Voihan Mooses!

Tämä "uusnormaali" korona-aika vaatii ajoittain meiltä ihmisiltä paljon luovuutta. Kun nyt ei pääse matkustelemaan eikä voi tehdä useita sellaisia toimia, joita voi tehdä ennen koronaa, on ollut pakko etsiä uusia keinoja käyttää aikaansa – tai sanoisinko näin eläkeläisenä, viettää aikaansa.

Itse olen kehitellyt erilaisia tapoja, jotten kyllästyisi vain yhteen tai pariin tapaan neljän seinän sisällä seiniä tuijotellessani ja vaihtelen tapoja mielihalujeni ja olotilani mukaan: luen, kirjoitan, katson telkkaria tai elokuvia, tutkin valokuva-albumeja ja kovalevyjen kuvakokoelmiani, ulkoilen mahdollisuuksieni ja fyysisten rajoituksieni mukaan, siivoan (jos todella huvittaa sitä tehdä) ja samalla laitan vanhaa tavaraa kiertoon.

Kaikki tämä on sujunut kohtuullisen mukavasti, mutta tuo siivoaminen ja tavaroiden vähentäminen aina välillä hieman tökkii. Samalla kun olen tehnyt muutoksia joissain rutiiniasioissa, olen yrittänyt myös joiltain osin parantaa elintapojani terveellisempään ja hyödyllisempään suuntaan. Siinäkin olen jonkin verran edennyt ihan selvästi, koska oloni tuntuu ihan selväst kohentuneen.

Tämä blogikirjoittelu on jo vuosien ajan ollut yksi huvini. Kirjoitin jo varsin varhaisessa vaiheessa jossain tekstissäni, etten suinkaan tee näitä juttuja oikein kenellekään ulkopuoliselle, enemmänkin itselleni muistini tueksi ja ajatuksien selvittämiseksi – ja tietysti nyt ajankuluksi. Näin se on mielestäni yhä. En suinkaan pane pahakseni, jos joku niitä lukee, saati sitten siitä, että niihin reagoidaan – myönteisesti tai kielteisesti – kukin tyylinsä ja arvomaailmansa mukaan.

Yhdessä vaiheessa kirjoitin paljon, hyvä etten melkein pakkomielteisesti oman kirkkoni historiasta ja etenkin joidenkin luostariasukkaitten elämänkohtaloista. Yhä ne ovat minusta mielenkiintoisia, mutta pidin kirjoittelussa pienen tauon, kun hahmot – osin jopa minulle ihan tuntemattomatkin – alkoivat kummasti hiipiä uniinikin. Joku sanoikin osuvasti, että havaittuaan, että kirjoittelen heistä, he tulivat uniin pyytämään, että kirjoittaisin juuri jostain tietystä henkilöstä. No – näin sitten tein.

Kieltämättä tarinat, jotka erilaisista lähteistä löysin ovat olleet monet todella kiehtova ja mielikuvitusta voimistamia enkä ole niistä suinkaan kokonaan päässyt tai en ehkä haluakaan päästä. Siinäkin – etteivät ne unohdu – on ollut hieman apuna tuo sosiaalisen median, etenkin Facebookin, tapa tuoda esille vuosien saatossa tekemiäni asioita ja kirjoituksia ns. muistoina.

Tässä blogisti kuvan oikeassa laidassa
(huomaa muuten noin 50 vuotta edellä aikaansa oleva tyyli, klubitakki ja valkoiset tennarit)
yhdessä isä Savvan, oman isän (Viktor) ja pikkuveljen (Markku) kanssa Valamossa.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kotialbumista)

Juuri äsken esille pomppasi pari kuvaa ja lyhyt teksti siitä, kun kävin tapaamassa pappismunkki Savvaa Valamossa – toinen kuva oli vuosien tai oikeammin kymmenien vuosien takaa, kun tapasin silloin vielä elossa olevan Savvan isäni ja veljeni Markun kanssa ja toinen tuoreempi kuva oli hautausmaalta.

Muiston yhteydessä oli linkki kirjoittamaani blogijuttuun, jossa pohdin näitä luostarivanhuksia ja yleensäkin erilaisia vaikuttavia persoonia, joita mitä ilmeisimmin ennen oli enemmän (luostareissakin) kuin nykyään. Mukana tekstissäni oli myös lyhyt kertomus eräästä toisenlaisesta munkista, munkki Mooseksesta tai slaavilaisittain Moiseista, siviilinimeltään Mihail Anikinista, jonka hauta löytyy muuten myös Valamon hautausmaalta.

Kun tässä nyt on joutavaa aikaa vaikka kirjoitella uusi blogijuttu, kerronpa siksi hieman enemmän tuosta munkki Mooseksesta, josta tuon vanhan blogijuttuni tiimoilta sain tietooni runsaasti minulle uutta tietoa – kiitos siitä Markku Virolaiselle. Hän oli ilmeisesti tutkinut asiaa enemmän ja tiesi paljon Mooseksen elämänvaiheista ja kirjoitti siitä minullekin.

Referoin tässä Markku Virolaisen tekstiä Mooseksen varsin värikkäästä, mutta samalla melko väkivaltaisesta elämästä, joka sijoittui siis Valamon sodanjälkeiseen ja osin ennen sotaakin sijoittuvaan historiaan igumeni Haritonin ajalle.

Munkki Mooses tai oikeammin slaavilaisittain siis Moisei tuli luostariin melko nuorena, 24-vuoden iässä ja se tapahtui 1916 muualla kuin Valamossa – Konevitsassa Laatokan saarella olevassa toisessa munkkiluostarissa. Parin kolmen vuoden kuluttua saapumisesta luostariin hänet vihittiin ensin munkiksi ja taas parin vuoden päästä munkkidiakoniksi 1922.

Moisei ei luostarissa oikein päässyt irti pahoista maallisista tavoistaan ja muutaman vuoden kuluttua näistä vihkimyksistä 1928 hän jäi kiinni varkaudesta ja sen seurauksena tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen. Sieltä vapauduttuaan hän pyrki takaisin tuolloin Laatokan saarella sijainneeseen vanhan Valamon luostariin ja pääsi sinne hyväsydämisen igumeni Haritonin ansiosta ensin ns. harrastajaksi ja sitten veljestön jäseneksi ja munkiksi piispainkokouksen päätöksellä 1934. Eli aloitti jälleen alusta luostarikilvoituksen ja koko luostarihierarkiassa etenenemisen. Hän oli oikeuden päätöksien yhteydessä menettänyt sekä munkkeuden että pappeuden (diakoniuden).

Mutta vanhat tavat veivät munkki Moisein mukanaan eikä hän päässyt irti vanhoista huonoista tavoistaan. Moisein ”luostariura” katkesi jälleen vuonna 1938, kun hän sai vuoden vankeustuomioon ”tavaksi otetusta väkijuoman valmistuksesta ja myynnistä”. Moisei oli pitkän aikaa myynyt valmistamaansa kiljua luostarin alueella työskennelleille metsätyömiehille ja jäi sitten kiinni tästä, kun näitten työmiesten keskinäisessä tappelussa tapahtui puukotus.

Jälleen Moisei istui vankilassa rangaistuksensa ja – kuinka ollakaan – pyrki yhä uudelleen luostariin takaisin, luostariin, joka nyt sijaitsi Heinävedellä Papinniemessä. Igumeni Hariton ei kuitenkaan vahingoista viisastuneena luvannut ottaa häntä takaisin, mutta Moisei tuli kuitenkin. Sotavuosien alussa lokakuussa 1940 hän saapui luostariin ja asettui muitta mutkitta taloksi. Luostarin henkilöluetteloon hänet merkittiin siinä vaiheessa jälleen harrastajana.

Moisei asui tuolloin luostarissa, lukuisten Valamon veljestön jäsenten paetessa sotaa manner-Suomen puolelle, suuressa ahtaudessa yhdessä 70-vuotiaan munkki Jadorin kanssa pienessä, ahtaassa huoneessa, missä miesten välit pian kiristyivät äärimmilleen. Kerran taas tuli aamu jolloin Jador tapansa mukaan lähti kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta huonekumppani – Moisei – jälleen oman tapansa mukaan jäi makaamaan huoneeseen. Moisein on kerrottu muistelleen tapahtumaa myöhemmin ja hän sanoi Jadorin heittäneen jälleen lähtiessään ikkunan auki, vaikka ulkona oli kova pakkanen. Moisei oli lähtenyt perään, siepannut kiven maasta ja napannut sillä Jadoria, joka kaatui. Otti toisen kiven ja nappasi sillä uudestaan. Ja siihen jäi. Moisei sai nyt kolmannen vankilatuomionsa, 12 vuotta, mutta vapautui yllättäen jo neljän vuoden istumisen jälkeen 1947.

Munkki Jadorin hautaristi Valamon hautausmaalta.
Hänet on haudattu kuitenkin Heinäveden hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nyt oli kuitenkin igumeni Haritonin mitta täynnä ja Moisei ei enää anomuksistaan huolimatta päässyt luostariin, vaan eleli lähiseudun taloissa erilaisia aputöitä tehden. Viimein joskus 1960-luvulla Moisei tai pitäisi kai sanoa nyt Mooses asettui monenlaisten elämänvaiheiden jälkeen asumaan todella pieneen kuuden neliön lautakoppiin läheisen suuremman, Varkaus – Joensuu tien, varteen. Hän elätti itseään hakemalla Joensuusta viinaa, jota sitten myi tarvitseville ja niille, jotka eivät itse voineet tai kehdanneet tai toimiensa vuoksi ehtineet lähteä hakemaan sitä kaupungista.

Tällainen elämä oli varmaan melkoisessa määrin stressaavaa ja kuluttavaa, joka ei ennustanut hyvää. Niinpä kerran sitten tällaiselta viinanhakumatkalta palatessaan Moses jäi pienen kopperoasumuksensa kohdalla pois linja-autosta, lähti ylittämään tietä sen suuremmin ympärilleen katselematta auton takaa ja jäi kohtalonomaisesti sieltä tulevan poliisiauton alle ja kuoli.

Entisen munkki Mooseksen hauta Valamon hautausmaalla
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hänet on haudattu Heinävedelle Valamon luostarin hautausmaalle. Hänen hautansa ei kuitenkaan sijaitse samoissa riveissä, missä ovat pääasiassa muu luostarin veljestö ja työntekijät. Hänet on – sanoisinko hieman luostarihuumoria noudattaen – sijoitettu melko lähelle hautausmaan porttia ja – yllätys, yllätys – vieressä makaa haudoissaan suuri joukko naisia – Lintulan luostarin nunnia, joilla ei siihen aikaan vielä ollut lähistöllä sijaitsevan Lintulan luostarin omaa hautausmaata ja siksi heitä haudattiin Valamoon. Levätköön moninkertaisesti entinen munkki nyt rauhassa viimeistä tuomiotaan odottaen ja yllättyköön sitten joskus ylösnousemuksen päivänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Typeryyden korkea veisu

Olin jo alkanut hieman totutella ajatukseen, ettei minun todellakaan tarvitsisi jokaisesta asiasta olla täällä blogissa töräyttelemässä omia mielipiteitäni. Ei varsinkaan, jos ne liittyvät jotenkin politiikkaan. Mutta sitten istahdin taas telkkarin ääreen ja kuulin kun Trump riehuu Amerikassa siitäkin huolimatta että maan vaaliviranomaiset ovat ilmoittaneet, ettei vilppiä ole vaaleissa tapahtunut ja samaan aikaan Arizonan äänet menivät Bidenille. Mutta trumpismi se vain kukoistaa niin siellä kuin valitettavasti monessa muussakin maassa kussakin omalla tavallaan.

Alan hiljalleen ajatella joitain asioita ilmeisesti hieman toiselta kantilta. Aiemmin ajattelin, että tämän kaltainen käytös oli osoitusta heikosta koulutustasosta joissain maissa. Kun jossain Aasiassa tai Afrikassa tapahtui jotain tämän suuntaista, selitys oli usein se, että kyseessä olivat köyhät, vähän koulutetut, puutteellisissa olosuhteissa elävät. Puhuttiin usein ”banaanivaltioista”.

Kun nykyään katsoo tuolla samalla aiemmin muka aasialaisella tai afrikkalaisella tavalla toimivia ja ajattelevia, heistä on kaukana köyhyys, kouluttamattomuus tai puutteessa eläminen. Heillä on järkeä lukuunottamatta lähes kaikkea yllin kyllin, joillakin vielä enemmän. Niistäkin on näemmä tullut noita ”banaanivaltioita”, vai mitä lie.

Hämmästys oli samalla tietysti suuri, kun olin kuitenkin ajatellut amerikkalaisten noin yleensä olevan varsin fiksuja ihmisiä. Nyt olen väkisin joutunut tarkastelemaan asiaa eri tavalla ja miettimään ajatukseni oikeellisuutta. Kun samaan aikaan meillä Suomessakin mm. joiltakin poliitikoilta – eikä nyt kyseessä ole suinkaan ”se yksi puolue” – löytyy samanlaisia trumpistisia ajatuksia, herää kysymys, miten laajaa tämä oikein onkaan ja mistä siinä oikeastaan onkaan kyse.

En ole asiantuntija vastaamaan tuohon kysymykseen ja joudun siksi vain arvailemaan ja kertomaan omia mielipiteitäni asiasta. Voin toki olla oikeassa tai väärässä, mutta yritän itse olla silti sortumatta samaan trumpistiseen ajattelutapaan. Eivät kaikki amerikkalaiset voi olla kahjuja, samoin kuin eivät kaikki venäläisetkään tai turkkilaiset, meistä suomalaisista nyt puhumattakaan. Pakko siellä on olla joukossa oikeinkin ajattelevia ja fiksuja – ja niin toki onkin.

En tiedä tulevatko tällaiset asiat vielä joskus olemaan tarkemman suurennuslasin alla ja pohdinnassa, miksi oikeastaan kaikki tällainen laajalle levinnyt hulluus on päässyt tapahtumaan, vai tuleeko siitä pikkuhiljaa uutta normaalia – kuten nykyisin niin monesta asiasta sanotaan.

Jos asiaa tarkastelen oman vajavaisen historian tuntemukseni valossa, sieltäkin on mielestäni löydettävissä ajanjaksoja, jolloin erilainen hulluus tarttui lähes koko kansakuntaan. Ne "toisinajattelijat", joihin se ei tarttunut, likviditoitiin erilaisilla leireillä tai muilla hirmuvallan mekanismeilla.

Olen pienen ikäni ihmetellyt monenlaisia ihailuun, jota joskus myös kunnioittamiseksi kutsutaan, liittyviä ilmiöitä, kuten mm. erilaisten idolien tai maallisten ja jopa kirkollisten auktoriteettien kunnioittamista. Se lienee jollakin tapaa kenties kirjoitettu geeneihimme. En mitenkään ole voinut ymmärtää, miten uudelleen syntyneeksi ”jeesukseksi” heittäytynyt virkaheitto poliisi saattoi aivan äskettäin saada sellaisen määrä seuraajia Siperiassa. Mutta en minä ole ymmärtänyt Hitlerin tai Stalinin tai monen muunkaan isompien tai pienempien diktaattorien tai vaikka hierarkkien seuraajien tai omahyväisten mieliskelijöitten ajatusmaailmaa.

En nytkään ymmärrä, miten on mahdollista, että ilmiselvällä valehtelulla voi saada kymmenien prosenttien määrän koko kansasta uskomaan tökeröjä valheita ja narsistisen lapsellisia kostotoimia, joita huono häviäjä nyt toteuttaa.

Ei ”minun maailmassani” tuollainen ole mahdollista. Mutta näin varmaan ajateltiin jo kauan sitten vaikkapa Saksassa ja pakon edessä Venäjälläkin, Ugandassa, Pohjois-Koreassa, Turkissa ja monessa muussa diktatuurissa. Kaikki – tai ainakin useimmat – näkivät sen, mikä on totta ja mikä valhetta, mutta silti uskoivat valheeseen tai ainakin sanoivat niin. Miksi? Pelko, ahneus, vallanhalu ja monenlaiset muut samanlaiset syyt olivat varmaan jotenkin taustalla silloinkin, kuten kai mahdollisesti nytkin.

Kauheinta oli kuitenkin jo silloin, että yhden hulluuden kukistaminen vaati silloin toisen hulluuden syntymisen ja taas sen pärjäämisen "uudessa ihannemaailmassa". Ja sitten kun tämä uusi hulluus pääsi voitolle, se alkoi toteuttaa samoja metodeja kuin kukistettu entinen hulluus ja kukaan ei jälleen osannut tai uskaltanut puuttua asiaan kymmeniin vuosiin, kunnes se taas kukistui jollakin tavoin asioiden kaatuessa omaan mahdottomuuteensa. Mutta yhä vain uudestaan taas uusi hulluus tunki esille entisen raunioista pinnalle ja hallitsemaan massoja. Olemmeko me tuomittuja tällaiseen ikuiseen hulluuden kierrätykseen?

Hannu Pyykkönen
surullinen nettihoukka

Mitäs me hyväntahtoiset hölmöt

Kun nyt olen viime aikojen blogipostauksissani ryhtynyt tarkastelemaan myös omaa toimintaani mm. somessa – sosiaalisessa mediassa – olen yrittänyt samalla analysoida ja peilata mahdollisimman tarkasti omaa käyttäytymistäni suhteessa muihin ja muiden käyttäytymistä minua kohtaan juuri somessa.

Minulla on pitkään ollut kaksi periaatetta somen ja etenkin juuri Facebookin suhteen:
* en ole normaalisti hyväksynyt ihmistä kaveriksi, jos en ole häntä tavannut elävässä elämässä ja
* kun olen kaveriksi hyväksynyt, on normaalisti saanut siellä olla, jos nyt ei ihan hirveästi ole minua kohtaan siellä tai muualla ryhtynyt aggressiivisuuttaan osoittamaan.

Nuo periaatteet ovat johtaneet mielenkiintoiseen kavalkadiin some-kavereissani. Siellä on hyvistä tosi ystävistä alkaen aina varmaan jonkin asteisiin – voisiko sanoa – ”anti-ystäviin”, jotka ovat siellä kai kaiken varalta katsomassa, etten nyt vain tekisi jotain peruuttamatonta töppäystä tai jotain muuta, josta voisi saada ennakkovaroituksen viesteistäni. Joskus olen kuullut tällaisista "kyttääjistä" käytettävän myös nimitystä "stalkkari".

En ole pitänyt lukua poistamistani ”kavereista”, niitäkin on kai muutama, mutten todellakaan tiedä, kuinka monta. Arvelisin, ettei kovin monta. Syyt poistoihin ovat myös hämärtyneet jonnekin muistin sopukkoihin, sen verran harvinaisia tapahtumat ovat olleet. Todennäköisesti meillä on vain mennyt ”sukset jotenkin ristiin” ja joku ei ole ymmärtänyt tulleensa minun some-tontille minulle paasaamaan omia oppejaan tai arvojaan.

Enemmän lieneen niitä, jotka ovat joko poistaneet minut listoiltaan tai jo ennen sinne liittymistä estäneet moisen tapahtuman – liittymisen heidän sivuilleen. Silloin tällöin huomaa jonkun toisen Fb-kaverini viestiketjusta, etteivät ihan kaikki hänen profiilissaan olevat viestit välity minulle ja asia jää hieman roikkumaan ilmaan tämän vuoksi. Juuri tässä äskettäin huomasin taas yhden tällaisen minut-poistaneen. Syy hänen tekemäänsä poistooni ei ihan valjennut, mutta oletan se liittyvän näihin blogijuttuihini.

Jonkin verran olen ryhmitellyt some-kavereita heidän seuraamisensa osalta. On niitä, joita seuraan – osaa aktiivisestikin – ja niitä, joita ei oikein "huvita" suuremmin seurata, vaikka listalla ovatkin. Huvittaminen saattaa tuolloin olla kiinni tuosta edellä mainitusta asenteesta – heidän kokemisestaan ”anti-ystäviksi” ja jonkinlaisiksi stalkkareiksi.

Mutta mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella aina silloin tällöin omaa käyttäytymistään – ja siinä ohessa muidenkin – tässä mielessä. Ketä seuraan, ketä haluan seurata, ketä ei oikein huvita, kuka heittää minut yli laidan, kuka pitää "tarkkailussa".

Viime aikoina tosin tuokin perusta, seurata noitakin asioita, on rapistumassa, kun olen vähentänyt huomattavasti Facebookissa oloani ihan tarkoituksella. Oletettavasti vähentyneet ja osin varmaan tylsiksi muuttuneet viestini vähentävät seuraajiakin ja etenkin stalkkaajia. Montaakaan ei huvita katsoa, mitä minä tänään syön take away-ruokana. Mieluummin he näkisivät minun ottavan kantaa vaikkapa omien piispojemme kiistelyyn, jotta voisivat purra minuakin jalkaan.

No – noihin kiistelyihin osallistuvia ulkopuolisia riittää ilman minuakin. Ainakin omissa kavereissa on riittävästi heitäkin tyydyttämään niin oman kuin muidenkin uteliaisuuden ja juoruilun tarpeen. Tosin nyt ainakin joissain asioissa ”jonkin asteisen pakotetun rauhan” tultua, niidenkin viestien tyyli ja oikeastaan määräkin on vähentynyt tai ainakin jollain tavoin muuttunut, kun ei ole oikein mistä narista.

Itse tarkastelen omaa viestintääni – tai pitäisi kai oikeammin sanoa aiemmin tarkastelin, en enää nyt niin suuresti – ns. tykkäämisien kautta. Kuinka paljon mikäkin viesti sai tykkäyksiä. Niistähän monen Facebookissa elävän – etenkin some-narsistien – elämä on pitkälti kiinni. Jos ei tule tykkäyksiä, se on joillekin kauhistus. Minua se ei oikeastaan ole koskaan suuremmin hätkäyttänyt. Nykyään entistä vähemmän.

Silti seuraan toisinaan mielenkiinnolla muiden ns. kavereiden viestien tykkäyksiä, sillä niiden muutokset kertovat jotain ko. ihmisestä ja hänen toiminnastaan. Sekä määrä että laatu kertovat hieman asioiden kulusta. Jos tykkääjinä on vain tietty pienehkö, samankaltaisista narisijoista koostuva joukkio, olisin itse ainakin huolestunut omalla kohdallani. Jos samankaltaiset ”päähänpotkitut valittajat” alkaisivat seurata minua, pohtisin tarkkaan, miksi, mitähän nyt on tapahtunut ja olisiko kenties jotain helppoa ja samalla riittävän tyylikästä ja hienovaraista keinoa päästä niistä eroon. Samoin tykkääjien määrän muuttuminen pienemmäksi tai suuremmaksi kuin ennen on selvä merkki jostakin muutoksesta, johon ainakin minä, jos vielä toimisin aktiivisesti somessa, reagoisin.

Hyvä tapa yrittää korjata asia lienee toisinaan tyylin tai asian muutos. Ensin joissain kuvaamissani tapauksissa keskusteltiin KOVALLA äänellä ja suurella intohimolla jostakin, joka sitten sai jonkinlaisen päätöksen. Hyvän tai huonon, itseä miellyttävän tai kiukuttavan. Keskustelu tällöin usein rauhoittui jonkin verran ja keskustelemisesta tuosta samasta asiasta tuli nyt enemmän keskustelijaa (siis jauhettuun asiaan vielä palaavaa) itseään morkkaavaa kuin itse aihetta morkkaavaa. Silloin olisi varmaan syytä vaihtaa kohdetta ja näin usein näytti tapahtuvankin. Sitten ei auta muuta kuin toivoa, että aiheen vaihto aloittaa taas uuden ”voittokulun”, jossa voi jälleen paistatella oman aikansa samoin ajattelevien opetuslapsiensa kanssa.

Tuo netin ja oikeastaan koko nykymaailman ”opetuslapsiefekti” on usein kauhistuttanut minua. Ihmiset suuremmin itse ajattelematta asioiden syntyä ja syitä, menevät estotta mukaan sellaiseen toimintaan, joka ehkä yhdellä saralla tuo voittoja, mutta jollain toisella – usein vielä meille kaikille tärkeämmällä alalla – pelkkiä ruumiita ja hävitystä ja kokonaisuutta ajatellen yleisesti suurta vahinkoa useiden syyttömien ihmisten elämälle tai jopa organisaatioiden toiminnalle. Mukaan mennään usein siksi, että jotkut kokevat itse eläneensä samankaltaisia katkeria kohtaloita ja yhdessä kostaminen on mukavampaa ja oma kostokin saa siinä ohessa lisää lukijoita. Se, mitä tekee tällaisesta sitten entistä kauheampaa, on se, että tällaisten narsististen hyväksikäyttäjien mukaan menee ns. hyvätahtoisia hölmöjä, naiiveja maailmanparantajia, jotka eivät tajua, eivätkä ymmärrä, mitä tekevät. Tajuamisen puutteeseen tai sen suuntautumiseen tällaisen toimintaa on varmaan monia syitä, joista olen jo aiemmin usein kirjoittanut: yksinäisyys, todellisten ystävien puute, katkeruus, kosto, oma henkinen (mentaalinen) tila, mutta usein myös suuri faktojen tietämättömyys kyseessä olevien asioiden todellisesta luonteesta. Typeryydessään he saattavat turvautua pelkkiin juoruihin ja huhuihin tai pahimmillaan juuri jonkun "profeetan" sanoihin oikean tiedon hankkimisen sijaan.

Tällaisen ilmiön lisääntyminen somessa on tehnyt minut osin surulliseksi ja siksi saanut ainakin minut ajattelemaan, mikä on minun roolini tässä kaikessa. Ja ajattelun tuloksena päätin jo jokunen aika sitten ottaa etäisyyttä someen. En suinkaan lopettaa kaikkea, koska on siellä hyvääkin, mutta karsia reippaasti pahimpia oksia. Ja keskittyä oleellisimpaan – elämään omaa elämääni.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Minäkö häirikkö

Muutama vuosi sitten taisin ihan oikeasti pahastua erään ihmisen sanoista netissä. Hän arvioi minua melko kroisin sanoin. Silloin tuolla samalla paikkakunnalla elänyt tuttuni ja aikanaan samassa yhteisössä tuon sanojan kanssa työskennellyt yritti ”lohduttaa” minua sanomalla, ettei minun kannata välittää asiasta, koska tuo sanoja on ”ihan hullu”. Asia on jotenkin vaivannut minua toisinaan, varsinkin kun tuo henkilö, joka sai prosessin käyntiin, siis tuo ”hullu”, ja taittaa tuo ”lohduttajakin”, olla yhtä samanlaisia sanomisissaan ja nettitoimissaan ja kaiken lisäksi samanlaisissa hommissa. Ajatukseni ovat siksi toisinaan lähteneet kiertämään vanhaa, jo aikoja sitten eläkkeelle siirrettyä ammatillista kehää: häirikkö, hullu, outo, sairas, adhd, asperger, cd (conduct disorder), apd (antisocial personality disorder), epäluuloinen persoonallisuus, narsisti vai mikä.

Itselläni on myös tapana yrittää analysoida omaakin toimintaa aina aika ajoin hieman samoista lähtökohdista. Tiedän toki olevani särmikäs, sanovani asioista joskus liian helposti mielipiteeni, joka ei aina ole joitain toisia mairitteleva. Aika moni pitää niitä vihjailevina, sillä en yleensä sano jotain jostain tietystä ihmisestä nimillä. Mutta yritän sitten lohduttaa itseäni ja kenties siinä ohessa jotain muutakin, pohtimalla, että minähän vain kerroin sen, miten minä asian näen ja koen – siis minun totuuden. Ja kerrontani on aina omaa asian sisäistä pohdintaani: onko oikeasti näin vai kuvittelenko vain.

Olen omassa aiemmassa leipätyössäni joutunut kohtaamaan paljonkin erilaisuutta, silloin taidettiin jo sanoa erilaisia oppijoita. Skaala tuossa erilaisuudessa oli ja on yhä melkoinen ja jos noissa asioissa yrittäisi käyttää jotain mittaria sen erilaisuuden toteamisessa, ne saattaisivat löytyä käyttäytymisestä, älykkyydestä ja oivaltamisesta ja muista sen kaltaisista kongnitiivisista asioista: muistista, oppimisesta, ajattelemisesta, havaitsemisesta, tarkkaavaisuudesta, luovuudesta ja ongelmaratkaisukyvystä. Ja varmaan monesta muustakin.

Jäätyäni eläkkeelle minun ei enää tarvinnut pohtia tuollaisia asioita niinkään silloisten "asiakkaitteni", lasten, kohdalla, mutta jotenkin ”vanha koira ei kuitenkaan oppinut uusia temppuja” ja arviointi jatkui kai sitten aikuisten kohdalla. Ja mikäpä sen parempi areena tuollaiselle arvioimiselle olisikaan kuin tämä ”kaiken pahan alku ja juuri”: netti.

Muistan kipuilleeni jollain tavoin useiden eläkevuosien ajan noista asioista, kun tämä paljon parjattu ”kaksikasvoinen” sosiaalinen media alkoi osoittaa voimaansa. Vertasin sitä joskus erääseen tanssigaalaan, johon sain kutsun naispartnerini kanssa. Kutsun esitti silloin – vuosia sitten – tuttu, joka samalla oli paikallisen ”hullujenhuoneen” lääkäri ja kutsu oli tuon ”hullujenhuoneen” eli paikallisen mentaalisairaalan tilaisuuteen, johon piti naamioitua tai pukeutua muuten näyttävästi (lue: oudosti) ja jossa oli erilaista ohjelmaa ja jossa soitettiin kaunista tanssimusiikkia ja tanssittiin poski poskea vasten sen tahdissa. Menimme gaalaan, mutta melko pian jouduin lähtemään sieltä pois partnerini kauhistuksen vuoksi. Kun kysyin syytä kauhistumiseen, hän vastasi, ettei tanssikavaljeerista voinut kertaakaan sanoa, oliko kyseessä ”hullu”, hoitaja vai lääkäri, sillä he kaikki käyttäytyivät aivan samalla tavalla – hullusti. Ilmeisesti minäkin.

Hieman sama efekti on tuon netin kanssa. Kun lukee siellä esitettyjä kannanottoja, ei todellakaan useinkaan voi sanoa niistä, onko sanoja täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vai onko nyt vain niin, ”etteivät tuolla kertaa kaikki muumit olleet hänellä kotona” tai olikohan tullut otettua yksinäisyyteen vain liian monta perjantai-illan huikkaa. Usein pitää lukea useampi kannanotto ja pitemmällä aikavälillä, ennen kuin asia edes jossain määrin selviää. Ja sittenkin se on vain oman mielikuvituksen tuote.

Tällaisia asioita olen tässä joutessani tänä aamuna pohtinut niiden pompattua taas voimallisesti mieleeni aamuyöllä ja vaatien minua nousemaan sängystä ja laittamaan asiat pap… eikun tietokoneen ruudulle. Ajoittain toistuva vaiva tämä ”pakkoliike”, pakkokirjoittaminen, joka minua on nyt viime aikoina vaivannut ja jonka sitten olen ratkaissut tällaisella käytännöllisellä tavalla: nousen ja kirjoitan.

Sinänsä asia ei – kuten jo aiemmin taisin mainita – ole minulle mikään uusi. Lienen pohdiskellut asiaa useinkin ja miettinyt silloin myös ehkä yhtä usein, että pitäisiköhän omalta osaltani tämä ”häiriköinti” lopettaa, vai mitä tälle toiminnalleni pitäisi tehdä. Lienen tehnytkin monta lopettamispäätöstä – aivan kuten vaikkapa joku addiktoitunut tupakoitsija – mutta aloittanut saman menon aina uudelleen ja uudelleen. En vielä ole siis lopettanut, mutta ikä hiljentää jo vauhtia kuitenkin – ja mene tiedä vaikka se olisi järkikin, joka nyt pääsee jo hieman helpommin puhuttelemaan minua.

Olen yrittänyt aktiivisesti laittaa syrjään noita aiemmin ajattelemiani ihmisten asioita, mutta he itse ovat tehokkaasti pitäneet kuitenkin huolen siitäkin, etten ole siihen pystynyt. Melko säännöllisesti olen joko lukenut tai muuten saanut kuulla heidän kannanotoistaan, joissa ei edellä mainituista ”laatukriteereistäni” asiaa katsoen ole tapahtunut muutosta parempaan, enemmänkin päinvastoin. Some on vain vahvistanut kuristusotettaan heissä.

Kun samalla kuulin tässä päivänä muutamana ihan äskettäin erään ihmisen kertovan minulle toisten ihmisten mielipiteitä minusta ja havaitsin niiden olevan pitkälti juuri edellä mainitun kaltaisia, kuin omia ajatuksiani noista "muista", lienee syytäkin jälleen kirjoittaa itseanalyysi tekemisistään ja pohtia elämäänsä ja tekemisiään. Haenko minä kaikella tällä kiitosta, kunniaa ja mainetta, vai miksi toimin niin, kuin toimin. Omasta mielestäni en hae mainetta, mitaleja tai muuta kunniaa, vaan toimintaani ohjaa ainakin näissäkin asioissa kenties jonkinlainen ylikorostunut tarve oikeudenmukaisuuteen. Varmasti omalla ammatillisella taustallani on melko suuri osuus asiassa. Mihinkäs "koira karvoistaan pääsee". Kirjoitan kenties myös siksi ns. vapaasti, koska minulla ei enää ole ketään ”niskaan-hengittäjää”, tahoa, jota pitäisi pelätä. Minulla ei siltä osin ole enää ns. ”luonnollista vihollista”. Jokainen voi toki olla sitäkin tarvittaessa ihan omasta halustaan, jos niin katsoo ja haluaa. Mutta useimmiten tuollaiset vaikutukset menevät nykyään kohdallani kuin vesi hanhen selästä. Joten sekään ei tilannetta muuta. Itse se on tässä jokaisen ratkaisu tehtävä – mutta milloin, tiedä häntä.

Varmasti tällaisen kirjoitteluni aiheisiin on vaikuttanut vahvasti se, että olen touhunnut niissä kuvioissa jo vuosia erilaisissa tehtävissä ja nähnyt sekä kokenut monenmoisia. Touhuamisen myötä on muodostunut myös laaja verkosto ihmisiä, joita tunnen sen verran hyvin, että voin aina aika ajoin keskustella heidän kanssaan ja peilata omia mielipiteitäni heidän mielipiteisiin.

Osin tämä kirjoittelu nykyään on myös oman psyykkisen kunnon ylläpitämistä. Kirjoittelun kautta luulen ja uskon vakaasti, että pääni pysyy paremmassa kunnossa ja höperöityminen edes hieman hidastuu . Uskon vakaasti, että oma luetun ymmärtämiseni voittaa oman hölmönä kirjoittamiseni ja mahdollinen ristiriita niiden välillä hälyttää hieman aiemmin, ennen julkaise-näppäimen painallusta. Jos se ei sitä tee, onneksi ystävät auttavat silloin asiassa. Tuosta höperöitymisestä kun tuolla nettimaailmassa on turhan paljon pelottavia esimerkkejä ihan luettavaksi asti ja ei oikein huvita liittyä tuohon jaloon joukkoon, vaikka nettihoukka toki olen ollutkin jo vuosia ja mene ja tiedä, vaikka myös valmius asiaan olisi minullakin kovinkin suuri.

Mutta joka tapauksessa sainpa asian jotenkin sanottua ja nyt menen ja keitän kahvit.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Huonoja aikoja odotellessa

Olen tietoisesti opetellut viime aikoina luopumaan erilaista asioista. Jo muutaman vuoden työn alla ollut kotini tavaroiden ”hävittäminen” on nytkähtänyt hieman liikkeelle. Erään uskonnollisen ryhmän kirppari on saanut melko hyviä vaatteita myyntiin, mm. pari villapukua, paitoja ja housuja. Olivat kummasti kutistuneet moiset ja eivät siis mahtuneet enää päällekään. Enpä olisi muuten niitä enää tarvinnutkaan.

Olen purkanut (lue: hajottanut) pari vanhaa läppäriä, ottanut niistä kovalevyt ja yrittänyt kopioida ne muualle ja vienyt loput: näytöt, cd-asemat, näppäimet, telakat ja lopun elektroniikkaromun ekotorille hävitettäväksi. Yksi PC ja pari, kolme toimimatonta, mutta täynnä tavaraa olevaa ulkoista kovalevyä odottavat vielä vuoroaan, printterin ja skannerin lahjoitin pois.

Vielä varmaan noin sata kravattia odottaa uutta kotiaan. Niistä olen yhtä tarvinnut viimeisen kymmen vuoden aikana kaksi tai kolme kertaa, muita en kertaakaan. Joten ilmeisesti joutavat. Samoin minulla on vielä liikaa kauluspaitoja, pikkutakkeja ja muutakin vaatetavaraa, jotka tosin mahtuvat päälle, mutta eivät kaappeihin ja joita en ennätä enää käyttää, enkä oikeastaan tarvitsekaan, koska pärjään vähemmälläkin määrällä.

Kuusi kirjahyllyä on täynnä kirjoja ja lukuisa joukko odottelee joissain epämääräisissä kasoissa sinne pääsyä. Joukolle sotahistoriallisia kirjoja, jotka aikanaan hankin ollessani erään sotahistoriallisessa rakennuksessa toimivan joukon esimies, löytävät ilmeisesi kodin erään toisen nuoremman sotahistoriasta kiinnostuneen ja ystäväni luona. Silti paljon kirjoja joutuu oman filosofiani vastaiseen, karmaisevampaan hävitykseen: kannet pois ja sisältö paperikeräykseen.

Hallussani oleva erittäin laaja ortodoksinen kirjasto ei koe tuota kohtaloa. Teen noin joillekin vanhoille, lähinnä lapsuuden kodistani kulkeutuneille teoksille, lähinnä vanhoille romaaneille, joille ei vain enää löydy kotia mistään. Ei antikvariaateista, ei kirjastoista, ei laitoksista. Kaikki paikat pursuavat lahjaksi saatuja kirjoja ja lisää ei enää oteta vastaan. Ihmiset ovat vaihtamassa kirjoja tietokoneruutuihin.

Tuo muutos – ”hävittäminen / häivyttäminen” – ei ole rajoittunut kohdallani vain esineisiin. Olen samaan aikaan yrittänyt häivyttää myös joitain huonoja tapojani ja tottumuksiani mahdollisimman vähiin. Se on ollut huomattavasti paljon vaikeampaa kuin esineiden hävittäminen. Jotain olen oppinut uudelleen, jotain en millään. Vanhana pedagogina tiedän, että uudelleenoppiminen on todella vaikeaa. Vanha sanonta, ettei vanha koira opi uusia temppuja, on melko totta tai vaatii aika lailla ankaraa opettajaa tai ”koirankasvattajaa”, jollaiseksi minusta ei ole.

Yksi tällaisia uudelleen oppimisen paikkoja liittyy varsin oleellisesti tietokoneisiin, joista jo kerroin luopuneeni osin noin fyysisesti, mutta psyykkinen riippuvuus, kenties addikti, on vaikea-asteinen. Lienen sen tuhannen kertaa tehnyt niiltäkin osin erilaisia mm. lopettamispäätöksiä, jotka aina jonkun ajan kuluttua on tullut tavalla jos toisella kierrettyä.

Jotain olen kuitenkin saanut jo pysymään hieman kauemmin poissa. Ylläpitämistäni sosiaalisen median sivustoista on jo moni mennyt somen hautausmaalle, joko lopetettuna, arkistoituna tai muuten ei-avoimena kaikelle kansalle. Olen siirtänyt painopistettä pois mm. Facebookista, lisännyt aktiivisuutta hieman Instagramiin ja erään ylläpitämäni sivuston perussivuille nettiin – ei siis oikeastaan someen ollenkaan, vaikka onhan siitä ”linkki” kyllä some-sivullekin.

Kyllästyminen someen heijastelee siellä viime vuosina tapahtunutta suurta muutosta huonompaan suuntaan. Somesta on tullut valittajien, kolhittujen, kärsivien ja kostoa hautovien, kenties sosiaalisesti rajoittuneiden tai mielenterveydellisistä ongelmista kärsivien ja sellaisia ajatuksia hautovien temmellyskenttä, josta minä en pidä ja johon en halua osallistua – en tiedä, pitäisiköhän tässä kohtaa sanoa ”enää”, vai ”ollenkaan”.

Olen kirjoittanut jokusen some-käyttäytymistä koskevan blogikirjoituksenkin ja ajattelen nyt, ettei se oikeastaan johda mihinkään, kun nykyihmiset ovat sitä, mitä ovat. Heillä ei enää ole oikeita ystäviä, vain some-kavereita, ei luontevia sosiaalisia suhteita, enemmän jotain muuta – mitä lie. Kieroutunut some-käyttäytyminen – oma ja muiden – on paisuttanut joidenkin egoa arvaamattomiin sfääreihin ja silloin, kun se osuu narsistin tai muuten persoonallisuudeltaan häilyvän ihmisen kohdalle, jälki pelottaa. Ja pitäisi pelottaa muitakin, mutta kun lukijoissa on suuri joukko meitä samanlaisia. Eivät tällaiset ihmiset noteeraa kirjoittamiani tekstejä millään lailla, eikä kai minun sellaista pitäisi odottaakaan.

Siksi, ettei minusta enää tulisi tätä kuvaamaani pahempaa tyyppiä, yritän parhaan kykyni mukaan rimpuilla irti tuosta verkosta. Yritän löytää korvikkeen somelle ja sen mukanaan tuomalle aivan turhalle krääsälle. Jättää jäljelle vain sen hyvän, mitä sieltä mahdollisesti löytyy ja mikä siellä jossain myös on, ja keskittyä vain siihen.

Niiden some-sivujen käyttäjäkunta, joissa itsekin huseeraan, on vanhentunutta sakkia, melkein jo seniilejä osa. Ei siellä terveitä nuoria oikeastaan olekaan, kuin korkeintaan manipuloimassa ja valittamassa vaikeaa maailmaa. Vanhukset huseeraavat siellä vaillinaisilla tiedoilla ja taidoilla, joskus jopa siinä määrin että myötähävettää. Niin asiaosaamisen kuin tietojenkäsittelyn ja some-tekniikan osalta on puutteita ja ilmeisesti suuri osa ei niitä halua opetella tai ei siihen enää kykene.

Tehtäväni nyt tässä omassa "missiossani" – häivyttämisessä –  ei siis ole helppo. Ei se ole ollut helppo noiden tavaroidenkaan hävittämisen kanssa, koska kasvoin sodan jälkeiseen sukupolveen. Sodan käyneiden vanhempien kasvatuksessa opin siihen, ettei mitään pidä hävittää, sillä saattaa tulla taas huonot ajat ja silloin niitäkin tarvitaan. Yli seitsemänkymmentä vuotta olen odotellut, mutta noita aikoja ei ole vielä tullut. Ei edes koronan mukana.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Canossan matka vai triumfi

Viime päivät ovat olleet omassa ortodoksisessa kirkossamme sekä masentavia, mutta kenties samalla kiehtovan jännittäviä. Sellaisia omituisia otuksia me ihmiset olemme – pidämme samaan aikaan suolaisesta ja makeasta. Tämä omituinen tila liittyy nyt etenkin nykyisten piispojen keskinäisiin suhteisiin ja sen heijastumisiin kirkkorahvaan parissa ja viimeaikaisiin muihin asiaan liittyviin tapahtumiin.

Kaikki lähti liikkeelle toimessa olevien piispojemme kutsumisella ylimmän maallis-kirkollisen (siis pois lukien taivaallisen) esimiehen kutsusta kauas Konstantinopoliin. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos kutsui jokaisen piispan erikseen, mutta samaan aikaan, kuultavaksi kirkkomme pääpaikkaan Fanariin. Ihmiset pohtivat päänsä puhki, onko kyseessä Henrik IV:n tekemän Canossan matkan vai Marcus Valerius Corvinuksen tekemän triumfin kaltainen retki.

Kutsusta on julkisuuteen annettu ainakin kaksi erilaista syytä sille, miksi heidät sinne kutsuttiin. Kirkon viralliselta taholta on vakuutettu, että piispat matkaavat Konstantinopoliin ”kertomaan Suomen kirkollisesta tilanteesta Pyhän Synodin jäsenille.” Toisen selityksen mukaan, jota muuten esimerkiksi muuan julkisuushakuisuutta tavoitteleva toimittaja käyttää artikkelissaan, piispojen sanotaan menevän Konstantinopoliin puhuteltavaksi. Samassa artikkelissa hän sanoo piispojen menevän sinne siksi, että patriarkan johtama Pyhä Synodi haluaa selvittää Suomen ortodoksisen kirkon kriisiä, jota kirkko ei itse ole kyennyt ratkaisemaan.

Varmaan kummassakin selityksessä on oma totuutensa ilmaistuna vain ”hieman” eri tavoilla. Piispojen keskinäisten välien epäselvyys on haitannut kirkollista elämää etenkin seurakunnissa. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle sillä ei ole ollut suurempaa merkitystä kuin noin yleensäkin ottaen parin kolmen henkilön riitelyllä lähiympäristössä. Ongelma on enemmän esteettinen kuin konkreettinen. Siksi koen tuonkaltaisen repivän keskustelun somessa ja mediassa turhana ja omituisena ilmiönä, mutta niin ihmisyyteen kuuluvana.

Mielenkiintoiseksi tämä tilanne on kuitenkin eskaloitunut asiaan mitenkään sen suuremmin liittymättömien ja mitä ilmeisimmin omia asioitaan, omaa uraansa – ja kuka mitäkin – ajavien ihmisten toiminnasta. Kyseiset tahot eivät yksistään – tai oikeastaan suurimmaksi osaksi – liity aina mediaan, joka tosin on sitten halukkaasti käyttänyt näiden ”käheä-äänisten syväkurkkugurujen” henkilökohtaisesti värittynyttä informaatiota medioissaan. Valitettavasti myös riidan jotkut osapuolet ovat ehkä syyllistyneet samaan.

Mukaan on liittynyt myös ihmisiä, joiden tarttumapinta ortodoksisuuteen tai edes ortodoksiseen kirkkoon on melko ohutta ja enemmän jonkun muun ideologian tai ajatusmallin kautta saatua. Mukana on tietysti aina omia ”paikallisten jeesusten” opetuslapsia, jotka nykypäivän ehkä kieroutuneessa ortodoksisuudessa ovat identifioituneet lähinnä erilaisiksi sosiaalisen median kiusaajien kavereiksi, kannustajiksi, sivustaseuraajiksi ja hiljaisiksi hyväksyjiksi. Sosiaalisesta mediasta on tullut oiva väline purkaa patoutumiaan, kostoaan, kiukkuaan, vääryydeksi kokemiaan asioita ja varmaan monia, monia muita asioita ilman sen suurempaa kontrollia. Ja luulla harhaisesti samalla, että näin saa hyvää julkisuutta itselleen ja aikeilleen.

Somessa voivat mm. vaikka narsistit riehua melkein mieleisellään tavalla. Usein – ovatpa sitten narsisteja tai eivät – he ajattelevat olevansa erityisiä ja heillä on myös suuria kuvitelmia itsestään ja osaamisestaan, minkä he sitten julkituovat varsin näkyvästi. He uskovat olevansa lähes erehtymättömiä, osaavia, kaikkitietäviä ja tuollainen rooli auttaa heitä vaimentamaan häpeää ja itseinhoa tai jotain muuta kokemaansa kielteistä asiaa ja olotilaa, joita he ehkä pohjimmiltaan tuntevat. Tuollainen ihminen ei itse tajua, että kyseessä on suojakuori ja seuraajilta – kavereilta, opetuslapsilta – menee kauan, ennen kuin he tajuavat ”villakoiran ytimen” ja näkevät kuoren sisään.

Tuollaisella somekäyttäytymisellä – tai joskus jopa laajemmalla mediakäyttäytymisellä – asia aiheuttaa usein suurta tuhoa ihmissuhteissa ja sen ohessa monessa muussakin asiassa. Kirkossamme se valitettavasti mm. näkyy siinä, että kirkkoon kuuluminen, siihen sitoutuminen vähenee ja kirkosta erotaan helpommin. Piispa ja jotkut ihmiset yleensä asetetaan Jumalan asemaan ja kun ”jumalan jengiin” vihastutaan, sitä rankaistaan eroamalla kirkosta ajattelematta ollenkaan, miksi kirkkoon kuulutaan ja millaista tuhoa samalla aiheutetaan koko organisaatiolle. Itse katson varsin naivin ideologisesti kirkkoon kuuluttavan oman henkilökohtaisen ja siinä ohessa koko maailman pelastumisen vuoksi ja minulle on pitkälti samantekevää, miten papit tai piispat huseeraavat omassa elämässään. Se ei uskoani heiluta, korkeintaan se heilauttaa suhtautumistani sellaisiin ihmisiin.

En yleensäkään mene erilaisille foorumeille tällaisten uskonasioihin liittyvien pettymysten tai turhautumisien jälkeen riehumaan, vaan asia on henkilökohtainen ja yritän selvitä siitä yli tilanteesta riippuen anteeksiannolla, katumuksella ja mahdollisesti muillakin kirkon minulle antamilla välineillä – vaikka rukouksella. Nyt tein taas pienen poikkeuksen ja kirjoitin – en suinkaan riehu – asiasta, sillä minusta tuntuu, että näillä tapahtumilla ja teoilla, mitkä vaikkapa somessa jylläävät, on niin pahoja vaikutuksia omalle kirkollemme, etten haluaisi antaa pahuudelle sellaista valtaa tuhota ja repiä rakasta kirkkoamme.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Toistaako historia itseään

Aika aika ajoin sanotaan historian toistavan itseään. Näin etenkin virheiden kyseessä ollessa. Maailma ja ihmiset eivät ole ilmeisesti oppineet esi-isiemme ja isiemme tekemistä virheistä, vaan toistavat niitä enemmän tai vähemmän säännöllisesti yhä tänäkin päivänä. Tällaisia toistuvia asioita ovat etenkin sodat ja riidat, mutta myös erilaiset työ- ja liike-elämän juonittelut ja sukuihin liittyvät asiat.

Olen itse kirjoittanut aiheesta joissain blogijutuissani enemmän nepotismin kannalta ja usein vielä oman kirkkomme kannalta asiaa katsoen. Niin nytkin. Muistelen erään nykyisistä piispoistakin jossain vaiheessa sanoneen, että hänkin haluaisi kirjoittaa nepotismista. Ei ole juttu ainakaan minun silmiini vielä sattunut.

Nepotismi – sukulaisen, tai laajemmin kaverien ja kaverien sukulaisten, suosiminen valinnoissa – on melko yleinen ilmiö monessa diktatuurisessa tai alikehittyneessä maassa ja samankaltaisissa sisäänlämpiävissä organisaatioissa. Aiemmin lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus sen melko laaja noudattaminen omassa ortodoksisessa vähemmistökirkossammekin, jossa vuosien saatossa viime sotien molemmin puolin maahamme muodostui oma suomalainen ”leeviläisten joukkio”, josta kaikki kirkon työntekijät aina haudankaivajista pappeihin asti valittiin. Piispojen kohdalla saattoi olla hieman toisin, koska siinä vaikuttivat monenlaiset muut syyt ja vielä viimeisenä asiaan vaikutti oma Konstantinopolissa elävä patriarkkamme.

Jos lapsesta ei ollut opiskelijaksi ja papiksi, hänet laitettiin joko haudankaivajaksi tai suntioksi omaan tai naapuriseurakunnan kirkkoon. Ruustinnat kulkivat tiettyyn aikaan jatkuvasti erilaisissa pappisseminaarin tapahtumissa ”tsekkaamassa” sopivia sulhaskanditaatteja, joita sitten kutsuttiin pappilaan ”kahville” ja tutustumaan perheen naimaikäiseen ehdokkaaseen.

Näin pikkuhiljaa syntyivät ns. suomalaiset ortodoksiset ja "kirkollisesti sisäsiittoiset" pappissuvut, joiden vesoista olemme joko saaneet nauttia vuosien saatossa tai sitten ei – pettymyksiäkin on toki ollut, usein viinan, naisten, heikon mielenterveyden tai muiden pahennusta herättävien toimien voimalla. Tai sitten ihan vain siksi, että omena on todellakin tippunut liian kauaksi puusta, eikä lapsi saavuta koskaan isänsä tasoa. Jokunen vuosi sitten Afrikan taistelujen sanonta, jonka mukaan ”tutut tappoivat hutseja”, muuntui meillä omaksi suomalais-ortodoksiseksi sloganikseen , tosin hieman muuttuneena, mutta perussanomaltaan samana.

Asia on ollut – kuten kaiketi edellä mainittu piispankin pohdinta siitä kertoi – ajankohtainen melko usein yhä edelleen. Asia aktualisoituu toisinaan varmaan siksikin, että kirkkomme työntekijöiden palkkaamista ei tapahdu suinkaan kovinkaan usein tällaisessa pienessä yhteisössä, joka käsittää alle prosentin väestöstämme. Töitä on harvoille – ja voitaneen sanoa: valituille – valmistuneita ei aina ole riittävästi, joka muuten sekin olisi mielenkiintoinen asia pohdittavaksi.

Työntekijöiden asenne työhön on muuttunut valtavasti. Jo yksistään papiston osalta ei enää oikein voida puhua sodan jälkeisten ”sydämenpappien” asenteesta, tilalle on mahdollisesti tullut ”kahdeksasta kuuteentoista-pappeus”. Viimeaikaiset erilaisten kirkon työntekijöiden blogijutut ja jopa opinnäytetyöt kertovat melkoisesta muutoksesta suhtautumisessa työntekijöihin kirkon sisällä. Yhtenä heijastuksena lienevät tuostakin lukuisat oikeudenkäynnit. Tosin aina pitää muistaa se vanha suomalainen sanonta, jonka mukaan yleensä tällaisissakin oikeustapauksissakin ”syytä on niin sysissä kuin sepissä”.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut jälleen tihkua ”syväkurkuilta” tietoa nepotismin jonkin asteisesta noususta. On ilmennyt erilaisia huhuja toisten puolesta ja toisia vastaan. "Klaanin matri- tai patriarkat" mm. suunnittelevat omaa eläkkeelle ja syrjään siirtymistä niin, että sukulainen pääsisi hakemaan hänen tehtäväänsä. Siis joko aikaistettuna tai sitten myöhennettynä – ihan tilanteen – eikun sukulaisen tilanteen – mukaan. Naimakauppojakin on syntynyt sukujen kesken, toivottavasti kuitenkin tällä kertaa rakkaudesta. Kummius on noussut arvoon arvaamattomaan.

Hämmästyttävää on tällaisen ”suomalaisen leeviläisyyden” huomattava keskittyminen tietyille paikkakunnille, jopa siinä määrin, että se pahimmillaan on johtanut siihen, ettei kukaan oikein halua poistua paikkakunnalta, vaan odottaa ja odottaa, josko paikka avautuisi hänellekin – "ei-leeviläiselle".

Hämmästyttävää on ollut myös huomata piispojen turhan lepsu suhtautuminen selvääkin selvempään nepotismiin. Ehkä he pelkäävät ”klaanin” kostoa tai sitten ovat liian lepsuja hoitamaan tällaisia työnjohdollisia vaikeita asioita. Mutta joka tapauksessa heillä on suuri rooli tässäkin ”pelissä”.

Suomi on demokratia, jossa kirkkokin toimii demokratian sääntöjen mukaan – tai ainakin pitäisi toimia. Valitsijoilla on suuri vastuu tutustua valittaviin kandidaatteihin ja etsiä heidän osaamisesta se, mitä omassa seurakunnassa / hiippakunnassa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Valituksi pitää aina tulla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan ja osaamiseltaan paras, muiden seikkojen vaikutus ei saa olla mukana valinnassa – saati sitten näkyä koko maailmalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka