Vain paras on kyllin hyvää

Ensiksi en elämäksenikään muistanut - kas vanha kun alan olla - mitä tuotetta aikoinaan - siis minun mittakaavassa 10 - 50 eli monta vuotta sitten - mainostettiin tuolla sloganilla: "Vain paras on kyllin hyvää!" Jotenkin alitajuisesti ajattelin sen vain sopivan tälle tostaiseksi viimeiselle Pyykkönen-jutulle. Mutta tuo "some" on ihmeellinen. Sieltähän se selvisi, kun kysyin asiaa Facebookissa.

Alkuun oli maineikas saksalainen kirjailija ja runoilija Johann Wolfgang von Goethe lausunut runossaan Das Göttliche: "In der Kust ist das Beste gut genug" ja siitä sitten satusetä Topelius väänsi sen suomeen, kun hän piti ohjenuoranaan omassa tuotannossaan, että "Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää". Siitä se sitten jatkoi maailman valloitustaan, kun ensimmäinen pehmopaperi tuli markkinoille ja lause löytyi muistaakseni Serlan vessapaperimainoksesta: "Vain paras on kyllin hyvää!". 

Olipa reitti! Mutta kiitos Sirpa-Maija avusta. Törmäsin siis tuohon alkuaan Goethen lausumaan ajatukseen taas, kun tein tuossa päivänä muutamana vapaaehtoistöitä tuonne eräälle sivustolle, jota aina jaksamiseni mukaan avustan. Tällä kertaa taas "striimasin".

Kaiken tuon sanonnan taustan jälkeen en voi kuin sanoa tyytyväisenä, että kylläpä sattuu hyvin tähänkin tarinaan tuo vessapaperi-slogan varsin mainiosti. Se tuo ainakin sopivaa särmää ajatuksiini istuskellessani tässä uima-altaan reunalla Kreikassa. Mutta mennäänpä asiaan.

Teemme tuonne sivustolle noita ns. striimauksia eli suoria netti-tv-lähetyksiä erittäin kevyellä ja osittain jo vanhalla harrastelijakalustolla: yhdellä digitaalikameralla, joka yleensä on jalustan päällä ja useimmiten omalla henkilökohtaisella matkapuhelinyhteydellä. Niin ja onhan siinä tietysti mukana se netistä saatu ilmaisohjelma, jonka avulla lähetys laitetaan nettiin, tälle ns. netti-TV-sivulle. Muita eväitä noidenkaan hommien tekemiseen ei sitten olekaan, ellei niihin nyt lasketa vielä kokeilevaa hulluutta ja joka ajoittain hipoo tyhmänrohkeutta.

Jo noista edellä olevista lauseista selviää, että asiassa on monta ongelmakohtaa hulluuden ja tyhmyyden ohessa: ilmaisohjelma, joka aina on "ilmaisohjelma", jolla saa kyllä jonkinlaista lähetystä aikaiseksi, mutta ei varmasti "priimaa" ja yksi kamera, jolla ei pahemmin visualisoida ja vaihdella kuvakulmaa ja jos vaihdellaan, kuvan laatu kärsii valtavasti liikuttelusta. Myös muitakin ongelmia on vielä noissa lauseissa: vapaaehtoisuus, joka monelle tuotoksiamme katseleville/kuunteleville on synonyymi ammattitaidottomuudelle sekä tällaisen talkootyön tekemisen jaksaminen, joka alkaa kohdallani taas olla tapissaan mielenkiintoisesta edellisestä viikosta huolimatta. Väsy onkin kertynyt suurimmaksi osaksi tässä matkan varrella ihan muualla kuin täällä. Mutta suurimman osan noista ongelmista - jos niitä nyt sellaisiksikaan tohtii nimittää - jätän nyt tarkemmin tässä tutkimatta ja selvittelemättä.

Kuitenkin kun noilla käytössä olevilla henkisillä ja materiaalisilla eväillä tekee jotain, jota aikaisemmin ei ole tällä saralla - siis kirkon kuvioissa, ortodoksisessa kirkossa - ennen tehty, voi olla sata varma, että turpiin tulee. Mustakaapuisilta ja ilman kaapuakin kulkevilta. Tosin se turpiin saaminen ei toki aina johdu noista ohjelmista, kuvauksista, äänityksistä, teknisestä osaamattomuudesta tai visuaalisesta näköalattomuudesta. Monesti syyt ovat muualla, henkilökohtaisissa asioissa - yleensä vaikkapa tässä tapauksessa minun omassa persoonassani, sen särmikkyydessä. Mutta noista "striimauksista" saa sitten oivan keppihevosen mätkiä turpiin ihan julkisesti. Mutta en kyllä kiistä sitäkään, etteikö syitä kiukutteluun tai peräti perisuomalaiseen pottuiluun löytyisi minusta itsestänikin -  tai olen itse asiassa varma siitä, että löytyy.

Tähän sopinee taas yksi kulunut slogan: aina roiskuu, kun rapataan. Olen itse touhunnut monenlaisissa kuvioissa tuolla ortodoksisuudenkin saralla, joten kyllä siellä on molempia tullut roppakaupalla, tai oikeastaan ei 'molempia', vaan paremminkin kaikkia 'kolmea' sorttia: ystäviä, kavereita ja vihollisia. Ja kuten tuossa edellä jo totesin, toiminta tällaisella tekniikkaa, visuaalisuutta ja erityisosaamista vaativalla alalla on oivallinen areena heittää lokaa tai morkata taitotasoa tai tehdä nyt mitä mieleen tuleekaan kammioitten pimeistä nurkista. Tämä voi tietysti tapahtua joskus siksikin, kun tai jos jollakin on itsensä tai elämänsä kanssa vaikeuksia tai ainakin selviittämättömiä asioita. Mene ja tiedä, en kuitenkaan tiedä oikeasti miksi - enkä tietysti osaa sanoa syistä tuon enempää loukkaamatta jotakuta vielä enemmän. Siispä kunhan tässä lämpimikseni arvailen.

Joka tapauksessa oman kokemani perusteella voinen sanoa, että joidenkin on näköjään helppo olla kolossaan lymyävä ja myrkkyjä kehittelevä kyy ja iskeä, kun joku elävä liikkuu kolon lähistöllä, jos ei ole muuta tekemistä eikä aina suuremmin kehittäviä virikkeitäkään ympärillään. Tai vaikka olisikin, niitä ei vain aina osata käyttää ja hyödyntää itsensä henkiseen kehittämiseen. silloin kaikki mahdollinen elämän kolhujen tai jopa epäonnistumisien taakka on helppo purkaa muiden niskaan. Näin minä tuonkin asian nyt vain koen joidenkin ihmisten kohdalla, vaikka se pahalta tuntuukin sanoa ääneen.

Satavarmasti joku syyttää minua kohta samanlaisesta katkeruudesta näin kirjoittaessani. Mutta, mutta ... mikä sitten onkaan totuus? Kuten sanoin: sitä en tiedä, kun en varmaankaan tunne riittävästi noita toisia, joita itse nyt näin arvostelen. Välillä tosin tuntuu siltä, että he sen sijaan tuntevat - tai ainakin luulevat tuntevansa - minut todella hyvin. Ainakin kun katsoo heidän kommenttejaan minusta.

Syy, miksi tuosta tässä kuitenkin puhun, on se, että tuollaisessa usein katkeruuden kyllästämä toiminta aiheuttaa sitten samalla ns. "lapsen pois heittämisen pesuveden mukana". No - joillekin sekin saattaa olla vaikka joistain itsekkäistä, kenties omista taloudellisista tai muista syistä johtuva tarkoituskin - raivata tilaa omalle egolle tai sitten suunnittelemalleen toiminnalle - kun taas jotkut eivät vain näe asiaa tuolla tavoin - tai 'ymmärrä' voisi olla parempi verbi tuossa tapauksessa. Puhun siitä varmaan myös siksi, että itse halusin ja kenties yhä haluaisin omalla toiminnallani jotain aivan muuta: kehitystä, kokeilua, eteenpäinmenoa, ideoita, uudistuksia. En taantumista ja takapakkia.

Olisiko maailma parempi ilman noita "ammattitaidottamasti" tehtyjä kokeiluja? Paranisiko maailma nopeammin ja paremmin pelkällä ammattilaisten toimilla? Minusta se ei olisi parempi, eikä paranisi. Maailmassa - ortodoksienkin keskuudessa - pitää olla kokeilunhalua ja sopivasti jonkin asteista luovaa hulluutta. Jos ei muut, niin ainakin kirkkomme historia ja vaikkapa juuri Kristuksen tähden houkat ovat omalla tavallaan sen aikojen saatossa konkreettisesti osoittaneet.

Mutta silti aika ajoin malja täyttyy ja silloin on minun mielestäni aika itse arvioida tekemisiään uudestaan - ja etenkin sellaisia tekemisiä, joista saa liian usein pahan mielen ja jonka tekemiseen ei ole äärimmäinen pakko. Olisin kyllä jo varmaankin heittänyt moneen kertaan nuo vapaaehtoishommat "huitsin nevadaan", mutta en ole tehnyt sitä siksikään, koska nuo arvostelijat eivät ainakaan vielä tähänkään saakka mennessä ole pystyneet kertomaan mitään parempaa (= edullista, toimivaa, käyttökelpoista) tapaa, miten tehdä noita "palveluja".

Nuo toimet, joita vapaaehtoisuuden pohjalta oman tiimimme kanssa yhdessä talkoilla teimme / teemme,  lienevät ihan oikeasti palveluja melkoiselle joukolle vaikkapa vanhoja, vammaisia, autottomia tai muuten rajoittuneta ihmisiä (ja tässä en nyt siis tarkoita rajoittunella noita laput silmillä eläjiä).

Valitettavasti vain - ainakaan  minun mielestäni - turhan kriittinen arvostelu näissäkään nyt puheena olevissa tapauksessa ei ole vienyt asiaa eteen päin, eikä kehitystä ole tapahtunut noiden arvostelijoiden tykönä tai toimesta tai ilmeisesti edes aloitteesta. Minunkaan ei pidä silti katkeroitua ja toivottavasti kukaan ei tätäkään vaihetta toimissani tai tätäkään purkaustani jossain muualla vaikka "somessa" sellaiseksi kuvaa. Parasta olisi yleensä vain kestää arvostelu, tehdä homma vaikka joskus hampaat irvessä ja auttaa edes näin kanssakulkijoitaan. Mutta kyllä se ihan oikeasti välillä ottaa tiukille. Sen se on tehnyt nytkin.

Lienen lopettanut nämä vapaaehtoishommat viimeisen kymmenen vuoden aikana ainakin sen kymmenen kertaa. Olen jopa aloittanut ja lopettanut parikin kirjoittamaani bolgia samasta syystä noiden harmitusten puuskien aikana. "Nettihoukan harhat" -blogi loppui, kun aloin itsekin epäillä ja pelätä muuttuvani samanlaiseksi kuin ne, joista kirjoitin ja joita kritisoin. "Happy 1"-blogi loppui hieman samoista syistä, kun jälleen vain tympäännyin touhuun, kun teksti muuttui liian kriittiseksi. Molempien kohdalla koin myös ajoittain voimakasta painostusta lopettamiseen ja hiljenemiseen. Usein se sanottiin suoraan, usein pelkästään loan heiton ja pottuilun kautta. Ja nyt lienee hommat taas katkolla. Siltä minusta nyt taas vain tuntuu.

Kesä on tulossa. Myin äskettäin pois vanhan matkailuautoni, jolla ajelin maailmalla viisi vuotta ja 50 000 kilometriä. Pitkin, poikin Eurooppaa. Haikein mielin luovuin vanhasta ja hyvästä palvelijasta, joka ei koskaan jättänyt minua tai meitä pulaan, mutta ... ostin kuitenkin aivan uuden. Pienemmän, taloudellisemman ja tarkoituksiani paremmin palvelevan. En tässäkään pyrkinyt loistoon ja luksukseen, vaan käyttökelpoisuuteen ja helppouteen. Sopivuuteen oman tarpeeni ja elämäntilanteeni kanssa.

Näin sen kai pitäisi olla kaikessa. Omassa toiminnassakin. Senkin pitäisi olla käyttökelpoisuuden lisäksi, helppoa (sanan merkityksessä: kevyttä vanhalle miehelle), tarpeisiini sopivaa ja monella tapaa - ei pelkästään rahallisesti, vaan myös sosiaalisesti ja henkisesti - taloudellista.

Ajattelin matkailla näiltä lentomatkoilta päästyäni sitten tuolla uudella autolla taas pitkin ja poikin Eurooppaa ja Suomea, joten aikaa menee kohta muuhun kuin siihen, mitä ennen tein liian intensiivisesti tietokoneen ääressä. Aikaa jää kohta vähemmän tälle vapaaehtoiselle talkootyölle ja keskityn enemmän omiin kuvioihini ja minulle tärkeisiin ihmisiin: mm. vunukoihini. 

Missä määrin aiemmat touhut vähenevät tai joiltain osin jopa loppuvat, missä määrin ne siirtyvät johonkin muualle? Sen näen myöhemmin. En ryhdy sitä arvailemaan. Missä määrin sen sivuston tiimi, jota autoin ja autan edelleen, saa uusia voimia jostain muualta, vaikkapa niistä kritisoijista? Senkin näkee myöhemmin, eikä se ole minusta kiinni. Mutta muutoksen on vain tapahduttava. Ei yksin minun vuokseni, vaan myös muiden vuoksi ja vaikkapa tuon avustamani sivuston kehityksen ja tulevaisuuden vuoksi.

Täällä Pyykkönen-blogissakin kirjoittelu vähenee, kun yritän taas elvyttää itselleni iloisuutta ja vähentää huonotuulisuutta, jota joku on myös ilkeydeksi nimittänyt. Täältä iloa ei useinkaan löydä.

Kun matkailu alkaa toden teolla, kirjoitan enemmän tuonne matkablogiini "Matkalla jonnekin", kenties myös näitä samoja aihepiirejä kuin tännekin, nyt vain matkalta käsin ja toivottavasti huomattavasti positiivisemmin. Ainakin yritän, vaikka tuo lupaus kuulostaa tutulta. Ihan kuin olisin sen kuullut/sanonut aikaisemminkin. Käy lueskelemassa siis sielläkin, jos siltä tuntuu. Kirjoitan noita matkajuttujani kuitenkin enemmän omalle lähipiirilleni, joten huomioi se, kun haluat arvioida.

Mutta samalla näitä ajatellessani ja mahdollisesti tehdessäni kuitenkin yritän muistaa, että horjuva ihminen se minäkin olen ja näitä samoja "virsiä" olen varmaan jo lukuisia kertoja "laulanut" lopettamisesta ja vähentämisestä ja aiemmat tulokset kertovat omaa karua kieltään kykenemättömyydestä siihenkin (paino viimeisellä tavulla). Katsotaan nyt kuitenkin, mitä elämä tuo ja mitä se vie. Osa vapaaehtoistoiminnoista - etenkin ne, joista pidän - mahdollisesti säilyy ja jää, osan yritän heittää yli laidan. Jos jostain löytyy joku, joka "ihan oikeasti" ottaa kopin ja tuon paikan ja korvaa syntyneen mahdollisen puutteen, autan häntä, minkä osaan.

Mutta nyt jatkan odottamista. Tätä oikolukiessani odotan lentokonetta Kreikassa uima-altaan äärellä, mutta muutoin odotan malttamattomana tuon uuden auton rakentamista. Ne kun tekevät Saksassa siitä vanhalle miehelle sopivan: laittavat isomman polttoainetankin, jottei matka lopu kesken, vaihtavat suuremman jääkaapin, jotta ravintoa ja juomaa riittää pitemmäksi aikaa ja laittavat vielä automaattivaihteiston ja taakse tutkan ja peruutuskameran, jotta kulku olisi helpompaa niin eteen kuin taaksepäin - sitten peruutuskin onnistuu paremmin. Tarpeellisia taitoja muuten myös normaalielämässänikin ja miksei meidän kaikkien elämässä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Taantumia vanhuuden kynnyksellä

Vanhuuden ja raihnaisuuen koputellessa ovella, hetkellisten taantumien vyöryessä päälle, silloin tällöin palautuu samalla mieleen erilaisia muistikuva nuoruudesta, jostain viidenkymmenen vuoden päästä. Tässä yksi.

Asuin silloin - siis 60-luvun alkupuolella - Joensuussa tai oikeammin minä ja perheeni asuimme maaseudulla, Tuupovaarassa reilun 50 km päässä Joensuusta, mutta minä ja vanhempi veljeni kävimme koulua Joensuussa ja asuimme kouluaikaina siellä. Siihen aikaan ei ollut hyviä ja toimivia julkisen liikenteen yhteyksiä ja maantiet olivat huonoja, koulumatkoista olisi tullut kohtuuttoman kovia nuorille pojille.

Oikeastaan me kyllä kokeilimme myös sitä kotoa käsin koulunkäyntiä. Lähdimme vanhemman veljeni kanssa ajamaan mopolla kahdestaan Tuupovaarasta joskus aamulla ani varhain, olisiko ollut joskus viiden kuuden maissa. Ajoimme mopolla säällä kuin säällä - veljeni ajoi, minä kyydissä, kummallakaan ei siihen aikaan ollut kypäriä - ensin Tuupovaaran kirkonkylältä Tuupovaaran juna-asemalle, noin 5 km. Odotimme sitten Joensuusta tulevaa "lättähattua", joka kääntyi takaisin Tuupovaaran asemalla ja tuolla junalla ajelimme sitten rauhallisesti Joensuun asemalla, missä olimme noin seitsemän kahdeksan aikoihin. Koulu alkoi noin klo kahdeksan, joten yleensä mentiin juosten kouluun sellainen reilun kilometrin loppumatka.

Koulua - muuten maineikasta poikakoulua, Joensuun lyseota - kesti sitten jonnekin iltapäivälle kahteen kolmeen, jonka jälkeen odottelua, että juna lähtisi taas Tuupovaaraan. Asemalle sitten joskus viiden maissa ja perillä kotona Tuupovaarassa oltiin joskus kuuden seitsemän aikoihin illalla. Koulupäivän pituus oli siis noin 14 tuntia. Kotiläksyjä tuli tehtyä usein junassa, kotona niitä ei enää oikein jaksanut tehdä. Eväät oli saatu kotoa ja niitä nautittiin sitten junassa tai kaupungin kauppahallissa, missä milloinkin. Yhden lämpimän ruuan saimme koululla päivällä, kun sen itse ostimme ja maksoimme.

Ei kestänyt kauaa, kun väsyimme tuohon reissaamiseen totaalisesti - niin me kuin vanhempamme. Ja silloin isä meni kaupunkiin ja hankki meille kortteerin - kuten silloin sanottiin - majapaikan jostain perheestä, alivuokralaisasunnon. Ei silloin tunnettu käsitettä soluasunto - heh, heh.

Palaanpa sitten näiltä sivupoluilta tuohon alussa mainitsemaani muistikuvaan. Heräsin erään kerran päiväunilta Joensuun Kanervalassa mentyäni heti koulun jälkeen pieneksi aikaa nukkumaan, kello näytti herätessä olevan noin viisi. Jostain syystä asuin silloin yksin, olin silloin noin 12 - 13-vuotias. Asuin yksin, koska veljeni ei enää ollut siihen aikaan lyseossa. Niihin aikoihin sain kortteerissa ruuan viiden maissa illalla, joten odottelin kutsua syömään. Kutsua ei vain ruvennut tulemaan ja menin katsemaan, joko ruoka kohta valmistuisi. Ketään ei näkynyt. Kummastelin, minne he olivat lähteneet koko perhe - ruoka-aikaan - ja unohtaneet minut ja ruokailuni.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin viimein tajusin, että kello olikin viisi aamulla, eikä illalla kuten kuvittelin. Olinkin siis nukkunut suunnilleen kellon ympäri ja aikakäsite heitti hieman "häränpyllyä". Olo oli sanoisinko hieman hämmentävä ja kesti jälleen tovin, ennen kuin siitä taas normaaliaikaan pääsin takaisin.

Suunnilleen viisikymmentä vuotta myöhemmin - itse asiassa tuossa melko äsken - koin jälleen saman tunteen. Heräsin ja katsoin puhelimen kelloa. Se näytti 6:50. Ihmettelin alkuun, miksi puhelimen kello on mennyt taas sekaisin ja näyttää ajan amerikkalaiseen tyyliin, eikä meille tutummassa muodossa 18:50. Suljin virran, tarkistin asetukset, käynnistin uudestaan ja yhä kello vain näytti samalla tavalla. Katselin muita kelloja - lähinnä seinällä ja pöydällä olevia viisarikelloja. Ne näyttivät samaa aikaa. Mikä tuossa puhelimessa oikein on?

Avasin television katsoakseni sieltä, mitä aikaa sen kello näyttää. Laitoin kolmoskanavan päälle, koska sieltä tulisi pian iltaseitsemän uutiset. Ei tullut, siellä oli aamu-TV ja siitä alkoi mietintä: siis on aamu, milloin kävinkään nukkumaan, mihin aikaan, jne. jne. Pohdiskelujen jälkeen voin vahvistaa itselleni, että aamu se nyt on, seuraava päivä kaiken lisäksi. Eilen oli keskiviikko, nyt jo torstai. Piti ihan istahtaa ja miettiä, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan.

Tietysti ensimmäinen tunne oli: nytkö se sitten alkaa. Siis se vanhuus, muistin häviäminen, dementoituminen. Saattaahan sekin alkaa, mutta joka tapauksessa se tunne, jonka silloin koin, oli varmaan aika lähellä niiden todella vanhempien ihmisten tunteita, joilla ihan oikeasti on muisti jo mennyt. Tunnettani voisi kai luonnehtia ensihämmennyksen jälkeen tulleeksi kauhuksi, kun mikään ympärillä havannoitava rationaalinen asia ei oikein natsannut mielessäni kuvitellun kanssa. Kaikki tuntui olevan ihan päälaellaan. Silloin tuli kyllä ajateltua myös: tätäkö se on kohta, sitten kun olen todella vanhempi.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Oikeaoppista vai ortodoksista viestintää

Tehokas viestintä ortodoksisessa kirkossa on melko uusi - ja näköjään liian monelle myös outo - asia. Kirkko on kautta aikojen ollut melko konservatiivinen kaikissa toimissaan lähinnä varmaankin oman uskonoppinsa, uskon puhtauden, vuoksi. Kirkko on varjellut oppiaan ulkopuolisilta turmelevilta vaikutteilta kaikin mahdollisin tavoin. Tai ainakin ortodoksinen kirkko on näin tehnyt. Myös Suomessa. Välillä sitä on siksi syytetty paikalleen jähmettymisestä. Onko näin - se on oma juttunsa - mutta tämän ohessa kaikki muukin toiminta vaikuttaa toisinaan jähmettyneeltä.

Minun mielestäni Kirkko ei ole kuitenkaan paikalleen jähmettynyt, vaikka joku tai oikeastaan aika moni muu asia kirkon piirissä saattaa sitä ollakin ja siltä vahvasti tuntuakin. En nyt ala miettimään sen tarkemmin, mitkä kaikki ovatkaan jähmettyneet, otan esille vain yhden: viestinnän ja tiedottamisen. Se on nyt - ainakin juuri tätä kirjoittaessani - jähmettynyt, vaikka kesä on tulossa, se taitaa vielä olla umpijäässä. Sanoisin omana näkemyksenäni, että näin huonossa hapessa se ei olekaan ollut pitkiin aikoihin.

Sinä aikana, kun itse olen ollut aktiivisesti mukana ortodoksisen kirkon toimissa ja toiminnassa, en muista, että kirkolla olisi ollut "ihan oikeasti" asiansa osaavaa ammattitoimittajaa palveluksessaan. Hämärä muistikuva on, että muutama vuosi sitten olisi ollut yksi, mutta hänkään ei juuri tehnyt itse juttuja, vaan odotti, että joku muu ne hänelle lähetti ja teki sitten, siis lähinnä kai editoi. Kysyttyään tosin ensin joltakin ylemmältä, saako näin tehdä. Siis saako kirjoittaa, saako tiedottaa!

Palveluksessa on kyllä ollut kirkollisen koulutuksen saaneita henkilöitä, jotka ovat kokeneet olevansa ammattilaisia - toimittajinakin. Heidän jalanjäljistään on sitten kirkon tiedottamiseen jäänyt jotain, joka ei kyllä ole minun mielestäni niin kovin ammattimaista eikä oikein ylentävääkään. Yksi sellainen on vaikkapa salailu, toinen itsekkyys, itsekäs ja muita tiedotuksen kohteita, asiakkaita huomioimaton tiedottaminen. Muitakin varmaan on, mutta jätetään ne ajan puutteen vuoksi tuonnemmaksi. Kirkko on siis ollut mielestäni viestinnän suhteen kaikkea muuta kuin sellainen, mikä sen pitäisi kaikkien omien ja hienojen strategioittensa mukaan olla: avoin ja ajankohtainen, tarvittaessa nopeakin.

Kirkon nykyinen tiedottaminen ei ainakaan toimi tällä hetkellä sillä tavalla, kuin mitä minä ortodoksisena kuluttajana ja kirkon jäsenenä siltä odotan. Osa viestinnästä tulee myöhässä, jopa sen jälkeen, kun se on ensin jo monessa muussa - joskus jopa vain luterilaisessa - tiedotusvälineissä kaluttu loppuun. Osa tulee niin viime tipassa, ettei ketään muuta enää aihe kiinnosta, koska sitä on pihdattu "vain omaan käyttöön" ja vapauduttuaan muille, se on jo jäähtynyt juttu, eikä suuresti kiinnosta enää ketään.

Itse en todellakaan ole mikään tiedottamisen tai viestinnän ammattilainen, mutta viestinnän suurkuluttajana ja käyttäjänä olen kyllä sitä mitä suurimmassa määrin. Olen jollakin tavalla häärännyt viestinnän ja tiedottamisenkin saralla harrastepohjalta useita vuosia ja hieman jopa saanut koulutustakin "alalle" toimiessani aikanaan eräiden järjestöjen tiedotustehtävissä vuosikausia. Hääräämiseni noillakin sivuilla on aiheuttanut reaktioita jopa siinä määrin paljon, että se on näköjään alkanut ärsyttää joitain, jotka - ainakin itse  - ajattelevat olevansa alan ammattilaisia. Kaiketi juuri näiden syiden vuoksi ja niiden takia nytkin voin lausua näitäkin sanoja suulla suuremmalla ja kaikella sillä saavuttamallani "ammattitaidottomuudella". Meille tuolla "harrastesivulla" - tai ainakaan minulle itselleni - kun ei ole niin nöpönuukaa onko oma harrastepohjainen tiedottaminen ammattimaisesti oikeaoppista, kunhan se on aidosti ortodoksista.

Minusta tuntuu kuitenkin, että toimiakseen tuollaisen virallisen organisaation viestinnän / tiedottamisen - kuten kirkon tiedotuksen - pitäisi tehdä itse juttuja medialle ja jakaa niitä vain median käyttöön teksteinä ja kuvina. Nyt homma pelaa niin, että ensin se julkaistaan omassa mediassa (nettisivuilla) ja sitten tehkööt muut sille, mitä lystäävät. Useimmat eivät lystää enää vanhaa juttua.

Itsekin, kun kerran kyselin - tai olisiko ollut pari kertaa - lehdistötiedotteita tuohon avustamaani harrastuspohjaiseen - siis ei ammattimaiseen - mutta ortodoksisesti kantaaottavaan mediaan, joka kattaa kaikesta huolimatta melko suuren joukon niin kotimaisia kuin ulkomaisia ortodoksisia tahoja ja ihmisiä, vastaus oli tyly: katso sivuiltamme. En ole kysellyt sen jälkeen ja siksi olenkin etsinyt uutisaiheet itse ja niitä on sitten virallinen kirkon viestintäkin voinut käyttää.

Tiedän myös toisen samalta pohjalta toteutetun, mutta tosin hieman ammattimaisemmin ottein toteutetun ortodoksisen median, joka on joutunut samanlaisen kohtelun, voisi jopa sanoa diskriminaation, kohteeksi. En kyllä ihan aikuisen oikeasti ymmärrä, miksi. Jos jotenkin harhaisena yrittäisin etsiä ja hakea syitä, ensimmäisinä mieleen tulee kateus siitä, että joku muu tekee asiat paremmin kuin joku toinen tai sitten kyseessä on niin totaalinen osaamattomuus, että - huh, huh! Tai sitten molemmat. Mutta kuten sanoin, en tiedä, arvailen vain.

Minä olen tietysti tällaisena löyhäleukaisena harrastelijana hieman heikoilla jäillä arvostellessani kirkon tiedotusta ja sen ammattimaisuutta. Mutta sanonpahan oman mielipiteeni, kun kerran sitä tiedotusta minunkin on tarkoitus silloin tällöin hyödyntää ja käyttää. Mutta valitettavan vähiin se on sitten kuitenkin jäänyt. Pitänee kaiketi sanoa - jotain koiraleukaa lainaten ja yhä edelleen asioista oikein tietämättömänä - että jonkun sinapinsiemenkerhon kerholehden toimittaminen ei riitä nykyaikaisesta kirkon tiedottamisesta vastaavalle. Olisi enemmän kuin toivottavaa, että siinä olisi ammattilainen, joka hallitsee ja osaa myös sähköisen median vaatimukset. Jos ei henkilökohtaisesti pidä sosiaalisesta mediasta, Facebookista ja blogimaailmasta ja silti toimii jonkun julkisen organisaation tiedotuksessa, on nykyaikana väärällä alalla.

Tämä kriisiytyminen on nyt viime aikoina näkynyt monella tapaa kirkon keikkuessa median sivuilla harva se viikko jos jonkinlaisista epämiellyttävistä asioista ja kiistoista johtuen. Silloin tarvittaisiin nopeaa ja täsmällistä viestintää ja ehdottomasti oikeaa tietoa, jonka eteenpäin kertominen myös pohjautuu vankkaan ammattitaitoon. Onneksi arkkipiispa reagoi tässä taannoin yhteen asiaan nopeasti ja jämäkästi ja näin hieman paikkasi tiedottamisen puutteita. Missähän oltaisiin, jos tuokin asia olisi jäänyt tiedottajien harteille?

Ihmiset ovat surkutelleet ja valitelleet, että nykyään kirkosta välittyvä kuva on kovin negatiivinen. Uutisia ongelmista, riidoista, väärinkäytöksistä ja monenlaisista muista kirkon ydintoimintaan kuulmattomista asioista leviää valtamediassa. Tuollaiset uutiset ja asiat myyvät. Jos kirjoitat vaikka papin ryyppäämisestä tai piispan seksiseikkailuista - vai oliko se nyt toisinpäin - lukijamäärät ovat taatut ja veitsen terällä taiteilevan maallisen median talous kohenee näinä huonoina aikoina. Mutta jos kirjoitat uuden seurakunnan kirkkorakennuksen rakentamisesta tai vaikka seurakunnan jäsenmäärän kasvusta, lukijamäärät ovat pienemmät.

Siksi kirkon oman tiedotuksen tulisi paikata tätäkin vajetta. Sen tulee tehdä myönteisiä uutisia kirkon piiristä. Ei vain virallisia pönötyskuvia ja uutisia, vaan hyviä uutisia oikeasta elämästä. Ja nimenomaan suomalaisten ortodoksien elämästä ja suomalaisuudesta käsin. Ei meitä niin kovin suuresti kiinnosta, miten vaikkapa Ranskan ortodoksit elävät. Mukava heistäkin joskus on kuulla, mutta kertokoot muut mediat heistä enemmän, ei ehkä niinkään kirkon oma tiedotus, ellei nyt asia ole jotenkin maailmalaajuisesti ja yleisortodoksisesti tärkeä.

Minun mielestäni tällaista tehokasta viestintää ei tapahdu, ellei homma ole tiedotuksesta vastaavilla hallussa. Siihen ei tarvita teologeja tai kirkkomuusikkoja vaan journalisteja, asiansa osaavia tiedotusalan ammattilaisia. Teologiaa oppii journalistikin, mutta toisin päin näyttää joskus olevan ongelmia.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmaial.com

Ortodoksisuus kultapapereissa

Voi meitä nykyihmisiä, jotka elämme usein stressaavassa ja turhan kiireisessä maailmassa. Se on meidän enempi vähempi tavallisten tallaajien ohessa täynnä uraputkessa olevia kiitäjiä, ahneita mammonan haalijia ja siinä kaiken kaaoksen seassa meillä sitten ovat vielä omat köyhämme, joista kukaan ei pidä huolta. Välillä ihan sananmukaisesti "ahistaa". Niin minua - kuin uskon - joitakin muitakin. Silloin usein ihan oman mielenterveyden vuoksi käärimme ikäviä tai arkisia asioita kultapapereihin ja uskottelemme itsellemme, että asia muuttuu toisenlaiseksi kun se on uudessa kiiltävässä kääreessä.

Noilla kultapaperiin käärittävillä asioilla ei aina välttämättä ole mitään yhteistä nimittäjää yleisemmällä tasolla, mutta usein ne ovat sellaisia, jotka muuten olisivat ja näyttäisivät melko arkisilta, tavallisilta tai jopa tylsiltä.

Joskus tosin koristelemme sellaisiakin asioita, joita ei oikein pitäisi koristella. Sellaiset asiat liittyvät usein omiin uskomuksiin ja arvomaailmaan. Vaikkapa omaan käsitykseen uskosta.

Ortodoksinen usko - niin meille on opetettu - perustuu suoraan alkukirkon aikoihin helluntaina perustettuun Kristuksen kirkkoon. Oma kirkkomme edustaa tapahtumasarjassa katkeamatonta ketjua, joka ulottuu kätten päälle laittamisen kautta apostoleista piispoihimme ja pappeihimme, ajanlaskumme alkuvuosilta tähän päivään. Sitä nimitetään apostoliseksi jatkumoksi eli suksessioksi.

Se ei siis ole ollenkaan moderni idea, vaan todella perinteinen, pari tuhatta vuotta vanha asia. Aate ja toimintatapa, elämänmuoto, jossa on paljon vanhoja tapoja ja sääntöjä. Se on yksi kirkkomme rikkauksista ja kivijaloista, mutta valitettavasti myös monelle asiaa tuntemattomalle - joskus jopa ihan ulkopuolisille - oivallinen kohde yrittää koristella sitä - kuten toisessa valtakirkossa sanottaisiin - oman näköisekseen, ihmisen kokoiseksi. Miksi kaikki muka eivät saa mennä ortodoksisessa kirkossa ehtoolliselle! Siinä on noin sanoessaan ihmiseltä jo melkolailla arvot menneet sekaisin ja menettäneet sisältönsä.

Usko on minun oman käsitykseni mukaan varsin monisäikeinen asia. Se tähtää hyvään - ihmisen pelastumiseen - mutta välineet ja keinot siihen pääsemiseen eivät mielestäni ole aina niin helppoja. Pyrkiminen - pääsemisestä nyt puhumattakaan - vaatii välillä suuria inhimillisiä ponnisteluja, uhrauksia ja joskus jopa kipua ja vaivaa, joku sanoisi, että myös asketismia, kilvoittelua ja joskus myös kieltäytymistä. Oikeiden valintojen tekemistä. Mutta se on myös palkitsevaa, kun sen oikein ymmärtää.

Nykyihmiselle tuollainen ei oikein sovi. Meidän nykyisestä "pullamössösukupolvesta" on melkoisen suuri osa ihmisistä kasvatettu melko uusavuttomiksi. Sen näkee jokainen, kun ympärilleen katselee. Pienissä ja suurissa asioissa, tavoissa ja tottumuksissa - ihan melkein kaikessa. Koulumaailmassa, joka itselleni on - tai paremminkin oli - varsin tuttu, se näkyi siinä, että vanhemmilta oli vanhemmuus usein kadoksissa ja he odottivat, että koulu kasvattaa lapset - eivätkä he, lasten isä ja äiti.

Tosin aina aika ajoin kuitenkin kodin ja koulun arvomaailmat sitten törmäsivät ja silloin - yllättävää kyllä - vanhemmilla oli yhtäkkiä omat mielipiteet, miten heidän mielestään opettajien pitää lasta käsitellä. Toisinaan se oli heidän mielestään niin, ettei lapselta olisi saanut vaatia mitään, edellyttää mitään, vaan ainoastaan katsoa, että hänellä on kaikki hyvin, mieluummin paremmin kuin toisilla, koska hän on niin "fiksu ja filmaattinen" lapsi. Hirveimmillään tällainen uusavuttomuuteen kasvava lapsi tilasi kännykällään edellisellä välitunnilla epäterveellisen noutopitsan ja söi sitä kouluruokailussa, kun terveellinen kouluruoka ei kelvannut.

Sekin oli omalla tavallaan sitä asioiden kultapaperiin käärimistä. Tosiasiat unohdettiin ja elettiin jonkinlaisessa toisessa valheellisessa rinnakkaistodellisuudessa, joka melko pian muuttuikin siksi "reality"-elämäksi, jossa nuo ihmiset ihan oikeasti kokevat elävänsä ja olevansa ja jonka moderneja arvoja he kunnioittavat tai ainakin pitivät oikeina - vanhoja arvoja sen sijaan ei ollenkaan. Kyllä siinä välillä opetusalan ammattilaisena kylmäsi, kun asiaa katseli omasta näkövinkkelistään.

Uskonnossakin on usein sellaista tarkoituksellista kultapaperisten asioiden etsimistä elämän synkkiin hetkiin, kuten vaikka vastoinkäymisiin, yksinäisyyteen ja muihin ongelmiin. Kerätään ympärille kaikenlaista uskonnollista krääsää ja ollaan ideologisesti "paavillisempia kuin paavi itse". Usein myös vaikkapa ikonien - tai oikeammin ikonikuvien - hankkiminen ja niillä briljeeraaminen mene ajoittain yli hyvän maun ja rajan. Kodin kaikki ikkunalaudat ovat täynnä ortodoksista rihkamaa, pyhiä tai ainakin pyhitettyjä matkamuistoja ortodoksisista kohteista, "made in kiina". Krääsästä tulee tärkeämpää kuin itse aatteesta, materia ajaa ohituskaistalla idean ohi. Mutta materia ei auta - eikä ole koskaan auttanut - ongelmissa, vaikka kuinka sanotaan, että raha rauhoittaa.

Tällaisessa maailmassa elämisestä olemme sitten valitettavasti voineet viime aikoina lukea mediasta karmaisevia tarinoita, kun ihmiset kohtaavat nykypäivän ongelmia. Asioita, joita me kaikki koemme elämässämme ja joihin me sitten reagoimme enemmän tai vähemmän niiden innoittamana tai niitä unohtaen. Siinä ei sitten kauheimmillaan paina edes 150 ihmisen henki, kun pahaolo puskee päälle ja sille pitää saada piste. Muista viis ja vuorenseinään! Sekin tuli nyt nähtyä kauhukonkreettisella tavalla Saksan/Ranskan Alpeilla. Tai sitten perheriidan jälkeen autolla täysillä toista - täysin syytöntä vastaantulijaa - päin. Arpa - tai oikeastaan Luoja - ratkaisee, kuka kuolee - pahoinvoija vai joukko syyttömiä vaiko molemmat.

Jotain tuollaista ahdistuksesta, tuskasta ja yleisestä henkisestä pahoinvoinnista johtuvaa asioiden ja arvojen kultapaperiin käärimistä on viimevuosina nähty jonkin verran myös kirkon piirissä. Asioita, jotka siellä ovat olleet pysyviä kristillisiä arvoja - muistan kun Lintulan nunna Kristoduli käytti niistä joskus Kreikassa asuessaan osuvaa sanontaa: uskonnollista ruisleipää - niitä on nyt heitetty joko romukoppaan tai uusia liberaaleja ja moderneja aatteita on asetettu tilalle mukamas ghettoontumista estämään.

Pyhyyden käsitys alkaa karista monelta, jopa piispoilta ja papeilta - meidän kirkollisilta esimerkeiltämme ja uskomme vartijoilta. Pyhyyttä ei enää ymmärretä samoin kuin ennen, sitä ei tunnusteta, sitä vähätellään ja sitä sopeutetaan väkipakolla nykyaikaan ja itselle sopivaksi, muista välittämättä. Kirkko pyhänä paikkana ei olekaan enää pyhä, vaan jonkinlainen "modernin maailman vaatima hollitupa", jossa jotkut saavat ainakin omasta mielestään huseerata, miten haluavat muiden tunteista välittämättä.

Jos ajatellaan asioita paljon maanläheisemmällä tavalla, vaikkapa esimerkiksi papin puvun kautta, se on nykyisin pelkkä liturginen rituaaliasu, arkinen roolipuku, johon pitää pukeutua silloin tällöin pakosta. Helposti unohdetaan senkin pyhyys ja se, että liturginen papin puku puetaan päälle aina rukouksin ja tietyssä tarkoituksessa vain valituille henkilöille, joiden on tarkoitus silläkin levittää evankeliumin ilosanomaa ja osoittaa kaikille - epäilevillekin - olevansa liturgiakin ulkopuolella pappeja tai piispoja.

Nykyisin vaikuttaa siltä, että alttarissa saa juoksennella kohta kuka vain - miehet tai naiset - ja lapset leikkiä vaikka solealla pappien jaloissa kirmaten palvelusten aikana, kun se on niin herttaista ja somaa tai sitten niin ekumeenista, niin ekumeenista. Pyhyys karisee, rituaalit laimenevat ja kaikki koristellaan kultapapereilla ja huokaillaan: "Ihanaa". Ihanaa se saattaa maallisessa mielessä ollakin, mutta sopiiko se Jumalan palvelemiseen tarkoitettuun tilaisuuteen, rituaaliin. Minusta ei. Ja en sano tätä minään lapsi- tai naisvihaajana, vaan aivan toisenlaisena noissa roolissa, isänä ja ukkina. Sosiaalinen media on pullollaan noita ihanuuksia ja se rohkaisee papistoa käyttäytymään tietyllä "modernilla tavalla" ja hakemaan hyväksyntää väärin keinoin.

Joistakin kirkon palvelukseen astuvista on tullut sananmukaisesti "leipäpappeja". Monelle - tai sanoisinko uhkarohkeasti liian monelle - tärkein ja merkittävin asia tuossakin tehtävässä on saada palkka ajallaan. Joku kärttää kiitosta ja kunniaa, vaikutusvaltaisia kavereita ja siinä ohessa muita suurempaa vaikutusvaltaa. Jotain noista voi toki havitellakin - mutta onko se ihan oikeasti niin tärkeää, vai olisiko tuossa papillisessa kutsumustehtävässä jokin muu idea vielä tärkeämpi ja pitäisikö sen tärkeys tuoda esille selvemmin, näkyvämmin ja kuuluvammin sekä joskus myös "maanläheisimmin" tai sanoisinko ihmisläheisemmin omassa työssään. Tiedä häntä, kun en ole pappi.

Papiksi tuleminen - tai oikeastaan siis opiskelemaan lähteminen ja perustutkinnon suorittaminen - on nykyisin helppoa. Sen kun menee ja kirjautuu yliopistoon - usein kylläkin pääsykokeiden kautta, mutta ne ovat kuitenkin ihan siedettävät.

Aiemmin vaadittiin enemmän ennen opiskelemaan menoa. Piti muistaakseni saada jopa lausunto oman seurakunnan papilta, että on osallistunut aktiivisesti seurakunnan elämään ja toimintaan. Toimen - tai virkahan se ennen oli - saamiseen sitten kylläkin ennen vaadittiin oikea sukunimi ja edes se, että joku sukulainen - vaikka kaukainenkin - oli pappi. Nykyisin riittää, että seurustelee papin tyttären kanssa tai on jonkun mahtimiehen kaveri. Ennen nepotismi oli melko yleistä, sitten se joksikin aikaa hälveni, kunnes näyttää taas olevan palaamassa. Vanha puujalkavitsi kertoi aikanaan leikillisesti osatotuuden, vaikkakin vitsin muodossa: siihen aikaan kun Afrikan Ruandassa hutut tappoivat tutseja, meilläkin tutuilla oli matseja hut'ujen kanssa, vai miten se nyt menikään.

Joskus mietin, miksi me ihmiset tänä päivänä niin helposti käärimme asioita kultapaperiin. En tiedä vastausta, mutta pohtinut sitä olen toisinaan kovastikin ja kirjoitellutkin siitä eri yhteyksissä. Tässä omia valistuneita arvauksiani.

Nykyisin elämä on kiireen ja monenlaisen jo alussa mainitsemieni seikkojen vuoksi muuttunut liian nopearytmiseksi ja kiihkeäksi. "Minulle, nyt, kaikki, heti" - mentaliteetti puskee päälle joka paikassa. Paikka vihreämmällä ja korkeammalla oksalla pitää saada keinolla millä hyvänsä. Ahneus, pyrkyriys, pahanpuhuminen, ilkeys, tuuppiminen, kateus, vallanhimo, mitä niitä nyt onkaan ... kaikki ne pyrkivät meissä esille ja lisäävät ihmisten pahoinvointia ja samalla koko yhteisön pahoinvointia.

Siinä menee samalla lapsi pesuveden mukana: vanhat arvot ja ihanteet häviävät, perinteet katoavat ja uusi ihminen - entisessä itänaapurissa sitä nimitettiin joskus "homo sovjeticukseksi", mutta olkoon nyt vaikka "homo novus" vai olisiko sittenkin "homo neo-ortodoksimus" tai olkoon nyt mikä tahansa homo - tällainen hahmo astuu estradille ja mikään ei ole niin kuin ennen.

Kirkolliset perinteet saavat mennä, joulusta tulee joulupukin synttäripäivä ja palmusunnuntaista oma kansallinen halloween. Kukaan ei tiedä, miksi on pääsiäinen, kenen tai minkä muistoksi sitä vietetään. Oleellista on ainoastaan, että silloin on loma ja saa mässäillä, matkustaa ja rellestää. Monet muutkin kirkolliset tavat ja vuosisataiset käytännöt hälvenevät, laimenevat ja vähitellen häviävät. "Pitäähän meidän muuttua yhteiskunnan mukana, kirkonkin", sanotaan. Pitääkö? Minä luulin, että kirkon on tarkoitus muuttaa ihmisiä ja yhteiskuntaa, ei toisinpäin.

Ihmiset nousevat tynnyreiden päälle ja huutavat: "Minulla on oikeus!". Huusiko Kristus, kun hän käveli ristiänsä kantaen tuomittavaksi ja ristiinnaulittavaksi. Peräsikö hän jumalallisia oikeuksiaan ja vaati niiden kunnioittamista. Ei - mutta meidän yhteiskunnassa huudetaan pienestäkin asiasta oikeuksien perään. Täällä pitää postin lähettämässä mainospostin kääreessäkin lukea sama suomalaisille tarkoitettu suomenkielinen teksti ruåtsiksikin. Hieman ontuva vertaus ehkä, mutta menköön nyt tässä, kun en parempaakaan keksi. Kas - kun minä en ole pappi, enkä pidä opetuspuheita. Minä vaan kerron omia mielipiteitäni, piti joku niistä tai ei. Tosin minä kerronkin niitä täällä oikeasti vain itselleni, etteivät itseltäni ainakaan unohtuisi. Jos joku muu näitä lukee, vastuu on savolaisittain (vaikka savolainen en olekaan, asun vain Savossa) kuulijalla siis  tässä tapauksessa lukijalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Joku lukemaan eksynyt valitteli joku aika sitten näiden juttujen pituutta. En osaa kiteyttää sanomaani kolmeen sarjakuvaan kuten älykkäämmät, vaikkapa se Fingerpori, jota muuten itse en 8 kertaa kymmenestä aina ymmärrä, mitä hän sanoo.  Mutta jos teksti tuntuu pitkältä, lue otsikko, sulje silmäsi ja kuvittele. Käy se niinkin. Minäkin teen niin joskus Fingerporin kassa ja herättyäni huomaan, etten edelleenkään ymmärrä.
HAP

Mihin meillä onkaan oikeus?

Harmillista, että nykyisin luterilainen Kotimaa24-sivusto on maksumuurin takana. Moni yleiskristillisestikin hyvin pohdittu ja mainio juttu jää useilta lukematta. Tämäkin, josta nyt tässä kohta aluksi yritän kertoa omin sanoin ja varsinaisen tekstin kirjoittajaan itseensä viitaten.

Mediataloilla ei  tällä hetkellä ilmeisesti mene oikein hyvin. Etenkään pienelle ryhmälle tarkoitetulla mediatalolla saattaa olla suuriakin vaikeuksia selvitä eloonjäämiskamppailustaan. Saa nyt sitten nähdä, autaako maksumuuri siinäkään. Toista se on sellaisilla pukertajilla, jotka maksavat kaiken itse omasta pussissataan eivätkä huutele äitiäkään apuun.

Mutta mennäänpä jo tuohon Kotimaan juttuun. Palmusunnuntaiksi 29.3.2015 Loimaan luterilaisen seurakunnan pastori - eräästä kuvasta päätellen ei mikään vanha mies - Janne Rauhala, oli kirjoittanut saarnan perustuen filippiläiskirjeen ns. kenosishymniin (Fil. 2:5-11), jossa tunnustetaan Kristuksen luopuneen oikeudestaan olla Jumalan vertainen ja tulleen ihmiseksi. Janne Rauhala kysyy saarnassaan, mistä ihminen - mistä sinä - olet valmis luopumaan ja onko aina syytä pitää kiinni omista oikeuksistaan. Joskus voi olla armeliaampaa luopua niistä.

Filippiläiskirjeessä sanotaan, että

"Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti."

Rauhala kertoo pohtineensa paljon oikeuden ja armon suhdetta. Armo sisältää luopumista. Myös papiksi ryhtyminen on hänenkin mielestään tietynlaista omista oikeuksista luopumista armon vuoksi. Rauhalan mielestä maailmassa on paljon tehtäviä, joissa oikeudenmukaisuus itseä kohtaan ei ole ensimmäinen asia. Tuota lukiessani käväisi mielessä, että eihän tuo Rauhala vaan ole "piilo-ortodoksi", niin ainakin minua koskettavasti hän kirjoittaa.

Mutta - tätä Rauhala ei saarnassaan sano - eikös noita omien oikeuksiensa perään huutajia ole nykyään pilvin pimein - kaikissa kirkoissa. Meilläkin. Ja kuka minkäkin oikeuden perään huutelee. ja kuka millaisella volyymillä. Riippuu varmaan asemastakin.

Rauhala vertailee saarnassaan pappeja mm. poliisiin tai vaikka palomiehiin, joista kukaan näiden ammattikunnan edustajista ei voi antaa pahan olonsa tulla ulos turuilla ja toreilla. Sen sijaan he kaikki joutuvat tekemään ratkaisuja pitkälti armollisuuteen, ei niinkään kaiken jyräävään oikeudenmukaisuuteen perustuen.

Rauhalan mielestä hän on kaupungilla liikkuessaankin pappi, kirkon edustaja, hengen mies. Hyvä! Enemmän tällaisia sanojia ja kirjoittajia, sillä samaa minunkin mielestäni pitäisi useamman papin tai piispan - niin ortodoksisen kuin luterilaisenkin - miettiä useammin; Mikä hän on? Lintu vai kala? Rauhalan mukaan maailma on täynnä omista oikeuksistaan kiinni pitäviä. Hänen mielestään se on monesti ihan hyvä, mutta - hän kysyy - onko se AINA hyvä?

Meillä ortodoksillakin on omassa kirkossamme noita oikeuksien perään huutajia. Osa on varmaan ihan asiaakin, mutta joskus mietityttää, tunteeko edes - vaikkapa joku pappeuteen vihitty oikeuksiensa perään huutelija - ihan oikeasti tätä omaa kirkkoamme ja sen perinteitä ja niistä pulppuavaa oppiamme. Eivät perinteet, Traditio, ole opista erillinen saareke. Raamattukin on Tradition ilmenemä, sen kirjalliseen muotoon saatettu sanoma meille ihmisille - näin minä sen maallikkona ajattelen.

Toisinaan kirkkomme pääsee julkisuuden valokeilaan myös näillä erilaisten oikeuksien perään huutavien "päähänpotkittujen" katkerilla lausunnoilla, jossa vaikkapa ortodoksista teologiaa opiskellut pappi ihmettelee, miksi hän menettää pappeutensa mentyään uudelleen naimisiin tai miksi vaikkapa ortodoksista teologiaa opiskelemattomalla piispalla ei muka olisi oikeus tehdä melkein mitä huvittaa, kun kerran on piispa, "despota", kuten piispalle laulettavassa laulussa sanotaan. Näinköhän se meni, vai olenkohan ymmärtänyt asiat ihan väärin.

Viime päivinä tuo "oikeus tehdä jotain" on viivähtänyt myös huulillani ja sen konkreettinen ilmenemämä, "oikeudenmukaisuuden pikkupiru" on silloin tällöin istunut olkapäälläni. Onneksi vain hetken ja olen voinut karistaa sen pois, enkä väkisin ja tuon pahalaisen pakottamana ole mennyt sanomaan jotain jostain, vaikka minulla on siihen oikeus ja tuntisin olevani ihan oikeassa. Huomasin muuten samalla, etten toki ole yksin tällaisissa ajatuksissa ja se hieman huojentaa oloani. Jaksamista vain meille kaikille! 


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kommentti blogikirjoitukseeni ortodoksisesta rautalankamallista: "Ortodoksiset lapset luopuvat - luterilaiset saavat"

Palmusunnuntai meni ja toi taas mukanaan ikuisen väittelyn itä- ja länsisuomalaisen virpomaperinteen eroista. Ortodoksina ei voi kuin ihmetellä niitä, jotka haluavat unohtaa pääsiäisen merkityksen. Sama on jo tehty joululle, joka nykyään on joulupukin syntymäpäivä. Tämä kirjoitus on apologia yhteiskuntamme maallistumista vastaan.

Erikoista Suomessa on se, että vietämme pääsiäistä monella tapaa väärään aikaan. Ensinnäkin ortodoksinen kirkko viettää muualla maailmassa pääsiäistä eri aikaan kuin Suomessa, johtuen siitä, että Suomessa on käytössä eri kirkollinen kalenteri kuin muualla. Tämä johtuu siitä, että ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistökirkko ja on katsottu, että ekumeenisten perheiden kannalta ei ole hyvä asia, että perheissä joudutaan viettämään pääsiäistä eri aikaan.

Tämä asia on itse asiassa hyvin helposti korjattu. Nyt kun ortodoksit ovat joutuneet viettämään pääsiäistä väärään aikaan, ekumenian nimissä on välillä luterilaisten vuoro. Suurin osa luterilaisista ei kuitenkaan tiedä, miksi he viettävät pääsiäistä juuri silloin, kun he sitä viettävät, joten heillä tuskin on mitään tätä vastaan. Kukahan ilmoittautuisi tekemään kirkolliskokousaloitteen asiasta, jotta saisimme asian liikkeelle.

Olen aikaisemmin kannattanut suomalaista pääsiäisaikaa, mutta eräs asia sai minut muuttamaan mieleni. Me vietämme jo tällä hetkellä pääsiäistä eri aikaan Suomessa, myös ekumeenisissa perheissä. Ortodokseilla pääsiäisaika alkaa pääsiäisestä ja luterilaisilla se loppuu pääsiäiseen. Ortodoksit viettävät ennen pääsiäistä Suuren paaston aikaa, jolla valmistaudutaan pääsiäiseen.

Tämä asia kirkastui minulle, kun olin kuusivuotiaan poikani kanssa kaupassa pari viikkoa sitten. Kodissamme myös lapset paastoavat, mutta ulkoisesti vain karkkipaastolla eli luopumalla karkeista. Olisittepa nähneet poikani ilmeen, kun hän huomasi kaupassa myytävän pääsiäismunia ja tähän hän totesi huutaen: "Isi, onks nää ihan tyhmiä, kun myyvät suklaamunia nyt? Eihän näitä kukaan osta - nythän on paastoaika."

Tähän ei voinut muuta sanoa, kuin todeta poikani oivaltaneen totuuden. Minua hävetti ensin hiukan, kun poikani kovaan ääneen tämän asian huusi kaupassa niin, että muut asiakkaat sen varmasti kuulivat. Sitten heräsin hänen kutsuun ja ymmärsin, että minä en ole se, jota tämän asian pitäisi hävettää. Suklaamunia oli ripoteltu eri puolille kauppaa myynnin lisäämiseksi ja jokaisen kohdalla poikani huusi samaa ihmetystään. Toisella kerralla tunsin jo ylpeyttä asiasta ja nyt jo itse huutelen koko maailmalle asiasta.

Pääsiäismunien osalta ortodoksit ovat myös onnellisessa asemassa. Koska luterilaisten pääsiäisaika loppuu pääsiäiseen, munia myydään ortodoksien pääsiäisaikaan alennuksella - joka vuosi. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä syyksi pitäytyä nykyisessä pääsiäisen viettoajassa.

No sitten tuli Palmusunnuntain ja taas ihmeteltiin radiossa ja sosiaalisessa mediassa kuinka törkeitä osa virpojista on käytöstavoiltaan. Monet lapset, varsinkin suurkaupungeissa, olivat lähteneet "virpomaan" vain palkkion toivossa. Tästä erikoisesta ilmiöstä meille raportoivat esimerkiksi Sarasvuon perhe (kts. Iltasanomat: Virpojat järjestivät melkoisen yllätyksen Jari Sarasvuolle: "Olihan se pöyristyttävä hetki").

Vaikka kyseessä ei ole kaikkien suomalaisten lasten tapa, jouduin taas huomamaan perinpohjaisen näkemyseron suomalaisen ja ortodoksisen kulttuurin välillä. Suomalaisille lapsille palmusunnuntaista on tullut toinen halloween-päivä, jolloin saadaan paljon karkkia ja nautiskellaan ne sitten heti. Ortodoksisessa perheessä on yhä menossa paastoaika ja kuten äsken kerroin, meidän perheessä lapset osallistuvat paastoon ulkoisesti luopumalla karkeista. Luterilaiset lapset saavat ja kuluttavat nopeasti, kun taas ortodoksiset lapset opettelevat luopumaan. Kumman tavan sinä haluaisit opettaa omille lapsillesi?

Kyllä meidänkin perheessä saadaan suklaamunia virpomapalkkioksi, mutta ne laitetaan säästöön viikoksi ja syödään vasta, kun alkaa pääsiäisaika eli juhla-aika. Tämä tapa opettaa lapsille itsehillintää ja heille tärkeistä asioista pidättäytymistä sen lisäksi, että he myös oppivat arvostamaan pääsiäistä, koska siihen valmistaudutaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ortodoksilapsen tästä ikinä kärsineen. Kaikille suomalaisille lapsille olisi hyväksi jättää karkit hetkeksi pois.

Se, että osa suomalaisista lapsista juoksee virpomassa pukeutuneena pahan lähettiläiksi, ei sinällään ole ortodoksisuuden kannalta kovin suuri asia, vaikka kyllähän se todella ristiriitaista on sen asian kanssa, että palmusunnuntaina muistelemme Herramme ratsastusta Jerusalemiin. Näitä hybridiperinteitä on muodostunut Suomeen jo pitkän aikaa, eikä niissä ole mitään pahaa taustalla, vain ymmärtämättömyyttä. Lapsille on hyvä selittää tällaisissa tapauksissa eri kulttuurien erot ja mistä ne ovat peräisin.

Enemmän olisin huolissani noista Sarasvuon perheen kohtaamien virpojien kaltaisista lapsista, jotka aiheuttavat sen, että yhä useampi alkaa inhota virpomisperinnettä ja oikeat virpojat eivät enää pääse sisään. Paras ratkaisu tähän olisi se, että vanhemmat olisivat mukana virpomassa, jolloin ylilyöntejä ei pääsisi tapahtumaan.

Petja Pyykkönen

(Kirjoittaja on blogistin vanhin poika)

Voiko ortodoksisuuden vääntää rautalankamalliksi?

Olen aina aika ajoin miettinyt ja yrittänyt vääntää itselleni jonkinlaista rautalankamallia ortodoksisuudesta tai oikeastaan siitä, mikä Suomen ortodoksisessa kirkossa oikein tällä hetkellä mättää, koska meillä aina silloin tällöin tulee tällaisia erilaisia konflikteja, jotka usein - ainakin asioista tarkemmin tietämättömistä kirkon ulkopuolisista - vaikuttavat melko oudoilta jutuilta.

En tiedä, olenko oikeasti onnistunut vääntämään mitään ymmärrettävää mallia itsellenikään ja onko vika sitten omassa ymmärryksessäni vai ilmaisukyvyssäni vaiko molemmissa, mutta pohdiskelen tässä nyt vielä kaiken uhallanikin ääneen jotain, josko se auttaisi yhtään asian selviämistä edes itselleni.

Aloitetaan historiasta. Ortodoksinen kirkko Suomessa on organisaationa varsin nuori ortodoksiseksi kirkoksi. Kuuluimme aikanaan tsaarin Venäjän vallan aikana Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja osan aikaa jopa omana hiippakuntana (perustettiin 1892). Suurruhtinaskunnan aikana (1809-1917) meillä oli jopa lopun aikaa oma arkkipiispakin, tosin venäläinen. Samoin Suomen itsenäistyttyä 1917, venäläinen arkkipiispa Serafim toimi kirkkomme johdossa pitkälle 1920-luvulle saakka, kunnes tehtävään valittiin monenlaisten, ja myös monella tapaa mielenkiintoisten kuvioiden kautta virolainen Herman Aav vuonna 1924. Hän oli alkuun (1922-) Sortavalan piispa, sitten (1924-) Karjalan piispa ja lopulta Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa.

Sitten tuli Venäjän vallankumous, Neuvostoliitto ja Suomen ortodoksisen kirkon erkaantuminen Venäjän kirkosta ja liittyminen 1923 Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, jonka keskuspaikka sijaitsee Turkin Istanbulissa. Liittyminen oli ehkä jollain tavalla osa eräänlaista "puhdistautumisriittiä", jossa etenkin suomalaismieliset yrittivät karistaa yltään kaiken venäläisyyden, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Suhteemme karjalaisuuteen ja sitä tietä venäläisyyteen tai oikeastaan slaavilaisuuteen ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon on ollut erittäin läheinen ja olemme olleet "aina" naapureita tai joskus myös samaa maata, samaa valtiota. Ja kanssakäyminen on yhä läheistä huolimatta maamme itsenäistymisestä, viime sodista tai uudesta Venäjästä ja sen valtiollisista ihmeellisyyksistä tai edes Konstantinopoliin kuulumisesta.

Liittyminen Konstantinopoliin autonomisena kirkkona teki meistä joidenkin mielestä kenties "hovikelpoisemman" Suomen sen aikaiselle valtiojohdolle, mutta välimatka ja kreikan kieli olivat ja ovat yhä melkoisen erottavia asioita, vaikka oma, suosittu patriarkkamme puhuukin lukuisia eri kieliä, mutta ei suomea. Onneksi meillä melko moni osaa kreikkaakin eikä venäjääkään ole unohdettu.

Sitten lyhyen historian saatossa maassamme on ollut itsenäisyyden aikana monenlaisia arkkipiispoja, siis tämän oman autonomisen kirkkomme paikallisia päämiehiä. Arkkipiispa Paavali, jolla oli hyvät suhteet Venäjälle ja joka osasi hyvin venäjää ja sitten arkkipiispa Johannes, jolla oli hyvät suhteet Kreikan ja Turkin suuntaan ja joka osasi hyvin kreikkaa. Välillä mentiin itään, välillä länteen.

Nyt olemme arkkipiispa Leon valtakaudella enemmänkin suomalainen ortodoksinen kirkko, joka toisaalta on pieni kummajainen koko ortodoksisessa maailmassa. Ei suinkaan arkkipiispamme vuoksi, vaan kenties historiamme vuoksi. Miksi? No - mm. siksi, että olemme suunnilleen ainut ortodoksinen kirkko, joka noudattaa pelkästään uutta eli gregoriaanista kirkkokalenteria, kun muut pääosin noudattavat joko vanhaa eli juliaanista tai siitä sovellettua versiota. Lisäksi me olemme olosuhteiden pakosta melko ekumeeninen kirkko, jopa niin, että tuhmat pojat aina välillä kutsuvat kirkkoamme luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi maailmassa.

Meiltä löytyy kirkostamme yhä suuri joukko parrattomia, hiukset lyhyeksi leikattuja, "sliipattuja" ortodoksisia pappeja ns. luterilainen "sokeripala" kaulassa leuan alla, jotka eivät "uskalla" liikkua kaupungilla viitta päällä ja risti rinnalla. Siis ulkoisesti pappeja, jotka yrittävät olla luterilaisten pappien näköisiä, mutta ovat useiden ortodoksisten mielestä enemmänkin "outoja". Minustakin!

Tuo on mielestäni jonkinlaista sosiaalisen pakon tai ainakin oman sisäisen pakon sanelemaa ehkä hieman vääränlaista ekumeniaa yhdistettynä henkilökohtaiseen ortodoksiseen identiteettikriisiin ja jonkinasteiseen "ortodoksisuuden syvimmän olemuksen tietämättömyyteen". Ekumenia voisi kaikesta huolimatta olla viisautta eikä ollenkaan pahaa, jos sen oikein ymmärtää ja jos toimii oikein. Mutta aina ei ole ymmärretty eikä toimittu, ei puolin eikä toisin.

Kirkkomme alkuvuodet meni taistellessa olemassaolostamme, sitten viime sodat jatkoivat tuota selviytymistaistelua vielä potenssiin korotettuna ja kaikki - siis muut kuin ortodoksit - odottivat vain koko ortodoksisen kirkon kuolemaa. Jopa siinä määrin, että säälistä ja muista hellistä tunteista huolimatta kirkon - siis kirkkorakennusten ja koko organisaation - uudelleenrakentamiseen annetut valtiolliset varat suunnattiin osin sillä tavalla, että tehdyt rakenteet olisi sitten helppo muutaman vuoden päästä luterilaistaa, kun ortodoksinen kirkko on kokonaan kuihtunut maastamme.

Saattoihan siinä taustalla olla vaikkapa kansallismielinen ajatus siitä, että näin voidaan myös rauhoittaa laajaa kovia kokenutta siirtolaisporukkaa, ettei se vain äityisi tekemään vallankumousta Venäjän malliin tai sen avustuksella. Mene ja tiedä! Mörköjä nähtiin kaikkialla, kommunisteista ortodokseihin. Kanta-Suomeen pakkosiirretyt ortodoksit yritettiin siis nykytermein "integroida yhteiskuntaan", suomalaistaa tai kotouttaa aivan kun nykyisille maahanmuuttajillekin tehdäään. Tasapäistää, sanoisi joku.

Valtava joukko ortodoksisia evakkoja siirrettiin Karjalasta eri puolelle Suomea. Heidät ripoteltiin, hajasijoitettiin suuremman haitan minimoimiseksi Kainuun korpiin ja Savon metsiin. Yksi sinne, toinen tänne ja vain aivan muutama "Pohojanmaalle" ja ruotsalaisalueille ei suuremmin heitä siirrelty - kun siellä korpialueiden puutteessa ruåtsinkielisistä olisi mennyt osa heidän hyvistä ja tuottavista viljelysmaitaan evakoille.

Mitään suurempaa keskittymää ei syntynyt näille uusille evakkoalueilla ja se aiheutti heille - yksinäisille ortodoksiparoille, jotka jo muutenkin olivat menettäneet sodan ja sitä seurannneen rauhan tiimellyksessä - sitä kuuluisaa maitohinkkiä myöten - lähes kaiken - jälleen omia inhimillisiä identiteettiongelmia. Moni luopui isien uskostaan valtauskonnon vyöryessä joka paikassa ahdistavana ja syrjivänä päälle ja joskus jopa sen painostuksen alla. Ortodoksinen väestö alkoi huolestuttavasti huveta ja jälleen odotettiin kirkon kuolemaa ja kuihtumista.

Mutta emmepä kuolleetkaan. Ortodoksisuus pysyi. Identiteettiongelmatkin alkoivat parantua kirkon suomalaistuessa. Hyvä tuote myy aina. Kirkossa pysyttiin paremmin ja jopa siihen liityttiin takaisin. Myöhemmin viime vuosina maahamme on alkanut tulla myös ortodoksisia - tosin vieraskielisiä - maahanmuuttajia, jotka lisäävät seurakuntien jäsenmääriä. Myös viime vuosina toisen valtiollisen kirkon monien - etenkin ortodoksien - mielestä eriskummalliset toimet lisäsivät tuosta kirkosta eroamista ja liittymistä ortodoksiseen kirkkoon.

Aina ei liittymiselle ole ollut ihan "oikeita" syitä. Liityttiin ihmisten tähden, suutuspäissään ja protestina, ei niinkään uskon tai Jumalan tai edes oman pelastuksen tähden. Ja tällainen tietää takuuvarmasti ongelmia, varsinkin, jos "kotouttaminen" - katekumeeniopetus - on jäänyt tekemättä tai se on ollut niukkaa tai peräti huonoa.

Mutta samalla tuokin tilanne toi muunkinlaisia ongelmia. Lapsesta asti ortodokseina olleiden määrä ei kasvanut, pienen syntyvyyden ja luterilaiseksi kastamisen myötä, mutta kirkkoon liittyneiden määrä sitä vastoin kasvoi. Vaikka suurin osa kirkkoon liittyneistä "uusista ortodokseista" oli ja on yhä, aitoja ja usein myös hurskaita ortodokseja, pieni äänekäs osa heistä ei silti ole koskaan päässyt irti vanhasta uskostaan, entisen kirkkonsa opista ja tavoista, jotka osin ovat ortodoksisuudelle vieraita tai jopa joskus haitallisia, uskoa ja oppia sekä koko ortodoksisuutta rapauttavia.

Ja ongelmallista on tietysti sitten se, että jotkut heistä ovat yrittäneet liittymisen jälkeen modernisoida, luterilaistaa tai mitä se nyt onkin - pitäisikö sanoa ihan "suomalaistaa" ortodoksista kirkkoa mieleisekseen, ymmärtämättä, että jos niin oikeasti tapahtuisi, koko meidän kirkkomme erotettaisiin skismaattisena kirkkona pois maailmanlaajuisesta ortodoksisesta yhteisöstä.

Tuollainen muutos ei siis mitenkään ole mahdollista tehdä Suomessa eikä yleensäkään ortodoksisessa kirkossa. Mutta tällainen (toive)ajattelutapa kertoo samalla karua kieltään katekumeeniopetuksen kenties heikosta tasosta ja sitä tietä joidenkin kirkkoon liittyneiden valitettavan pienestä (ortodoksisesta) kirkollisesta tietämyksestä. Samaan aikaan yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia ja sekularisoitumista valtauskonnon helmoissa, jossa kaikki on mahdollista, katto korkealla ja seinät leveällä. Elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen muokkaa (tai ainakin yrittää muokata) kirkkoaan mieleisekseen ja näköisekseen omista joskus jopa narsistisista tai ainakin liberaaleista, toisinaan myös seksuaalisista syistään johtuen.

Ongelma pulppuaa koko läntisen maailman ja myös Suomen sekularisoitumisesta, maallistumisesta. Suomalaiset (lähinnä muut kuin ortodoksit) eivät siis tunne edes omaa kirkkoaan, tuota valtakirkkoa, saati sitten toista valtion kirkkoa, ortodoksista kirkkoa ja sen oppia ja tapoja. Media ja ulkopuoliset ovat tuon tuostaan muuttamassa milloin alkukirkon aikaisia kanoneja, milloin muuta oppia mieleisekseen, ymmärtämättä, ettei se siis ole mahdollista. "H-moilasina" he vain kyselevät: "Miksi ei muka ole mahdollsta? Demokraattisessa Suomessa? Hourit vain!" Selitä se nyt sitten tällaisille sekularisoituneille ja uskonnollisesti lukutaidottomille.

Näin palmusunnuntain aikoihin kuulee sanottavan: "Mitä pahaa siinä on, että noidat virpovat?" - "Älkää nyt nipottako pienistä!" - "Haluatteko viedä lapsilta kaiken kivan?" - "Minulle on ihan sama, miten Jumalaa palvellaan." - "Kaikilla on sama jumala." jne. jne. Minulle ei ole ihan sama, miten palvellaan, eikä tule koskaan olemaan ja Jumala ei todellakaan ole opillisesti sama kaikilla. Eroja on paljon ja osa niistä on todella suurta. On niin helppoa laittaa puurot ja vellit sekaisin ja heittää sotku sitten lusikalla suuhun, kun ei ymmärretä, mistä puhutaan, vaan lauotaan asioita tunteenomaisesti lähes pers'tuntumalta.

Hiljalleen luterilaisuudesta kääntyneet ja kirkkoomme liittyneet tai muualta tänne aikuisena  muuttaneet alkoivat olla myös lähes enemmistönä vaikkapa papistossa. Nykyisinkin neljästä tai oikeammin viidestä elossa olevasta (yksi on eläkkeellä) piispasta taitaa vain yksi olla sellainen, joka on lapsena kastettu, muut ovat liittyneet kirkkoon aikuisena. Samoin oli edellisen, nyt jo kuolleen arkkipiispan osaltakin. Hän oli muuten entinen luterilainen pappi, kuten on nykyään myös yksi elossa olevista hiippakuntapiispoistakin. Tosin hän oli opiskellut ortodoksista teologiaakin.

Osalla piispoista ja joillakin papeistakaan ei siis aina ole suuremmin suoritettuja ortodoksisia opintoja kirkollisen sivistyksen taustanaan, tai jos on, jotain vähäisiä tai ne ovat luterilaisen teologian puolelta. Osalla on opillista osaamista, mutta heiltä puuttuu lapsuuden ja nuoruuden  aikainen käytännön eläminen Suomessa, kokemus siitä, mitä on olla suomalainen ortodoksi, vähemmistökirkon edustaja Suomessa. Ja sitä tietä saattaa puuttua suuri osa tietynlaisesta kokemuksesta, suomalaisesta ortodoksisesta ns. hiljaisesta tiedosta.

Osalla sen sijaan on vankka, hyvä ja toimiva ortodoksinen ja akateeminen koulutus takanaan ja riittävästi ortodoksista elämänkokemustakin onneksi.  Mutta heiltäkin ehkä pieneltä osalta saattaa sitten sitä "muuta osaamista" löytyä teologian sijaan mitä erilaisimmilta aloilta. Pitää sanoa kuten eräs viisastelija: "Kielitaito ei yksin riitä tekemään teologia ja lauman johtajaa eikä edes piispaa", siihen tarvitaan teologisia ja hengellisiä taitoja ja osaamista sekä vankkaa ja jämäkkää johtajuutta ja esimerkkinä olemista.

Enimmältä osaltaan sellainen ortodoksinen oppi, joka on vain "kantapään" ja pelkän harrastuneisuuden kautta hankittua, ei ole aina välttämättä niin ortodoksista, eikä myöskään aina edes perinteeseen pitäytyvää, jos asioiden, opin syvempiä perusteita ei tunneta riittävän hyvin. Ja sitähän tämä ortodoksinen oppimme suuresti on ja sitä sen - ainakin minun mielestäni - pitääkin olla. Perinteeseen nojautuvaa, siitä voimansa ammentavaa. Edellinen, nyt jo edesmennyt arkkipiispamme oli henkeen ja vereen kaikessa ortodoksisen perinteen jämäkkä kannattaja, lähes "ortodoksinen kirkkoruhtinas", kunnes vanheni ja kuoli ja haudattiin aivan epä-ortodoksisella tavalla. Vaikka henkilöä suuresti eläessä arvostin, silti en oikein tiennyt, mitä asiasta olisi pitänyt ajatella.

Samoin kun kuulin, mitä hänen todella arvokkaalle teologiselle ja muullekin kirjastolleen oli kuoleman jälkeen tapahtunut, melkein itkin. Myöskään en tiedä, missä on hänen kirjeenvaihtonsa ja arkistonsa. Kirkon hallussa sen pitäisi olla, mutta ei taida olla. Joten nämä tapahtumat hieman hämmensivät ajatuksiani hänestä. Silti pidän häntä yhä jämäkkänä arkkipiispana, lauman johtajana, vaikka en kaikkia hänen se aikaisia tekojaan ihan purematta nielaise. Mutta se onkin sitten oma asiansa se.

Myös tai etenkin viimepäiväiset tapahtumat ovat olleet minusta erittäin huolestuttavia tapahtumia kirkkomme piirissä Nyt ei ole enää kyse kuolleista vaan yhä elossa olevista ja asioihin vaikuttavista piispoista. Uspenskissa tapahtunut jupakka on kummallinen ja en voi sille mitään, että ajattelen yhä kaiken mediakohun ja selittelyjen jälkeenkin, että se oli molempien osapuolten taholta tarkoituksellista provokaatiota. Ei voi olla niin, että kumpikin oli tietämätön ortodoksisesta perinteestä ja tavoista, oli sitten ortodoksinen piispa tai luterilainen piispa. Jos oli ja jos teki kaiken, kun ei muuta voinut, tai kohteliaisuudesta isäntää kohtaa, niin silloin on toisella hukassa uskonnollinen lukutaito ja toisella muistin lisäksi ortodoksinen puhetaito.

Asian virallinen kirkollinen käsittely on kesken ja siitä ei enää tämän enempää. Mutta melkoisen vyöryn asia aiheutti ja osoitti kummaltakin piispalta "terveen harkintakyvyn" puuttumista ja myös ortodoksiselta piispalta ylimielisyyttä ja oikeanlaisen, piispallekin kuuluvan nöyryyden ja esikuvana olemisen puuttumista. Sitä itse pidän suurempana rikkeenä tässä asiassa.

Tässä nyt alkuun jotain rautalankavääntelyä ja itsekseen jupisemista. En tiedä selviääkö asia joskus mielessäni jotenkin sellaiseen tilaan, jonka kanssa voisin olla rauhassa. Toivottavasti. Tällä hetkellä suomalainen kirkkomme kriisiytyy huolestuttavasti. Syynä eivät ole yksin nuo edellä mainitut asiat, syitä on muitakin ja osittain ne myös liittyvät samoihin ihmisiin, mutta kirjoitan joskus niistä toisen jutun, vaikka kai osa on jo aikaisemmistakin jutuista hieman selvinnyt. Mutta palataan asiaan taas, kun on sen aika, ja kun tai oikeastaan jos jaksan asiasta taas jotain vielä jauhaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com