Onpa ollut mielenkiintoinen viikko. Se on tullut tavalla jos toisella vietettyä valamolaisissa tunnelmissa. Vaikka monet noista kokemuksista ovat olleet muuta kuin hauskoja, Valamo on pysynyt ja pysyy yhä mukavana muistona mielessäni ja samalla paikkana, jossa aina mieluusti vierailen.
Kyyti viimeisen Valamon vierailun jälkeen on ollut melko viileää, mutta onneksi vain pieneltä osin ja sellaiselta osalta, ettei se kuitenkaan suuremmin ole mielenrauhaani järkyttänyt. Asioiden käsittelemistä on helpottanut suuresti myös se ajatus, että – ihan oikeasti – olen omalla tavallani kertonut täälläkin, mitä Valamossa pidetyssä kirkolliskokouksessa koin, kuulin ja ymmärsin. Se ei välttämättä ole yhtenevä joidenkin toisten ymmärryksen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan minun murheeni muulta osin, kuin siksi, että noita ihmisiä löytyy kirkkoni päätöksenteossa ja siitä olen toki ajoittain murheissani ja osin huolissanikin.
Se, minkä kourissa olen tässä viime aikoina ollut, kertoo osittain tuosta huolenaiheestani – ihmisistä, jotka ovat noita päätöksiä tekemässä ja noiden ihmisten toimintatavoista ja arvoista. Olen pitänyt suuresti erään suuren seurakunnan eläkkeelle jääneen kirkkoherran äskettäin esittämistä ajatuksista, joita hän on onneksi ryhtynyt julkituomaan reilummin, kuin se oli mahdollista hänen työssä ollessa. Hän kirjoitti viisaasti, että tuollaisissa tilanteissa, päätöksiä tekevässä ja valtaa hallussaan pitävässä kokouksessa on usein erilaisia ryhmiä, jotka tuota valtaansa käyttävät eritavoin.
Yksi ryhmä on hänenkin mielestään jossain määrin röyhkeät ja äänekkäät kellokkaat. Toinen ryhmä on mahdollisesti viisaat vaikenijat, mutta usein samalla he ovat hiljaisia mukautuvia nössöjä, jotka eivät halua olla riidoissa kenenkään kanssa. Hänen mielestään erilaiset kenties kirkollisten työpaikkojen ja etenkin seurakuntien henkilösuhteet vaikuttavat vahvasti päätöksiin, joita tekemässä on paljon juuri näitä seurakuntien työntekijöitä – seurakuntien, jotka ovat pääasiassa noiden päätöksien kohteita ja missä niiden vaikutus näkyy ja tuntuu selkeästi ja nopeaan hallinnossa, taloudessa ja jopa toiminnassa.
Kun itse käytin edellisissä blogijutuissani termejä ”lumiukot” ja ”sätkynuket”, tuntui jotenkin lohdulliselta lukea tämän teologin kirjoittavan, että kirkolliskokouksessa yksimielisyyden takana saattaa juuri olla se, että nämä hiljaiset alistuvat kellokkaiden junttaukselle. Olen aina arvostanut noiden ”vanhan liiton” teologien toimintaa, ajatuksia ja esimerkkiä, jonka he ovat antaneet työuransa aikana ja usein sen jälkeenkin ja näin nostaneet pienen kirkkomme siitä kauheasta suosta, johon viime sodat meidät ortodoksit ajoivat. Samalla harmittaa uusien nuorten teologien – jotka kuitenkin ovat akateemisesti oppineita, viisaita ihmisiä – lähtökohdiltaan heiveröisempi ihmistuntemus, mahdollisesti ohut työhön sitoutuminen ja jopa pahimmillaan ortodoksisuuteen kuulumaton pyrkyryys, joka saattaa ilmetä jopa pyrkimisenä papin tehtävään, haluna tai jopa selkeänä pyyntönä saada vihkimys tehtävään, johon kirkossamme perinteisesti on kutsuttu niitä, joilla siihen on kyky, taito ja kutsumus ja joita jossakin yksikössä tarvitaan. No – tällaiset asiat joutuu karjalaispoikakin nykyään kuittaamaan vuonna 1864 julkaistun Aleksis Kiven ”Nummisuutarien” repliikin savolaisella viännöksellä: ”Mualima muuttuu Hannuseni!”
Kirkolliskokousvierailun jälkeen olen mahdollisimman paljon yrittänyt tehdä muuta, kuin siihen liittyviä asioita. Tämä blogikirjoitus saa olla viimeinen tästä kokouksesta – ainakin vähään aikaan. Jotkut ovat kysyneet, miltä on tuntunut olla – sallinette tässä yhteydessä uskonnollisen vertauksen – ”ristiinnaulittavana” asiassa, johon liittyy sekä monen mielestä hyvää työskentelyä kuin joidenkin mielestä ala-arvoista puuhastelua, valehtelua, höpinää tai jopa kuten eräs kirkolliskokousedustaja sen alkuun ilmaisi: paskapuhetta.
Hyvää työskentelyssäni on selvästikin ollut tuo videointi ja niiden jakaminen kaikille tai ainakin useille ihmisille Facebookissa. Katsojia (katselukertoja) on ollut tuhansittain ja ihmiset ovat antaneet runsaasti myönteistä palautetta, koska nyt he ihan oikeasti näkivät, kuinka ja minkälaisia päätöksiä kirkolliskokouksessa ihan oikeasti tehdään.
Huonoksi työskentelyksi on leimattu tämä henkilökohtainen kirjoittelu omassa blogissani, jossa todellakin kerron henkilökohtaisia kokemuksiani kokouksesta ja omia kokemuksiani ihan vain kirkon jäsenenä. En ole millään tavalla enää osallinen itse kokoukseen, olen ainoastaan kokousta seuraava seurakuntalainen. Omalla kohdallani minulla oli ehkä vielä kaksinainen rooli: välitin kuvallista faktatietoa suorina ja lahjomattomina lähetyksiä, joista jokainen voi tehdä itse omia päätelmiään sekä kerroin sitten omalla henkilökohtaisella ”palstallani” omia kokemuksia näkemästäni ja kuulemastani, tein siis omia päätelmiäni. Näin ei ilmeisesti saisi joidenkin mielestä tehdä. Ja näin he korottavat helposti itsensä muiden ”kuolevaisten” yläpuolelle ja menevät jopa jyrkimmillään sananvapauden ankeuttajiksi (engl. dementors). Rajoittajiksi heistä ei kohdallani ole, koska en edelleenkään katso valehdelleeni. Kerroin vain ja ainoastaan oman näkemykseni, joka ei välttämättä ole yhtenevä jonkun toisen näkemyksen kanssa. Miten laaja-alainen tuo ”toinen näkemys” on, sitä en ryhdy arvailemaan.
En todellakaan pitänyt kaikesta aiheeseen liittyvästä viestinnästä, jossa noin reilua paria tuhatta erästä palstaa käyttävää ja lukevaa epäiltiin ei-tervejärkisiksi, joiden pitäisi ilmeisesti häipyä noista maisemista pikimmin. Aika hurjaa tekstiä asioista päättävältämme, joiden tulisi kaikessa ko. organisaation asioissa kaiketi pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään avoimuuteen, mutta kuten sanoin, oma terveyteni kestää moisen töryn, pahoillani olen toisten puolesta.
En aio suuremmin vähentää elämäntapaani ja tyyliäni observoida maailmaa, vaikka tiedän, että se mahdollisesti karsii ja rajoittaa joiltain osin elämääni. Kirkkomme osalta menossa voi hyvinkin olla vaihe, jossa se etsii suuntaansa – tai ehkä mieluummin sitä, onko suuntaa tai ainakin toimintatapoja jotenkin reivattava ja tarkistettava – ja samalla se toivottavasti valmistautuu mahdollisesti taivaanrannassa häämöttäviin taloudellisiin ja ehkä myös muihin vaikeuksiin, jopa taisteluun olemassaolostaan. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että kaikissa olosuhteissa pienellä kirkollamme ei ole varaa tuhlata osaamista riitelyyn, tappeluun ja oikeudenkäynteihin eikä suunnata niukkenevia resurssejansa kirkolle vieraampiin toimintoihin ydintoiminnan ulkopuolelle.
Koska itse olen jo oman elämäni ehtoovaiheessa, minulla on harvinaisen vähän tehtävää monessa suhteessa, jopa itsenikin kanssa. Itse olen elämäni ja suuntani valinnut ja elänyt, niin kuin olen elänyt. Katumusta voin ja saan onneksi harjoittaa, kun (huomannet, etten sanonut jos) siihen ilmenee aihetta ja tässäkin voin toki lausua anteeksipyynnön kaikille, joita olen sanoillani tai teoillani huomaamattani tai tarkoituksella loukannut. En ole minua vastaa hyökänneitä hyljännyt ajatuksistani ja kuten nykyisin sanotaan: heittänyt edes ulos some-kavereistani. Rukoillakin voin myös heidän puolestaan, mutta elämääni elän silti omalla tavallani.
Ulkona kylmenee, mutta maisema muuttuu samalla lumen vuoksi valoisammaksi ja valo tuo aina mukanaan hyvää mieltä. Olen usein toistanut itselleni ja muille hokemaa eli slogania: ”aina on helppo arvostella, mutta teepä itse asia paremmin”. Ja tällaisissa tilanteissa ainut tapa vastata saamaansa arvosteluun on tehdä asiat niin hyvin kuin osaa, nöyrällä mielellä. Näin ajattelin toimia nytkin. Hyvää joulun odotusta kaikille! Toivottavasti pukki tuo meille kaikille – minullekin – jonkun lahjan.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kyyti viimeisen Valamon vierailun jälkeen on ollut melko viileää, mutta onneksi vain pieneltä osin ja sellaiselta osalta, ettei se kuitenkaan suuremmin ole mielenrauhaani järkyttänyt. Asioiden käsittelemistä on helpottanut suuresti myös se ajatus, että – ihan oikeasti – olen omalla tavallani kertonut täälläkin, mitä Valamossa pidetyssä kirkolliskokouksessa koin, kuulin ja ymmärsin. Se ei välttämättä ole yhtenevä joidenkin toisten ymmärryksen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan minun murheeni muulta osin, kuin siksi, että noita ihmisiä löytyy kirkkoni päätöksenteossa ja siitä olen toki ajoittain murheissani ja osin huolissanikin.
Se, minkä kourissa olen tässä viime aikoina ollut, kertoo osittain tuosta huolenaiheestani – ihmisistä, jotka ovat noita päätöksiä tekemässä ja noiden ihmisten toimintatavoista ja arvoista. Olen pitänyt suuresti erään suuren seurakunnan eläkkeelle jääneen kirkkoherran äskettäin esittämistä ajatuksista, joita hän on onneksi ryhtynyt julkituomaan reilummin, kuin se oli mahdollista hänen työssä ollessa. Hän kirjoitti viisaasti, että tuollaisissa tilanteissa, päätöksiä tekevässä ja valtaa hallussaan pitävässä kokouksessa on usein erilaisia ryhmiä, jotka tuota valtaansa käyttävät eritavoin.
Yksi ryhmä on hänenkin mielestään jossain määrin röyhkeät ja äänekkäät kellokkaat. Toinen ryhmä on mahdollisesti viisaat vaikenijat, mutta usein samalla he ovat hiljaisia mukautuvia nössöjä, jotka eivät halua olla riidoissa kenenkään kanssa. Hänen mielestään erilaiset kenties kirkollisten työpaikkojen ja etenkin seurakuntien henkilösuhteet vaikuttavat vahvasti päätöksiin, joita tekemässä on paljon juuri näitä seurakuntien työntekijöitä – seurakuntien, jotka ovat pääasiassa noiden päätöksien kohteita ja missä niiden vaikutus näkyy ja tuntuu selkeästi ja nopeaan hallinnossa, taloudessa ja jopa toiminnassa.
Kun itse käytin edellisissä blogijutuissani termejä ”lumiukot” ja ”sätkynuket”, tuntui jotenkin lohdulliselta lukea tämän teologin kirjoittavan, että kirkolliskokouksessa yksimielisyyden takana saattaa juuri olla se, että nämä hiljaiset alistuvat kellokkaiden junttaukselle. Olen aina arvostanut noiden ”vanhan liiton” teologien toimintaa, ajatuksia ja esimerkkiä, jonka he ovat antaneet työuransa aikana ja usein sen jälkeenkin ja näin nostaneet pienen kirkkomme siitä kauheasta suosta, johon viime sodat meidät ortodoksit ajoivat. Samalla harmittaa uusien nuorten teologien – jotka kuitenkin ovat akateemisesti oppineita, viisaita ihmisiä – lähtökohdiltaan heiveröisempi ihmistuntemus, mahdollisesti ohut työhön sitoutuminen ja jopa pahimmillaan ortodoksisuuteen kuulumaton pyrkyryys, joka saattaa ilmetä jopa pyrkimisenä papin tehtävään, haluna tai jopa selkeänä pyyntönä saada vihkimys tehtävään, johon kirkossamme perinteisesti on kutsuttu niitä, joilla siihen on kyky, taito ja kutsumus ja joita jossakin yksikössä tarvitaan. No – tällaiset asiat joutuu karjalaispoikakin nykyään kuittaamaan vuonna 1864 julkaistun Aleksis Kiven ”Nummisuutarien” repliikin savolaisella viännöksellä: ”Mualima muuttuu Hannuseni!”
Kirkolliskokousvierailun jälkeen olen mahdollisimman paljon yrittänyt tehdä muuta, kuin siihen liittyviä asioita. Tämä blogikirjoitus saa olla viimeinen tästä kokouksesta – ainakin vähään aikaan. Jotkut ovat kysyneet, miltä on tuntunut olla – sallinette tässä yhteydessä uskonnollisen vertauksen – ”ristiinnaulittavana” asiassa, johon liittyy sekä monen mielestä hyvää työskentelyä kuin joidenkin mielestä ala-arvoista puuhastelua, valehtelua, höpinää tai jopa kuten eräs kirkolliskokousedustaja sen alkuun ilmaisi: paskapuhetta.
Hyvää työskentelyssäni on selvästikin ollut tuo videointi ja niiden jakaminen kaikille tai ainakin useille ihmisille Facebookissa. Katsojia (katselukertoja) on ollut tuhansittain ja ihmiset ovat antaneet runsaasti myönteistä palautetta, koska nyt he ihan oikeasti näkivät, kuinka ja minkälaisia päätöksiä kirkolliskokouksessa ihan oikeasti tehdään.
Huonoksi työskentelyksi on leimattu tämä henkilökohtainen kirjoittelu omassa blogissani, jossa todellakin kerron henkilökohtaisia kokemuksiani kokouksesta ja omia kokemuksiani ihan vain kirkon jäsenenä. En ole millään tavalla enää osallinen itse kokoukseen, olen ainoastaan kokousta seuraava seurakuntalainen. Omalla kohdallani minulla oli ehkä vielä kaksinainen rooli: välitin kuvallista faktatietoa suorina ja lahjomattomina lähetyksiä, joista jokainen voi tehdä itse omia päätelmiään sekä kerroin sitten omalla henkilökohtaisella ”palstallani” omia kokemuksia näkemästäni ja kuulemastani, tein siis omia päätelmiäni. Näin ei ilmeisesti saisi joidenkin mielestä tehdä. Ja näin he korottavat helposti itsensä muiden ”kuolevaisten” yläpuolelle ja menevät jopa jyrkimmillään sananvapauden ankeuttajiksi (engl. dementors). Rajoittajiksi heistä ei kohdallani ole, koska en edelleenkään katso valehdelleeni. Kerroin vain ja ainoastaan oman näkemykseni, joka ei välttämättä ole yhtenevä jonkun toisen näkemyksen kanssa. Miten laaja-alainen tuo ”toinen näkemys” on, sitä en ryhdy arvailemaan.
En todellakaan pitänyt kaikesta aiheeseen liittyvästä viestinnästä, jossa noin reilua paria tuhatta erästä palstaa käyttävää ja lukevaa epäiltiin ei-tervejärkisiksi, joiden pitäisi ilmeisesti häipyä noista maisemista pikimmin. Aika hurjaa tekstiä asioista päättävältämme, joiden tulisi kaikessa ko. organisaation asioissa kaiketi pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään avoimuuteen, mutta kuten sanoin, oma terveyteni kestää moisen töryn, pahoillani olen toisten puolesta.
En aio suuremmin vähentää elämäntapaani ja tyyliäni observoida maailmaa, vaikka tiedän, että se mahdollisesti karsii ja rajoittaa joiltain osin elämääni. Kirkkomme osalta menossa voi hyvinkin olla vaihe, jossa se etsii suuntaansa – tai ehkä mieluummin sitä, onko suuntaa tai ainakin toimintatapoja jotenkin reivattava ja tarkistettava – ja samalla se toivottavasti valmistautuu mahdollisesti taivaanrannassa häämöttäviin taloudellisiin ja ehkä myös muihin vaikeuksiin, jopa taisteluun olemassaolostaan. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että kaikissa olosuhteissa pienellä kirkollamme ei ole varaa tuhlata osaamista riitelyyn, tappeluun ja oikeudenkäynteihin eikä suunnata niukkenevia resurssejansa kirkolle vieraampiin toimintoihin ydintoiminnan ulkopuolelle.
Koska itse olen jo oman elämäni ehtoovaiheessa, minulla on harvinaisen vähän tehtävää monessa suhteessa, jopa itsenikin kanssa. Itse olen elämäni ja suuntani valinnut ja elänyt, niin kuin olen elänyt. Katumusta voin ja saan onneksi harjoittaa, kun (huomannet, etten sanonut jos) siihen ilmenee aihetta ja tässäkin voin toki lausua anteeksipyynnön kaikille, joita olen sanoillani tai teoillani huomaamattani tai tarkoituksella loukannut. En ole minua vastaa hyökänneitä hyljännyt ajatuksistani ja kuten nykyisin sanotaan: heittänyt edes ulos some-kavereistani. Rukoillakin voin myös heidän puolestaan, mutta elämääni elän silti omalla tavallani.
Ulkona kylmenee, mutta maisema muuttuu samalla lumen vuoksi valoisammaksi ja valo tuo aina mukanaan hyvää mieltä. Olen usein toistanut itselleni ja muille hokemaa eli slogania: ”aina on helppo arvostella, mutta teepä itse asia paremmin”. Ja tällaisissa tilanteissa ainut tapa vastata saamaansa arvosteluun on tehdä asiat niin hyvin kuin osaa, nöyrällä mielellä. Näin ajattelin toimia nytkin. Hyvää joulun odotusta kaikille! Toivottavasti pukki tuo meille kaikille – minullekin – jonkun lahjan.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti