Laitoin jokunen aika sitten eräälle ortodoksiselle Facebook-sivustolle tuon yllä olevan kuvan. Sitä on nyt käynyt katsomassa siellä jo muutama sata yli 3000 ihmistä ja pari-kolmekymmentä on sen jakanutkin omille sivuilleen ja pitkälti toista sataa tykännyt. Hyvä juttu, vaikka joku kirjoittikin, että siinä on kirotusvihre. Sattuuhan sitä. Minäkään - tuon kuvan editoija - en ole täydellinen. Mutta tuossa yllä olevassa ei ole virhettä, vaikka en samanlaista s-kirjainta enää löytänytkään.
Kirjoitin äskettäin omalle Facebook-sivulleni, että tuon kuvan tai oikeammin äskettäin pyhien joukkoon luetun pyhittäjä Paisios Atosvuorelaisen sanoma kolahti omallakin kohdallani. Minulle oli aivan selvästi muodostunut eräs ongelma, jolle en heti löytänyt oikeaa ratkaisua.
Tai itse asiassa löysin sille muutaman ratkaisun - pari kolmekin, jotka sain jo melko pitkälle työstettyä, mutta jokin pidätteli minua laittamasta yhtään niistä toteen. Hyvä niin!
Odotin - en oikeasti tiedä miksi - koska se ei todellakaan ole aina kuulunut hyveisiini. Toivoin kai samalla, että tuolle asialle, ongelmalle saataisiin joku, toivottavasti hyvä ratkaisu. Sille saatiin ratkaisu. Aivan yllättäen ongelma saikin erikoisen käänteen, kun eräs toinen ihminen puuttui siihen ja puhui siitä minulle. Sen jälkeen asiat menivät omia teitään tai oikeammin kai niin kuin Luoja ne suunnitteli.
Ja nyt on ongelma ratkaistu varmaankin parhaalla mahdollisella tavalla. Aivan kuten isä Paisios sen aikanaan totesi jollekin toiselle.
Asiasta jotain oppineena, lopetan nyt joksikin aikaa taas tämän blogijuttujeni kirjoittamisen. Joskus näköjään käy niin, että "pakko kirjoittaa" -asenne ei aina johdakaan sellaiseen tulokseen, kuin olisi itseni ja toistenkin kannalta hyvä ja toivottavaa. Siksi lepäilen nyt jonkin aikaa blogijuttujeni parista, vaikka niitä olisi ollut pari ihan uuttakin juttua jo melkein valmiina. Jääkööt toiseen kertaan.
Tätä kirjoittaessani on juuri paastoton viikko. Seuraavan viikon alottaa jälleen yksi Suuren paaston valmistusviikkojen sunnuntai. Siis muistathan, että sunnuntait alottavat ortodokseille aina uuden viikon, ei maanantait. Seuraava sunnuntai on nimeltään "Tuhlaajapojan sunnuntai". Aika osuva nimi juuri tällä kertaa minulle.
Viime viikko oli publikaanin ja fariseuksen viikko. Siis itsensä kehumisen kontra nöyryyden viikko. Ylpeän publikaanin ja nöyrän fariseuksen viikko, jonka opetus olkoon minulle vaikka: "Jumala ole minulle syntiselle armollinen!"
Kuluva viikko on erilainen askelma Suureen paastoon. Nyt tämä tuhlaajapojan viikko haluaa korostaa tarvetta korjata tilanne, katua ja saada anteeksianto. Varsin osuva ajankohta juuri minulle, ja tämä myös omalla tavallaan osoittaa tuon isä Paisioksen tekstin todellisen sisällön:
"Kun kärsivällisesti kestämme ongelmamme ja käännymme Jumalan puoleen, huomaamme, että Hän antaa meille parhaan mahdollisen ratkaisun."
Rauhallista Suureen paastoon valmistautumista myös sinulle. Palataan asiaan täällä sitten joskus, kun on sen aika.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Minun piti nyt kirjoittaa katumuksesta, mutta kummasti toinen aihe kiilasi taas sen ohi. No - olkoon niin! Onpahan sitten aikanaan, myöhemmin, kun sen julkaisen, enemmän katumista.
Viime aikoina olen joutunut useisiin tilanteisiin, joissa on keskustelu tai kirjoiteltu luostarikutsumuksesta ja sen toteuttamisesta nykymaailmassa. Itse en kuitenkaan asu luostarissa, mutta olen ollut hieman sisällä sellaisessakin jonkin aikaa - kuten sen silloin joskus lapsille kerroin, "lomitusmunkkina" - asuessani Kreikassa Pendelin luostarin keljassa ns. itsenäisenä tutkijana muutamia kuukausia, tai itse asiassa lähes vuoden.
Luostaria edeltävän ajan - muutaman kuukauden - asuin ensin ekumeenisessa instituutissa, jossa tapasin lähes päivittäin myös luostariasukkaita eri puolilta maailmaa ja eri kirkkokunnista ja uskonnoista.
Tuosta kokonaisajasta muodostuukin sitten se kokonainen vuosi tutustumista tuohonkin "mystiseen aiheeseen". Silti en pidä itseäni minään luostariasumisen asiantuntijana, en varmasti.
Mutta kuten kai joku on jo huomannut näistä blogikirjoituksistani, silti kirjoitan aiheesta, tyylilleni uskollisena. Tiedän tai sitten en.
Kaikki alkoi nyt eräästä isä Jarmo Hakkaraisen äskettäin kirjoittamasta artikkelista, jonka hän lähetti erääseen ortodoksiseen nettisivustoon julkaistavaksi. Teksti oli melko railakasta ja nykyaikaisen luostariasukkaiden elämää melkoisen reippaasti tuulettavaa. Suhteellisen moni piti kirjoitusta aivan asiallisena, mutta varmasti oli muunkinlaisia mielipiteitä. Luultavasti mahdollisesti luostareissa tai ainakin jossakin luostarissa, jos ei kaikissa. Niin ja sitten tietysti olivat omine mielipiteineen ns. "kaiken inhimillisen tiedon asiantuntijat", he, jotka tietävät kaiken. He luonnollisesti huomasivat lukuisia virheitä ja isompia tai pilkkupuutteita tuostakin isä Jarmon artikkelista. Heillä lienee ollut parempi kokemus asioista.
Lainaan kaiken uhalla pienen osan tuon artikkelin tekstistä tännekin. Isä Jarmo kirjoitti mm. näin:
"Kristillisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa. luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa."
Hieman myöhemmin tekstissä hän kuitenkin luotaa melko reippain sanakääntein nykytilaa kirjoittaessaan:
"Maallistuneessa länsimaisessa nykyajassa tämä ihanteellisuus tuntuu lähinnä nostalgiselta muistolla. Nykyaikaiset munkit elävät usein niin luostarin sisällä kuin sen ulkopuolellakin kuin ketkä tahansa maailmalliset ihmiset. Heidän elämänsä on täynnä maailmallisuutta, jossa ei ole sijaa askeesille, rukoukselle tai diakonialle. Munkin asu ei tee miehestä munkkia, vaan hänen sisäinen elämänsä. Jos munkilta puuttuu sisäisen elämän etsiminen, hän edustaa luostarikutsumuksen irvikuvaa."
En tiedä, mihin isä Jarmo perustaa tuon kirjoittamansa, mutta tuokin teksti sai sosiaalisessa mediassa sekä ymmärrystä ja nyökyttelyä, kuten myös ihmettelyä ja kummastelua. Itse - vaikka tunnekin suuren joukon niin luostareissa kuin maailmassa asuvia munkkeja ja jopa nunnia - en uskalla sanoa omaa arviotani ihan noin suoraan ja reippaasti. Jotain siitä kuitenkin omankin kokemuksen perusteella hyväksyn tai kuten nykyisin sanotaan, "allekirjoitan".
Olen aina silloin tällöin itsekin miettinyt ja jopa julkituonut kirjoituksissani ihmettelyäni luostariasukkaiden valtavan suuresta innostuksesta olla vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Siinä ei sellaisenaan ole mitään outoa tai minusta edes tuomittavaa, jos siellä oleminen jotenkin palvelee luostaria, sen sanomaa ja koko kristinuskon ja evankeliumin ilosanoman levittämistä. Jos siellä roikutaan - hieman rumasti sanoen - vain, kun ei ole muuta tekemistä, niin enpä tiedä, onko se oikein hengellisesti kasvattavaa ja aina luostarin asukkaalle sopivaakaan.
Tiedän useita luostariasukkaita - varsinkin muualta maailmasta - jotka omilla kirjoituksillaan sosiaalisessa mediassa levittävät tehokkaasti oman kirkkonsa sanomaa ja kristillisyyttä yleensäkin. Heidän teksteistään välittyy suuri rakkaus omaa Kirkkoa kohtaan ja he jakavat tuon rakkauden tuhansille ihmisille taitavin ja miellyttävin sanakääntein. Tällöin sosiaalisessa mediassa "roikkuminen" on hyvä asia ja palvelee Kirkon työtä hienolla ja modernilla tavalla.
Tällaisesta on hyvä esimerkki vaikkapa sisar Vassa, jonka kanssa voi olla kahvilla YouTube-videoiden välityksellä (Coffee with Sr. Vassa tai Facebookissa). Hän on ortodoksinen nunna, joka kuuluu ulkomailla toimivaan Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja on siviilissä Itävallan yliopiston liturgiologisti, tohtori Vassa Larin.
No miksi sitten ei muunlainen kirjoittelu ole sopivaa? Tuohon on oikeastaan aika vaikea vastata loukkaamatta jälleen luostariasukkaita, jotka niin tekevät, joten yritän nyt pyöritellä asiaa tässä jotenkin. Josko vaikka siitä selviäisi "villakoiran ydin".
Itse pohdin toisinaan luostariasukkaan tai vaikkapa maailmassa elävän munkin tai nunnan kohdalla, miksi hän elää niin kuin elää ja miksi hän on antanut melkoisen vaativat, jopa ankarat lupaukset omasta elämästään joko piispalle tai luostarin johtajalle. Miksi hän antoi nuo lupaukset? Aikooko hän todella pitää nuo lupaukset? Entä jos ei, jos ei voi niitä pitää? Miksi hän silti ryhtyi luostariasukkaaksi, jos tietää, ettei kykene elämään edes osittain ihanteiden mukaisesti? Nyt kriitikot sanovat heti: "Mistä minä tiedän, mitä jonkin pään sisässä tapahtuu, mitä ajattelee, miten hän elää? Mikä minä olen arvioimaan tai arvostelemaan?" - Aivan oikein - en mikään. Mutta teen sen silti.
Lainaan tähän taas isä Jarmon tekstiä tuosta hänen artikkelistaan, jossa hän kirjoittaa, millaista luostarielämän pitäisi parhaimmillaan olla. Hän kirjoittaa:
"Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää. Se tarkoittaa katumuksen ja Kristuksen käskyjen täyttämisen elämää. Luostarielämä merkitsee pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen. Se kasvaa Jumalan energioista ja ihmisen yhteistyöstä niiden kanssa.
Luostarielämä on profeetallista ja apostolista elämää. Se on katumuksellista elämää, sydämen puhdistamista ja Kristuksen käskyjen pitämistä. Se ei tarkoita erottautumista Kirkosta, vaan uutta elämää, jonka Kristus toi maailmaan syntyessään ihmiseksi."
Eipä tuohon tarvinne muuta lisätä: katumuksen mukaista elämää, käskyjen täyttämistä, pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen, uutta elämää.Tosin pitää rehellisesti sanoa, että taitaa niin isä Jarmolla kuin ehkä minullakin olla liian idealistiset ja kristillis-romanttiset kuvat todellisesta luostarielämästä, jossa elävät ihan tavalliset ihmiset - ihan kuin mekin.
Sanon ja ajattelen näin kuitenkin sillä perusteella, että JOS minä menisin luostariin, niin katsoisin, että näin pitäisi elää. Samaan hengenvetoon pitää todistaa, että en pystyisi ja siksi en sinne mene. Olin siellä aikanaan lyhyen aikaa vain tutkijana, en veljestön jäsenenä ja se riitti minulle osoittamaan oman vajavaisuuteni ja luostarielämän vaativuuden. En todellakaan kykenisi täyttämään niitä odotuksia, jota ainakin itse asettaisin silloin itselleni.
Tapasin tuossa äskettäin pari luostariasukasta maailman liike-elämän pyörteissä. He olivat "markkinoimassa" omaa luostariaan - ei kuitenkaan ilmeisesti uusille "potentiaalisille luostariasukkaille", vaan kuten toinen sanoi "potentiaalisille asiakkaille". Ihan hyvä - käyttääkseni taas tuota aikanaan oppilailta oppimaani kaiken kattavaa sanontaa - mutta ... mutta ... Sana markkinointi ja luostari sopivat huonosti yhteen. Minun mielestäni.
Luostarin tulee kyllä "markkinoida" itseään, mutta millä keinoin, siinä varmaan tuhannen taalan kysymys. Kerron oman mielipiteeni, joka voi olla vaikka kuinka pielessä, mutta ei hätää, niin on mennyt pieleen aina aika ajoin jonkin muunkin ajatus ja jopa teko tämänkin asian kohdalla. Sen on historia osoittanut todeksi. Joten eiköhän tuo minunkin ajatus tuonne sekaan mahdu.
Esimerkki hyvästä markkinoinnista löytyy minun mielestäni myös Suomesta, Heinävedeltä. Siellä sijaitsee Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari, joka mm. ei ole ollut mukana erilaisilla messuilla kuin tietääkseni vain kirjamessuilla, koska luostari tuottaa paljon ortodoksista kirjallisuutta. Siis ihan oikeassa paikassa silloin. Levittämässä tällä tavoin evankeliumin ilosanomaa - kuten edellä kirjoitin.
Entä sitten luostarin markkinoiminen yleensä matkailukohteena, turistinähtävyytenä tai vaikkapa kokouspaikkana. Jälleen - ihan hyvä - kunhan se tapahtuu - minun mielestäni - hengellisyyden, kirkon, kristinuskon ja luostariaatteen siivittämänä.
Jos niissä yleisötilaisuuksissa - olkoot vaikka sitten millaisia "markkinointitilaisuuksia" tahansa, joissa luostari on näyttävästi tai vähemmänkin näyttävästi esillä - paikalla olevat "markkinointia" tekevät luostariasukkaat kokevat markkinointipaikalle tulleet omaa ortodoksisuuttaan esittelevät ortodoksiset ihmiset "potentiaalisen asiakasryhmän sivuun heittäväksi riesaksi", jotka haittaavat "oikeaa" markkinointia, joku ei ole kohdallaan.
Jos paikalle osuva vaikkapa vastikään kääntynyt, uudesta uskostaan yli-innostunut ortodoksi ei ole potentiaalinen asiakas, vaan koetaan riesaksi, kannattaisi - minun mielestäni - luostariasukkaan olla menemättä tuollaiseen tilaisuuteen.
Jos "potentiaalisten maksavien asiakkaiden" saaminen luostariin on tärkeämpi asia luostariasukkaalle kuin sisälähetystyö ja ilosanoman levittäminen, pitää jälleen tehdä itselleen monta miksi-kysymystä.
Minun mielestäni silloin sinne ei pidä laittaa ollenkaan luostariasukkaita esille, koko kansalle näytille "eksoottisina ilmestyksinä" tai joinain "mystisinä friikkeinä", vaan menkööt sinne esittelemään näitä kohteita luostarin siviilityöntekijät tai vapaaehtoistyöntekijät. Luostariasukkaan voisi korvata silloin vaikkapa monikäyttöisellä vahanukella.
Ja mikä tärkeintä, jos tai kun luostarilla on jotain muuta toimintaa: koulutusta, liiketoimintaa, kokoustoimintaa, näyttelyjä, jne. se pitää "tuote-esittelyssä" tuoda esille selvästi erillisenä VARSINAISESTA luostaritoiminnasta, siis siitä, miksi koko luostari on perustettu ja on olemassa.
Ortodoksisuus ja ortodoksiset kohteet yleensä ja etenkin luostariasukkaat ovat yhä Suomessa eksoottisia turistikohteita, joita kuvataan paljon - julkisesti tai salaa - ja näytetään kotona lapsille tyyliin: "Kato tossa on munkki!" Luostariasukkaan on totuttava tähän tai pysyttävä pois julkisuudesta ja esillä olemisesta. Se ei tarkoita vain tilaisuuksia vaan myös vaikkapa sosiaalista mediaa.
Ja jos joku siihen kuitenkin opetuksellisista tai kristinuskon ja eritoten ortodoksisuuden levittämiseen tähtäävistä syistä johtuen lähtee mukaan, olisi ihan syytä jokaisessa luostarissa vaikka laatia jonkinlainen julkisuus-strategia, miten tällaisessa modernissa julkisuudessa ja some-julkisuudssa ollaan ja käyttäydytään ja kuka julkisuutta luostarin osalta käyttää ja ehkä vielä, missä määrin. Ja samalla olisi varmaan viisasta pohtia, millaista luostarin kannalta yksittäisen luostariasukkaan julkisuuden tulee olla, sillä hän on aina luostariasukkaana myös oman luostarinsa kuva ja mainos.
Äskettäin kanonisoitu eli pyhien joukkoon luettu Athosvuoren munkki, isä Paisios kirjoittaa kirjassa nimeltään "Pyhän Vuoren isiä ja elämää" paljon näistä asioista todella suoraselkäisesti ja suorasanaisesti. Yhdessä pienessä opetuksessaan "Maailmallinen mukavuus on hengellinen onnettomuus" hän sanoo:
"Eräänä päivänä Uuden Skiitan vanhus Theofylaktos näki saatanan kulkevan skiitalla majalta majalle kieli suusta roikkuen ja pilkaten munkkeja. Se sanoi: "Ha, ha, ha! Munkit ovat jättäneet Jeesuksen rukouksen ja heidän mielensä on hajallaan maallisissa asioissa. He puuhailevat moninaisten töiden parissa..." Kun jotkut munkit olivat hankkineet puhelinyhteyden skiitalle, vanhus Theofylaktos oli puolestaan nähnyt Herran Kunniallisen Edelläkävijän hyvin murheellisena.
Kuinka Herran Kunniallinen Edelläkävijä ja kaikki athoslaiset pyhät isät voisivatkaan olla murehtimatta, kun jotkut munkit jäljittelevät maailman ihmisiä elämän mukavuudessa eivätkä sen sijaan pyhiä isiämme, jotka kilvoittelivat kunniantuntoisesti Kristuksen vuoksi ja pyhittivät itsensä lisäksi myös tämän villin vuoren Athoksen, niin että sitä on alettu kutsua Pyhäksi Vuoreksi? Niinpä mekin nykyään kerskaten sanomme olevamme Pyhän Vuoren munkkeja!
Itsellänikin on joitain hentoja kokemuksia kirjoittamastani asiasta. Olin itse muutama vuosi sitten Lapissa Sevettijärvellä lepäämässä stressaantuneena työntekijänä. Oli syksyn kauneinta ruska-aikaa ja turisteja liikkui vielä paljon. Lappalaiset ja siinä ohessa myös koltat, joiden alueella silloin olin, ovat myös melkoisia turistikohteita kuvattavaksi satunnaisille matkaajille. Seisoin eräänä päivänä kolttavanhusten kanssa seurakuntasalin edustalla, sillä siellä oli silloin koltille tarkoitettu ns. kielipesä - paikka, jossa saivat puhua kolttaa keskenään. Pihaan kurvasi kohta linja-auto Kallion seurakunnasta. Jo linja-autossa alkoi salamien välähtely - eikä kysytty: "saako kuvata?" - ja se jatkui heti, kun kansa oli rynnännyt ulos autosta. Keski-ikäinen täti-ihminen retuutti meitä - minua siinä ohessa - riviin terassille, talon eteen kuvattavaksi ryhmäkuvaan. Edelleenkään ei kysytty, saako kuvata. Kun ilmoitin, etten ole koltta, vastaus oli: "Ei se haittaa mitään, onpahan ihmettelemistä, että joku koltta on noin pitkä ja partainen." Saman kokenevat luostariasukkaat yhtenään omissa luostareissaan. Mutta sillä erolla, että he saavat valita - me ja minä emme silloin ihmetykseltämme saaneet.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Harmittelin asiaa jo joskus syyskuussa vuonna 2013 toisessa blogissani, jossa silloin kirjoittelin ortodoksisen kirkon sen hetkisestä huonosta medianäkyvyydestä ja pohdin hieman syitä siihen. Silloin oli melkoisen merkittävä ortodoksinen mediapersoona vierailulla Suomessa - itse Hänen Pyhyytensä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos - ja kuinka vähän hänen vierailustaan kirjoitettiinkaan. (Ks. Ekumeeninen patriarkka kävi Suomessa - Ai kuka?)
Syitä oli varmaan silloinkin hieman mediassa itsessään, jonka kristillinen lukutaito on selvästi laskenut viime vuosina hälyttävästi. Mutta varmaan yhtä ison palan tuosta katkerasta kritiikinkakusta voi tuolloinkin ottaa kontolleen myös oman kirkkomme tiedotus. Tiedottaminen kun ei - ainakaan minun mielestäni - ole vain omien kirkon sivujen toimittamista ja "omaan napaan tuijottamista", vaan se pitäsi kai parhaimmillaan olla kaikkien medioiden palvelemista, jotta niilläkin olisi jotain uutta ja tuoretta kerrottavanaan kansalle, joka ei kirkon sivuja seuraa ja joka edustaa suurinta osaa suomalaisista.
Tammikuun (2015) puolenvälin viikonvaihteessa oli jälleen merkittävä mediatapahtuma Suomen ortodoksisessa kirkossa. Kirkko sai uuden piispan, peräti metropoliitan. Tällaista ei tapahdu ihan joka vuosi. Miten nyt toimi tuo yhteistyö kirkon ulkopuolisen median ja kirkon sisäisen tiedottamisen kanssa. Enpä jälleenkään kehuisi! Vaikka toki yritystä oli, mutta joku perustavaa laatua oleva asia - ainakin minusta tuntuu siltä - puuttui.
Kirjoitan tätä ensi kertaa sunnuntaina iltapäivällä joskus klo 15 jälkeen, jolloin kaikki päätapahtumat ja koko tiedottamisruljanssi näyttää olevan pääasiassa ohi. Voi olla, että nyt tiedottaja istuu jollain lounaalla, kun mitään ei näytä tapahtuvan. Jatkan tarinaa vielä hieman sitten kun kaikki on ohi kunnolla ja voi katsoa lopputulosta.
Minulle - joka myös teen jonkinlaisia "harrastepohjaisia mediapuuhasteluja" - ei yleensä laiteta kirkon taholta lehdistötiedotteita. Meitä kun ei virallisesti ole olemassa. Olen sellaisen saanut kaksi kertaa: toisen pyytäessäni sitä ja toisen - Anneli Jäätteenmäen tapaan - pyytämättä. Kerran kysyin ja tiedottajan vastaus on luettavissa toisesta kirjoituksestani tässä blogissa (Älä luota vieraaseen apuun). Sen jälkeen en ole kysellyt.
Tiedotus tosin toisella kerralla yllätti. Sunnuntaina pian klo 15 jälkeen kolahti sähköpostini ja - yllätys, yllätys - siellä oli kirkon tiedotuksen lähettämä lehdistötiedote, jonka tiedot tosin jo löytyivät sellaisinaan suurimmalta osin kirkon omilta sivuilta. Tai olivat olleet siellä jo pitkään, mikäli niitä olisi tiedottamisessa tarvinnut. Mutta otin sieltä kuitenkin muutaman kuvan ja laiton sosiaaliseen mediaan. Muita en tarvinnut, sillä siellähän ne jo olivat, kirkon sivuilla, halukkaiden luettavina
Mutta, mutta ... olisiko jotain voinut silti tehdä toisin? Minun mielestäni olisi. Mutta mikä minä olen sanomaan - puuhasteleva eläkeläinen, jolla ei ole mitään tekemistä toimitustyön kanssa. Mutta sanon silti.
Minä olisin tehnyt joitain toisin - vaikka enhän minä jälleen tiedä, vaikka näin olisi tehtykin, mutta kukaan ei vain ole siitä kertonut minulle. Missään en ole nähnyt medialle tarkoitettua kutsua laajempaan ja ennakoivaan tai edes jälkikäteen toteutettuun lehdistötilaisuuteen, jossa uusi metropoliitta olisi ollut haastateltavana ja kuvattavana. Mutta kuten sanoin, onhan sellainen tietysti voinut ollakin. Katsellaan nyt sanomalehtiä ja muuta mediaa, josko siellä olisi kuvia ja tekstejä tuollaisesta.
Jossain ennakkaotiedossa luvattiin lehdistömateriaalia vihkimispäivänä noin pari tuntia tapahtuman alkamisen jälkeen, klo 11 maissa. Miksi ihmeessä? No siksi, että kirkon oma tiedotus ehtisi tehdä ensin, ja sitten sama materiaali lähetetään muulle medialle. En olisi tehnyt noin. En todellakaan. Siis jos todella haluttiin, että joku asiasta tiedottaisikin.
Tiedotuksen sitten jälkeenpäin medialle lähettämiä kuvia lehdistä löytyi harvakseltaan. Iloinen yllätys, että varsin merkittävä kreikkalainen uutistoimisto olikin ottanut kuvat ns. meidän sivuilta, siis tuolta ortodoksiselta sivustolta, jonka tekemisessä olen mukana. Kuviin oli vielä jääneet minun sinne merkkaamani copyright-vesileimat. Onneksi merkkasin ne oikein, siis kirkolle kuuluviksi kuviksi. Tämä kun on meille tärkeä asia, siis se, että "kunnian" saa se, jolle se oikeasti kuuluu tekemästään työstä. Emme tosin voineet laittaa kuviin kuvaajan nimeä, kun sitä ei minulle lähetetyssä tiedotteessa mainittu, joten laitoimme oikeudenomistajaksi kirkon.
Kuvista sen verran vielä, että luulenpa, että tuolla Oulun katedraalissa ei ole montaa kertaa viittä suomalaista ortodoksista piispaa täydessä "sotisovassaan", mitrat päissään. Miksi kukaan ei pysäyttänyt tilannetta ja pyytänyt kaikkia piispoja historialliseen ryhmäkuvaan solealle kaikkien, median ja etenkin kirkossa kännykkäkameroiden kanssa häärineiden ja samalla tunnelman sotkeneiden lukuisten ihmisten kuvattavaksi. Olisi saatu melko näyttäviä kuvia maailmalle. Niin ja olisi voitu sanoa kansalle ennen palvelusta: kännykät taskuun, saatte kuvata sitten lopussa ihan vapaasti.
Miksi kirkossa kuvaaville lukuisille papeille ja valokuvaajille ei kerrottu, että paikalla on myös videokuvaus ja olisi kohteliasta olla törmäilemättä kameroiden eteen omia kuvia ottaessaan? Koordinoiko joku kuvaajia - niin valo- kuin videokuvaajiakin. Ainakaan videokuvaajat eivät tainneet olla ortodokseja, kun eivät aina tienneet oikeaa hetkeä - mitä milloinkin piti kuvata. Kuvattiin jotain epäoleellista, kun olisi ollut kuvattavana vaikka eksoottinen ortodoksinen naiskuoro, joka tosin oli sijoitettu ihan piiloon jonnekin nurkkaan ja heidän eteen kameran viereen oli laitettu "linssiluteet". Tosin samalla unohdettiin, että siinä oli myös videokuvauksen mikrofoni, jonka säätö oli jäänyt tekemättä ja kuoron taitava matala basso mörisi kaiken ohi ja yli kaiuttimet säristen.
Ihmiset ovat aina narisseet sitä, kun julkisissa televisioinneissa kuvaus katkaistaan kesken palvelusta. Niin nytkin tehtiin. Ihmisille on näemmä kovin tärkeää katsoa, keitä tilaisuudessa oli ja oliko tuttuja. Ehtoollinen nyt kuvattiin, mutta se tosin tapahtui monessa pisteessä ja kansaa oli liian paljon. Mutta ristin suuteleminen tapahtui järjestyksessä ja vain yhdelle piispalle, vieläpä uuden piispan jakaessa ristiä. Miksi oli kiire katkaista lähetys? Oliko kyse maksetun kuvausajan päättymisestä vai mistä?
Virallinen kuvaaminen toteutettiin ilmeisesti ulkopuolisin voimin. Hyvä niin, koska kirkon omalla tiedotuksella ei ilmeisesti ole osaamista näihinkään asioihin. Mutta mahtaa tulla tuolle kaikelle kohtuullinen hintalappu. Sillä olisi saanut jo melko hyvät laitteet vaikka kirkolle omiksi. Toisaalta pitää sanoa, että samalla en ollenkaan hävennyt niitä omia vastaavia lähetyksiä, joita olen toteuttanut huomattavasti halvemmilla laitteilla ja ihan omalla kustannuksella tuolle jo aiemmin mainitulle eräälle ortodoksiselle sivustolle, jota "kirkon oikeasti" ei ole olemassa. Niillä resursseilla toteutettuna taitaakin sitten kuitenkin tulla meilläkin ihan kuranttia tavaraa, jonka hinta-laatu-suhde on lisäksi kohdallaan.
---
Tämän loppuosan kirjoitin sitten hieman ennen blogin 'julkaise' -napin painallusta, katseltuani hieman, mitä lehdet ja nettisivut tilaisuudesta kertoivat. Täytyy kaikella rehellisyydellä sanoa, että jos vapaaehtoiset kuvaajat ja toimijat (siis ei toimittajat) eivät olisi tehneet niinkin hyvää työtä, kun tekivät, asiasta olisi jäänyt paljon valjumpi kuva laajempaan mediaan, jolla en siis tarkoita vain kirkon omia sivuja. Nyt heiltä saatiin mm. sosiaaliseen mediaan runsaasti valokuvia ja videoitakin katseltavaksemme, vaikkakin niiden ottamisessa - kuten edellä jo kirjoitin - oli hieman "häikkää". Edelleen olen sitä mieltä, että Karthago ... eikun tiedotuksen tulisi huomattavasti petrata toimiaan. Mutta toistan papukaijamaisesti - mikäpä minä olen sen sanomaan. Catoa kuitenkin mukaillen: "Ceterum censeo falsus nuntius esse delendam."
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Katsoin vielä - kun niin epäilytti - sitä kirkon tiedotuksen lähettämää lehdistötiedotetta tarkemmin. Hämmästyin, kun se ei sitten ollutkaan kirkon tiedotuksen lähettämä, vaan viestin alaosassa lukikin:
Tämä viesti on lähetetty STT Info -tiedotepalvelusta.
H@P
Julkisuudessa ja etenkin mediassa törmää usein kirkkoa koskeviin erilaisiin termeihin, esimerkiksi suomalainen kirkko, Suomen kirkko tai kirkko Suomessa, joilla useimmiten tarkoitetaan vain toista Suomen valtiollisista kirkoista. Sitä, johon enemmistö noin 75 % kansasta kuuluu. Samalla tietysti unohdetaan, että tuo toinen osa eli 25 %, joka ei kyseiseen kirkkoon kuulu, leimataan tuolla samalla leimalla. Tuossa neljänneksessä tosin sitten on melko sekalaista porukkaa ja osa myös sellaisia, jotka eivät kuulu mihinkään kirkkoon.
Joskus tuolla nimellä - vaikkapa kirkko Suomessa - saattaa olla tarkoitushakuinen merkitys: näin halutaan häivyttää nimestä sen alkuperä ja saada ihmiset liittymään tai ainakin tutustumaan siihen laajemmin. Usein kyse saattaa myös mahdollisesti olla tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä vähemmistökirkkoa kohtaan.
Mutta voi se toki olla muutakin. Muistan jokunen aika sitten, kun julkisuudessa keskusteltiin erään kirkon Internet-sivuista ja taisipa samalla puhe olla myös kirkon logosta, joista silloin puuttui kokonaan risti - kristinuskon ja kirkon tärkein symboli. Mitähän silläkin haluttiin viestittää?
Joskus se saattaa olla yksi tapa yrittää laajentaa omaa "reviiriään" toistenkin tontille: kun nimestä jätetään omaan kirkkokuntaan tai uskonnolliseen yhteisöön liittyvä osa pois. Sinne saattaa eksyä mukaan toimintaan muitakin, muihin kirkkoihin kuuluvia. Näin saattaa tapahtua varsinkin silloin, jos tällainen kirkollinen tai uskonnollisen yhteisön toiminta liittyy jotenkin ko. ihmisen omaan elinpiiriin ja on lähempänä hänen kotiaan tai asuinpaikkaansa. Jos vaikka omalta paikkakunnalta puuttuu oma kirkkorakennus.
Kuitenkin tosiasia on, että Suomessa ensinnäkin on useita kirkkoja. Kolme pääsuuntausta: ortodoksinen, (roomalais)katolinen ja protestanttinen kirkko, joista tuota jälkimmäistä Suomessa kutsutaan yleensä suurimman protestanttisen ryhmän mukaan luterilaiseksi kirkoksi.
Ortodoksisuus tuli muinaisen Suomen alueelle noin 900-1000-luvuilla idästä Bysantista Venäjän kautta ja roomalaiskatolinen kirkko hieman myöhemmin lännestä Ruotsin kautta. Protestantismi taas syntyi muutama sata vuotta myöhemmin roomalaiskatolisuudesta.
Toinen tosiasia, joka usein tässä yhteydessä ns. ekumenian nimissä unohdetaan, että kyseiset kirkot edustavat kuitenkin jokainen toisiinsa verrattuna monelta osin varsin erilaisia oppeja. Jos ne niputetaan samaan nippuun ja sanotaan samalla, kuten vaikka väreistä, että kaikki värit ovat samanlaisia: sininen, punainen ja keltainen. Näinhän ei sielläkään ole, värit ovat erilaisia. Niin ovat kirkotkin. Oppinsa osalta. Jumala on onneksi yhteinen.
Sanoista 'kirkko', 'pappi', 'uskonto' ja moni muu samaan aihepiirin kuuluva sana on maassamme useissa medioissa laitettu tarkoittamaan juuri luterilaisen kirkon kyseistä asiaa. Kun joku menee kirkkoon, hän menee luterilaiseen kirkkoon. Kun joku puhuu papista, hän tarkoittaa yleensä luterilaista pappia. Kovin luonnollista, mutta sitä se ei aina ole noille vähemmistön ihmisille. Etenkään, jos hänellä on oma ja vahva vaikka ortodoksinen tai vaikka roomalaiskatolinen uskonnollinen identiteettinsä.
Kun itse olin koulussa nuorena poikana, ortodoksisuus oli silloin - heti Neuvostoliiton kanssa käytyjen sotien jälkeen - hieman "huonossa huudossa". Kovin helposti minustakin, täysin suomalaisesta nuoresta pojasta, tehtiin venäläinen tai kuten moni silloin sanoi, ryssä, käyttäen tuota nimitystä alunperin ruotsinkielestä tullutta nimitystä (rysk) haukkumanimenä.
Ensi alkuun en ymmärtänyt, miksi minua noin nimiteltiin. Sitten, kun ymmärsin, aloin purnata sitä vastaan. Ja lopputulema oli, että tuo seikka lienee ollut yksi niistä monista kokemistani asioista (vääryyksistä), jotka loivat ja vahvistivat lopulta omaa ortodoksista identiteettiäni sellaiseksi, kun se nykyään on. Joten ehkä omalla kohdallani olen voinut kääntää huonot asiat voitokseni. Tiedä häntä!
Osaa tuon ajan ihmisistä tuollainen nimittely vaivasi ja he vaihtoivat kirkkokuntansa sellaiseksi, jota ei silloin haukuttu. Joillakin vaihtamiseen oli pelkästään "sosiaalisia syitä" ja heikkoa itsetuntoa. Oli outoa olla työpaikan, kylän, tms. ainoa outo - "ryssänkirkkolainen", ortodoksi. Jotkut ovat tosin nyt vanhoilla päivillään katuneet asiaa ja palanneet takaisin omaan kirkkoonsa.
Nykyaikana uskonnon merkitys on monella yhteiskunnallisella alueella heikentynyt. Yksi sellainen on media, josta nykyisin löytyy harvasta toimittajia, joiden ns. yleissivistys uskonnollisissa asioissa, kristillinen lukutaito, riittää siihen, että he osaisivat tehdä oikeellisia artikkeleja aiheesta. Kuinka usein puristelenkaan nyrkkejäni lukiessani tällaisten toimittajien tekemää tekstiä vaikkapa juuri omasta kirkostani, jonka mitä ilmeisimmin näistä parhaiten tunnen.
Jos pelkästään nimitys "ortodoksikirkko" saa minulla niskakarvat pystyyn. Jos noin saa ja voi sanoa ja kirjoittaa, voiko silloin kirjoittaa myös "luterikirkko" tai "katolikirkko". Kyseisestä sanasta ei puutu kuin kolme kirjainta, että se olisi täysin oikein - ortodoksiNEN kirkko. Ei luulisi olevan vaikeaa kirjoittaa noita kolmea kirjainta, mutta ei näin vain aina tapahdu.
Toinen asia, monien asioiden joukosta, jonka voisi nostaa esille tässä "väärinymmärryksessä" on vaikkapa jumalanpalvelustemme nimet: liturgia eli tavallinen ortodoksinen päiväjumalanpalvelus, jossa jaetaan aina ehtoollinen, nimetään usein messuksi; tai ehtoopalvelus, jossa ei jaeta ehtoollista ja joka usein on lyhyt palvelus illalla, ehtoolla, nimetään usein ehtoollispalvelukseksi.
Ortodoksisessa kirkossa ei ole messua, sellainen löytyy esimerkiksi roomalaiskatolisesta kirkosta, jota jotkut myös pahansuovasti "paavinkirkoksi" nimittävät. Eikä ortodoksista liturgiaakaan nimitetä ehtoollispalvelukseksi ehtoopalveluksesta nyt puhumattakaan.
Terminologia ortodoksiseen kirkkoon on tullut Venäjän kautta muinaisesta Bysantin valtakunnasta. Edelleenkään meillä ei ole useille kirkollisille termeille, mm. liturgisille vaatteille, suomalaisia nimiä. Puhutaan epitrakiilista (papin asuun kuuluva osa) tai vaikkapa sakkoksesta (piispan asu) tai felonista (papin asu), jotka eivät suurimmalle osalle kansaa kerro mitään. Vastaavasti joillekin vaatteille on annettu suomalaisia nimiä kuten vaikkapa paalitsa eli polvivaate, joka taas ei suurimmalle osalle ortodokseja kerro mitään, koska he tuntevat sen epogonaationa. Kovin mutkikasta.
Tuossa lienee syy siihen, miksi liturgia-nimitystä eivät kaikki ei-ortodoksit tunne tai eivät ainakaan käytä. Useat ortodoksiet tavalliset termitkin on "luterilaistettu". Tunnetuimpana niistä on varmaan 'saarna', joka oikeasti pitäisi olla ortodoksisittain 'opetuspuhe'. Liturgia on luterilaisittain, mutta myös ortodoksisittain vain 'jumalanpalvelus', joka se toki onkin, mutta ortodokseilla on lukuisia muitakin jumalanpalveluksia eri tilanteisiin: vigilia, ehtoopalvelus, panihida, hetket, parastaasi ja monia muita, joissa on sitten erilaisia osia kuten vaikkapa proskomidi, ektenia, heksapsalmit ja kerubiveisu.
Useimmiten nämä termit ovat ortodoksisen kirkon ulkopuolisille vieraita ja tuntemattomia, koska ne ovat monesti myös sitä ortodokseille itselleen. Etenkin, jos ihminen on liittynyt kirkkoon ilman hyvää katekumeeniopetusta ja muutenkin perehtynyt oppiin vain pintapuolisesti. Tullut kirkkoon mystiikan, ikonien ja kirkkolaulun imussa.
Mutta on valitettavasti sanottava, että kyllä me ortodoksitkin osaamme "luterilaistaa" itseämme ja kirkkoamme. Joskus vielä näkee pappeja, joilla on "sokeripala" leuan alla tai papistoon kuuluvia kulkemassa puku päällä violetissa paidassa ja kaularisti piilossa ja tietysti tuo sokeripalakin sieltä löytyy. Taitaapa jollakin papistoon kuuluvalla olla sormessaan ihan paavilta saatu sinettisormuskin. Ja entäpä se papiston parta, joka on perinteinen ortodoksisen papin "tunnusmerkki". Se ei ilmeisesti kasva kaikille!
Joten ei syy väärinymmärryksiin ole yksin omaan kirjoittajissa ja sanojissa. Syytä on myös meissä itsessämme ja väärissä "luterilaistuneissa" tavoissamme sekä käytettävissä oudoissa termeissä ja niiden vieraskielisissä muodoissa.
Mutta, mitä tulee kirjoitettuun tekstiin, jos on ammattitoimittaja ja tekee työtään hankkimallaan ammattitaidolla, tällaisetkin virheet on helppo korjata. Joko kysymällä asia jutun teon yhteydessä selväksi tai antamalla valmis teksti luettavaksi jollekin, joka tuntee terminologian tai sitten vain välttää käyttämästä sanoja, joita ei ymmärrä. Tai etsimällä selityksen netistä. Sieltä löytyy ainakin yksi hyvä ortodoksinen tietosivusto - ja ihan suomeksi vielä.
Muutama vuosi sitten Mikkelin Visulahdessa vihittiin käyttöön tšasouna eli ortodoksinen rukoushuone, pieni kappeli. Paikallisessa lehdessä kirjoitettiin, että piispa kävi vihkimässä Visulahteen "tasosaunan". Jokin aika sitten Suomen "Nääsvillessä", Tampereella, kutsuttiin yleisöä kuuntelemaan konserttiin ortodoksista "pannihildaa". Että näin!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
En liene ainoa ihminen maailmassa, joka on pohtinut, miksi Itä-Ukrainassa yhä vain taistellaan ja tapetaan ihmisiä ja vieläpä ortodoksit vastaan ortodokseja. Miksi sopu ja rauha eivät ole mahdollisia siellä, vaikka monenlaisia toimia on varmaan yritetty? Ja yritetään yhä. Nyt jopa jouluna ja tapanipäivänä he yrittävät saada sovun aikaiseksi neuvottelemalla siitä Minskissä Valko-Venäjällä.
En vastaa tuohon edellä esittämääni miksi-kysymykseen, kun en todellakaan siihen vastausta tiedä, mutta siirrän tämän saman ongelmakentän ja ajatusmaailman pohdittavaksi lähemmäksi, tänne Suomeen, ihan vaikkapa meidän suomalaisten ortodoksisen keskelle; tai miksei, samalla tavalla sitä voitaisiin käsitellä vaikka luterilaistenkin keskuudessa. Samanlaisia ongelmia, kiistoja ja eripuraa sieltäkin löytyy ja ilmeistä mahdottomuutta sopuun ja rauhaan.
Tämän ajatusryöpyn sai alun alkaen aikaiseksi eräs aamu, kun herättyäni laitoin tietokoneen päälle. Join toki ennen sitä aamukahvin, ja vasta sen jälkeen luin uusia viestejä. Löysin ortodoksisen verkkolehti Simeonin ja Hannan sivuilta seuraavan nimimerkin 'Vastarannankiiski' kirjoittaman tekstin:
"Vastarannankiiski ehdottaakin ensimmäistä kertaa elämässään aivan luterilaisen teologin hengessä, että keskittyisimme enemmän Kristuksen ja Hänen ylösnousemuksensa ”ainoalaatuisuuteen”, lakkaamattomaan rukoukseen ja pelastusta kohti kilvoittelemiseen kuin kaikenlaisten omalle traditiollemme vieraiden aatteiden ja innovaatioiden sponsoroimiseen ja toistemme nälvimiseen ynnä kuppikuntaisuuteen."
Voi kuinka totta tuo onkaan ja samalla, voi kuinka kaukaiseksi tuo asia samalla onkaan elämässämme mennyt. Tuo ajatushan perustuu kristilliseen käsitykseen elää rauhassa kaikkien kanssa ja aivan ilmiselvästi siihen voitaisiin liittää vielä se toinenkin ajatus: "jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin". (Matt.5:39) Siis uhrautuvaisuus oman aatteen puolesta uhrautumalla itse, mutta säilyttämällä samalla oikea usko ja aate. Ilmeisesti kuitenkin me nykyihmiset olemme sekularisoituneet, maallistuneet ja etääntyneet kristillisistä arvoista niin kauas, että tuollaisen toteuttaminen suurelle osalle meistä on jo melko vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Niin täällä Suomessa kuin vaikkapa tuolla kaukana Ukrainassakin.
Miksi on näin? Onko näin pakko olla? Voisiko asialle tehdä jotain? Varmaan voisi, mutta kykenemmekö me, osaammeko me, onko meistä siihen? Oman lapsuuden kodista perimäni elämänfilosofian mukaan rauha saadaan useimmiten vain kahden kauppana. Yksin sitä ei voi yleensä tehdä niin, että se todella toimisi ja pysyisi. Minä voin julistaa riidassa sovun ja rauhan, mutta jos toinen osapuoli ei sitä tee, ei oikeaa ja todellista rauhaa tule. Ja se, mikä ainakin minua tässä häiritsisi, on nyt se, että tässä tilanteessa korkeintaan vain toisen osapuolen näkemykset jäisivät voimaan tai tulisivat julki maailmalle "hyväksyttynä totuutena". Sen sijaan yksipuolisesti rauhan juhlistaneen toisen osapuolen näkemykset jäisivät pimentoon ja tämä toinen - voittanut - saisi vapaasti huseerata "areenalla" samalla tavalla kuin ennenkin. Se olisi mielestäni yhä väärin. Ei se olisi reilua, mutta voisi tietysti olla kristillistä rauhanjulistajan kannalta.
Jos Ukrainassa toinen osapuoli on tehnyt paljon pahaa: tappanut, ryöstänyt, raiskannut, tuhonnut, se on usein kohdistunut suoraan joihinkin ihmisiin, heidän perheisiinsä ja läheisiinsä. Anna siinä sitten anteeksi, kun samat jatkavat vallassa ja tekevät samanlaisia tai ainakin samankaltaisia asioita johtaessaan muita.
Kun mietimme viime sotia Suomessa, kuinka kauan kestikään, ennen kuin suomalaiset voivat antaa anteeksi Neuvostoliiton meille tekemät vääryydet. Viha ei silloin kohdistunut vain Neuvostoliittoon, se kohdistui myös sen asukkaisiin, ihmisiin, venäläisiin. Osa ei liene antanut anteeksi vieläkään, vaikka suurimmalla osalla nykyisistä venäläisiä ei ole enää mitään tekemistä tuon asian kanssa. Vihanpitoon riittää tällaisessa tilanteessa pelkkä etninen tausta, suomalaisuus vastaan venäläisyys.
Siksi en myöskään oikein jaksa uskoa pikaiseen rauhaan Ukrainassa, enkä oikein usko rauhaan ja sopuun Suomessakaan näissä paljon, paljon pienemmissä ortodoksisissa tai vaikka luterilaisissakin piireissä, jos niitä verrataan Ukrainan tapahtumiin. Me ihmiset vain olemme sellaisia. Osa voi kytkeä itsellään "kristillisen ihmisen moodin" päälle ja toimia kuten kristitty toimii ja samalla ryhtyä kilvoittelemaan, kärsimään ja mahdollisesti aikanaan saamaan kirkkaamman kruunun. Osa ei voi. Ja osa ei koskaan hyväksy sitä, että vääryys on tehty. Eikä sitä, että vääryyttä ei edes yritetä oikaista. Sen sijaan se yritetään peittää "kristillisellä sumuverholla" muiden näköpiiristä ja saada kaikki ajatelemaan: "Keisarilla on vaatteet", Samalla kuitenkin kaikki oikeasti näkevät, ettei ole.
Mutta kaiken tuon keskellä näen myös mahdollisuuden tehdä asiat toisin, kuin mitä niistä ovat erilaisten aatesuuntien johtajat ja päälliköt määränneet ja ajatelleet. Vuonna 2005 valmistui todellisiin tapahtumiin perustuva Christian Carionin ohjaama elokuva "Joyeux Noël" eli suomeksi "Päivä ilman sotaa", jossa aiheena on jouluna 1914 - siis täsmälleen 100 vuotta sitten - tapahtunut ihmeellinen tapahtuma: sotilaat lopettivat sotimisen ja toistensa tappamisen yhdeksi päiväksi joulupäivänä 1914. Silloin he voivat hakea kaatuneet ja haavoittuneet pois kentältä.
Mutta mikä vielä ihmeellisintä - eräällä rintamalohkolla saksalaiset ja britit järjestivät jalkapallo-ottelun juoksuhautojen ja piikkilankojen keskellä ja näin varsin konkreettisella tavalla osoittivat, että rauha ja sopu ovat mahdollisia, siihen ei aina tarvita johtajien tekoja ja määräyksiä. Tavallisten ihmisten - tässä tapauksessa tavallisten sotilaiden - konkreettiset teot riittävät. Tosin surullista tuossakin tapahtumassa oli se inhimillinen piirre, joka sitten perustui kuitenkin sotilaiden johtajien käskyyn ja joka näkyy yhä meidän ihmisten käyttäytymisessä tänäkin päivänä: tappaminen jatkui silloin jälleen tapaninpäivänä, niin myös mitä ilmeisimmin eripura keskuudessamme.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kornilta kuullostavaa termiä - "homokirkko" - on erilaisina versioina nähnyt viime aikoina useasti julkisuudessa. En nyt tässä kuitenkaan ota kantaa, mitä kirkkoa sillä juuri tässä jutussa milloinkin tarkoitetaan. Se varmaan poukkoilee kirkosta toiseen. Päätelköön jokainen sen aina itse omien mielihalujensa ja arvomaailmansa pohjalta. Käytän kuitenkin tuota 'homo' -sanaa tässä jutussani tarkoittamaan sekä miespuolisia että naispuolisia, fiinimmältä nimeltään, homoseksuaaleja ihmisiä.
Joillekin tuo sana on suunnilleen kirosanan kaltainen. Heille kirkosta on tullut trendikkäiden homojen tyyssija ja homot johtavat kirkkoa ja muut - heidän mielestään ns. "normaalit" - jäävät siinä jalkoihin, sivuosan esittäjiksi omassa kirkossaan ja ilmeisesti piakkoin - ainakin joidenkin mielestä, jos merkit paikkansa pitävät - jopa syrjityksi ryhmäksi, jäänteeksi menneiltä patavanhoillisilta ajoilta.
Joillekin tuo sana on kauneinta, mitä on pitkiin aikoihin kuullut. Heille kirkosta on nyt viimein tullut avoin kaikille ryhmille konservatiivisten heterojen hävittyä taiston. He voivat nyt solmia "rakkausavioliittoja" rakastamiensa ihmisten kanssa ilman pelkoa syrjimisestä.
Tosin aika monelta kiistelijäiltä on unohtunut, että kirkossa on toki muitakin "ryhmiä", jopa niitä homoja tai ei-homoja, jotka vaikenevat, ovat hiljaa, eivät tällaisista asioista metelöi ja elämöi joka paikassa ja joiden kanssa olisi ilmeisesti ihan hyvä elää rintarinnan, vaikka olisivat eri mieltä asioista. He kun taitavat kuitenkin vielä olla enemmistö kaikissa kirkoissa. En tosin tiedä, kuinka kauan enää.
Kumpikaan jyrkistä suhtautumistavoista ei liene niitä parhaimpia. Kumpikin suhtautumistapa karkottaa takuuvarmasti toisen ryhmän edustajia pois kirkosta ja kirkon toiminnasta. Jotkut jopa eroavat kirkon jäsenyydestä noiden pelastumisen kannalta aivan epäoleellisten syiden perusteella, tietämättä kuitenkaan erotessaan, olikohan Jumala sittenkään trendikäs homo vai konservatiivinen hetero, vai minkähän uskonnollisesti perustavaa laatua olevan syyn vuoksi oikeastaan erosinkaan kirkosta. Ihanko vain kiihtymyksen vallassa, tunnekuohussa. Jos näin - kovin on uskonnollisuus ohutta.
Ovi käy joka tapauksessa molempiin suuntiin. Myös tuon saman syyn vuoksi liitytään kirkkoon, kun kuvitellaan sen nyt olevan ultraliberaali, kaikkisietävä kirkko, joka ei suuremmin syntiä tai mitään muutakaan kirkon opin vastaista toimintaa enää synniksi nimitä. Tai kuten eräs luterilainen mielipidekirjoittaja tässä äskettäin kirjoitti: "Langennut järki on nostettu ilmoituksen yläpuolelle."
Samalla varsin monella rintamalla tuosta homoasiasta on tullut koko kirkon tärkein asia, jota huudetaan ja levitetään maailmalle voimalla ja tehokkaasti. Tavalla, joka usein ylittää kaikki muut: diakonian, evankelioimisen ja kaiken muunkin kirkon perustehtävän, pelastuksen ilosanoman levittämisen. Äskettäin luin eräältä kirkon viralliselta sivulta erään kirkon ilmeisen virallisen adventtitervehdyksen, joka oli laadittu tuossa vapauden "hengessä".
Aikanaan meillä oli muitakin erilaisia samankaltaisia ismejä tai oppeja, jotka toimivat vastaavalla tavalla, tunkivat päälle melko aggressiivisesti. Muut toisinajattelevat poljettiin jalkoihin ja leimattiin pilkkakirveellä. Mieleen tulee nyt ainakin ensimmäisenä vaikkapa feminismi. Mutta, jos historiaa seuraa tarpeeksi pitkälle, niitä löytyy toki vino pino. Yleensä niitä ainakin silloin - entisaikaan - nimitettiin harhaopeiksi. Nyt niiden tuolla nimellä kutsuminen on kirkkopoliittisesti epäviisasta ja saattaa aiheuttaa "nykyaikaisia suvaitsevaisuuden nimissä tehtyjä noitavainoja" sanojaa kohtaan.
Tai saahan se myös aikaiseksi muunlaisia eroja, jos ei aina kirkosta, niin ainakin Facebook-kaveruudesta. Samalla tällaiset juurettomat modernit "keinotekoisen sosiaalisen elämän tuuliviirit" siirtyvät levottomina sieluina Internetissä sivustolta toiselle vuoroon tykkääjiin, vuoroon ei-tykkääjiin. Tunnekuohuista riippuen, mutta ei todellisesta kaveruudesta millään tavalla piitaten.
Noita uusia aatteita ja oppeja eteenpäin yhteiskunnassa ja etenkin kirkon piirissä ajettaessa ja esille tuotaessa ei mikään ole ollut "pyhää", monesti kaikki vastaväitteet käännetään vastaan sanojaa itseään kohtaan. Esimerkiksi, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, yleisin väite silloin usein oli: "Sinulla taitaa itselläsi olla joitain tuollaisia homoseksuaalisia seksifantasioita!" - tai - "Piileeköhän sinussakin sisälläsi pieni homo?"
Samalla lukuisista yhtään minkäänlaista teologista koulutusta saamattomista, patoutunutta turhautuneisuuttaan ja joskus tuntuu ikään kuin vihaakin pursuvista ihmisistä, on tullut kirkon uusia "teologian profeettoja". He saarnaavat uutta oppia ja uutta uskontoa pappien ja piispojen sijasta tai joskus ilmeisesti jopa heidän "siunauksellaan". Useinkaan tätä uutta oppia kaikki entisen kirkon jäsenet eivät ihan omakseen tunnista. Siinä ovat saaneet huutia niin synti, neitseellinen syntymä, jumalkäsitys tai vaikka ihan vain pelkästään uskominen Jumalaan ja moni muu uskomme peruskivistä aina pelastuskäsitystä myöten. Avioliittokäsityksestä nyt puhumattakaan.
Tilalle ovat nousseet ihmisluonteen erilaisuudet, kulttuurierot, historian kontra nykyisyyden vaikutus tai vaikuttamattomuus, ympäristötekijät ja yletön rakkauden ylistäminen, millä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin synnit ja teot sovitetaan ilman sen suurempia seremonioita tai katumusta. Suunnilleen sillä, että pyrkii ihan vain itsestään - ilman kirkkoakin - tekemään "itse määrittellyn" parhaansa ja soveltamaan kehittelemiään oppeja oman ymmärryksensä ja mielihalujensa mukaan. Rakkaudesta on tullut melkein uusi epäjumala.
Tuossakin edellä mainitussa vastikään julkaistussa kirkollisesti kovaäänisessä, virallisessa kirkon julkilaisumassa sanottiin: "Jumalalle kiitos, että kirkolla ei nykyään ole tämän enempää valtaa" ja lisäksi julkilausuman esittäjä toteaa teolgisista asioista "ilmeisen hyvin" tietävänä: "Pyhä Henki ei nuoku kokouksissa, ei väsää tulkintoja eikä nosta yhtäkään
virkettä Jumalan asemaan. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä, jotka näkevät
toisen ihmisen, katsovat häntä ja haluavat hänelle hyvää". Hän lisää vielä, että "jouluna syntyy Jeesus, Jumalan käyttöliittymä." Lopuksi hän vielä toteaa tuossa laajalti julkisuutta saaneessa ja siis kirkon virallisilla sivuilla julkaistussa, mutta omia teologisia totuuksia sisältävässä julkislausumassaan: "Jumala ei ole kirkon jäsen, Pyhä Henki ei piittaa kirkollisveroista ja
Kristus potkii hajalle pelon möykyt, ihmisten kyhäämät ja hartaasti
varjelemat aarteet".
Huh! Kaikessa poimitaan populistisesti vain rusinat pullasta ja se kova, joskus jopa sitkeä suojakuori heitetään tarpeettomana pois. Mutta eihän se taida ihan noin mennä!
Itsekkyys, itsekeskeisyys ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Sanonnat: näin minä sen koen, näin minä sen ymmärrän, näin minä sen ajattelen, ovat menneet ohi ainakin sen ajatuksen, että asiat ovat kuitenkin enemmän niin, kuin kirkko ja pyhät isät sen ovat meille vuosisatojen aikana opettaneet. Eikä niin kuin joku trendikäs nykyihminen sen meille sanoo.
Asioita ei opita ja omaksuta vain lukemalla ja soveltamalla niitä yksikseen omassa päässään omaa eläntilannetta peilaten. Se opitaan vain käymällä kirkossa mahdollisimman usein, osallistumalla eukaristiaan, olemalla kirkollisesti yhteisöllinen, rukoilemalla paljon, oppimalla liturgiasta ja jumalanpalveluksista sekä niiden sanomasta ja kuuntelemalla Kirkon tulkintaa Raamatusta. Ei suinkaan omaan sen hetkiseen sopivaan, itsekeskeiseen ja itse keksittyyn tulkintaan pohjautuen.
Ihminen voi toki kysyä uskonnollisissa asioissa neuvoa ja apua toisilta: ystäviltään ja muilta kristityiltä, jotka tuntevat Raamattua sekä tietysti teologiaa laajemmin tuntevalta papilta ja erikoisesti omalta rippi-isältään, hengelliseltä ohjaajaltaan, joka tosin suurimmalta osalta ihmisiä valitettavan usein puuttuu. Niiden lisäksi hänen on rukoiltava, paastottava ja kilvoiteltava, jotta hän saisi ymmärryksen joissain asioissa ja voisi lähestyä Jumalaa ja oppisi edes hieman erottamaan mikä on Jumalan tahto ja mikä ihmisen omaa, omassa päässään syntynyttä luomusta ja kehitelmää.
Itsekyyden, omahyväisyyden ja narsismin synti hämärtää usein asioita ja saattaa saada ihmisen kuvittelemaan suuria itsestään ja omasta hengellisestä näkökyvystään. Usein jotkut jopa uskovat kuulevansa Jumalan äänen ja luulevat ymmärtävänsä muita paremmin Raamattuakin. Tällainen on useimmiten raakaa harhaoppista hourailua, jonka muille kertominen myös kauhistuttaa.
Joka tapauksessa jonkinasteinen invaasiohan noissa erilaisissa opeissa ja suuntauksissa on meidänkin maassamme ollut. Nyt kun esimerkiksi ennen kielletystä ja kriminalisoidusta jopa sairaudeksi luokitellusta on tullut julkisesti hyväksyttyä, näiden ihmisten vuosien aikana syntyneet patoutumat luonnollisesti purkautuvat ja moni ihminen - niin asianosaiset itse kuin heidän ympärillään olevat - suhtautuvat asiaan, sanoisinko mielenkiintoisella tavalla. Media lietsoo laumahenkeä ja hysteriaa ja tiedottaa asioista vailla mitään parempaa tietoa teologisista perusteista, lähes mutu-pohjalta. Puurot ja vellit sekoittuvat ja pelastusta tarvitseva ihminen unohtuu itsekkyyden ja omituisen uususkonnollisuuden alle.
Syitä ylitsepursuavaan myötämielisyyteen ja oman "opin" lähes aggressiiviiseen levittämiseen on varmaan tuhansin: ehkä omassa perheessä tai lähipiirissä, lapsi, isä, läheinen ovat sukupuolisesti jotenkin noin suuntautuneita, hyvä kaveri, joskus jopa aviopuoliso on sellainen. Joskus firmalle tai henkilölle on edullisempaa näyttää julkisuuteen edistykselliseltä ja suvaitsevaiselta, jollaiseksi näiden uusien asioiden ajajat on nykyisin usein leimattu julkisuudessa, eikä siis konservatiiveiksi ja taantumuksellisiksi sekä patavanhoillisiksi ja suvaitsemattomiksi, jollaiseksi taas vastustajat on leimattu. Varmasti joukossa on ihan oikeastikin - sanan perinteisimmässä, sen oikeassa ja aidossa muodossaan - suvaitsevaisesti suhtautuvia. Näin oletan, koska oletan samalla ja toivonkin, että mahdollisesti itsekin olen juuri sellainen.
Minua ei mitenkään haittaa ihmisen erilainen sukupuolinen suuntautuminen. Ei etenkään silloin, kun - kuten olen sen jo moneen kertaan sanonut - se ei kohdistu minuun itseeni mitenkään. Ja näin on yleensä tuntemien tällaisten ihmisten kohdalla. He ovat minulle samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Paitsi ...
Yhtä asiaa en ymmärrä enkä aivan ilmiselvästi siitä pidä: sitä, että tällainen ihminen hakeutuu kirkon palvelukseen. Siviilielämässä hän saa olla millainen haluaa, elää miten haluaa ja toteuttaa itseään niin, kuin haluaa. Mutta kirkon palveluksessa ei riitä kulunut ja uskonnolliseen kasvatukseen täysin kuulumaton sanonta: "älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon".
Kirkon piirissä työskentelevältä minä ainakin odotan - hänen oman elämänsä kannalta katsottuna - kirkon opin ja sen opetuksen mukaista elämää jokaiselta osaltaan, kokonaisuudessaan, kaikessa, siis myös omassa henkilökohtaisessa siviilielämässä.
Kirkon piirissä ei saisi myöskään olla esimerkiksi ihmisiä, jotka jostain syystä elävät naimattomia - ei suinkaan selibaattilupausta antaneena, kuten joskus kuvitellaan - vaan ihan omasta aiemmasta valinnastaan johtuen ja samalla heillä kuitenkin on jonkinlaista seksuaalista kanssakäymistä - olkoon sitten samaa sukupuolta olevien kanssa tai eri sukupuolta olevien kanssa - saman tekevää. Mikäli he ovat kirkon tehtävään ryhtyessään lupautuneet olemaan menemättä naimisiin, sellainen kanssakäyminen ei kirkon työntekijälle vain enää tuossa tilanteessa ole mahdollista, vaikka kuinka väitettäisiin sen kuuluvan "elämään", normaaliuteen, ihmisyyteen, rakkauteen. Kuuluhan se, mutta ei tällaisessa erityisessä tapauksessa, kun työskennellään kirkon piirissä ja noudatetaan kirkon omaa oppia, sen omaksumia sääntöjä ja eletään kirkon opetuksen mukaisesti.
Normaaliutta, sallittua ja jopa ilmeisen toivottuakin on toki kirkonkin piirissä olla naimisissa: perinteisesti mies ja nainen avioliitossa, mutta jostain syystä meille Suomeen on rantautunut muitakin käytäntöjä. Ja näköjään myös näiden käytäntöjen varsin kummallisia, kirkolliseen elämään täysin sopimattomia sovelluksia.
Mm. Venäjällä tähän ortodoksisen kirkon piirissä ilmenevään ongelmaan, ns. selbaattipappeuteen, on puututtu mielenkiintoisella tavalla. Siellä kaikkien naimattomien pappien (siis ei avioliitossa olevien) on vihkiydyttävä jonkin luostarin veljestöön kuulivaksi munkeiksi, pappismunkeiksi. Näin heillä on laajempi hengellinen tuki ja yhteisö takanaan, mutta myös kirkon hyväksymät luostarisäännöt noudatettavinaan (naimattomuus, maallisen omaisuuden omistamattomuus ja kuuliaisuus kirkolle ja luostarin johdolle) jokapäivisessä elämässä.
Yhtä lailla samaan ongelmakategoriaan minä laittaisin ne kirkon piirissä työskentelevät, jotka elävät avioliitossa, mutta ovat siinä uskottomia tai joskus jopa harrastavat avioliiton ulkopuolisia suhteita. Joskus jopa myös samaa tai sitten vain eri sukupuolta olevien kanssa. Ei tällaisetkaan ihmiset kirkon palvelukseen sovi, vaikka kuinka liberaalisti ajattelemme.
Ainakin ortodoksisessa kirkossa kanta vaikkapa aviopuolisoiden eroamiseen on suhteellisen ankara. Pahimmassa tapauksessa erotessaan pappi voi menettää työpaikkansa ja pappeutensa. Eikö tämäkin osoita ortodoksisen kirkon kantaa avioliitoon suhtautumiseen. Avioliitto on pyhä sakramentti, ei mikä tahansa sopimus.
Kirkko on kirkko, ei pelkästään työpaikka, josta saa palkkansa, jolla sitten elää. Jos ei pysty elämään kirkon opettamalla tavalla, miksi mennä töihin kirkkoon. Eikö silloin olisi parempi hakeutua pois sieltä jo alun alkaenkin, jos asia on ollut töitä hakiessa tiedossa. Olla siis hakeutumatta kirkon palvelukseen, tehdä jotain muuta. Jo lähtökohta, mikäli näin on toimittu oman kirkon kohdalla, saattaa siis olla vääristynyt ja meidän kaikkien olisi silloin vakavasti syytä pohtia: miksi? Haluaako tuollainen ihminen näin toimimalla levittää "omaa oppiaan" muillekin vastoin oman kirkon kantaa?
Seikka, jota olen viime aikoina erityisesti kauhistellut on se, että tuo kirkon opille vieraiden elementtien invaasiovaihe on siirtynyt jo joissain kirkoista seuraavaan vaiheeseen ja siihen kuuluukin sitten jo erilaisia, huomattavasti kovempia toimia, jotka karkottavat joukolla ihmisiä pois kirkon jäsenyydestä tai jakavat kirkon osiin, pirstaloivat sen. Hirvittävintä mielestäni asiassa on se, että jotkut kirkon johtajatkin - julkisesti tai "salassa" - ovat lähteneet mukaan tähän hajotus- ja pirstalointitoimintaan. Piispat, papit ja tavallinen kirkkokansa jakaantuvat, kirkko pirtaloituu, muodostuu kuppikuntia, kirkon alkuperäinen tarkoitus ja syy olemassaoloonsa hämärtyy, unohtuu, muuttuu ja lopulta katoaa.
Jollain tietyllä seksuaalisella tavalla elävät ihmiset, siis tämän "ryhmän" kaverit, samanlaiset, tukijat, myötäilijät ja tuon elämäntavan ihannoijat haalivat ympärilleen samanlaisia ihmisiä erilaisiin kirkon tehtäviin ja lisäävät hämmennystä ja hajaannusta koko kirkossa. Miksi? Usein oman edun - mikä se sitten milloinkin on - ja vallan tavoittelun vuoksi. Näin arvelen.
Samaan aikaan melkoisen suuri joukko kirkon piirissä toimivista muista ihmisistä eivät tiedä näistä asioista yhtään mitään. Joskus he eivät myöskään edes välitä tai halua tietää. Monesti heille ei myöskään asioita kerrota kirkon ja sen työntekijöiden tai muutoin siellä vallassa olevien taholta, vaan heidät halutaan pitää tietämättöminä "vaalikarjana", joka äänestää kirkon vaaleissa aina uudestaan ja uudestaan nämä vääristelijät valtaan.
Osalle heistä saattaa olla tärkeämpää kirkko ja siihen kuuluminen ainoastaan sosiaalisessa mielessä, ei niinkään opillisessa mielessä. Joitakin heistä ei useinkaan suuremmin kiinnosta edes opin puhtaus, sen oikeellisuus. Kirkon kauneus, laulujen ja muun kirkkotaiteen ihannointi, mystiikka, kaikin astein aistittava kirkko ja julkisuutten annettu harhakäsitys kirkon liberaalisuudesta ovat tärkeämpiä kuin varsinainen kirkon oikea usko ja oppiperusta.
Usein he vielä rakentelevat siihen oheen itselleen sopivan uskonopin, sellaisen, jota heidän itsensä on helppo noudattaa ja joka sopii hyvin omaan "pirtaan". Ihan ikioman uuden oman uskonnon. Kuitenkaan eroamatta omasta kirkostaan, jonka oppi onkin sitten varsin toisenlainen monessa kohtaa.
Mutta jälleen se rakkaus tai joku muu 1800-luvun romanttisen kauden humaani oppi voittaa väärällä, jopa harhaoppisella tavalla vuosituhanstisen oikean opin ja uskon. Ja tähän itse luotuun liberaaliin, omaan oppiin on lisäksi niin helppo uskoa, sillä sen mukaan kyllä Jumala kaikki taivaaseen huolii. Näin kai ajatellaan varsinkin silloin, kun synti ei ole enää syntiä eikä mitään tehtyä tarvitse katua kirkon opettamalla tavalla.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Olen ihminen, jolla ajatusten virta alkaa virrata voimalla yleensä vasta kun olen sängyssä, menossa nukkumaan. Voi sitä tekstin määrää, joka syntyisi, jos olisi olemassa kone, joka osaisi kirjoittaa ajatukseni, kehitelmäni silloin, kun puolihorroksessa odotan saapuvaa syvempää unta tai usein myös joskus varhain aamulla - kuten nyt tätä kirjoittaessani, kun heräsin "liian" aikaisin. Silloin yleensä syntyy jotain. Jos joskus syntyy hyvää tekstiä, sen on syntynyt monesti näin, eikä useinkaan väkisin puserrettuna päiväsaikaan. Tosin ei tuokaan nyt ihan kutejaan pidä aina, joskus parhaimmat tai jollakin tapaa ehkä koskettavimmat tai ainakin keskustelua herättävät tekstit syntyvät juuri nyt ja tässä, aikaan ja paikaan katsomatta, kun sen hetki on.
Useimmiten tekstini tulee kaikki suoraan "paperille" siinä hetkessä, kertaistumalta. Toki korjailen, lisäilen, poistan kirjoitusvirheitä sitten myöhemmin, mutta tekstin pääsisältö tulee varsin lyhyen ajan sisällä. Monesti, varsinkin jos teksti on kriittistä - niin kuin se tuppaa minulla usein olemaan - jätän sen hautumaan yön yli tai joskus pitemmäksikin aikaa. Samoin, jos olen juuri julkaissut jotain, ei ole viisasta laittaa heti uutta juttua maailmalle. Joskus niitä juttuja kun vain pursuu yli äyräiden ja saattaa olla, että pahimpana eli parhaimpana aamuna tai illan kähmeessä syntyy kolmekin laajempaa juttua, joita sitten julkaisen pikkuhiljaa, jos ne vielä sitten myöhemmän itsesensuurin läpi pääsevät.
Olen nyttemmin huomannut, että vaikka noita aiheita ja tekstejäkin tulee ja menee siten, että ne eivät sillä hetkellä päädy "paperille", tälle näyttöruudulle, ne jäävät jonnekin alitajunnan näyttöruudulle muhimaan ja saattavat taas jollain sopivalla hetkellä aktivoitua uudestaan ja päästä esille. Ihan hyvä - kuten lapset aina sanoivat joka ikiseen asiaan, kun kysyin koulussa heiltä mielipidettä jostain.
Tänä aamuna minut sai tietokoneen ääreen Johanneksen haamu. Kenen Johanneksen? Oma nimenikin juontuu apostoli Johanneksesta, mutta en ole koskaan hänen haamuaan tavannut. Ei se ollut tälläkään kertaa hänen haamunsa, vaan paljon myöhemmin eläneen ja varsin mielenkiintoisen ihmisen haamu. Tai oikeammin muistikuva, ettei nyt tulisi ihan väärää käsitystä tämän hetkisestä mielenterveydestäni. Johanneksen, joka eli ja vaikutti myöhäisen työelämäni kiihkeimpinä ja samalla varmaankin raskaimpina toimintavuosina ja jonka vaikutus sen hetkiseen ja todennäköisesti myöhempäänkin elämääni on itse asiassa ollut kohtuullisen suuri, kun sitä tarkemmin ajattelen. Ei hän tässä missään lähellä asunut, ei toki. Eikä hänen vaikutuksensa suinkaan ollut päivittäistä. Ei, ei. Kovin satunnaista, ajoittaista, mutta silloin kun vaikutti, vaikutti ihan kotuullisella volyymillä.
Pidin noista elämäni vaiheista jo silloin blogia, vaikka ei sitä silloin sillä nimellä tunnettu. Se oli silloin: matkapäiväkirja netissä. Tekstejä tuli tehtyä ikävissään, joutessaan ja ihan muuten vain melko kohtuullisesti, vaikka nykyisen kaltaisia nettiyhteyksiä ei ollut. Ei ollut älykännyköitä eikä w-laneja, ei ainakaan Kreikassa, jonne muutin vuonna 2000 asumaan asuttuani ensin vähän aikaa Sveitsissä.
Kaikki kirjoittaminen tapahtui ensin kotona luostarissa sen aikaisella läppärillä korpulle, jonka kanssa menin sitten bussilla pari tuntia (n. 20 km) Ateenan keskustaan ja siellä nettikahvilaan, jossa korppu ensin skannattiin viruksien varalta ja sitten siirsin tiedoston korpulta tietokoneen kautta Internetiin. Sveitsissä se oli hieman helpompaa, koska asuinpaikkani kirjastossa oli nettitietokone, jossa lähes kaiken voi tehdä rauhassa ja ilman kuluja.
Koska ei ollut nykyaikaisia moderneja, helppokäyttösiä nettisivustoja, homma piti ensin tehdä koodattuna HTML-kielellä. Yksikin pieni virhe koodissa teetti sitten töitä kahvilan koneella, jolla oloaika koko ajan maksoi - ihan kohtuullisesti silloisiin olemattomiin tuloihin nähden.
Olen nyt hiljalleen siirtänyt noita juttuja moderniin blogimuotoon ja noin reilusta 50 silloin kirjoitetusta jutusta, joita tuli suunnilleen yksi juttu per viikko, on nyt reilut 40 jo uudessa blogissa, jonka osoite ei mitenkään viittaa aiheeseen, nimi kyllä. Blogi on nimeltään "Oltiin sitä ennenkin ..." ja se löytyy osoitteesta: http://hap-dp660.blogspot.com/ Jutut täydentyvät siellä loppuun, viimeiseen juttuun saakka, kunhan saan taas voimia niitä siirrellä sinne. Nyt on eläkeläisen aika mennyt muuhun puuhasteluun.
Tuo osoite on muuten tullut aikaisemmasta matkailuautoni netti-blogi-päiväkirjasta, jolla kerroin läheiselleni, missä menin ja jonka sitten tarpeettomana lopetin (kun suku ei halunnutkaan tietää, missä menin) ja nyt siellä on noita muita tekstejä. Matkailuautoni malli on Fiat Adria DP 660, siitä tuo nimi dp660.
Kaikki tuo, mitä olen ainakin silloin ja osin ehkä pienessä määrin myöhemminkin nettiin kirjoitellut osaltaan liittyy tai joskus jopa melko suoraan sivuaa tuota Johannesta, jonka "haamusta" nyt kirjoitan, vaikka melko usein näissä jutuissani näköjään taas sivupoluille joudunkin. Kuten tuossa yläpuolella olevassa tekstissä taas äskenkin. Se, kun on minulle niin tyypillistä - sekä kirjoittamisessa että yleensäkin elämässäni. Pitää kuitenkin muistaa ero tuon etuliittenä olevien sanan 'sivu' ja aivan muuta tarkoittavan 'syrjä' välillä.
Tänä aamuna sain aikaiseksi ennen tätä blogia alustavan suunnitelman laajemmasta kirjoitustyöstä, jonka nimi tulee 1990-luvun alun elokuvasta "Elämäni murmelina" vai olikohan se sittenkin "Päiväni murmelina". Nimi ei kuitenkaan ole projektillani ihan sama, mutta sekin kertoo eletystä elämästä, kuten tuon saman teeman alla oleva Bill Murrayn ja Andie MacDowellin tähdittämä alunperin "Groundhog Day" -niminen elokuva, jossa päähenkilö, TV-meteorologi Phil Connors (Bill Murray) herää aikamatkallaan eräänlaisessa aikasilmukassa joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa Punxsutawneyn pikkukaupungissa.
Kaikki tapahtumat toistuvat joka päivä samanlaisina paitsi hänen omat reaktionsa tapahtumiin. Hän oppii omista virheistään ja toisten toiveista ja korjaa eilen tekemänsä virheet itsessään uusiksi tänä päivänä, jonka tietää taas tulevan huomenna muiden ihmisten osalta samanlaisena. Näin hän oppii uusia asioita itsestään, elämästä, kielistä ja muista ihmisistä ja kehittyy itsekin sellaiseksi, jota muut ymmärtävät paremmin ja jollaisena hän on koko yhteisölle parempi ja hyödyllisempi ihminen. Olisi muuten tarpeellinen projekti meille kaikille tässä hetkessä.
Tärkeää rooliin tuossa elokuvassa nousee rakkaus ja etenkin yksi suudelma. Tärkeitä ne ovat olleet toki omassa elämässänikin, mutta eivät ne minulla ole saaneet elokuvan lailla lunta sulamaan ja aikasilmukkaa murtumaan. Toki monta muuta asiaa kylläkin.
Meidän kaikkien on elettävä tässä päivässä, tässä hetkessä ja näillä eväillä, mitä elämäämme olemme saaneet. Tuollainen Philin kaltainen pikainen huomiseen täsmäoppiminen ei ole mahdollista, ellemme ajattele näin joka päivä ja yritä aktiivisesti kehittää itseämme jatkuvasti jonkun etukäteen laaditun suunnitelman mukaan. Se olisi varmaan ihanne, mutta jää monella meillä puolitiehen. Ainakin minulla usein. Usein siitä tuppaa tulemaan ns. savolainen projekti: 'aloittamista vaille valmis'.
Mutta me kaikki tarvitsemme elämässämme tuollaisia Johanneksen kaltaisia tuuppijota, jotka ainakin joskus saavat meissä aikaiseksi jotain muutosta ja liikettä johonkin toiseen suuntaan, kuin oli alunperin ajatellut. Niin sai Johanneksen toiminta muutoksia aikaiseksi minunkin kohdallani ja aikanaan vein hänelle kaikesta tästä kiitoksena hyvän konjakkipullon. Lahja oli saajalleen mieluinen ja itsekin tunnen yhä suurta kiitosta Johannesta kohtaan, vaikka moni asia noiden tapahtumien jälkeen meni hänenkin kohdallaan eri tavalla, kuin olisin silloin uskonut ja - voin kai rehellisesti sen sanoa - toivonut.
Mutta sellaista se elämä on. Kuten kreikkalainen munkkiystäväni usein minulle tällaisessa tilanteessa opetti sanomaan: Η ζωή είναι δύσκολη ja romanialainen ystäväni ilkikurisesti siihen sitten vastasi: Kανονική. No - näinhan se on! Ainakin asiana - tuosta kreikan kielestä nyt en ole niin varma.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
