sillä yksi asia on tätä kaikkea tehdessä tullut yhä selvemmäksi ja konkreettisemmaksi: muistojen tallentamista ei kannata jättää liian kauas tulevaisuuteen.
Ne kannattaa kysyä ja tehdä nyt.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja jälleen
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti