Kevyttä kamaa

Olen viime aikoina vähentänyt huomattavasti majailemistani sosiaalisessa mediassa ja yleensä tietokoneiden parissa. Se on tehnyt todella hyvää. Vaikka aluksi se oli melko vaikeaa.

Joskus olen nähnyt kannanottoja, joissa somea on verrattu huumeisiin, tupakkaan ja alkoholiin ja kaikille meille lienee tuttua kertomukset some-riippuvuudesta, addiktiosta. Alan hiljalleen uskoa, että kertomukset ovat ihan totta. Vaikeata se ehkä on ollut hyväksyä siksi, että lienen itse ollut jossain määrin addikti.

Silmäni ovat hiljalleen avautuneet näkemään sellaisia asioita, joista ei oikeastaan ollut minkäänlaista tajua ennen. Samalla on tapahtunut aivan hurja ”arvonalennus”. Se, mitä pohdin ennen hyvänä, ei välttämättä avaudukaan enää nyt ihan sellaisena. Lienee ihan normaalia defenssimekanismia, jossa ihminen säätelee omaa mielentilaansa ja käyttäytymistään eri tavalla ylläpitääkseen omaan psyykkistä, henkistä tasapainoaan. Tällaisia keinojahan taisi mm. Sigmund Freud kehitellä 1900-luvun alkuvuosina ja myöhemmin hänen tyttärensä Anna. Heidän ja muidenkin kehittelemiä muita keinoja torjua ikäviä asioita olivat mm. kieltäminen, älyllistäminen, selittely, huumori, torjunta (repsessio) ja projektio eli siirtäminen, sijoittaminen. Noitakin muita torjuntaelementtejä toiminnassani on ollut selvästi havaittavissa.

”Paraneminen” onneksi etenee, mutta silti melko usein vieläkin ryntään koneelle vastaamaan, kommentoimaan, jotain toisen tekstiä tai minulle tulee pakottava tarve ryhtyä kirjoittamaan jotain kriittistä, arvostelevaa tai sitten jotain ihan tyhjänpäiväistä höpinää. Facebook on ollut ehkä koukuttavin. Silloin tällöin olen sentään vielä laittanut ”tykkää”-merkinnän, jopa lyhyt kommenttikin on saattanut luiskahtaa maailmalle. Mutta ette arvaakaan, miten monta kertaa se on ollut liian lähellä, pakottavan tarpeen edessä, tuskaisen ajatuksen takana. Vielä useimmiten olen sen kuitenkin voinut estää ja olo on pian sen jälkeen ollut - ihan helpottunut.

Alkuun tuskaisan olon ollessa pahimmillaan, en pystynyt vielä suureellisiin analyyseihin some-ympäristöstä ja siellä liikkuvista kulkijoista. Hiljalleen alkaa sekin taito palautua tai pitäisiköhän oikeammin sanoa kehittyä, herätä. Kun olen oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistäni, siinä ilmenneitä ongelmia ja puutteita, alan ikään kuin pikkuhiljaa nähdä samat asiat ns. kavereissani, sometutuissa. Minulle ei kuitenkaan toivottavasti kehity eikä ole tarvetta ryhtyä puimaan kenenkään some-käyttäytymistä julkisesti. Olkoon se jokaisen oma asia. Mutta yritän pohdiskella jo tässä alkuvaiheessa jotain yleisiä havaintoja aiheesta. Ihan vain omaksi parhaakseni.

Päällimmäinen ja melko lailla ensimmäinen havainto on ollut, että kyllä on kevyttä tämä some-kulttuuri. Sana ”pintapuolinen” kuvaa jollain tavoin sitä myös, mutta sanana se pitää mielestäni ajatuksen, että sen alla on jotain, jota ei vain tuoda esille. Tuodaan esille vain pinta. Joillain – toivottavasti mahdollisimman monella – se on sitäkin, mutta valitettavasti liian monella se on vain sitä. Pintaliitoa ilman ajatusta, pintaelämää ilman oikeaa elämää, ilman sisältöä. Pakoa todellisuudesta ja arjen ankeudesta, ahdistuksista, peloista, sairauksista, yksinäisyydestä – mistä kenelläkin.

Hirvittävää – ainakin minusta – on ollut havaita myös se, että kaiken ihmisten välisten kanssakäymisten, keskustelun ja siinä ohessa myös niihin oleellisesti liittyvien ihmisten välisten suhteiden, ystävyyden, kaveruuden, välittämisen ja jopa rakastamisen taso on madaltunut, osin jopa hävinnyt. Sanomisista, kannanotoista ja puheista on tullut turhaa, usein jopa typerää, liirum-laarumia, sisällötöntä höpinää.

Oikeat ystävyyssuhteet ovat joko hävinneet, kuoleutuneet tai niitä joillakin ei enää ole, vain tällaisia – valokuvauksellista termiä lainatakseni – pinnakkaisia. Pinnakkaiset olivat aina pienempiä kuin varsinaiset valokuvat, ne tehtiin hyvä ettei hätäisesti, mutta nopsaan kuitenkin ja ihan vain tarkasteltavaksi kokonaisuutta ei yksityiskohtaa. Ihmisinä pinnakkaiset ovat jotenkin samanlaisia: hätäisesti tehtyjä ilman yksityiskohtia olevia ihmisiä.

Kun kaiken tämän, mitä tässä poikkeuksellisen lyhyesti, siis kirjoitustyylilleni uskottomana, olen nyt kirjoittanut, yhdistää nykyelämään: kiireeseen, stressiin, vihreämmän oksan tavoitteluun, ruuhkavuosiin, taloudellisiin ongelmiin, ylimitoitettuihin tarpeisiin ja niiden mukanaan tuomiin lukuisiin muihin ongelmiin, on ihan ihme, miten nykyihminen oikeastaan selviää hengissä tästä elämästä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Jalostusprosessien pyörteissä

Kurssikokous 43 vuotta eroamisemme jälkeen.
Nyt osa ikään sopivalla limpparijatkoilla Joensuun Jokiasemalla.
Jukkis, Markku, Jorma, Pirjo, Tahvo, Pekka, Anki, Annamaija ja minä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvan otti Talasniemen Pekka)

Sanotaan, että vaikeudet jalostavat ihmistä. Mitä sitten nuo vaikeudet kunkin kohdalla ovatkaan, se onkin sitten jo varmaan monenkirjava juttu. Vaikeudet voivat olla surua ja murhetta, sairauksia ja ikävyyksiä, elämän kolhuja ja pettymyksiä, melkein mitä vain. Vaikeudet ovat myös pitkälti sellaisia asioita, josta jokaisella on aivan oma, henkilökohtainen käsityksensä. Nämä, mitä nyt kirjoitan, ovat minun käsityksiäni asiasta.

Muistan kyllä joskus kuulleeni myös katkeransävyisen vuodatuksen siitä, että ”vaikeudetko muka jalostavat”. Ihminen sen sanoessaan oli ilmeisesti kokenut enemmän kuin riittävästi tuota jalostavaa tuotetta, mutta ei ainakaan vielä itse ollut havainnut sen jalostavia vaikutuksia.

Itse olen aivan tässä viime aikoina saanut myös tuta normaalia runsaammin tuota jalostusprosessia, niin hyvässä kuin pahassa ja samalla minulla on ollut onnellinen tilanne seurata joistakin elämän varren kanssakulkijoista noiden jalostustöiden tuloksia.

En nyt tällä kertaa mene sen pitemmälle tai syvemmälle elämän jalostamisesta kertovissa jutuissa kuin ihan pariin tapahtumaan, joilla kuitenkin on ollut selvästi vaikutusta. Ja ihan oikein: jalostava vaikutus. Jotkut tapahtumat tässä toisessa, tuoreemmassa prosessia alkavat tai loppuvat monesti niin limittäin ja lomittain, että on vaikea sanoa, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Siksi kerron tarinaa ihan tajunnanvirrassa, satunnaisessa järjestyksessä. Pienen takauman tuolla myöhemmässä prosessissa kuitenkin otan.

Näillä viime päivien tapahtumilla ja sairastumisellani fantastisen mukavan Romanian matkan jälkeen oli varmasti melko suuri vaikutus ajatuksiini, toimintaani ja jopa myös siihen, että yleensä ajattelin kirjoittaa tämän blogijutun. Siitä matkasta voi lukea enemmän toisesta blogistani: "Matkalla jonnekin". Tuolla viime matkalla ja sairastumisella lienee kuitenkin joku yhteys: kun väsyin liikaa, vastustuskykyni aleni ja sairaus iski, vanha tuttu, ennen koettu tauti. Mutta … olin lisäksi juuri edellisellä viikolla siivonnut lääkekaapistani vanhat lääkkeet pois ja samalla meni ko. tautiin aina varalla ollut lääkekin. Lisäksi tautiin saamani ko. lääkkeen resepti oli vanhentunut.

Kun taudin alkamista ja etenemistä vielä omalla tavallaan vauhditti hieman ennen sitä alkanut ja osittain päällekkäin sattunut hirvittävä hammassärky antibiootteineen, sopiva keitos olikin valmis. Makasin tosi sairaana, teki mieli huutaa kivusta ja särystä, voin todella pahoin, ajoittain olin ilmeisesti jopa ainakin pari eri kertaa tajuttomana jonkin aikaa.

Erilaiset normaaleihin tällaisiin sairauksiini ja niiden ensi- tai jälkihoitoon liittyvät toimet eivät toimineet monista ihan inhimillisistä syistä johtuen, mutta onni onnettomuudessa oli se, että olin jo aikaa sitten varannut hieman aiemmin käymieni labrakokeiden kontrollin vuoksi ajan lääkärille, nuorelle pätevälle ja asialliselle lääkärille sattumalta sairastumistani seuraavalle päivään aamuun.

Kun lääkäri ryhtyi lukemaan labratuloksia, sanoin, että laitetaan etusivu uusiksi ja kerroin tapaukseni, mihin hän reagoi mainiosti ja nopsaan, kiitos Ville-lääkärille. Nuorissa on potentiaalia. No – asiat etenivät siitä eteenpäin mainiosti, onhan Suomessa huipputason terveydenhuolto ja sen toimijat. Terveyskeskuksissakin!

Miksi halusin nostaa tuon tapahtuman tähän kärkeen? Siksi, että välillä olin ihan kuin kone: ajatus pyöri ihmeellistä ”ajattelun korvamatokehää”, lähes mitään ajattelematonta, tyhjää, tarpeetonta, tylsää jopa melkein pelottavaa rataansa, jota en yrityksistä huolimatta saanut katkeamaan tai muuttumaan. Mutta kun viimein sain aivoni taas hallintaani, tosin askel askeleelta hiljalleen, pelkäsin, meniköhän tuossa prosessi jotain mukana sellaista, mikä taas huonontaa vanhenevan miehen muistia. Ei vienyt, päinvastoin. Moni asia näytti selkeämmältä, yksinkertaisemmalta ja kummallista kyllä helpommalta jopa ymmärtää. Helpommalta elää ja toteuttaa.

Luovuus tuntui myös löytyvän aivan ihmeellisellä tavalla. ”Ajattelun korvamato” oli vaihtunut pääni sisällä lukuisiin ideoihin ja ajatuksiin ja jos olisin jaksanut kaivaa sanelukoneeni esille, olisin varmaan saanut valmiit blogijutut kymmeneen uuteen juttuun. Saa nähdä, tulevatko ne joskus ihan oikeasti valmiiksi. Enkä tietysti ihan oikeasti tiedä, mikä oli ihan omaa itseäni, mikä lääkkeiden aiheuttamaa harhaa, mikä näiden sekoitusta. Niin ja muistanko oikeastaan niitä oikealla tavalla enää.

Oloni kohentuessa opin myös jälleen arvostamaan terveempiä päiviä. Terveempiä ei terveitä, sillä tässä iässä niitä terveitä ei enää ole. Ilo tavallisesta päivästä, jolloin voin syödä kiinteätä ruokaa, kävellä hieman, ja alkaa ”nähdä värejä ja kuulla linnun laulua”, oli suuri. Helpotus siitä, ettei koko aikaa koskenut eikä tarvinnut miettiä huudanko kivusta vai en, täytti mielen. Energiat olivat tosin alkuun vähissä, kun en ollut syönyt mitään kiinteää pariin päivään.

Sairastelu muutti paljon suunnitelmiani – niin matkojen osalta kuin muutenkin, varmaan hyvä näin. Ehkä olisi jatkossa hyvä, etten tekisi niin tiukkoja matkoja, kuin nyt tein ennen sairautta. Sekin voisi auttaa, niin sairaus ei uusiutuisi niin helposti. Samoin entistä parempi ennakkovalmistautuminen nousi arvoonsa. Kun mitään ei tapahdu pitkään aikaan, moni totuus unohtuu niin tässä asiassa kuten monessa muussakin elämän vaiheessa ja asiassa. Olisi varmaan hyvä alkaa minunkin huomata, että myös minä ainakin vanhenen, ellen jo ole ihan oikeasti vanha.

Mutta nyt, tiukimman sairastelun jälkeen ja vielä pienessä lääketokkurassa, nautin jokaisesta päivästä, ihmisistä, ystävistä ja elämästä jopa juuri alkaneesta sateesta. Tuntuu kuin nauttisin niistä enemmän kuin vielä viikko sitten, jolloin myös nautin, silloin matkalla ollessani ystävien kanssa ystäviä tavaten. Ihmeellinen on tämä elämä.

Kuntoni kohenemisesta ja suhteellisen hyvästä olotilastani rohkaistuneena lähdin sitten – kuitenkin pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen – kurssitapaamiseen Joensuuhun. Kohtaamaan ihmisiä, joiden kanssa noin viisikymmentä vuotta sitten kohtasimme suurimman osan kanssa ensi kertaa, nuorina, freeseinä, kaiken osaavina ja kaiken tietävinä, leijonina tai kuka minäkin. Aikana, joka aloitti varmaan ajanjakson, joka on ollut yksi parhaista omassa elämässäni. Vaikea sanoa parasko vai kuinka mones, en halua laittaa niitä mihinkään sellaiseen järjestykseen. Muitakin hyviä jaksoja on ollut, jos lie toisenlaisiakin.

Pekka - entinen Katajan huippukoripalloilija, nykyinen eläkeläinen sekä kurssikaverimme Paula melkein kuin silloin joskus ennen, paitsi että silloin ei näprätty älypuhelimia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näiden ihmisten kanssa elimme päivittäin, viikoittain, melko tiivistä elämää muutaman vuoden, minkä jälkeen hajaannuimme ympäri Suomea, taisipa joku mennä ihan Ruotsiinkin asti. Ammatillinen ura oli monella meistä melko samantapainen, mutta joillakin se poikkesi tavanomaisesta. Joistain tuli tohtori, joistain kansanedustaja ja Eduskunnan puhemiehistön jäsen, joku päätyi rehtoriksi, joku erikoistui vaikkapa erityisopettajaksi. Joku sen sijaan tutustui vauhdissa olevan junan veturiin sen etupuolelta ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran, joku kuoli muutoin ”liian nuorena” vaikeaan sairauteen, joku sai mielenterveysongelmia, aika moni erosi puolisostaan, myös sellainen, joka löysi puolisonsa joukostamme. Siis melko tavanomaista suomalaista populaatiota kai olimme.

Kun tämän melko suuren porukan kanssa sitten aiemmin elimme elämämme hehkeintä, kukoistavinta aikaa, oli melkoisen mukava kohdata nämä kauniisti vanhentuneet leidit ja gentlemannit reilun neljänkymmenen vuoden jälkeen ja pohtia: ”Miten ne ovatkaan noin vanhentuneet ja minä en yhtään!” Mutta melko pian sieltä vanhentuneen kuoren alta löytyi se sama opiskelukaveri, jonka olin silloin melkein 50 vuotta sitten ensi kertaa tavannut ja vierellä kulkenut muutaman vuoden. Joittenkin kanssa synkkasi, joittenkin ei ja kummassakin oli kaksi ääripäätä: paljon tai ei suuremmin. Joitain heistä olin matkan varrella tavannut, joitain useammin, joitain harvemmin. Yhden heitä näin nyt ensi kertaa sitten erottuamme reilut neljäkymmentä vuotta sitten. Tunnistin, nimen kuulutuani.

Hauska oli havaita, että ne oleelliset, jo silloin nuorena pintaan nousseet luonteenpiirteet, olivat yhä relevantteja, vaikuttivat henkilössä yhä voimakkaasti. Joillakin se oli ehkä pahentunut, joillain hieman tasaantunut, mutta siellä ne olivat, tallessa: empatia, ystävällisyys, auttavaisuus, kaveruus, narsismi, pätemisen tarve, yhteistyökykyisyys, ujous, mitä kaikkea niitä sitten olikaan.

Kiitos myös järjestelyistä äkillisen ja todellisinen syyn vuoksi poisjäänelle tilaisuuden organisaattorille Onervalle eli Orkulle. Harmi, kun et päässyt mukaan, mutta olit mielessämme.

Aikanaan meitä jakoi opiskeluaikana selvästi ainakin yksi asia: asuimmeko yliopiston asuntolassa (joka oli silloin mielenkiintoinen jäänne lakkautetusta Itä-Suomen seminaarista Joensuun yliopiston kompleksin yhteydessä) vai muualla, kuka kotona, sukulaisissa tai muutoin vuokralla. Se muovasi melkoisesti silloista opiskeluun liittyvää lähintä kaveripiiriä ja lähempiä ystävyyssuhteitakin. Sama jako näkyi yhä vieläkin kymmenien vuosien jälkeen omalla tavallaan. Itse huomasin sen vaikkapa siinä, että piti ihan kysyä, mikä se olikaan tuon Jorman sukunimi. Vai olisikohan tietämättömyyteen sittenkin syynä ollut vanhuus! Tosin vastaus kysymykseeni ei olisi voinut olla terapauttisempi: "En tiedä, odota kysyn Jukalta!"

Olkoot nämä tapahtumat osoituksia siitä, että eläminen on aina ihanaa ja toisinaan se ihan oikeasti myös jalostaa, joskus vaikeuksienkin kautta. Samalla se on hyvä muistutus, miten jokaisen yksittäisen, joskus lyhyenkin elämänvaiheen ystävyyssuhteet ja kanssakulkijat vaikuttavat elämäämme. Ei ole ihmissuhdetta, joka ei vaikuttaisi tavalla tai toisella. Kun ihmissuhteet vielä ajoittuvat ajanjaksoon, jolloin sen kasvualusta on melkein ”tabula rasa” tyhjä taulu, vaikutukset ovat sitäkin suuremmat. Muistot ovat toisinaan kipeitä, toisinaan haikeita, mutta pääasiassa hauskoja ja onnellisia. Mutta ei saa unohtaa pysyviä, vanhoja, ystävyyssuhteita. Ne vasta sitä elämän leipää ovatkin, leipää, jotka kantavat meitä eteenpäin elämässämme myös noina vaikeimpina jalostusprosessien hetkinä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Netti-ihmisen identiteettikriisi

"Minä juon nyt kahvia ..."
(Pääministeri Harri Holkeri, 1990, laivaseminaarissa)

Viime aikoina olen hieman huolestuneena seurannut erilaisten sosiaalisessa mediassa olevien nettituttujeni ja vähän tuntemattomienkin "kavereiden" toimia netin ihmeellisessä maailmassa ja toki siinä ohessa kovasti ihmetellyt omaanikin. Välillä olen kummastellut melkoisesti monen ihmisen - sanoisinko melko rajoittunutta ja samalla osin sekavaa ja jopa poukkoilevaakin - nettielämää. Ihan kaikesta en myöskään ole tykännyt. Teennäinen pinnallisuus, kulissielämä ja niiden mukanaan tuoma elämän outous ja etäinen ja keinotekoinen näennäisystävyys ahdistavat ilmeisesti kohta yhä suurenevaa joukkoa suomalaisista, ei vain meitä ortodokseja. Ja tiedä häntä, vaikka olisi laajempikin ilmiö.

Tässä kummastelujen ohessa joutessani on ollut aikaa pohtia ja selvitellä myös yhtä jos toistakin muuta asiaa. Yksi niistä on ollut vaikeahkolta kuulostava ja oikeasti minulle ihan tuntematon etnofyletismi, josta muuten sain äskettäin mielenkiintoisen viestin. Lainaan sitä härskisti luvatta ja nimeä mainitsematta, tosin viestiä hieman - tai oikeastaan melkoisesti - muutellen ja tähän tilanteeseen tarkoituksella sovitellen:

"Silloin, kun netissä käydään keskustelua vaikkapa arvoista, keskustelu on pullollaan joko kaiken tietäviä besservissereita tai reppanoita etnofyletistejä hekseleitä paukuttelemassa erilaisilla puunrungosta revityillä para-argumenteilla: "se on mitätön asia", "maallinen asia", "ei ole tältä vuosituhannelta", "tärkeintä on rakkaus", jne. Keskusteluissa lyövät jatkuvasti toisiansa korville toisaalta omasta historiastamme ponnistava karjalainen "uhrimentaliteetti" ja toisaalta nykyliberalismin mukanaan tuoma älykkäiden uusortodoksien "paremmin tietämisen mentaliteetti".

Se pitää rehellisyyden nimissä sanoa, että melko hankalaa ja työlästäkin on ollut usein nyhjätä jossain ilmeisesti noiden kahden ääripään välimaastossa ja yrittää selvitä siitä hengissä ja kaikissa jäljellä olevissa ruumiin ja sielun voimissa.

Mutta ei minun kuitenkaan varsinaisesti tarkoitus ollut tästä aiheesta kirjoittaa. Netistä oli tarkoitus murista. Kunhan eksyin taas sivuraiteille, tapojeni mukaisesti.

***

Netti on täynnä erilaisia houkutuksia. Osa on mukavia, osa – mitä ilmeisimmin – ei nyt niin kovin mukavia. Mm. prostituution ja huumeiden käytön laillistamista kannattaneen taloustieteilijä Milton Friedmanin suuhun laitettu, tuttu, vanha sanonta : ”Ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan” pitää paikkansa melko laajalti myös netissä. Varmaankaan kaikki toimijat eivät toimi netissä ns. ketunhäntä kainalossa. Mikäli kyseessä on kaupallinen organisaatio, sitä voinee pitää lähes varmana.

Jos tällainen kaupallinen yritys tarjoaa minulle, sinulle, meille, jotain ilmaiseksi, lähes pyyteettömästi, mukamas pelkästään huviksi, sitä se ei aina suinkaan ole. Useimmiten tarjoukseen liittyy aina jokin ”vastapalvelus”, jota tosin emme aina näe tuosta tarjotusta ”palvelusta”, eikä palvelun tarjoajakaan sitä meille kerro.

Yksi tällainen palvelu on kaiken maailman "testit", joita netti on nykyisin pullollaan. Listasin yhtenä päivänä saamani "testitulokset", jotka eräs mielestäni ihan tasapainoiseksi ihmiseksi luokittelemani ja muutenkin lupsakka henkilö oli tehnyt netissä. Kaikki hänen "testituloksensa" olivat nähtävissä kaikkien hänen kavereittensa Fb-sivuilla, siis myös minun sivuillani. Ne eivät tosin nyt enää näy siellä, mikä toisaalta on harmillista monestakin syistä.

Niistä selvisi mihin työhön hänet oli tarkoitettu, missä hän elää kahden vuoden kuluttua, millaisen oven hän valitsi, minkä ikäisenä hän kuolee ja millainen on hänen henkinen vireytensä. Lisäksi häntä kehuttiin eräästä kokeesta, josta vain 4 % väestöstä selviää. Tosin siinä ei sanottu koskiko tuo väite Suomen väestöä vai Burkina Fason. Hän oli myös pärjännyt hyvin, koska oli löytänyt ja tunnistanut N-kirjaimia eräästä kuvasta. Niin - ja kaikki nuo "testitulokset" olivat jostain ihmeellisestä syystä minun Fb-sivuillani ihmeteltävinä tai ihasteltavina – tuon ihme- ja ihastus-alkuisten sanojen käyttö riippunee siitä, ketä tarkoittaa: minua lukijaa vai testin tekijää.

Muitakin "testejä" muistan lukeneeni sosiaalisen median sivuiltani. Joissakin "testattiin", minkä maalainen joku on, koska ilmeisesti ei itse sattunut sitä sillä hetkellä syystä tai toisesta tietämään tai muistamaan (ehkä ilmeinen "mikä-maa-mikä-valuutta"-syndrooma), mikä kukka, mikä sieni, mikä puu tai mikä eläin joku oli, jos ko. henkilöllä sattui mahdollisesti juuri sillä hetkellä olemaan jonkinlainen juureton olo ja identiteettikriisi olomuodostaan, jne. loputtomiin sellaista hömppää, etten ihan aikuisen oikeasti usko tuollaisen minun mielestäni epä-älyllisen touhun olevan enää viihdyttävää kenellekään. Ei ainakaan tällaiselle tosikolle lukijalle.

Olen aina silloin tällöin laittanut sosiaaliseen mediaan linkkeinä artikkeleja, joissa kerrotaan myös noiden sivujen vaaroista: tietojen keruusta, "kalastelusta", englanniksi "phishing", siis verkkourkinnasta ja siitä, että samalla, kun kerätään tiedot "testin" tekijän - siis joidenkin teidän - kytkettyjen mobiililaitteittenne malleista, seksuaalisesta suuntautumisestanne, poliittisesta kannastanne, käyttämistänne Facebook-sivuista, tapahtumista, joihin olette ilmoittautuneet, perheenjäsenistänne, tykkäyksistänne, kuvistanne (sekä omistanne, että muidenkin kuvista, joihin käyttäjä on "tägätty"), paikoista, joissa olette käynyt ja kaikista julkaisemistanne viesteistä, niin samalla kerätään tietoja vielä kaikista kavereistakin ja mahdollisesti samoista tiedoista kuin "testin" tekijänkin kohdalla. Siis pahimmillaan minunkin tiedoista.

En tykkää tällaisesta, vaikkei minulla mitään salattavaa olekaan. En silti halua noita tai muitakaan omia henkilökohtaisia tietojani leviteltävän kaupallisiin tarkoituksiin ympäri maailmaa. En halua saada sähköpostiini tai sosiaalisen median sivuille ilmoitusta, olisinko mahdollisesti kiinnostunut todella upeasta ja hienosta, luksus-koiranruuasta. En ole, sillä syön ihan tavallista kotiruokaa, se riittää minulle.

Yritin kertoa asiasta näille sosiaalisen median kavereilleni. Osa ymmärsi sen ja toimi haluamallani tavalla, lopetti "testien" teon. Osa ei halunnut lopettaa niitä, koska koki niiden olevan vain harmitonta hömppää. No, jos ne ovat sitä, minulle ei vielä selvinnyt, miksi hän silti niitä tekee, kun joka tapauksessa on saanut tietää myös niihin liittyvistä vaaroista.

Kieltämättä mielessä on käynyt monenlaiset ajatukset em. ihmisten ylempänä luetelluista identiteettikriiseistä aina johonkin yksinäisyyden luomaan tyhjyyden tunteeseen, "hyödyttömyyden tynnyrissä elämiseen", joiden vuoksi he mahdollisesti näitä "testejä" tekevät. En tiedä, mutta ihan aikuisen oikeasti en myöskään ymmärrä, miksi he niitä tekevät, vaikka alan ammatti-ihmiset, tietotekniikkagurut ja muut asioista oikeasti tietävät toisin väittävät ja sen myös todistavat. Tai kyllähän se on niinkin, että todisteet haitallisuudesta tulevat myös usein "ihan itsestään" omalle tietokoneellekin, mainoksina, pornovideoina ja milloin minkäkinlaisina häiriöinä, jotka sitten helposti poikivat ongelmia myös nettikavereiden tietokoneisiin.

Voisin verrata tapahtunutta eräisiin huippu-urheilijoihin, joista luin vai katselinkohan sitä telkkarista – en muista. Näiltä urheilijoilta joka tapauksessa kysyttiin silloin, käyttäisivätkö he jotain testeissä näkymätöntä doping-ainetta, mikäli saisivat sen avulla olympiamitalin, mutta kuolisivat – olisiko se ollut vaikka – viiden tai kymmenen vuoden kuluttua tai jopa aikaisemmin. Suurin osa vastasi: kyllä, käyttäisi. Se osoitti minusta meistä ihmisistä jotain. Jotain oikeastaan aika karmeata.

Näiden hömppätestien tekijöistäkin, siis "testatuista", voisi kai joku ammattitaitoinen "kallonkutistaja" - jollainen minä en missään nimessä ole - ehkä sanoa, että he etsivät "testituloksista" omalla tavallaan hyväksyntää, kehumista, myötätuntoa, tunnetta siitä, että ovat vielä tarpeellisia tai mitä nyt etsivätkään. Tässä voisi varmaan lainata jokin aika sitten ilmeisen itseriittoisen, kuulemma entisen koulukiusaajan, nykyisen ministerin, toisen entisen pääministerin julkisuudessa sanomaa narsistista totuutta: "Ihminen on perso kehuille."

En tiedä onko se testeistä saatava mielihyvä jotain, mitä ilman ihmiset ovat jääneet, vaiko vain sitä, että tuota jotain ei ole saatu riittävästi. Tunteeko joku ikääntynyt, eläkkeellä oleva, sairas, työtön, hyljätty, eronnut, yksinäinen, jääneensä sivuraiteelle, tarpeettomaksi, hyödyttömäksi. Vai haluaako joku vain pönkittää omaa heikkoa itsetuntoaan sillä, että osaa vastata kysymyksiin 10/10 arvoisesti. Kysymyksiin, joiden taso on alakoulun oppilaallekin helppoa. Kysymyksiin, joiden tulkinta on kaikella tapaa lisäksi epäammatillista puoskarointia. Testeissä, jotka ovat tällaisina "testeinä" täysin ammattitaidottomia, hupia, ja kaupallisiin tarkoituksiin tehtyjä: koukuttavia, houkuttelevia, kehuvia ja - sanon vielä - puoskarointia.

Yritin kertoa joillekin koukkuun jääneille "testejä" käyttäville, että mikäli he todella ovat oikeasti kavereitani ja ajattelevat edes hieman parastani, poistaisivat minut listaltaan ennen "testin" tekoa. Ei auttanut. Piti olla "sisäsiittoisesti interaktiivinen" ja tehdä asia toisin päin. Nyt "testitulokset" ovat harventuneet sivuiltani, mutta en toki ole kokonaan ”onnellinen”. Muutama mukava kaverikin on tässä hässäkässä hävinnyt jonnekin bittipusikkoon. Jos itse uskoisin noihin "testeihin", en todennäköisesti osaisi varmaksi sanoa, onko kyseessä jonkin "testin" (vaikkapa sen: milloin on kuolinpäiväsi tai jonkun muun) toteutuma, vaiko pelkästään tällaisen "testeistä" nettiärsyyntyneen tosikon tekemät omat toimet. 

***

Olen monista - ehkä hieman myös edellä mainituistakin - syistä johtuen viime aikoina vähentänyt melkoisesti sosiaalisessa mediassa olemistani ja erityisesti turhaa kirjoittamista ja varsinkin tyhjänpäiväistä "hyvää-päivää-kirvesvartta"-kommentointia siellä. Kuten sanottu, muitakin syitä toki on ollut, kuin nuo "testit".

Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelen, olen vähentänyt sitä jo nyt kohtuullisen paljon, hyvä etten riittävästi. Joka tapauksessa ajattelin pitää edelleen - monestakin syystä johtuen - vielä hieman tehokkaampaa taukoa ainakin tuosta Facebookista, kun kerran kevät ja kesäkin on tulossa ja minulla on ihan varmasti silloin muutakin tekemistä. Siitä sain mukavia merkkejä jo tässä muutama päivä sitten, kun varailin majapaikkoja hieman keskempää Eurooppaa, Virosta, Puolasta, Slovakiasta, Romaniasta ja sain lentoliput Bukarestista Iasiin ja takaisin. Ajettelin mennä sinne taas vanhan ajanlaskun pääsiäistä viettämään ja ystäviä tapaamaan ja alkanutta kesää ihastelemaan.

Minua ei siis pääsääntöisesti tavoita johonkin kestoltaan epämääräiseen aikaan enää kovinkaan aktiivisesti Facebookista. Siksi siellä ja mahdollisesti muuallakin mediassa tulee olemaan huomattavasti vähemmän uusia päivityksiä sivuillani tai muillakaan sivuilla, joissa aiemmin enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimin. Tehokkaita ja nautinnollisia elinvuosia on enää varsin vähän jäljellä elämässäni ja ne vähenevät vauhdilla koko ajan. Siksi teen välillä ihan jotain muuta, nautin elämästä ja oikeista ihmisistä ja oikeista asioista, enkä seuraa vähään aikaan ainakaan kovinkaan aktiivisesti mediaa tai muitakaan keskusteluja.

"A time to reaping
A time to be sowing
A time just for living
A place for to die."
(The Brothers Four - The Green Leaves Of Summer)

Minut saa kiinni useimmiten ja varmimmin alla olevasta sähköpostiosoitteesta ja/tai tulemalla käymään tapaamaan minua. Olen kotosalla vielä vähän aikaa, mutta nyt jo polttelee jalkapohjia ja piakkoin en enää ole kotona ilmeisen pitkään aikaan tai ainakin jokseenkin harvoin, satunnaisesti. Siitä sitten enemmän toisessa blogissani, jota aikanaan toki päivitän mahdollisuuksieni mukaan reissuiltani. Se ("Matkalla jonnekin") löytyy vanhasta nettiosoitteesta: http://hapinmatkat.blogspot.com/ ja sitä, kuten tätäkään Pyykkönen-blogiakaan, en mahdollisesti kovinkaan suureellisesti mainosta Facebookissa sinä aikana, kun sieltä olen kahvitauolla. Saattaa niistä joku ilmoitus tulla omille sivuilleni, jos yhteyksiä on saatavilla ja viitsin. Juttujani lukee, ken niitä haluaa lukea ja ken ne löytää, eikä lisäksi pahastu, vaikka kirjoittelisin siellä mitä. Sehän kun on minulla ollut valitettavasti tapana.

"It was so good to be young then
To be close to the earth
Now the green leaves of summer
Are calling me home."
(The Brothers Four - The Green Leaves Of Summer)

Hieman yritän toki ohessa pitää yllä tätä modernin maailman sykettäkin, etten päätyisi "täydellistyneen konservatismin mustaan aukkoon", ja aktivoin omat Twitter-tilini hieman - toivottavasti - sosiaalisempaan käyttöön. Toinen tili (@ Hap_Py Ykkonen) on ollut aiemmin yhteydessä Facebookiin ja siksi se saattaa jäädä varmaan vähemmälle, mutta toinen, jonka nyt aktivoin (@Nettihoukka) seuraa minua matkoillani ainakin jonkin verran. Katsotaan sitten, miten paljon.

Puhelinkin saattaa olla kiinni useammin kuin ennen. Olen harjoitellut sitä jo muutaman päivän ja vaikuttaa olevan aika vaikeaa minulle ja joillekin lähellä oleville ihmisillekin. Melkoista jobinpainia itseni kanssa on tullut väännettyä näiden asioiden ja addiktiuteni tiimoilta.  Mutta joka tapauksessa, jos ihan oikeasti haluat saada yhteyden minuun, käytä tuota alla olevaa sähköpostia tai kuten sanoin, tule käymään, jos olen kotona. Mutta jos et saa yhteyttä, älä hermostu - lienen yhä elossa, ei kannata soittaa sairaalaan eikä poliisille. Mikäpä se pahan tappaisi! Onpahan nyt mahdollisesti - kuten eräs ystäväni sanoi - yksi paha vähemmän, poissa netistä. Mikä se paha sitten onkaan kenellekin, sen saat ihan itse päättää. Minä, netti, "testit" vai joku muu.

Joka tapauksessa hyvää kevättä ja kesän odotusta kaikille. Hymyillään ja erityisesti halataan - sitä kun ei voi tehdä netissä - kun taas tavataan.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Jottei tämä marmatukseni jäisi ihan omakseni sormen herisyttämiseksi, katso vaikka tämä "Marmai"- eli "Markkinointi et Mainonta" –sivuston artikkeli, niin tiedät enemmän:
”Vuodatko tietoa tietämättäsi?”

H@P

Kahdeksan aamu vaiko kahdentoista

Joitakin aikoja sitten julkisuudessa ja mediassa puhuttiin paljon lasten "aikaisesta" kouluunmenosta. Kahdeksan on liian aikaisin - sanottiin. Onko?

Muistan katsoneeni silloin televisiosta vastakkaisen uutisen, jossa isä oli tyytyväinen siihen, että voi viedä kouluikäisen lapsen jo ennen kahdeksaa koulun aamupäiväkerhoon. Helpottaa kuulemma heidän elämäänsä. Siis vanhempien. Ei tarvitse huolehtia lapsista, vaan pääsee töihin. Eroon lapsista!

Nämä kouluun tai töihin menoajat ovat varmasti ikuisuuskysymyksiä ja riippuvat ainakin minun mielestäni erittäin paljon ihmisen omasta fysiologisesta sisäisestä kellosta. Jotkut ovat rukanneet kellonsa niin, että kahdeksaan töihin meno ei ole vaikeaa, jotkut menevät sinne vielä aikaisemminkin. Jotkut sitten rukkaavat lastensakin sisäisen kellon oman kellon mukaan vai olisikohan se sittenkin toisin päin. Tiedä häntä!

Itselläni on ollut koko aikaisempi työelämä melkoista minuuttiaikataulua. Suurimman osan työelämästäni elin 45 + 15 minuutin jaksoja. Oppitunti 45 minuuttia ja perään välitunti 15 minuuttia. Aikataulusta ei suuremmin voinut revetä oppitunnin sisällön ja opetuksen laadun kärsimättä. Jos jäit opehuoneeseen juttelemaan muiden kanssa, se aika oli aina pois opetuksesta ja lapsilta. Silti tuli kai jäätyä juttelemaan joskus - ehkä jopa liiankin usein.

Eläkkeelle päästyäni huomasin silti, ettei minun sisäinen työkelloni ollut viritetty alkuunkaan kello kahdeksasta kuuteentoista, vaan ihan jotain muuta. Elin eläkkeen alkueuforian huumasta alkaen ja pitkälti elän vieläkin oman aikatauluni ja suunnitelmieni mukaan. Ennen ne määritteli koulu ja työ, nyt pääasiassa minä. Poikkeuksia elämääni tekevät joskus lääkäri, vunukat, ystävät - siinä varmaan tärkeimmät Luojan ohessa. He saattavat muuttaa minulta kysymättä normaalin elämänrytmini, joka on: nukun, kun nukuttaa; syön, kun on nälkä; herään, kun ei nukuta, jne.

Sen tuo elämänrytmi on opettanut, että normaalisti nukun yöunena kahdeksan tuntia, rupeanpa nukkumaan sitten milloin vain. Näin siis voin luonnollisella tavalla määritellä heräämisaikani. En käytä siihen normaalisti herätyskelloa. Ruokailutkin menevät pitkälti fiiliksen mukaan, tosin olen hiljalleen alkanut arkisin syödä lounaan kaupungilla ravintolassa klo 11-13 välillä. Siihen kun liittyy aina mukava sosiaalinenkin aspekti, kun saa seurustella muiden ihmisten kanssa ja tässä tapauksessa vielä perheen ja suvun ulkopuolisten kanssa. Syön silloin yhdellä ns. ukkoklubilla vai pitäisikö sitä hienostella ja sanoa herraklubilla. Samalla tulee usein luettua päivän lehti, jota en enää viitsi tilata kotiin. Se kun voi lukea niin monessa eri paikassa, vaikka netissä, jos siltä tuntuu.

Sen myös on lopulta elämä opettanut, että heräämiseen ja valveillaoloon vaikuttaa edellisen päivän valvominen. Näin taitaa olla lapsienkin kanssa ja varmasti heidän vanhempiensa kanssa myös. Jos valvot myöhään, aamulla nukuttaa. Oletpa sitten lapsi tai aikuinen. Siksi tuo narina kello kahdeksan aamuista ei kuulosta minusta uskottavalta. Se on kuin valittaisi krapulaansa, jonka senkin on yleensä itsensä aiheuttama.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Nikolaoksen ikoni

Ikoniseinääni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan. Sen on kirjoittanut Merete Mazzarella ja sen nimi on "Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä". Kirja kertoo työstä, elämästä ja rakkaudesta sekä siitä, kun siirrytään eläkkeelle. Hieman poikkoilevaa kerronta tosin on välillä, mutta monesti kyllä oikein kiinnostavakin. Ja siitä hyvä kirja, että sitä voi lukea vaikka sivun kerrallaan, juoni ei suuremmin kärsi.

Yksi luku käsitteli ihmisen suhdetta materiaan, tavaroihin. Se on mielenkiintoinen aihe minulle, kaiken maailman tavaroiden keräilijälle. Ei siis millekään numismaatikolle tai postimerkkien keräilijälle, vaan kaikenlaisen joutavan roinan kerääjälle. Minut on näet kasvatettu heti sodan jälkeen syntyneenä periaatteella: "älä heitä mitään pois, sitä saattaa joskus tarvita".

Isäni oli keräilijä ja minusta tuli keräilijä. Poikani onneksi eivät ole keräilijöitä, joten se ongelma on katkennut tähän sukupolveen. Mutta ongelma on vielä minulla. Minulla on kaiken maailman krääsää ihan liian paljon ja en osaa luopua niistä. Erittäin harvoin minulle tulee sellainen äkillinen "mielenhäiriö", että kannan pussikaupalla rojua roskikseen ja jätän ne sinne. Toisinaan, vaikka joskus tekee tiukkaa. Siis jättää ne sinne. Useammin tulee sen sijaan melkein mieli ottaa roskiksesta, kun siellä jotain mielenkiintoista näen. Vielä olen onneksi saanut hillittyä itseni moisesta.

Merete Mazzarella pohtii sitä, mistä ihminen tulee onnelliseksi. Tuleeko hän onnelliseksi jostain tavarasta, kun hän saa sellaisen vai jostain muusta? Hän toteaakin - ja voin itsekin sen allekirjoittaa - että hän tulee onnelliseksi, kun on kaunis ilma, saa nukkua hyvin ja kun saa olla sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää. Minäkin iloitsen samoista asioista, enkä onneksi enää vuosiin ole haalinut erilaisia tavaroita kuin äärimmäisessä ja todellisessa tarpeessa. Olen siis oppinut, etten hanki lisää, mutta en ole oppinut vielä luopumaan entisistä.

Tavara on usein sellainen, että sitä haluaa ja sen hankkimisesta unelmoi, mutta saatuaan sen, sen arvo romahtaa ja se jokapäiväistyy ja menettää arvonsa ja jopa merkityksensä. Hieman samanlaisin ajatuksin olen siis joskus saanut tavaroita vietyä roskikseen, kun olen miettinyt, milloin viimeksi tarvitsin tuota tai tätä. Jos en tiedä vastausta, koska siitä on liian pitkä aika, tavara joutaa pois.

Toinen hyvä kriteeri pois heittämiselle tuli ystävältäni Mikolta. Hänen mielestään tavarat on hyvä joko heittää pois tai viedä jollekin, joka niitä tarvitsee ja arvostaa, ennen omaa kuolemaa, sillä perikunta ei tuota asiaa enää osaa tehdä. He ovat liian kaukana tavaran ideasta ja heittävät sen varmasti suoraan roskiin. Jos siis haluat tavaran säilyvän, mieti, kenelle sen annat vai mitä sille teet.

Kun joitakin vuosia sitten muutin pois omakotitalosta kerrostaloon, melkoinen määrä tavaroitani oli vuoden pari hajasijoitettuna noin 4-5 varastoon. Kesti melko kauan, ennekuin sain "purettua" nuo varastot ja hävitettyä tai siirrettyä tavarat. Siinä tosin tarvittiin poikieni apua. Itse on olisi siihen henkisesti pystynyt, patologinen keräilijä ja säilyttäjä kun olen.

Tuon jälkeen en ole enää muuttanut ja muutto olisi kyllä hyvä syy hävittää osa tavaroista, joita ei ole aikoihin tarvinnut. Näin poikani tekevät ja heillä on siedettävä määrä tavaraa kotonaan. Sinne mahtuu muutakin kuin ne.

Brittiläinen antropologi Daniel Miller teki kerran haastattelututkimuksen ja kysyi ihmisiltä, mikä heidän esineistään on korvaamaton, siis sellainen, jota ilman olisi vaikea elää. Yllätykseksi tai sitten ei, monille se oli tietokone, josta oli tullut heille lähes kodin symboli. Missä tietokone, siellä koti. Tietokoneessa ovat valokuvat, dokumentit ja tietysti se nettiyhteys, jolla hoidetaan pankkiasiat ja matkojen tilaukset sekä tietysti viestintä toisten ihmisten kanssa.

Tuon luettuani mietin, mikä mahtaisi olla minun esineistäni korvaamaton. Onneksi en edes ajatellut sen olevan tietokoneeni tai joku niistä kolmesta, neljästä kanettavasta, joita raahailen mukanani minne menen. Ei se ole yksikään kamerani tai älypuhelinkaan. Se on esine, joka on seurannut minua suunnilleen koko elämäni ajan. Se on oma ikonini.

Sain tuon pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikonin kummiltani Aarne Vornaselta, isän sotakaverilta, karjalaiselta evakolta. Hän oli hankkinut tuon joulupukin alkukuvaksikin mainitun pyhän Nikolaoksen ikonin jostain sotareissullaan, en tiedä mistä, mutta kuvittelen yhä, että hän on ottanut sen talteen jostain Neuvostoliiton puolelle jääneestä tšasounasta ja ajatellut viedä turvaan. Antoi sitten minulle, kummipojalleen, kummilahjaksi.

Ikoni on melkein A4-paperin kokoinen kullattu, kaunis puulle käsinmaalattu pyhä kuva, jossa pyhä Nikolaos on piispan mitra päässään keskellä ja hänen päänsä vierellä ovat vasemmalla Kristus ja oikealla Jumalansynnyttäjä. Ollessani pieni poika, ehkä jotain 6-8 vuoden ikäinen, joensuulaisen sanomalehti Karjalaisen silloinen pääomistaja Kosti Aaltonen, isäni kaveri, oli kylässä ja näki ikonin. Hän halusi ostaa ikonin ja tarjosi siitä sellaisen summan, joka oli pienelle pojalle tähtitieteellinen summa, 3000 markkaa, suuri summa silloin aikuisellekin. Isäni, joka oli kauppias, sanoi, ettei hän voi sitä myydä, kun se on Hannun. Kysy häneltä.

Muistan vielä isäni katseen, kun he tulivat luokseni ja kysyivät, myynkö ikonin. Isälläni oli hieman huvittunut ja odottava ilme, joka suli kauniiksi hymyksi, kun hän kuuli vastaukseni: "En ikinä!" Sen jälkeen se onkin sitten seurannut minua sinne, minne minäkin olen kulloinkin muuttanut: Tuupovaarasta Joensuuhun, sieltä Kiteen Närsäkkälään ja viimein Mikkeliin. Ja se on esine, josta en luovu. Kuolemani jälkeen vanhin poikani saa sen perinnöksi ja toivottavasti hän jättää sen sitten taas aikanaan vanhimmalle lapselleen, vunukalleni, siihen saakka se on minulla.

Tiedä häntä, joko tuolloin noin 60 vuotta sitten oivalsin ikonin merkityksen täysin ja sillä tavalla, kuin nyt sen oivallan, mutta elämä on opettanut toki paljon ja toivottavasti ainakin nyt oivallan, ettei elämän tarkoitusta etsitä vaan se luodaan. Sitä ei etsitä materiasta, vaan aivan jostain muusta.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Älypuhelin ja kreivi vs. televiso ja igumenia - satuja, tarinoita ja muistoja

Muistatko kansansadun, jossa hiiri toimii kissalle räätälinä. Melko moni nykynuori ei taida enää tietää paljoakaan noista vanhoista kansansaduista, jotka ainakin - siis meidän lapsuudessamme - kuuluivat oleellisena osana tuon ajan lasten elämään. Omassa perheessämme yritimme edes pienessä määrin siirtää tuota vanhaa perinnettä omille lapsillemme ja nyt vielä lapsenlapsillekin, vaikka näyttäähän tuo poikakin sen osaavan - sen perinteen siirtämisen omille lapsilleen, vunukoilleni.

Tuossa räätälisadussahan kävi sitten niin, ettei tullut takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan, vaan kissa söi lopuksi hiiren. Tosin jossain kiltimmässä versiossa sadusta hiiri pääsi pakoon ja siitä lähtien ne ovat olleet vihamiehiä keskenään - kissa ja hiiri.

Tuo satu ja varmaan joku muukin perinteisiin liittyvä asia käväisi mielessäni tässä äskettäin, kun istuin - sananmukaisesti kaikenikäisten - mikkeliläisten eläkeläisten olohuoneessa, upeassa ja melko uudessa kauppakeskus Stellan avarassa sisäaulassa. Olin siellä kahvilla kauppakeskuksen sisään jätetyn vanhan Mikkelin kauppahallin Siiskosen leipämyymälän kahviossa, missä saa hyviä kahvipullia. Täällähän tällä mainetta niittäneellä Siiskosella on leipomo tuossa Mikkelin ja Juvan välillä. Tekee mm. niitä maankuuluja Siiskosen kauraleipiä.

Istuimme siellä vanhan työtoverini Pertin kanssa ja mukana oli myös hänen ystävänsä ja hyvä paikallishistorian harrastaja ja tuntija Eero, joka esitteli minulle innostuneena mielenkiintoisen historiallisen henkilön, josta en ollut koskaan kuullut mitään. Omanlaatuisen erakon, joka asui Puumalan Himalansaaressa ja käytti itsestään nimitystä kreivi Montegroff.

Tällä kotitekoisella "kreivillä" oli kuulemma ollut aina yllään itse tehty sotilasasu kunniamerkkeineen. Hän kantoi usein mukanaan miekkaa ja päässään hänellä oli aito amerikkalainen lakki, joka lienee ollut ainoa aito asia tuossa asukokonaisuudessa.

Eero tiesi "kreivin" oikeasta nimestä jotain - se oli Tobias ja hän käytti myös nimeä Mikkelsson. Joskus oli kuultu myös sukunimi Suokas. Kirjoittamalla kaikki Googleen - tuohon Internetin ihmeelliseen tietovarastoon - se antoi vastauksen sivustolta, jonka nimi "Geni" viittasi jotenkin sukututkimukseen. "Kreivi" oli tuon sivuston mukaan syntynyt nyttemmin Venäjälle kuuluvassa, Karjalankannaksen Muolaassa, Punnusjärven länsirannalla, kylässä nimeltään Himala, joka sittemmin mahdollisesti on antanut nimen myös Puumalan Himalansaarelle, jonne ihmiset aikanaan pakenivat ja muuttivat sinne tuolta Muolaan Himalasta. Aivan kuten tämä kreivi Montegroffkin.

Ei nuo tiedot kaikki tietysti ihan tuolta yhdeltä sivulta löytyneet, mutta siitä "lähettyviltä" erilaisin hakusanoin. Kyllä oli hauska katsoa noin kahdeksankymppisen Eeron ilmeitä, kun minä, toinen vanha mies, joka en lisäksi tiennyt mitään koko kreivi Montegroffista, katsoin omasta pienestä älypuhelimestani kauppahallin kahviossa tietoja, joita hän tarvitsi ja kaipasi ja jotka oletettavasti olivat lisäksi melko oikeita, ja joita hän oli jo aikaa etsiskellyt muualta.

Miten tuo sitten liittyy siihen satuun kissasta ja hiirestä? No ainakin siten, että voitte arvata niiden kysymysten määrää, mikä sikisi tuosta tiedosta ja menetelmästä. Katsopa se, katsopa tuo, mitenkähän oli se tai tuo? Entäs tuo, tai tuo? Tulisikohan siitä tuo?

Eihän siinä lopulta sitten kuitenkaan tullut "takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan", koska älypuhelin on älypuhelin ja sen käyttö - varsinkin tällaisella vanhalla miehellä - on toki rajattua. Kyllä oikea käsinkosketeltava kirja, vaikkapa sellainen aito, vanha, Mikkelin maakunta-arkiston metrika, aina älypuhelimen silti voittaa, jos ei muussa niin ainakin aitoudessa. Kun pidät kirjaa kädessä tietoa hakiessasi, tuntu on ihan toinen, vaikka kyllähän sekin on totta, että puhelin saattaa joskus voittaa tiedon määrässä ja nopeudessakin kirjan. Mutta joka tapauksessa monta asiaa selvisi ja Eero on hymyillyt paljon sen jälkeen aina, kun tapaamme kaupungilla. Ja kysellyt lisää. Tuntui hyvältä, kun saatoin olla avuksi ja sekin, että oli mahdollisuus näyttää, että kyllä näistä älypuhelimista on hyötyäkin - muussakin kuin soittamisessa. Myös meille iäkkäämmillekin.

Tuon tapauksen johdosta mieleeni palautui toinenkin tarina. Tämä myös todella tapahtunut tarina sattui Heinävedellä, Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarissa, jossa silloin oli johtajattarena eli igumeniana ystäväni, äiti Marina. Olimme käymässä luostarissa hyvän ystäväni, isä Mikon kanssa ja koska äiti Marina tunsi meidät molemmat hyvin, hän pyysi kahville kirkkosalin eteisen vieressä olevaan edustustilaan.

Siinä istuessamme, nyt jo edesmennyt äiti Marina harmitteli, että viereisen piispan huoneen televisio ei toimi. Voisimmekohan me - Mikko ja minä - katsoa sitä ja yrittää korjata. Mikäpä siinä. Huoneesta, jossa siis piispa - useimmiten silloinen eläkkeellä oleva arkkipiispamme Johannes - usein asui luostarissa vieraillessaan, oli ilmeisesti luostarin ainoa televisio, musta-valkoinen viiksiantenneilla varustettu vanha matkatelevisio, jonka kuva ei oikein kunnolla näkynyt.

Siinä sitten kaksi raavasta miestä kanteli televisiota paikasta toiseen pään päällä ja etsi parasta mahdollista paikkaa, missä kuva näkyisi selvimmin. Kas kun luostarissa ei ollut katolla omaa televisioantennia, haravaa. Piti siis katsella vain noita viiksiantenneja käyttäen. Niin ja eihän tuo televisiokaan todellakaan ihan uusikaan tainnut olla. Minä pitempänä kanniskelin televisiota ja Mikko tarkkaili tilannetta ja tarvittaessa hieman sääti kanavia ja "syötti" sähköjohtoa, jotta saataisiin virtaa huoneen eri paikkoihin.

Vihdoin löysimme sille kohtuullisen paikan kaapin päältä, mistä sitten - kertoman mukaan - emeritus-arkkipiispa (tai hän oli silloin jo varmaan eläkkeellä ollessaan Nikean metropoliitta) saattoi nyt katsoa ne uutiset, jotka hän meille kerrotun mukaan halusi aina iltaisin katsoa.

Tuokin tositarina liittyy löysästi sitten johonkin vanhaan kansansatuun. Kun palasimme kahvipöytään, äiti Marina oli ylen tyytyväinen ja hymyili onnellisena. Kohta hän nousi pöydästä ja pyysi meitä odottamaan hetken. Hän haki huoneestaan rikkimenneet silmälasit, joista sanka oli irronnut. Tyytyväisenä hän ojensi lasit meille ja totesi: "Kun kerran osasitte korjata television, osaatte varmaan korjata nämä silmälasitkin!"

Tuohon television tarinaan saatoin palata vielä kerran Lintulassa, kun siellä vietettiin jokin aika sitten Lintulan Palokissa olon juhlapäivää ja kesäisenä hetkenä saimme muistella lammikon rannalle laitetussa luostariterassin kahvilassa tapahtumia Lintulasta. Kerroin siellä tuon saman tarinan ja olisikohan ollut äiti Ksenia vai Kristodulikohan se oli tai saattoi se olla Marinan jälkeen valittu uusi igumeniakin, äiti Mikaela, joka kohta nousi ja sanoi - hieman nolona - että nyt lienee jo aika kertoa "totuus" television käytöstä.

Kuten jo edellä tässä tarinassa mainitsin, luostarissa ei tietääkseni - ainakaan silloin - ollut muita televisioita sisarien käytössä kuin tuo. Tai ei sekään nyt ihan "sisarien käytössä" ollut, oli tarkoitettu enemmän luostarin vieraille - piispoille ja papeille. Mutta kuinka ollakaan, sisaretkin taisivat käyttää toisinaan tuota vehjettä tai ainakin äiti Marina, joka halusi katsella siitä aina silloin tällöin oman suosikkinsa. En nyt muista oliko se "Salatut elämät" vai "Kotikatu",  vai mikä ohjelma se nyt olikaan. Tuollainen kotimainen sarja joka tapauksessa. Äiti Marina ei oikein viitsinyt silloin korjaustilanteessa meille sitä kertoa, että hänellehän sitä oikeasti korjattiinkin, eikä metropoliitta Johannekselle, tai sitten ehkä kuitenkin - mene ja tiedä - ihan oikeammin molemmille.

Sadusta poiketen emme suinkaan olleet tuon jälkeen keskenään vihamiehiä vaan ihan päin vastoin, hyviä ystäviä loppuun saakka. Aina sinne saakka, kun äiti Marina menehtyi kesäkuussa 2012 autokolarissa saamiinsa vammoihin. Ikuinen muisto äiti Marinalle.


Hannu Pyykkönen  nettihoukka@gmail.com
P.S. Tuon saman muiston näytän kirjoittaneeni muiden muistojen ohessa vuonna 2012 kirjoittamaani Nettihoukan harhoja -blogiini otsikolla: "41. Igumenia Marina in Memoriam". 
 H@P

Onko kirkolliskokousvaaleissa valuvika?

Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen edustajat vuosille 2016 - 2019 on valittu. Kuten eräs toinen asioita lähetä seuraava blogisti tai oikeammin plokisti - kuten hän itse sanoo - kirjoitti omassa maallikkoplokissaan:

"Nykyinen maallikkoedustajien valintamenettely ei ole kunniaksi kenellekään. Se ei yksinkertaisesti sovi julkisyhteisölle, jollainen kirkkokin on suomalaisessa yhteiskunnassa."

Edellisessä lauseessaan hän ehdottaa, että vaalitapaan tehtäisiin muutos ja vaali toteutettaisiin posti- ja nettiäänestyksenä. Ko. asiasta tein muutama vuosi sitten kirkolliskokousedustajana ollessani aloitteen, jota kuitenkaan jälleen erilaisista ortodoksista lakiteknisistä syistä johtuen ei otettu edes käsittelyyn, vaikka olin sitä tehdessäni laillisesti valittu ja tehtävässään yhä oleva edustaja ja tein sen laillisesti edustajakauteni aikana. Mutta säädökset ovat ortodoksisessa kirkossa tehty sovellettaviksi ilmeisesti tarkoitusperän mukaan. Muutoshan olisi saattanut tuoda vaaleihin uuden ennalta arvaamattoman elementin ja valituksi olisi voinut tulla kuka vain. Ja vieläpä demokraattisesti, siis ihan aikuisen oikean demokraattisesti.

Joten kai se tuokin oli jonkinlainen ortodoksisen säädöstulkinnan malliesimerkki, mistä olen tässä jo aikaisemminkin omassa blogissani kirjoittanut. Säädöksiä tulkitaan tai voidaan tulkita melko erikoisesti tai ainakin omalla tavallaan, joka tapa ei tällaiselle nelisenkymmentä vuotta julkisyhteisön palveluksessa olleelle ja suuren osan työaikaa erilaisten säädösten mukaan eläneelle oikein auennut.

Ehdotus näet raukesi ennen kuin se ennätti edes alkaakaan. Kirkollishallitus tyrmäsi aloitteen eikä vienyt sitä eteenpäin seuraavaan kirkolliskokoukseen. Joten se siitä, mutta ainakin minulle sekin kertoo jostain, josta en nyt ihan hirvittävästi pidä.

Joka tapauksessa muutos olisi saatava aikaiseksi kirkolliskokousedustajien vaalitavassa ja monessa siihen liittyvässä asiassa. Niistäkin tuo toinen plokisti kirjoittaa omassa plogissaan osuvasti, kun hän sanoo:

"Ehdokkaitahan ei esitelty missään, ei julkaistu edes nimilistaa kirkon sivuilla. ...Tavallisella kirkollisveron maksajalla ei ole mitään tietoa suuresta osasta ehdolle asetetuista, eikä myöskään heidän kokemuksestaan kirkon asioiden hoidossa. ... Näissä vaaleissa ei kampanjoida – ei ainakaan julkisesti."

Kirkkomme valintaprosesseihin on kautta aikain liittynyt yksi kirkkomme syvimmistä olemuksista - mystisyys. Parempi, ettei kansa tiedä liikaa, sehän voi muuten tehdä muutoksia asioihin ja asiat eivät silloin ole ollenkaan ennakoitavissa. No - voihan se olla jossain asioissa hyvä, näin ainakin pysyy oikea usko ja oppi, eikä se muutu kaikissa mutkissa ja tuulissa. Tosin se saattoi olla näin ennen, mutta nyt tuo "jalo" periaate saattaa jopa olla kääntynyt itseään ja koko kirkkokansaa vastaan. Oppi ja moni muukin asia muutetaankin lähes salassa "enemmistödiktatuurilla", kun kansalle, kirkkorahvaalle, ei kerrota mitään. Esitellään korkeintaan nimet, ei perusteita, miksi heidät on listalle valittu tms. Ei sitä, millaisia ihmisiä sinne oikein valitaan ja mitä he oikeasti ajattelevatkaan ortodoksisuudesta ja sen syvimmästä olemuksesta ja millä tiedoilla. Siis melko mystistä.

Plokisti kertoi omassa plokissaan, ettei hän tunne valituista kuin noin puolet. Laskin saman asian itsekin ja kuten plokisti - kumpikin olemme olleet melko lähellä kirkkoamme jo jonkin aikaa ja oppineet tuntemaan ja usein myös tavanneet paljon sen parissa olevia ihmisiä.

Karjalan hiippakunnasta en tietääkseni ole tavannut kahta valittua ihmistä, enkä tunne heitä ollenkaan. Muut olen tavannut ja tunnen melko hyvinkin.

Helsingin hiippakunnasta en myöskään ole tavannut kahta valittua, muut sen sijaan tunnen. Joitakin liian hyvin, vaikka olen eri hiippakunnasta.

Oulun hiippakunnasta en tunne tarkemmin yhtä valittua, josta olen tosin kuullut pelkkää hyvää - muut tunnen ja olen tavannut.

Joten siis uudessa kirkolliskokouksessa on ymmärtääkseni viisi ihmistä, joita en tunne enkä ole myöskään tavannut. Siksi katson, koska olen nähnyt melko monen heistä - siis valituista - toiminnassa jossain kirkon tehtävässä, että uskallan jatkossakin sanoa jotain kirkolliskokouksen työskentelystä. Joskus jopa melkein henkilötasolla. Lisäksi olen itsekin siellä pari kautta istunut, toisen vielä yhden valiokunnan puheenjohtajana, joten ehkä tiedän hieman jotain myös kokousten "mekaniikasta".

Yleensä vaalien jälkeen tai oikeastaan heti sen jälkeen, kun on katsottu, pääsikö joku tietty henkilö läpi, katsotaan seuraavaksi, kuka ei päässyt. Niin tein minäkin ja oikeastaan hieman jopa yllätyin. Oma olettamukseni on - vaikka tiedän jollakin alueella lobbaamisen olevan varsin voimakasta ja lähes aukotonta - että hieman ilmeisesti myös valitsijat olivat kuunnelleet muutakin liikkeellä olevaa informaatiota, kuin mitä saivat omasta seurakunnasta ja voisin siis aivan vilpittömästi sanoa, että valitsijat hieman jopa yllättivät. Mutta vain hieman.

Osassa alueita valinnat eri sektoreilla - papisto, kanttorit, maallikot - olivat, kuten plokisti sanoo jo otsikossaan: sopuvaalien tuntuiset. Valittavia ehdokkaita oli ehkä yksi enemmän kuin tarvittiin ja näin vaali saatiin jopa näyttämään vaalilta. Tosin se ehdokkaiden esitteleminen sitten lienee ihan oma juttunsa.

Olen toiminut itsekin ainakin kaksi kertaa ns. kirkolliskokousedustajien valitsijamiehenä. Hehän - tässä tarkoitan vain maallikkoja - kokoontuvat siis "varsin demokraattisin toimin" alueittain valitsemaan oman alueen, hiippakunnan tai sen osa-alueen, kirkolliskokousedustajat. Silloin, kun itse toimin tehtävässä, ehdokkaiden nimet kuultiin vasta kokouksessa. Joitain huhuja saattoi olla ilmassa ennen sitä, mutta virallisesti heidän nimensä kerrottiin vasta kokouksessa. En tiedä, miten on nykyisin. Seurakunnat heidät nimeävät, mutta sekin on jäänyt melko lailla epäselväksi, miten, milloin siitä kerrotaan ja keille.

Siihen aikaan, kun olin noissa armoitetuissa valitsijoissa, siellä huseerasi myös toisinaan itse kirkolliskokousehdokkaita, kirkolliskokoukseen haluavia, jotka oli valittu myös valitsijamiehiksi. Siinä se oli demokraattisuus ja jääviys tiukoilla, kun sitten ehdoteltiin ja valittiin itseään. Minun en onneksi koskaan tarvinnut tehdä näin. Molemmilla kerroilla mukaan saatuna "eväänä" oli toinen ehdokas, lisäksi nainen, joka muuten meni läpi molemmilla kerroilla varsin pienestä seurakunnasta, jossa oli noin 1000 jäsentä. Ihan hyvä tulos sanoisin, vaikka itse sen sanonkin.

Silloin noissa kokouksissa sai esitellä ehdokkaan, kehua häntä ja pitää "vaalipuheen" hänen puolestaan tai kuten jo sanoin, toisinaan hän teki sen itse. Aika ällöä tuo jälkimmäinen! Sittemmin olen kuullut - en tosin tiedä varmaksi, kun en ole enää itse ollut siellä - että ehdokkaita ei enää saa vaalitilaisuudessa esitellä, siis kehua. Riitti, kun sanoi vain nimen ja seurakunnan, sitten äänestettiin kuin "sikaa säkissä". Lieneekö vielä sama käytäntö, sitä en tiedä. Noista vaaleista kun ei turuilla pahemmin jutella.

Valitsijamiehet olivat menneinä vuosina ennen vaalitilaisuutta mahdollisesti keskustelleet puhelimitse valituista tyyliin, jos äänestät minun ehdokastani, minä äänestän sinun ehdokasta. Kauppaa käytiin ja näin joitain tiputettiin pois. Homma oli melko helppoa. Kun sillä alueella, missä olin, oli melko vähän valitsijamiehiä ja heidän käytössään olevia ääniä, jotka täysin riippuivat seurakunnan koosta, usein myönteisen tuloksen sai kaksi isoa tai kaksi pientä ja yksi iso yhdessä. Kaikki oli kiinni pelkästään puhelahjoista. No - omalla kohdalla ammattini auttoi ehkä hieman ja sekin, että isäni oli kauppias, joka oli opettanut monet varsin oleelliset asiat markkinoinnista minullekin.

Kun tässä nyt melko reippaasti arvostelen ja kritisoin maallikkojen vaalitapaa, perustelen sitä silläkin, että todellakin olen itse toiminut kaikissa asiaan vaikuttavissa toimielimissä seurakunnanneuvostoa lukuun ottamatta. Sinne minua ei koskaan ole valittu, mutta seurakunnanvaltuustossa, valitsijamiehenä ja myös asian varsinaisena kohteena eli kirkolliskokousedustajana.

Minulla olisi myös varmaan jotain sanottavaa papiston ja kanttorien vaaleista, jotka kuitenkin ovat suomalaisittain katsottuna melko demokraattiset. Vaalit tapahtuvat postiäänestyksenä ja ehdokkaina ovat kaikki ryhmän jäsenet. Siinä voi siis huoleti äänestää vaikka itseään ja usein sellainen ajatus tuleekin mieleen, kun katsoo äänimääriä, joissa jotkut ovat saaneet vain yhden äänen. En kuitenkaan ainakaan tällä kertaa puutu tuohon sen enempää.

Vaalit ovat joka tapauksessa ohi ja näillä mennään toukokuun loppuun 2019. Mahdollista on, että seuraavaan koostumukseen valitaankin edustajat 2019 keväällä jo neljäksi vuodeksi. Asia on jo hyväksytty kirkolliskokouksessa, mutta säädöstä ei ole vielä saatettu lainvoimaiseksi eduskunnassa. Nyt voi uusi ja entistä ehompi Suomen ortodoksinen kirkolliskokous käsitellä asioita ja tehdä päätöksi tyyliin: Pyhä Henki ja me olemme päättäneet!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

LISÄYS 20.3.2016:

Minuta on kysytty tuota tekemääni kirkolliskokousaloitetta vuodelta 2013. Se löytyy edelleen netistä ja jos joku uusi kirkolliskokousedustaja haluaa käyttää sitä apunaan tehdessään aloitetta samasta aiheesta, niin ole hyvä vaan. Mielenkiintoista olisi nähdä, mitä nyt vastataan.
Aloite löytyy osoitteesta:
http://hannu.pyykkonen.net/kk/aloite_vaali2.pdf

H@P