Tiedottamisen kriisi

Taisi olla jo muutama vuosi sitten, kun – en silloinkaan kai ekakertaa – kirjoitin oman kirkkomme tiedottamisen kriisistä. Silloin se oli ajankohtainen myös siitä syystä, että eräs vaikuttava suomalainen ortodoksinen media oli – tietokonekieltä käyttääkseni – kaatunut, siis pois yleisestä toiminnasta, käytöstä.

Tuolloin ajatukset tulevasta olivat varmaan melko ankeita, koska tuo yksityishenkilöiden vapaaehtoistyönään ja omin varoin toimittama sivusto oli silloin aivan omaa luokkaansa ortodoksisessa tiedottamisessa. Silloin – tai oikeastaan siis jo muutama vuosia aiemmin – sillä kaatuneella sivustolla puhuttiin muustakin kuin oman kirkon – Suomen ortodoksisen kirkon – asioista, ja näin ihmisille – etenkin ei-ortodokseille Suomessa – valkeni tuonkin sivuston kautta ehkä hieman paremmin ortodoksisuuden globaalisuus ja ekumeenisuus, jota sanaa mielummin kirkossamme käytetään. Maailmanlaajuus täällä enemmistökirkon puristuksissa olevassa vähemmistökirkko-Suomessa.

Itse olin mukana tuon sivuston ylläpidossa tuolloin todella aktiivisesti, mutta ajatus – kuten niin monesti aiemmin ja sen jälkeenkin – oli pikkuhiljaa hellittää. On tainnut kuitenkin aina tuo jäädä pelkäksi ajatukseksi, kun yhä sivustolla jossain määrin hyörin ja roikun, vaikka vähentänyt toki olen suuresti osuuttani sivuston toimissa.

Tuo sivuston tekninen kriisi muute selvisi sitten kuitenkin – ei kuitenkaan virallisen kirkon avustuksella vaan – yksittäisten kirkon piirissä toimineiden ihmisten avulla ja sivu on jatkanut toimintaansa jonkin verran repertuaariaan supistaen.

Yhä edelleenkin seuraan muutakin ortodoksista viestintää niin omassa maassamme kuin laajemminkin. Ja siinäkään en ole valitettavasti paljoakaan tarvinnut ajauksiaan ja mielipiteitään muuttaa – ainakaan koskien oman maamme eli oman kirkkoni tiedotustoimintaa. Edelleen se on – sanoisinko melko raa’an rumasti (anteeksi!) – ala-arvoista näpertelyä ja ihmeellisen linjatonta ja suurelta osin ajastaan jälkeen jäänyttä. Tekisi jopa osin mieleni sanoa osaamatonta, mutta sen sanomiseen ei ammattitaitoni kuitenkaan riitä.

Samaan aikaan, kun muualla mediamaailmassa satsataan nopeaan ja toimivaan, helposti ja notkeasti taipuvaan, nykyään jo lähes kaikkien käytössä olevaan digitaaliseen viestintään ja jätetään kankea printtiviestintä vähemmälle, meillä heitetään rutkasti rahaa jähmeään printtilehteen. Joidenkin pahansuopaisten jurnuttajien – johon ryhmään en tietenkään minä kuulu  :)  – mielestä näin on vain luotu suojatyöpaikkoja osaamattomille työntekijöille. Ihmisille, joilla ei ole oikein käsitystä – taidosta nyt puhumattakaan – digitaalisesta viestinnästä ja sen mahdollisuuksista. Mutta kuten jo sanoin, oma ammatitaitoni tuossa asiassa ei riitä sen syvempään arviointiin.

Huhuilijat kertoivat tässä männä viikolla kauhutarinana erään kirkkoomme liittyvän lehden päätoimittajan sanoneen – kun lehdestä esitettiin kritiikkiä – olevan enemmänkin lehden sisällöntuottaja kuin päätoimittaja. Liekö oikeasti totta, mutta jos on – huh, huh – on tainnut mennä valinta hieman pieleen tai sitten taitaa joku kuiskuttelija ohjata PÄÄtoimittajaa hieman harhapoluille ja tehdä hänestä mahdollisesti sijaiskärsijää koko kirkon viestinnän osaamattomuudelle. Toivotaan, että ovat vain ilkeämielistä huhuja, sillä en missään nimessä toivoisi oman kirkkomme julkaisulla menevän noin kehnosti.

Toinen, mikä on hieman myös arveluttanut, että lehden juttuja – jälleen tosin huhujen mukaan – ostetaan oman kirkkomme lehteen ulkopuolisista tahoilta kovalla tai vähemmän kovalla hinnalla, mutta siis joka tapauksessa pääasiassa ostetaan, ei tehdä kirkon sisällä tai lehden toimituksessa itse. Mistähän sekin kertoo, jos se on totta!

Huhuja on näköjään liikkeellä pilvin pimein ja kaikesta ei aina ota selvää, missä oikein mennään, eikä kai kaikkea pitäisi edes kuunnella, mutta joka tapauksessa tuollainen toiminta kertoo kuitenkin jostain, josta pitäisi varmasti kaikkien meidän "kuluttajien" olla jossain määrin huolissaamme. Sitä en tiedä, ovatko päättäjät huolissaan!

Tiedottamisen kenttä ei ole kirkossamme todellakaan kaikista helpoin. Täällä häärää hyvää tarkoittavien vapaaehtoisten lisäksi muitakin enemmän tai vähemmän jopa käytännössä kirkosta irti olevia muunlaisia ”vapaaehtoisia”, jotka kaikin mahdollisin tavoin omaa egoaan korostaakseen luovat tai ainakin yrittävät luoda erilaisia kriisejä, oikeusprosesseja tai skandaalikirjoituksia milloin mistäkin. Vaikka pienoismallien siirtelystä. Nykyinen holtiton somemaailma tarjoaa tällaiselle hyvän alustan vaikka mihin – hyvään ja pahaan. On sivustoja, joita kannattaa lukea, niistä oppii paljon ja saa uutta tietoa, mutta on myös erilaisia ”do-it-yourself”-sivustoja, joissa tehdään omaa ortodoksista oppia keskustelijoiden omin voimin niin, että päätä huimaa ja jaetaan sitä vielä muille – usein toisille samoista asioista, sananmukaisesi, tuon taivaallista tietämättömille – tosina, hyvä ettei dogmeina. Kauhistuttaa välillä oikeasti ja sääliksi käy noiden ihmisten omia pappeja, jos papit joutuvat heidän kanssaaan toimimaan omassa seurakunnassaan. Jos he nyt ihan oikeasti edes siellä toimivat. Useimmille kai some on se ainoa oma seurakunta, jossa voi olla yhtäaikaa kaikkitietävä tohtoristason seurakuntalainen ja loistava saarnaaja.

Tuohon kriisinluojien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä – yleensä kirkkoon tai johonkin sen osaan valitettavasti ehkä epäonnistuneita ja pettyneitä kirkon työntekijöitä, opettajia, tavallisia maalikoita, päähän potkittuja, katkeroituneita ihmisiä, jopa omaa egoaan korostavia narsisteja, jotka jatkavat ”henkilökohtaista sotaansa” netissä ja somessa mahdolliseen katkeraan loppuun saakka, mikä kai heidän mielestään lienee sitten koko kirkon tuho – näin minä sen arvelen olevan. Tällaiseen olen päätynyt, kun niitä kriisissä olevien ihmisten tekstejä olen lukenut ja pohtinut niiden todellisia vaikutuksia ja tavoitteita. Mutta tämä on vapaa maa ja täällä saa jokainen sanoa mielipiteensä. Nyt vain sitten kirkon oman viestinnän ja tiedottamisen pitäisi olla timmissä kunnossa vastaamaan noihin haasteisiin. Mutta kun ei ole!

(Kuva: Ekumeeninen patriarkaatti)

Viimeisin melkoinen ainakin itseäni suurssti kummastuttanut asia, jopa floppi, oli oman ekumeenisen patriarkkamme koronaan sairastumisesta tiedottaminen. Sairastuminen tapahtui pari päivää ennen joulua ja tätä kirjoittassani noin viikko myöhemmin kirkko ei ole tiedottanut asiasta vieläkään mitään isommissa medoissaan tai virallisilla omilla julkisilla nettisivuillaan. Taisi olla pari riviä jotain asiasta Facebookissa, jonne eivät kaikki pääse tai halua mennä ja muuta en ainakaan itse ole nähnyt. Voin toki olla väärässäkin, mutta yleensä katselen tällaisia asioita tarkasti medoista. Sama ilmiö oli erään englanninkielisen uutisen mukaan havaittavissa osassa Amerikan ortodoksista kreikkalaista ortodoksista kirkkoa ja sielläkin ihmettelivät samaan. Miksi?

Selitykseksi onkenties tarjottu jouluaikaa ja lomailua, mutta ei kelpaa, jos kuitenkin on viestitetty joitain muita asioita virallisilla sivuilla – synttäreitä ja muuta vastaavaa vähemmän tärkeää. Ja edustan itse tällaisessa asiassa sitä tiukkaa kantaa, ettei tietotuksesta vastaavat ole koskaan ”oikeasti” lomalla tai vapaalla, vaan tarvittaessa 24/7-ovat valmiita kriisitiedottamaan, jos aihetta ilmaantuu. Nytkö ei ole ilmaantunut! Hups!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Epäinhimillistä

(Kuva: Karnevaalikauppa Aprilli)

Tämäkin koronajoulu – siitäkin huolimatta, ettei se ole ensimmäinen lajiaan – vaikuttaa melko pahalta. Joihinkin asioihin olemme kai jo tottuneet – kuten vaikka maskeihin, käsihygieniaan ja välien pitämiseen – mutta aina näköjään tulee uuttakin, kuten tämä uusin variantti omikron on osoittanut. Vanhat varautumiskeinot eivät aina riitäkään.

Mediassa käydään koronaan liittyen monenlaista keskustelua puolesta ja vastaan ja sanon suoraan, etten kaikkea ihan ymmärrä, tai pitäisi kai sanoa hieman ronskimmin: en hyväksy. Julkisuudesta löytyy lukuisia sellaisia kommentteja ja mielipiteitä, joista olen vahvasti erimieltä ja jotka saavat aikaan minussa erilaisia jopa negatiivisia tuntemuksia.

Yksi erityisen paljon verenpainettani lausunnoillaan nostanut henkilö on se MaRa:n pomo, olisiko titteliltään toimitus- tai toiminnanjohtaja, joka on suunnilleen aina, kun on tehty yrityksiä parantaa rajoituksilla ihmisten oloa ja torjua sairatumisia, lausunut jotain outoa, suunnilleen tätä luokkaa: epäinhimillisiä, haitallisia, en ymmärrä. Voihan olla, että hän on oman järjestönsä silmissä ”hyvä johtaja”, minun silmissäni aivain toisenlainen. Jos ihmisten juhliminen, ryyppääminen ja lomailu asetetaan oman järjestön firmojen edun vuoksi kaikkien ihmisten terveyden ohi etusijalle, jokin mättää.

Ymmärrän kyllä, että kyse on tuolloin ravintola- ja matkailualan ihmisten selviytymisestä, kun he joutuvat työttömiksi tai lomautetuiksi. Tällöin valtion kuuluu tulla auttamaan. Nyt valtio syytää miljoonia kaiken maailman globaaleille firmoille, joiden tuloskunto näyttää median tietojen mukaan jopa kohentuneen koronavuonna. Olisiko jokin keino ohjata noita miljoonia oikeampaan osoitteeseen – työtä vaille jääneille palkansaajille korvaukseksi lomautuksista tai työttömyydestä – tai vaikka uudelleenkoulutukseen, jos niin halutaan.

Tuohon samaan toisenlaisten kategoriaan mahtuu toki muitakin julkisuudessa olleita järjestöjohtajia, jotka minun mielestäni tekemällä muka ”hyvää jäsenilleen” aiheuttavat samalla huomattavan mainehaitan koko ammattikunnalle ja siinä ohessa omalle järjestölleen tai ammattiliitolleen. Luonnehtisin tuota heidän esiintymistään ja mielipiteitään enemmänkin sanoilla ”ahneus” tai jopa ”toisista [liittoon kuulumatomista ihmisistä] piittaamattomus”. Tuollainen ammatiliittojen ja etujärjestöjen ahneus on hurjasti lisääntynyt viime vuosina, vaikka – ainakin minusta – meillä menee Suomessa taloudellisesti ja todennäköisesti myös palkkatasoon nähden kohtuullisen hyvin koronasta huolimatta tai ainakin ennen koronaa ja toivottavasti sen jälkeenkin.

En toki kiellä joidenkin ammattien vaativuutta ja raskautta tässä koronatilanteessa, mutta tilanteen härskiä hyväksikäyttöä vertaisin vaikkapa tilanteeseen, jossa sotilaat kieltäytyisivät puolustamasta Suomea sodan aikana, ellei palkkausta ja eritoten konepistoolilisää saada kuntoon. Tai palomiehet eivät lähtisi sammuttamaan tulipaloa, elleivät saisi tulipalolisää. Jos nyt nähdyilla tempuilla ei ole vaikutusta ko. ammattien mainekuvaan, alalle hakeutumiseen, ihmettelen – tai sitten pitää kai hyväksyä se, että lienen outo. Mikä ei sekään olisi outoa.

Terveyteen, ihmisten elämään ja hyvinvointiin merkittävästi vaikuttavia rajoitustoimia tehdään mielestäni kaupalliset edut ja vähemmistöryhmän – rokottamattomien – edut ensisijaisesti mielessä. Sanotaan koronarajoitusten haittaavan Lapin sesonkia, minusta se on toisinpäin: matkailu haittaa ihmisten terveyttä ja elämää Lapissa.

Sitten ovat vielä ne ihmiset, jotka kuka mistäkin syystä kieltäytyvät rokotuksista. Osalla on piikkikammo, osalla erilaisia salaliittoteorioita, kellä mitäkin. Luin somesta hyvän iskulauseen: ”Älkää kieltäkö lapsia uskomasta joulupukkiin, kun aikuiset samaan aikaan uskovat salaliittoteorioihin.” En mitenkään jaksa uskoa, miksi ihmiset saattavat uskoa kaikkeen siihen huu-haahaan, jota mediassa ja somessa saa lukea. Varsinkin, kun tieteellisesti todistettua ja varmaa tietoa on laajalti saatavissa. Mutta ilmeisesti aina löytyy joku, joka muka tietää paremmin kuin tiedemiehet. Näinhän on ainakin täällä somessa ollut jo kauan.

Itse olisin rokotusasiassa melko jyrkkä, jos olisin diktaattori. Rokottamattomat saisivat maksaa tehohoitonsa itse ja oikeat asiaansa paneutuneet hoitajat varattaisiin oikeisiin töihin, sairaita hoitamaan – sellaisia sairaita, jotka eivät ole itse voineet vaikuttaa sairauden saamiseen. No – onneksi en ole diktaatori. Saataisi moni kaveri hävitä maisemista, kuka kuolemalla koronaan, kuka lopettamalla kaveruuden.

Oman kirkkoni päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos, on jouluviestissään ottanut kantaa tähänkin asiaan. Hän kirjoitti:

"Kuluneen vuoden aikana covid-19-koronaviruspandemia on vaivannut ihmiskuntaa. Kunnioitamme armollista Jumalaa, joka on vahvistanut asiantuntijoita ja tutkijoita kehittämään tehokkaita rokotteita ja muita lääkkeitä kriisin kohtaamiseksi, ja rohkaisemme kaikkia uskovaisia, jotka eivät ole vielä rokottautuneet, tekemään niin ja kaikkia noudattamaan terveysviranomaisten antamia suojatoimenpiteitä. Tiede on korvaamaton Jumalan lahja. Meidän tulee ottaa tämä lahja kiitollisena vastaan eikä meitä saa johtaa harhaan tietämättömien ja itsensä jumalaksi ja aidon uskon edustajiksi julistautuneiden "hengellisten neuvonantajien" vastuuttomien äänien kautta, jotka kuitenkin valitettavan paljon samalla mitätöivät itseään veljiään kohtaan osoittaman rakkauden puuttumisen kautta, veljien, joiden elämän he altistavat suurelle vaaralle."

Hannu Pyykkönen
kolmeen kertaan koronarokotettu
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

"Enkeli kävi alttarissa"

Ortodoksisessa maailmassa kokonaisvaltaisesti elävällä tosiuskovaisella on koko vuoden aikana melkoinen määrä paastopäiviä. Ortodoksisessa kirkossa suunnilleen jokaviikkoisia paastopäiviä ovat keskiviikot ja perjantait. Lisäksi kirkolla on neljä pidempää paastojaksoa: joulupaasto, pääsiäistä edeltävä suuri paasto sekä hieman lyhyemmät apostolien paasto ja Jumalansynnyttäjän paasto. Koko vuotta katsoen paastopäiviä on siis melkoinen joukko ja niiden viettämisessä onkin sitten ihmisillä varmaan yhä suuri määrä erilaisia sovelluksia.

Se, mitä paasto kullekin henkilökohtaisesti tarkoittaa, on tietyllä tavalla jokaisen oma asia, mutta paastoamisen tarkoitus olisi kuitenkin kilvoitella jollakin tavoin – omien mahdollisuuksiensa mukaan – erilaisista jokapäiväisistä asioista ja etenkin kai voisi sanoa erilaisista nautinnoista, kuten vaikkapa ruuasta, mässäilystä. Mutta kyllä tuota listaa voi jokainen jatkaa monilla muillakin asioilla ihan tarpeidensa ja halujensa sekä elämäntilanteensa mukaan. Listaan voisi kai laittaa mukaan vaikkapa netissä olemisen, alkoholin käytön, karkkien syömisen tai onpa joku laittanut siihen myös erilaiset seksuaaliset toimetkin.

Paasto ei sellaisenaan ole mikään kerskumisen asia. Parasta kai olisi, että jokainen vaikenesi asiasta mahdollisuuksiensa mukaan, eikä huutelisi koko maailmalle, että ”minä oikeauskoinen tässä paastoan”. Luonnollisesti nykymaailmassa ja etenkin jos on työelämässä mukana, eteen tulee tilanteita, joissa paastoaminen aiheuttaa jonkinlaisia sosiaalisia ongelmia. Olet vaikka vierailulla, juhlassa, kokouksessa, kyläilemässä ja sinulle tarjotaan sellaista ruokaa, josta normaalisti paatoaisit. Mitä teet? Kirkon ohjeiden mukaan, älä näytä, että paastoat, syö, mitä tarjotaan kohtuudella ja ota syötävää ja juotavaa maltilla.

Paasto on siis jokaisen oma henkilökohtaista kasvamista ja kilvoittelua, ei toisille näyttämistä. Monien ohjeiden mukaan asiaa ei ole syytä sen suuremmin jakaa muiden kanssaihmisten kanssa. Asia on tosin monimutkaistunut nykymaailmassa, jossa paastotaan paljon ja aivan muista syistä kuin kirkon ohjeiden mukaan kilvoitellen. On laadittu erilaisia paastoruokaoppaita ja -ruokia, jopa omalla tavalla irvokkaasti: paastoherkkuja. Paaston yksi tarkoitus kuitenkin lienee ollut syödä yksinkertaista ja edullista (halpaa) ruokaa ja antaa säästyneet ruokarahat hyväntekeväisyyteen, almuina vähäosaisille.

No – se tuosta paastoamisesta. Paastoaikaan on usein liittynyt mielenkiintoinen kielteinen asia. Joku tosiuskovainen on sanonut sen asian olevan paholaisen toimia. Silloin näet ihmiset – johtuneeko paastoamisen aiheuttamasta kiukkuisuudesta ja kärttyisyydestä vai mistä – kiistelevät ja riitelevät yllättävän paljon. Joidenkin mielestä normaalia enemmän ja siksi varmaan tuo paholainen on laitettu kehään mukaan. Kummallisesti on kuitenkin usein juuri paastoajalle sattunut useita ns. ”kirkon kriisejä”, joiden syy sitten vieritetään varsinaisilta syyllisiltä – mahdollisesti kirkon työntekijöiltä tai seurakuntalaislta, "kriisin" aiheuttajilta – paholaiselle, joka houkuttelee näin ihmisiä – näiden joidenkin oikeinuskovien mukaan – pois paastoamisesta ja kilvoittelusta.

Nyt lienee jo aika palata juttuni alkuperäiseen otsikkoon, joka ennen otsikon muuttamista oli: "roska vai hirsi". Nuo kaksi asiaa – roska vai hirsi omassa tai toisen silmässä – kohtaavat usein juuri noissa paastoajan ”kriiseissä” – jotka useimmiten kuitenkin ovat loppujen lopuksi pelastautumistamme ajatellen aivan pieniä ja usein vielä viattomia vahingoissa tai huolimattomuuttaan tehtyjä toimia. Viimeisin esimerkki on aivan äsken eräästä eteläsuomalaisesta seurakunnasta, jossa on ollut tapana näin joulun alla – ja oikeastaa muulloinkin – pitää erilaisia konsertteja kirkossa. Jo tuo asia: ”konsertti kirkossa” – on joillekin ”punainen vaate”, mutta en kirjoita siitä nyt tällä kertaa enempää, vaikka asiani ehkä hieman sitäkin liippaa.

Tällä kertaa asia koski kirkon pyhää tilaa, alttaria, joka kirkkomme käytäntöjen mukaan on tarkoitettu vain niille ihmisille, joilla on siellä tapahtuvissa jumalanpalveluksissa tai toimituksissa tai niihin liittyvissä aputoimissa jotain asiaa. Sinne ei siis saisi mennä muulloinkaan ilman asiaa. Joku on käyttänyt tilasta hurskasta nimitystä: Jumalan koti. Se kertonee asiasta enemmän. Sanonta, että sinne ei saa mennä kuin miehet, ei pidä paikkaansa, sillä joissain kirkoissa alttarinkin siivoavat naiset.

Alttarissa on kuitenkin yksi paikka – alttaripöydän ja pyhän portin välinen tila – sellainen, että siihen saa mennä vain pappeuteen vihitty – siis piispa, pappi tai diakoni – ei kukaan muu. Ja alttaripöytää tai siinä olevia esineitä ei saisi koskea kuin pappeuteen vihitty tai siihen erityisen tehtävän saanut henkilö. Näillä säännöillä halutaan korostaa tilan ja etenkin alttarin pyhyyttä.

Varsinkin aiemmin, oli olemassa – ja kai ne osaltaan ovat vieläkin voimassa – erilaisia ankaria sääntöjä tuollaisen pyhyyden loukkaamisista. Kerrotaan tilanteista, joissa alttarin pyhyyden loukkaaminen johti koko tilan tai ainakin alttarin uudelleen vihkimiseen, vihmomiseen pyhällä vedellä.

Tuo asia on iskostettu meidän ortodoksien mieleen melko syvälle. Muistan itse tilanteen, kun Mikkelin kirkossa riehunut tulipalo aiheutti koko alttarihuoneen remontoimisen. Vaikka alttari ja ikonit ikonostaasista olivat puretut ja tilan pyhyys eräällä tavalla ”peruutettu”, minä kuvatessani huonetta ja tilan vaurioita kiertelin alttarin paikkaa – siinä ei siis silloin ollut mitään alttaripöytää, pelkkää lattiaa – kuin varoen astumasta kielletylle alueelle. Sisään mennessäni alttarihuoneeseen – joka oli siis riisuttu kaikesta kalustosta – en koskaan käyttänyt pyhää porttia vaan aina sivuovia. Eikä se minusta tuntunut edes oudolta.

Mutta mitekäs nyt, kun kuoro seurakunnan työntekijän kenties vahingossa antaman ja epätietoisuudesta johtuvan ohjeistuksen mukaan käyttikin kirkon alttaria kuorolaisten omien henkilökohtaisten esineiden – ilmeisesti puhelimien, kukkaroiden ja päällysvaatteiden – säilytystilana. Meteli alkoi välittömästi. Muslimimaailmasta tutut, mutta tällä kertaa ortodoksiset ”moraalipoliisit” alkoivat heti mellakoida somessa. Kohta oli maailmalla jo juttuja, että alttarissa oli hypitty varmaan melkein ilkoisillaan vaatteita vaihtamassa ja vaatteita sun muita oli väliaikaisesti ”pyhitetty” pitämällä niitä alttaripöydällä.

En mene enää asian ytimeen siinä mielessä – oliko teko tahallinen vai vahinko ja miten suuri ”synti” tai rikkomus se oli kirkon pyhyyttä kohtaan – tehkööt oppineemmat sen tuomion aikanaan, jos siihen on aihetta. Pohdin vain sitä, mitä ihminen, joka alkoi asiasta meuhkata somessa, sillä oikein saavutti. Oman narsistisen itsetunnon kohottamisen lisäksi.

Yritys oli ainakin saada aikaan uusi ”kriisi”, joten kieltämättä kyllä se paholainen kävi minunkin ajatuksissani yhtenä syyllisenä. Samalla se lietsoi nykymaailmassa niin kovin yleistä erilaisten salaliittoteorioiden ja muiden vastaavien ”huu-haitten” leviämistä ja ns. feikkitietoisuuden leviämistä. Samoin ajattelevat ”opetuslapset” olivat pian kuorossa mukana ihmettelemässä, miten tällaista voi tapahtua ja miten tästä nyt pitääkään vähintään rankaista jokaista osallista ankarasti. Vahtimestarille kuulemma ehdotettiin jo potkuja tai jalkapuuta solealla ja kuorolaisille sijoittamista luostariin munkeiksi ja nunniksi katumaan syntistä tekoaan.

Alkuun asia nauratti minua, mutta hymy hyytyi pian, kun ymmärsin, että taitavat olla tosissaan. Siksi kirjoitin itse eräässä somen sivustossa tarinan Valamon luostarin vanhasta igumenista, arkkimandritta Simforianista, joka aikanaan koko luostarin tulevaisuuden ollessa uhattuna – jopa luostarin loppuakin taidettiin odotella – toimi koko luostarin hengellisenä kivijalkana ja omalla esimerkillisellä toiminnallaan piti kasassa koko ”hengellistä härdeliä”.

Igumeni Simforian toimittamassa jumalanpalvelusta Valamossa.
(Kuva Valamon luostarin kuvakokoelmista, kuvaaja ei tiedossa)

Hän – aina muistettava igumeni Simforian – toimittaessaan jumalanpalvelusta Valamon pääkirkossa, havaitsi kerran yhtäkkiä, että pieni tyttölapsi taapersi solealta pyhän portin kautta sisälle alttariin. Ovesta, jota vain papisto saa käyttää. Kirkkokansa katseli tapahtumaa kauhistuneena – sanan mukaisesti – henkeänsä pidätellen. Isä Simforian ei hätkähtänyt, hän otti lasta hellästi kädestä ja vei hänet kauhistuneille vanhemmille ja sanoi samalla solealta kirkkokansalle rauhoittaen: ”Enkeli kävi alttarissa.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mitä sitten oikeastaan päätettiinkään!

Tuli nettiä ja kirkkomme asioita selatessa hieman sellainen tunne, että jotkut muutkin ovat olleet tyytymättömiä joihinkin ortodoksisen kirkkomme tuottamiin palveluihin, kun luin muutamia tekstejä sieltä. Siksi pitää kai minunkin vielä kerran murista tuosta samasta asiasta.

Melko lähekkäin - taisi olla jopa samana päivänä – uutisoitiin kahta asiaa: erästä kirkkomme printtilehdessä julkaistua artikkelia ja netissä julkaistua kirkolliskokousten päätöksien ”rautalankamallia” – jonkinlaista ”viestintäkatekismusta” – päätöksiä ymmärtämättömille eli mitä se olikaan, mitä päätettiin, jos et sitä kirkon viesteistä jostain syystä tajunnut.

Tuo lehtiuutinen kertoi ekumeenisen patriarkamme sanoneen jotain sellaista, jota tapahtumasta laadittujen raporttien ja paikalla olleiden mukaan hän ei kuitenkaan sanonut. Tarvittiin oikaisu. Hups! Mitä siis lienee tapahtunut?

Tiukat ennakkoarvailut muualla netissä kirkon sivujen ulkopuolella johtivat syyn kirjoituksen synnystä naapurimaallemme, joka ei viime aikoina ole ollut mitenkään väleissä Konstantinopolin patriarkaatin kanssa johtuen jonkin verran Ukrainan tapahtumista, mutta perussyy lienee pohjaton vallanhalu ja tahto olla kirkkojen n:ro 1 maailmassa kenties valtakunnan päämienen käskyn mukaisesti – tiedä häntä. Kun sitten oma kirkkomme saamansa palautteen ja muiden kuin meikäläisen murinoiden ja juonipaljastusten vuoksi päätyi viimein selittelemään netissä asiaa, tuo yhteys paljastui. Tekstin lähde oli Konstantinopolin patriarkaatin kanssa ”primus inter pares”-asemasta kilpailevan patriarkaatin ja sen hämärien taustavoimien – joidenkin trollitehtaiden – tuottamasta materiaalista, jota kirkon oma lehtemme käytti tarkistamatta tai tahallaan – tiedä häntä – uutisesaan. Hups!

Toinen samaan kokonaisuuteen kuuluva silmäänpistävä teksti löytyi ihan kirkon omilta sivuilta, jossa uutisoitiin joitain kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Tässä ensimmäinen lainaus:

”7e: Aloite digiviestinnän kehittämisestä
Aloite hylättiin.”

Selitysteksi tosin jatkui vielä. Siinä sanottiin: ”… osa digiviestinnän kehittämiseen suunnitellusta rahasta siirrettiin lehden kustannuspaikalle viidennen vuosittaisen lehden julkaisua varten. Todettiin, että digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta ja sen painopisteen on oltava enemmän sisällössä kuin tekniikassa.”

Väkisin palasi mieleeni teksti, jonka kirjoitin edellisessä blogijutussani. Siellä sanoin suunnilleen näin: [kirkon] ”pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä”. En näytä – ainakaan omasta mielestäni – siis erehtyneen paljoakaan arvioinnissani. Siis annetun selityksen mukaan suunnilleen näin: nykytekniikasta välittämättä tuotetaan vanhaan tapaan – kunhan jotain – vastaanottajien tarpeista välittämättä.

Myös tuo asenne, joka on puettu sanoihin ”digiviestintää ei tule käsitellä irrallaan kirkon viestinnän kokonaisuudesta” heijastelee jotain siitä mahdollisesta nykyisen viestintätekniikan osaamisvajeesta ja yksipuolisesta ammattitaidosta, josta myös kirjoitin.

Toinenkin kohta herätti huomioni ja siitäkin jo kirjoitin aiemmin blogissani. Kirkon sivulta löytyi seuraava teksti:

”Asia 7s: Aloite kirkon kasvatuksen ja opetuksen verkkosivustosta
... Sivuston kehittämisen lisäksi hänen [sivuston koordinaattorin] tulee osallistua myös viestinnän kehittämiseen.”

Se on jokaisen mielikuvituksesta kiinni, mitä tuokin nyt tarkoittaa. Itse – ehkä tälläkertaa lievästi keljuna – tulkitsen sen niin, kuin olen aiemmin sanonut. Jossain ei osata jotain ja tällä tavalla toivotaan oikeaa osaamista sinnekin, tekemään toisen puolesta niitä töitä, joita ne ei osaa.

Kaikkien kirkon yksiköiden ja työntekijöiden velvollisuutena on osallistua omalla panoksellaan kirkon viestintään. Se ei toimi niin, että vain yksi viestijä toimii ja sensuroi, mitä julkaistaan ja mitä ei, sanoo, miten julkaistaan, miten kirjoitetaan ja mitä sanotaan. Ei tosiaan.

Ei ole mitään järkevää syytä sanoa uuden työntekijän tehtävästä ennakkoon julkisuudessa, että hänen tulee osallistua työpaikkansa – kirkon – viestintään oman työnsä osalta. Se on ilmiselvää, että pitää ja se on samalla tuon uuden työntekijän osaamisen noloa aliarvioinia. Jos se pitää päätöksen yhteydessä toistaa ja toitottaa maailmalle, mitä se kertoo harmituksen lisäksi. Sano sinä – minä sen tiedän.

Se, minkä olisi tietysti voinut tuossa yhteydessä sanoa, että tämä uusi työntekijä ei onneksi tule viestintäyksikön alaisuuteen, vaan koulutuksesta vastaavan yksikön työntekijäksi.

Kun katselin ja luinkin tuota kirkon viestinnän julkaisemaa ”katekismusta”, vahvistui jälleen se käsitys, että kyllä siellä kirkolliskokouksessa olisi ollut sellaistakin asiaa, josta olisi tosissaan pitänyt toitottaa maailmalla – medialle – enemmän. Siis - "Katsokaa, miten me suhtaudemme asiaan, miten me hoidamme asian", jne. Nyt taisi se jäädä tekemättä – ja sanoisin tästä tohtori Henry Morton Stanleyta mukaillen, kun hän löysi tohtori David Livingstonen Ujiijista Tanganjika-järven rannalta - "oletan".

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokouksen epilogi 5+/5

Kirkkomme ensimmäisen kirkolliskokoujksen ryhmäkuva vuodelta 1919 Aamun Koitossa (1937)

Olkoon tämä blogikirjoitus vielä jonkinlainen jälkinäytös, joka sattuu tuon nimen varsinaiseen tarkoitukseen niinkin, ettei se enää liity oikeastaan kokouksen varsinaiseen juoneen. Tämä käsittelee ehkä enemmänkin kaikkea sitä kuohuntaa ja joitain yksittäisiä tapahtumia kokouksen ympärillä ja sen jälkeen.

Olen nyt muutaman päivän, viikon verran, seurannut yleistä mediaa tuota kokousta ajatellen ja tulos ei ole oikein mieluinen. Joku kirjoitti jo aiemmin jossain sosiaalisessa mediassa, ettei ortodoksinen kirkkomme ole enää kiinnostava. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta vanha kun olen, voin sanoa, tuokin asia oli aiemmin toisin. Ja minun mielestäni kirkkoni on kiinnostava yhä edelleen. Mediaa on vain ruokittu väärällä tavalla ja unohdettu se oikea ja tehokas tapa – jatkuva yhteys ja hyvät suhteet.

Aikanaan erilaiset kirkkomme osa-alueet – vaikkapa ikonitaide, kirkkomusiikki – olivat varsin haluttuja aiheita medialle. Niistä kirjoitettiin paljon ja televisiossakin asiat tulivat esille usein todella myönteisessä valossa. Toisaalta tuo oli hieman ihmeellistä, sillä ainakaan minun mielestäni kirkko ei itse – eikä siis etenkään kirkon viestintä – edesauttanut asiaa suuremmin. Aiheet vain OLIVAT kiinnostavia ja ovathan ne yhä sitä ja vapaaehtoiset toimijat – ikonimaalarit, kuoronjohtajat – toivat asioita esille.

Mihin sitten suli melko lyhyessä ajassa tuo myönteisyys vähemmistökirkkoamme kohtaan? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, johon minulla ei luonnolisestikaan ole muuta vastausta kuin omat arvailuni. Syitähän on vanhan sanonnan mukaan niin ”sysissä kuin sepissä” – ja sysihän tuossa on sitä polttoainetta, sysiä tai informaatiota, mitä seppä tai kirkon työntekijä työstää. Lienevät nuo mukavat ”kuherrusajat” ohi ja arkinen arki on ylättänyt omahyväiset viestijät. Nyt pitäisi jo olla asiaakin ja todellisia tehokkaita toimia.

Osin siis syy on mielestäni itse kirkon joissain työntekijöissä, siis siinä kuvassa, minkä he toimillaan kirkosta antavat sekä heissä, joiden tätä kuvaa pitäsi työkseen pitää kiiltävänä ja tarpeeksi kattavana. En ryhdy nyt tarkastelemaan enää noita erilaisia kriisejä ja kamppailuja sekä oikeudenkäyntejä, joita olemme viime vuosina tarpeeksemme saaneet lukea mediasta ja joiden vaikutus kirkkomme kuvaan on ollut todella suuri ja masentava. Keskityn enemmäkin siihen työhön, jota kirkon ja sen työntekijöiden pitäisi koko ajan tehdä asian tilan – kokonaisuuden, kirkkomme kuvan – parantamisen eteen. Sillä tarkoitan lähinnä tehokasta suhdetyötä ja avoimmuutta, en asioista vaikenemista tai niiden piilottelua.

Marraskuun 2021 kirkolliskokous oli mielestäni jälleen yksi esimerkki kirkon epäonnistumisesta tiedottamisessa, ulkoisessa viestinnässä maallisille medioille ja pahasti myöhässä olemisesta monessa viestintään liittyvässä asiassa ja osittain jopa - vaikka se tuntuu keljulta sanoa – malliesimerkki jonkinlaisesta ammatillisen osaamisen puutteista vai olisiko se vain rajallisuutta, kykenemättömyyttä oikeanlaiseen ja tehokkaaseen, nykyajan mukaiseen ja etenkin nykyihmisten odottamaan viestintään. Siihen ei riitä "jähmettyneen" kameran suuntaaminen puhujapönttöön.

Kokouksen aikana ihmettelin ääneen näissä blogiteksteissänikin, miksi valtamedia ei kerro oikeastaan mitään koko kokouksesta. Aivan loppumetreillä YLE kertoi sitten pikku-uutisella piispan valinnasta, mutta olihan kokouksessa muitakin merkittäviä asioita – vai oliko!

Ymmärrän piispavalinnan media-arvon, mutta en ymmärrä, miksi kirkkomme viestintä ei saanut sitä eikä muitakaan asioita riittävästi esille oikeastaan muualla kuin omilla sivuillaan ja parilla luterilaisen naapurikirkon nettisivulla. Yrittiköhän se edes tosissaan? No – omia arvailuja toki on, tiedä häntä sitten niiden kuranttiudestaan, mutta kerronpa kuitenkin.

Ensinnä typillinen vastaus kritiikkiin on yleensä, kun tällaista kritiikkiä esitetään, että kyllä lehdistötiedotteita on lähetetty vinot pinot, jne. jne. Kyllä – mutta kaiken takana on mielestäni pitkäjännitteisen, tehokkaan tiedottamisen heikkous tai osittain joskus jopa puute ja jonkilainen yksipuolisuus. Ei riitä, että kirkolliskokouksen yhteydessä tiedotetaan muka tehokkaasti, sitä on tehtävä koko vuosi tehokkaasti, luoda verkostoja ja suhteita ulkopuolelle oman ”navan” ja oman elinpiirin.

Tätä asiaa sivuten kirkolliskokouksen listoilla oli pari, kolme mielenkiintoista asiaa. Tiedotuksen parissa puuhaavat haluavat mitä ilmeisimmin enemmän lehtiä tai oikeammin lehden sivuja kuin jotain tehokkaampaa. Mistä se kertoo? Arvaukseni: osaamatomuudesta nykyisessä digimaailmassa ja digitiedottamisessa. Osaavaa digihenkilöä ei oikein haluta sisäpiiriin paljastamaan karua todellisuutta ja homma halutaan hoitaa ”vanhoin parroin”, osasivat he sitten sitä tai ei. Minusta digimaailma on niin nopsaan liikkuvaa ja kehittyvää, että pysyäkseen kärryllä pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä. Digiaktiivisuuteen ja -osaamiseen ei riitä osallistuminen johonkin vanhaan somekeskusteluun laittamalla sinne perhekuvia. Kirkosta siellä pitäisi enemmän kertoa ja olla useammalla alustalla mukana tehokkaasti. Ja kaiken olisi syytä olla samaan aikaan edes jotenkin koordinoitua, yhteen sovitettua, kaiken kattavaa ja samalla suunnitelmallista, mutta ei sensuroitua viestintää (sanan vakavimmassa merkityksessä).

Huolestuttavat käytäväpuheet kirkolliskokouksessa uuden, kirkon omien työntekijöiden piiristä lähteneen, opetuksellisen nettisivun kohtalosta pelottivat. Jäi kirkolliskokousedustajien kuulemisen jälkeen sellainen tunne, että ne viestinnästä vastaavat, jotka tuon tyyppisistä asioista kirkon piirissä yleensä tiedottavat (tai paremminkin yrittävät tiedottaa), eivät osallistuneet projektiin oikein mitenkään. Kun projekti oli vapaaehtoisin voimin sitten puserrettu valmiiksi ja aikaansaatu upea sivusto, mukaan haluttiinkin sitten siinä määrin, että haluttiin kenties jopa ottaa haltuun koko sivusto ja määrätä, miten sitä toimitetaan. Toivottavasti olen ymmärtänyt asian väärin, sillä se tuntuu aivan mahdottomalta, absurdilta, mutta toisalta sopii kokonaiskuvaan melko hyvin. Aika näyttää tässäkin, miten käy. Toivon uudelle sivustolle onnea ja menestystä.

Montakohan henkilöä on muuten kirkon viestintäyksikön ”leivissä”, en sitä varmaksi tiedä, mutta olisiko kenties kolme täyspäiväistä (teknistä hekilöstöä lukuunottamatta) ja muutama osa-aikainen – näin luulen, en ole varma. Entäs koulutuksella, opetuksella ja diakonialla – olisikohan tällä hetkellä yksi täyspäiväinen ja yksi määräaikainen. Oletan suhteen olevan jotain tuollainen ja jos näin on, se kertonee siinä tapauksessa jotain asioiden arvostamisesta.

Kun nyt jo todennäköisesi muutama syyttävä sormi osoittaa minua kohti, sanon, että lähes kaikki tämä, mitä kirjoitan, perustuu pitkään (ehkä jopa liian pitkään) kokemukseen ja tarkkailuun, viime vuosien ajalta joudun tosin myös hieman arvailemaan, kun minua ei oikein kiinnosta enää riitaisa lähituntuma. Tein monta vuotta sitten – paljon ennen kirkon koronastriimauksia – itse striimauksia ilmaiseksi mm. kirkolliskokouksista ja jumalanpalveluksista, jotka silloin olivat avoimia kaikille – minullekin. Tein niitä aina luvan perästä, en koskaan luvatta. Tosin – kuten olen useissa yhteyksissä jo aiemmin maininnut – kirkon viestintään jollakin tavoin osalliset yrittivät sabotoida toimintaa ja lähes joka kerran ajaa minut pois mm. kirkolliskokouksesta kuvaamasta ja stiimaamasta.

Kerran, pari minun annetiin ymmärtää myös yllättäen seurakuntatasolla, etten ollut tervetullut seurakunnan kirkkoa kuvaamaan, eikä niitä joko voi tai saa julkaista netissä. Silloinkin minulla oli lupa joko kirkon isännöitsijältä tai kyseisen kirkon papilta. Syy torjuntaan tässä asiassa (kuvaaminen) ei ollut oletettavasti kuvaamiseen liittyvä, vaan se oli varmaan enemmän henkilökohtaista keljuilua hankalaa ja suorapuheista Hannua kohtaan. Jos kirkon tiedottaminen ja suhtautuminen on tätä tasoa, että kirkon työntekijät, asiakaspalvelijat, sielunparantajat, eivät osaa toimia hankaloiksi kokemiensa ihmisten kanssa, ei voi kuin ihmetellä suuresti.

Myönnän sen suututtaneen, mutta ei suinkaan katkeroittaneen, vaan enemmänkin sisuunnuttaneen puhumaan oikeiden asioiden ja oikean tekemisen sekä avoimmuuden puolesta - en salailun, kyyräilyn enkä minkään sellaisten negatiivisten asioiden puolesta.

Siitä olen entisenä, eläkkeellä olevana opetusalan ammattilaisena kuitenkin erittäin iloinen, että huolimatta kirkon sisäisestä ja sanoisin osin jopa hieman ”likaisesta” lobbauksesta huolimatta, opetuksen sivusto sai kohtuullisen vuosittaisen määrärahan kolmeksi vuodeksi nyt alkuun ja ohjeen olla alan ammattilaisten, kirkon kasvatusyksikön alaisuudessa. Sen sijaan kohta historiaan häviävän muinaisviestinnän konkretisoituman, muualta jo pitkälti hävinnyt viesintämuoto, printtilehti, ei ilmeisesti saanut haluamaansa tolkutonta määrärahaa ja sivumäärää ei ymmärtäkseni ole tarkoitus suuremmin ilmeisesti lisätä, pikemminkin toisin päin, eikä paperin laatua parantaa – näin olen ymmärtänyt.

Kirkolliskokousta harhautettiin kuitenkin vielä hieman digiajattelusta ja sitä koskevan aloitteen toteutus ”naitettiin” meko ”epäpyhään” parisuhteeseen yksikön kanssa, jolla ei oikein ole käsitystä, millaisen partnerin se saikaan ja mitä sen kanssa pitää tehdä – vähän niin kuin Ruotsin valtakunnan Kustaa III aikoinaan avioon mennessään, hänhän tarvitsi oppiakseen asioita ratsumestarin apua – ja siksi tuo outo asia on siis syytä painaa ”vällyn alle piiloon”. Näin luulen ja arvelen, en taida oikeasti tietää!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 5/5

Kirkkomme sai uuden piispan, Haminan piispan

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2021 kirkolliskokous ja samalla uuden apulaispiispan, kirkolliselta virkanimikkeeltään Haminan piispan, valinta saatiin päätökseen. Valinta tapahtui äänin 27 puolesta ja 8 tyhjää. Vastaehdokastahan tässä vaalissa ei ollut, siksi spekulaatiot kohdistuivat tässä vaiheessa enää kaiketi vain noihin äänimääriin ja niiden jakautumiseen.

Uusi tuleva esipaimenemme, Haminan piispa,
arkkimandriitta Sergei 25.11.2021 Valamossa valinnan tapahduttua.
(Kuva © Jouko Kärki)

Istunnoissa äänestettiin jo ensimmäisenä päivänä siitä, valitaanko ylipäätänsä uusi apulaispiispa. Äänet tuossa äänestyksessä, joka oli avoin ja julkinen käsiennostoäänestys, jakaantuivat 25 valinnan puolesta, 9 vastaan ja yksi ei äänestänyt kumpaakaan. Niistä numeroista ja henkilöistä voinee päätellä jossain määrin mahdollisesti nyt tässä toisessa äänestyksessä tyhjää äänestäneitä, keitä he olivat, vaikka eihän se toki ole mitenkään varma asia, että he äänestivät samalla tavalla. Eikä oikeastaan muutenkaan mitenkään relevantti asia enää. Selkeä yli 3/4 enemmistö antoi äänensä valitulle.

Joka tapauksessa Suomen ortodoksinen kirkko sai uuden piispan, Haminan piispan, jonka toimipaikka on Helsingissä ja toimenkuva kattaa melko laajasti melko monta toimialuetta aina julkaisutoiminnasta nuorisotyöhön, hieman rumasti sanottuna vino pino hommia, joita muut piispat halusivat tyrkätä uudelle piispalle.

Olen tuntenut nyt piispaksi valitun arkkimandriitta Sergein monia vuosia ja hyväksi ortodoksiksi havainnut. Siksi jo alusta alkaen iloitsin hänen ehdokkuudestaan ja nyt valinnasta ja voin koko sydämestäni sanoa, kuten ortodokseilla on tapana: Aksios! (kelvollinen). Kirkkomme sai tähän vaikeaan kirkkopoliittiseen ja monesta muustakin syystä ongelmalliseen tilanteeseen sopivan, tasoittavan ja tilannetta varmasti rauhoittavan piispan, jolla ei ole mitään vaikeita asioita kaapissa piilossa ja joka varmasti saa laajasti kirkkokansan tuen.

Hän on luostarin johtajana saanut oppia monia sellaisia asioita, joiden osaaminen ja tunteminen on hyväksi uudessa piispallisessa palvelutehtävässään. Sekä hyviä asioita että vastoinkäymisiä, joka molemmat kasvattavat ja jalostavat ihmistä työssään, kun ne osaa oikein ottaa, selvittää ja elää niiden kanssa.Hän on myös osannut verkottatua laajasti ja kirkkoamme hyödyntävästi.

Luulen myös, että Valamon luostarin tilanne nyt, kun arkkimandriitta Sergei siirtyy pois sieltä, ei ole ylipääsemätön. Tässäkin suhteessa katson akkimandriitta Sergein toimineen kaukoviisaasti ja luostarin etua ajatellen.

Luostarin johtaminen on vaikea tehtävä, joka varmasti jollakin tavoin on kasvattanut arkkimandriitta Sergeitä uuteenkin tehtävään. Silti piispuus on jo monta astetta vaikeampi ja vaativampi tehtävä ja siinä ohessa huomattavasti raskaampi taakka. Tilannetta helpottaa kuitenkin alussa se, että apulaispiispa saa toimia toisen piispan kanssa, hänen ohjauksessaan. Näin vaikeisiinkin asioihin pääsee helpommin sisälle ja ratkaisujen löytymisessä on aina tarvittaessa apuna toinen piispa vierellä.

Kaiken kaikkiaan silti uskon, että tämä apulaispiispavalinta saattaa jäädä kirkkomme lyhyessä historiassa viimeiseksi. Syitä lienee monia ja kaikkia en tässä osaa avata, yritän jotain. Piispuus ortodoksisessa kirkossa pitäisi aina olla lauman paimenena oloa. Apulaispiispalla ei ole hiippakuntaa eikä seurakuntaa, jonka paimenena hän selkeästi olisi. Tehtävä on vuosien saatossa muuttunut perinteisestä piispuudesta toisenlaiseksi ei pelkästään Suomessa vaan joissakin muissakin ortodoksisissa maissa. Apulaispiispa on asetettu jonkin erillisen tehtävän tekijäksi ja usein myös vanhenevan kirkon ylimmän piispan avuksi. Samalla apulaispiispa on tehtävässä, josta on mahdollista ja jopa toivottavaa nousta hiippakuntapiispaksi tai jopa kirkon johtavaksi piispaksi, jonka nimitys vaihtelee eri maissa. Meillä hän on arkkipiispa, monessa muussa ortodoksisessa paikalliskirkossa metropoliitta.

Meiltä pienenä paikallisena ortodoksisena kirkkona puuttuu oikeastaan täysin sellaiset kirkolliset tehtävät, joista on sujuvaa nousta aikanaan piispan palvelustehtävään. Sellaisia ovat muissa maissa juuri luostarin johtajuus, joka toimi nyt meilläkin, sekä erilaiset kirkon hallinnolliset tai taloudelliset tehtävät. Siksi en ole täysin varma luovutaanko apulaispiispainstituutiosta, mutta näin silti arvelen tapahtuvan. Ei pelkästään edellä mainituista syistä, syy voi olla meillä vaikka taloudellinen, jos kirkkomme jäsenmäärä jatkaa pelottavaa laskuaan.

Joka tapauksessa toivon kirkollemme ja sen uudelle apulaispiispalle, Haminan piispalle, onnea ja menestystä ja kaikkea hyvää tulevina vuosina. Yritän itse omalta osaltani auttaa siinä, missä voin ja osaan ja annan kaiken vaatimattoman tukeni uudelle esipaimenellemme.

Kiitän tässä samalla kaikkia blogini lukijoita, jotka varsin runsaslukuisina olette seuranneet tätä mielenkiintoista kirkolliskokousta kanssani omilta nojatuoleiltanne tai missä nyt kukin sitten on aina ollutkaan. Kirjoitukseni tässä blogissa edustaa yksinomaan omaa näkökantaani asioihin. Yritän mahdollisuuksien mukaan olla kuutelematta paikkansapitämättömiä puheita ja huhuja ja perustaa mielipiteeni muodostamisen todellisiin ja useammalta taholta saatuihin faktoihin. Jokainen arvioikoon osaltaan, olenko siinä onnistunut.

Hyvää talven odotusta kaikille!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokous nojatuolista 4/x

Ne tekniset ongelmat tuli sitten kai – edelleen kuitenkin pienellä ärsyttävällä viiveellä – korjattua ja ”hieman” myöhässä pääsi alkamaan klo 9:ksi suunniteltu kokous joskus puolenpäivän jälkeen.

Kun ei ole paikanpäällä kuulemassa herkullisia käytäväkeskusteluja eikä suuremmin ole tarvetta soitella kiireisille ja väsyneille edustajillekaan ja kysellä heiltä, jäin kuitenkin ihmettelemään tuota ”teknistä ongelmaa”. Mutta ei hätiä mitiä, asia saattoi selvitä kokouksen edetessä tai sitten ei.

Suurin osa kokouksessa pöydälletuoduista asioista meni sujuvasti jatkoon, mutta pian alkoi kummasti tökkiä. Kyse oli kirkolliskokouksen asialistan lopulla olevasta hallintovaliokunnan käsittelemästä asiasta ”Palvelukeskuksen nykymuotoisen toiminnan arviointi”, asiasta jonka tekijää, kansliapäällikköä, ei kuulemma puheiden mukaan edes tarvittu kokoukseen esittelemään valmistelemaansa asiaa. Hieman ennen kirkolliskokousta hänelle ilmoittiin melko tylysti töissä, että voi sananmukaisesti lähteä kotiin ja ei tarvitse enää takaisin tulla.

Olen jo seonnut laskuissani, monesko tällainen toimenhaltija hän olikaan, joka lähes sanan mukaisesti lähti työstään ”ilman kakkukahveja”. Liekö heitä ollut mahdollisesi pari, kolme ennen häntä. Aika karuja tapoja joka tapauksessa päättää työsuhde. Poislähteneen työtä jatkoi kerrotun – ja taisi olla jossain tiedotteessakin – mukaan viraston johtoryhmä, josta kuulimme nyt kokouksessa hallintovaliokunnan puheenjohtajan esittelyssä, ettei sellaista pitäisi kai olla olemassakaan tuossa viraston organisaatiossa minkään säädöksen mukaan.

Valiokunnan puheenjohtaja mainitsi jossain lauseessa jotain sellaista – sanat jäivät hieman ilmaan riippumaan – että näitä keskusviraston töitä on jotenkin hajasijoitettu Rovaniemelle ja Tampereelle. Jostain kuulin, että jotenkin näin kai oikeasti on. Yksi tekee töitä ilmeisesi kotoaan Tampereelta – näin arvelen, en varmaksi tiedä – ja yhdelle lienee vuokrattu joku toimitila Rovaniemeltä – tästäkään en tiedä paljon mitään, kuullut vain olen jostain tällaisesta. Itselleni on kuitenkin noussut esille kysymys, jos näin on: miksi ihmeessä? Kun kyseessä on lisäksi varsin oleellisia toimenhaltijoita.

Kun yritin selvittää tuota tarkemmin, kohtasin jonkinlaisen ”puheteknisen ongelman”, vaikenemisen muurin ja samalla kuitenkin joillain tahoilla salaa ihmeteltiin niitä summia, joita moiseen hajasijoittamiseen uhrataan kirkon varoja. Jonkun mielestä niillä saatettaisiin melkeinpä maksaa vaikka kohta apulaispiispan vuosipalkka. Tiedä sitten, mikä on touus, mikä huhupuhetta, mutta hieman karvoja nostattavaa puhetta tuo kuitenkin on.

Minusta alkoi joka tapauksessa yhä enemmän vaikuttaa siltä, että tuo ”tekninen ongelma” olikin tuo hallintovaliokunnan mietintö, joka sitten erittäin poikkeuksellisella tavalla – puheenjohtajan omalla yksinään tekemällä päätöksellä – torjuttiin ja siirrtettiin vuodella eteenpäin eli vuoden 2022 kirkolliskokoukseen. Tarvittiin siis aikaa tuon torjuntateksin laatimiseen lakiteknisesti oikein, siinä se "lakitekninen ongelma". Katsotaan nyt tuleeko tähän mitään varmistusta vai kielletäänkö asia tuttuun tyyliin kokonaan.

Olin kyllä kuullut erilaisia huolestuneita sivupuheita tuosta suoritetusta auditoinnista jo ennen kirkolliskokousta. Ainakin yksi – liekö ollut enemmänkin – toimenhaltija kertoi tuolinsa kaatumista ja potkujen mahdollisuudesta, jos tuo selvitys sellaisenaan julkaistaan ja hyväksytään. Samalla ilmeisesti myös valmistelijan lähtöä osattiin melko laajasti ounastella ja sille tuli runsaasti kannatusta työntekijiden joukossa.

Minusta tämä käsittely ja tuo hylätty hallintovaliokunnan mietintö – jonka toivoisin tulevan jollakin tavalla esille ja julkisuuteen tekstinä – osoittavat, että ”ei savua ilman tulta” – jotain on pielessä. Tuon asian selviäminen voi toki johtaa joidenkin muidenkin ongelmien äärelle, mutta se on vain hyvä asia. Pyykki pitäisi pestä nyt, kun siihen on ilmennyt aihetta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com