OSA I: Boomereitten synty

 

– ja samalla pieni safari sen viidakon ihmeelliseen maailmaan

Sukupolvet: mikä se on?

Jossain vaiheessa meistä monikin huomaa miettivänsä, mihin ikäluokkaan tai kuten se nykyään sanotaan sukupolveen itse kukin oikein kuuluu ja mitä se kertoo elämästä. Onko se Paul Ankan ”Destiny”, kohtalo, vai Jenni Vartiaisen ”Leima”, syvä jälki, jota en voi poistaa, ehkä Eino Leinon runo, minä rakastin metsää ja maailmaa, vain joku muu hupaisa tapa yrittää ymmärtää ympärillä olevaa elämää? Kun näitä eri "vuosikertoja" alkaa penkoa, muuttuu homma helposti safari-retkeksi itsensä ja suvun ihmeelliseen maailmaan, jossa kirjaimet ja vuosiluvut vilistävät ohi kuin mustatiirat ja kaakkurit Hiirolan lintutornissa.

Matka alkaa tietenkin Suurimmasta sukupolvesta.

Suurin sukupolvi ja Hiljainen sukupolvi: vakauden, velvollisuuden ja kenttäpostin aikakausi

Vanhempani kuuluivat aikakauteen, jota kuvataan lähes tarunhohtoisella nimellä Suurin sukupolvi (1901–1927). Seuraavana jonossa tuli Hiljainen sukupolvi (1928–1945). Nämä ihmiset kasvoivat laman, sodan, evakkouden, jonkinlaisen pakkorauhan ja siitä johtuneen vääristyneen maailmankuvan ja jälleenrakennuksen sekä osin sodasta palanneiden tuttujen post-traumaattisten kokemusten keskellä. Arvot muokkautuivat kovassa kyydissä: velvollisuus, yhteisöllisyys, kuri ja lojaalisuus olivat arjen peruskiviä.

Rakkaus nähtiin vakaana sitoumuksena ja yhteisen selviytymisen projektina, ja se oli myös enempi-vähempi satumaista sattumaromantiikkaa. Ja kun somea ei ollut olemassakaan, kukaan ei ”ghostannut” ketään – ellei nyt kenttäposti tai joku muu ollut sattunut pommituksien keskelle.

Boomerien aika: rakentamisen vuosikymmenet ja se kuuluisa elämänpolku

Sitten tulemme meihin, tähän omaan boomerisukupolveeni (1946–1964). Sana, joka nyttemmin on noussut meemikulttuurin kulmakiveksi, jopa ajottain pääministerinkin pilkan kohteeksi, oli alun perin aivan tavallinen väestötieteellinen, demografinen termi eli tapa lajitella ihmiset syntymävuosien perusteella.

Me boomerit synnyimme sodanjälkeiseen Suomeen, jossa väki lisääntyi, talouskasvu teki tuloaan ja hyvinvointivaltiota rakennettiin hiki hatussa työehtosopimuksista tai edes työajoista ja muusta sellaisesta suuremmin välittämättä. Elämänkaari tuntui kulkevan tuttua, melko suoraviivaista tietä pitkin, se ei ollut mitään hienostelua, vaan ihan rehellinen kansanomainen polku: hanki hyvä koulutus → kunnon työ → toimeentuleva perhe ja elä vanhempiasi äveriäämmin. Sitä hekin toivoivat ja sodan sekä puutteen nähneenä siihen kaikin tavoin kannustivat.

Somedynamiikka ei häirinnyt kenenkään elämää, eikä ensirakkaus kilpaillut TikTokin kanssa eikä se tietenkään ollut yhtä koukuttavan lyhytjänteinen. Se oli lisäksi ihan supisuomalainen.

Seuraavaksi syntyivät perheeseeni X-sukupolven edustajat: epävarmuuden ja härpäkelaitteiden kasvattamat

Perheeseeni ilmaantui sitten X-sukupolveen (1965–1980) kuuluva lapsi. Hän oppi elämään kylmän sodan varjossa, 90-luvun lamassa, luonto- ja jos minkälaisissa muissakin aktivismin tiloissa, hajoavissa perheissä, karjalaisuuden identeteettikriisissä ja muutenkin monella tapaa muuttuvassa maailmassa.

Tietotekniikka näytti heidän sukupolvensa lapsuudessa vielä suurilta laatikoilta, jotka piipittivät, ja mukana vilkkuivat myös koukuttava Nintendo ja muut ihmeelliset napeista paineltavat härpäkkeet. He näkivät Internetin syntyvaiheet ja tunsivat ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa suora yhteys rajattomaan maailmaan.

Rakkaus oli heille yhä konkreettista ja kasvokkain koettua, vaikka taustalla humisi jo kehittyvän teknologian vieno bassolinja.

Milleniaalit: kahden maailman akrobaatit

Milleniaalit (1981–1996), jollainen löytyy myös omasta lähipiiristäni, ovat sukupolvi, joka onnistui elämään kahden maailman välissä. He muistavat ajan ennen Internetiä, mutta kasvoivat sen kanssa aikuisiksi. Heidän arvomaailmassaan korostuvat yksilöllisyys, tasa-arvo, vegetarismi ja ympäristötietoisuus, jopa -aktivismi.

Sosiaalinen media tuli heidän elämäänsä nuoruudessa, ei lapsuudessa, joten he tietävät vielä, miten lankapuhelimella soitetaan ilman paniikkia ja miten siihen vastataan.

Z-sukupolvi: diginatiivit, jotka syntyivät näyttö kädessä

Sitten vuorossa ovat Z-sukupolven (1997–2012) nuoret, omat rakkaat "vunukkani", jotka tuntuvat osanneen pyyhkäistä älypuhelimen näyttöä ennen kuin oppivat kävelemään. Heidän tärkeimpiä arvojaan ovat moninaisuus, maailmankansalaisuus, diginatiivisuus ja uuden maailman loputtomat mahdollisuudet, mutta samalla heidän harteilleen ovat laskeutuneet somen paineet, jatkuva vertailu ja kasvava epävarmuus.

Rakkaus heidän maailmassaan seikkailee algoritmien, tykkäysten ja viestien sinisten “tykkää”-merkintöjen välimaastossa.

Alfa-sukupolvi ja tulevaisuuden nimikisa

Vuodesta 2013 eteenpäin syntyneistä on alettu puhua Alfa-sukupolvena (2013–2025). Nimi viittaa aakkosten uuteen alkuun, kun entiset kirjainyhdistelmät ovat jo menneet sekaisin kuin vanhat kauppalistat. Vaihtoehtoisia nimityksiä kyllä riittää: iSukupolvi, Covid-sukupolvi, Ai-sukupolvi – riippuen siitä, mikä maailman mullistus sattuu tuntumaan keskeisimmältä.

Omassa suvussani ei vielä näy tämän ryhmän edustajia, joten odottelen mielenkiinnolla, millainen porukka heistä lopulta kasvaa. Kokemuksiakaan minulla ei myöskään ole vielä heistä, joten mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

Mitä seuraavaksi?

Olen ajatellut, että seuraavassa blogijutussani kaivan hieman syvemmältä boomerin mielen- ja sielunmaisemaa: millaisena näemme rakkauden, miten tulkitsemme muiden sukupolvien vastaavia touhuja ja kuinka ihmeessä navigoimme maailmassa, jossa jopa jääkaappi yrittää keskustella käyttäjänsä kanssa, autot ajavat ilman kuskia ja ihmiset osoittavat yllättävää sosiaalisuuttaan, auttamishaluaan nostaessaan ojiin suistuneita pieniä, söpöja pyörillä kulkevia S-kaupan ruokarobotteja takaisin tielle, kun ne ovat matkalla asiakkaan luo. Siis koneita, entäs ihmisiä!

Mutta katsotaan nyt, jaksanko, saanko sen "paperille". "Saas nährä" sanoi kai joku pressammekin jollain oudolla murteella. Sukupolvien tarina on näemmä jatkuvaa oppimista ja toisinaan myös hyväntahtoista hymyilyä sille, miten nopeasti maailma ehtiikään muuttua pelkästään minun elinaikanani. "Saas siis nährä", olenko silti tai sen vuoksi jo jotain oppinut näkemään ja tuntemaan, varsinkin noista sielun- ja mielenmaisemista.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Karjalan­kadun rakennus tienhaarassa

Kirkon keskushallinnon ja kirkkomuseon rakennus Kuopiossa
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2019)

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen keskus Kuopiossa Karjalankadulla on käännekohdassa. Marraskuun lopun kirkolliskokouksen päätös asemakaavamuutoksen käynnistämisestä ja kiinteistön myymisestä avaa tien kokonaisuudistukselle. Rakennuksen rakenteelliset ja sisäilmaan liittyvät ongelmat ovat kasvaneet vuosien varrella niin merkittäviksi, että purkaminen näyttää todennäköiseltä. Samalla kirkolliskokouksen käsittelyyn nousseet aloitteet ja niiden laatu herättävät tarpeen tarkastella koko päätöksenteon käytäntöjä.

---

Rakennus, joka ei enää palvele tarkoitustaan

Karjalan­kadun rakennus on vuosikymmenten ajan ollut Suomen ortodoksisen kirkon hallinnon kiinteä osa. Sen tilat ja rakenteet on aikanaan suunniteltu huomattavasti suuremmalle henkilöstölle ja toiminnalle kuin mitä kirkon nykyinen hallinto edellyttää. Viime vuosina rakenteelliset viat ja erityisesti sisäilmaongelmat ovat kuitenkin nousseet esiin tavalla, joka tekee pitkän aikavälin käytöstä vaikeaa, jopa mahdotonta. Näiden syiden vuoksi rakennuksen purkaminen näyttää todennäköisemmältä kuin laajamittainen korjaaminen.

---

Päätös asemakaavoituksesta ja myyntiin valmistautumisesta

Kirkolliskokous linjasi toiveikkaana, että kiinteistön markkina-arvoa pyritään korottamaan asemakaavoituksen keinoin. Tavoitteena on selvittää, voidaanko tontin käyttötarkoitusta tai rakennusoikeutta muuttaa niin, että tontti, vaikka rakennus purettaisiin, nousisi arvoltaan kilpailukykyiseksi. Kaavoitus on hidasta ja vaatii tarkkaa yhteistyötä viranomaisten kanssa, mutta se toimii keskeisenä askeleena kohti kiinteistön myyntiä.

Keskustalossa on myös hiippakunnan piispan kotikirkko.
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2019)

Kun kaavamuutos on valmis, tontti asetetaan myyntiin ja kirkollishallinnon toiminnot siirtyvät tilatarveselvityksen mukaisiin huomattavasti pienempiin tiloihin. Uusien tilojen suunnittelussa, mihin ne nyt sitten aikanaan tulevatkaan, painotetaan toimivuutta, kustannustehokkuutta ja kirkon hallinnon nykytarpeiden mukaista joustavuutta. Esimerkkejä tällaisen hallintorakennuksen kenties laajastakin hajasijoittamisesta ja etätyöskentelyn mahdollisuuksista sekä sen lisäämisestä tai muista vastaavista nykyaikaisista ratkaisuista ei julkisuudessa taida olla vielä esitelty, vaikka malliesimerkkejä niistä lienee mm. valtionhallinosta pilvin pimein. Oma, vaikkakaan ei välttämättä niin suuresti kirkon ongelma, ovat sitten kirkkomuseon sijoittumiseen ja yleensäkin museoon liittyvät muutkin hallinnolliset ja oikeudelliset asiat.

---

Omistuksen siirtymisen yhteydessä tehdyt selvitykset – jäikö jotakin tarkistamatta?

Karjalan­kadun rakennuksen tilanne nostaa väistämättä esiin vielä kysymyksen siitä, tehtiin­kö riittävät kuntotekniset ja rakenteelliset selvitykset silloin, kun rakennus siirtyi valtiolta kirkolle. Mikäli tarkastukset olivat tuolloin puutteellisia, osa nyt näkyvistä ongelmista olisi saattanut olla ennakoitavissa. Kokonaisuus muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on, että suuria kiinteistöhankkeita varten tarvitaan perusteellista, asiantuntijatason arviointia tulevien riskien kartoittamiseksi. Sama mahdollinen ongelma tässäkin toiminnassa tulee aikanaan vielä kaatumaan ehkä myös vanhojen kirkkorakennusten ongelmaksi. Merkkejä on jo havaittavissa mm. Juuassa ja Kuopion ympäristön tsasounissa.

---

Korjaustarpeet ja kirkolliskokousten aiemmat keskustelut

Menneiden vuosien kirkolliskokouksissa huomio keskittyi pitkälti museotoimintaan ja RIISAn taloudelliseen tilanteeseen. Hallintorakennuksen omat korjaustarpeet eivät nousseet esille samalla painoarvolla, vaikka ne ovat myöhemmin osoittautuneet huomattaviksi. Jälkikäteen tarkasteltuna näyttää siltä, että Karjalan­kadun kiinteistön tekninen kunto jäi keskusteluissa taka-alalle, vaikka sen merkitys kirkon hallinnon tulevaisuudelle on ollut keskeinen.

---

Asemakaavan tuoma arvonnousu – mahdollisuus vai epävarma tavoite?

Asemakaavamuutos voi nostaa tontin arvoa, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuutta. Kaavamuutoksen vaikutus riippuu markkinatilanteesta, rakentamisen reunaehdoista ja siitä, millaiseksi alueen tulevaisuus hahmottuu kaupungin suunnitelmissa. Tontti voi saada huomattavaa arvoa, mutta yhtä hyvin arvo voi jäädä odotettua matalammaksi. Arvioon liittyy siksi väistämättä toiveikkuuden ja epävarmuuden välinen jännite, jolla saattaa pahimassa tai vastaavasti parhaimmassa tapauksessa olla huomattava merkitys kokonaistilanteelle.

---

RIISAn asemaa koskevat aloitteet ja kirkolliskokouksen toimivallan rajat

Karjalan­kadun rakennuksen tilanteen ohessa kirkolliskokouksessa tehtiin aloite, jossa ehdotettiin RIISAn museotoiminnan muokkaamista ja mahdollisia siirtoja Valamoon tai pääkaupunkiseudulle. Vaikka aloite oli huolellisesti muotoiltu, sen perustavanlaatuinen ongelma oli selvä: RIISA toimii säätiöpohjaisesti, eikä kirkolliskokouksella ole toimivaltaa määrätä sen hallinnollisista ratkaisuista tai sijoituspaikasta.

Tämä paljastaa rakenteellisen ongelman. Miksi kirkolliskokoukselle tuodaan toisinaan aloitteita, jotka eivät kuulu sen päätösvallan piiriin, ja joiden käsittely vie vain turhaa aikaa ja asiantuntemusta asioista, joita kokous ei edes voi ratkaista.

---

Populistisen aloitteidentekokulttuurin varjot

Kirkolliskokousten työskentelyssä on viime vuosina noussut esiin huolestuttava ilmiö, jossa aloitteita käytetään enemmän oman tai alueellisen näkyvyyden rakentamiseen kuin kirkon tasapuolisen ja oikeudenmukaisen toiminnan edistämiseen. Aloitteet voivat olla muodoltaan näyttäviä ja laajuudeltaan kunnianhimoisia, mutta ne eivät aina perustu lainsäädäntöön, kirkon rakenteisiin tai todelliseen toimivaltaan.

Tällainen aloitteiden tekokulttuuri vaikeuttaa kokouksen rauhallista ja keskittynyttä työskentelyä. Se vie aikaa ja resursseja asioista, jotka ovat kirkon toiminnan kannalta aidosti merkittäviä, ja se hämärtää niiden kirkon kannalta tärkeiden aloitteiden näkyvyyttä, jotka todella tarvitsevat käsittelyä. Kokouksen kulkua seuraavana ei voi kuin ihmetellä näiden kokousta kuormittavien aloitteiden tekijöiden motiiveja, jotka vaikuttavat lähtevän enemmän yhden alueen  ja aloitteen tekijän oman profiilin nostamisesta kuin kirkon todellisista tarpeisita.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Rakennus siisrtyi vuosia sitten valtiolta ortodoksiselle kirkolle.
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2019)

 

 

Turvallinen tila

 

Jumalanäidin suojelus -ikoni (Pokrova)

Turvallisemman tilan periaatteet 
– ortodoksinen kirkko etsimässä uutta luottamusta

Suomen ortodoksinen kirkko otti marraskuun 2025 kirkolliskokouksessa mielenkiintoisen askeleen, joka voi jopa muuttaa sen sisäistä ilmapiiriä. Päätös ottaa käyttöön turvallisemman tilan periaatteet kaikissa työmuodoissa ei ole vain hallinnollinen ratkaisu, vaan viesti siitä, millaiseksi kirkkomme haluaa ja tarvitsee kasvaa. Sen ytimessä on ajatus hengellisestä kodista, jossa jokainen voi kokea olevansa arvokas ja kuultu arjen tasolla.

Oma kokemukseni seurakuntien elämästä ja nuorten kohtaamisesta on osoittanut, että vaikka kirkkomme ilmapiiri on monelle turvasatama, kaikilla ei ole ollut samaa kokemusta. Kyselyt, joissa on noussut esiin syrjintää ja epäasiallista kohtelua, pysäyttävät meidät. Ne muistuttavat, että kirkon vastuulla on kuunnella herkällä korvalla ja vastata niihin kipukohtiin, joita ihmiset uskoutuen jakavat. Myös media nostaa usein esiin tilanteita, jotka kertovat toisesta todellisuudesta kuin siitä, jolla kirkko itse haluaa toimintaansa kuvata.

Kunnioittava keskustelukulttuuri rakentaa hengellistä kotia

Turvallisemman tilan periaatteiden ensimmäinen kulmakivi on kunnioittava keskustelukulttuuri. Jokainen, joka on joskus istunut kirkkokahvilla seurakuntasalin pöydässä tai ollut mukana leirin iltahartaudessa, tietää, kuinka suuri merkitys on sillä, että saa puhua rauhassa ja tulla kuulluksi. Silloin, normaaleista käytänteistä poiketen, yhdessä pöydässä eivät istu piispa, papit ja seurakunnan kellokkaat, muissa muut seurakuntalaiset.

Viime vuosien oikeudenkäynnit, valitukset, kantelut ja muut sisäiset jännitteet ovat osoittaneet, kuinka helposti luottamus voi haurastua. Kun johtajat eivät kohtaa toisiaan avoimesti, sama henki heijastuu seurakuntiin. Kunnioittava keskustelu ei ole siis vain kaunis ajatus, vaan vastuullista hengellistä työtä, jossa pyritään varjelemaan yhteyttä ja pysähtymään toisen vierelle aidosti kuunnellen.

Samalla on syytä muistuttaa, mitä turvallinen tila ei ole. Se ei ole toisten tarkkailemista, kyttäämistä tai ilmapiiriä, jossa epäillään ihmisten taustoja ja motiiveja. Turvallisen tilan periaatteisiin ei kuulu poliisimaisten toimien siirtäminen seurakunnalle tai edes niistä julkisesti puhuminen. Seurakunnan tehtävä ei ole etsiä epäiltyjä kulissien takaa, vaan kohdata ihmiset avoimesti ja luottamusta rakentaen.

Avoimuus ja läpinäkyvyys luovat tilaa huolten sanoittamiselle

Toinen periaate kutsuu avoimuuteen. Moni seurakuntalainen ja työntekijä on kertonut epäröivänsä palautteen antamista, koska ei ole varma, otetaanko huoli todesta vai katoaisiko se hallintorakenteiden sisälle. Kun johto epäröi tarttua seurakunnan tai hiippakunnan asioihin, syntyy tilaa ohitsejohtamiselle: alaiset ottavat vallan, kun johtaja ei kanna vastuuta. Tämä ilmiö voi koskea niin piispoja kuin kirkkoherroja, ja sen seurauksena syntyy epäselvyyttä, jopa jonkinlaista ”anarkiaa”, joka johtaa helposti vain riitoihin seurakuntalaisten kanssa ja epäselviin, "mutu"- tai perustelemattomiin päätöksiin. Joskus pahimmillaan jopa lähes laittomuuksiin.

Turvallisemman tilan periaatteet muistuttavat, että kirkon rakenteiden tulee tukea rehellistä ja oikeudenmukaista toimintaa. Kun ihminen voi luottaa siihen, että hänen kokemuksensa otetaan vakavasti ja käsitellään asiallisesti, syntyy vähitellen yhteisö, jossa vaikeistakin asioista voi puhua pelkäämättä. Jos oma osaaminen ei riitä, mielikuvilla pelottelu on lähes ”rikollista” ja vastuutonta, usein jopa oman edun tavoittelua. Silloin pitää aina turvautua niihin, jotka kyseisen asian osaavat ja tuntevat sen salat: asiantuntijoihin.

Yhteisöllisyys vahvistaa seurakunnan elämää

Kolmas periaate, yhteisöllisyys, on monelle syy tulla kirkkoon. Liturgia, juhlat, talkoot ja leirit luovat sen kudoksen, jossa usko ja elämä kietoutuvat yhteen.

Jos johto ei kanna yhteistä vastuuta ja karttaa sitä, tämä henki hiipii helposti myös seurakuntiin ja tuo mukanaan epävarmuutta. Yhteisöllisyyden vahvistaminen ei ole siksi vain tavoite, vaan kirkon selviytymisen ehto. Turvallinen tila tarkoittaa, että seurakunnassa voi olla mukana ilman pelkoa leimaantumisesta tai siitä, että pitäisi valita puolia. Se on tila, jossa erilaiset näkemykset voivat kohdata ilman että yhteys katkeaa, ja jossa totuus ja oikeudenmukaisuus voivat jopa ohittaa henkilökohtaisen edun.

Anteeksianto ja oppiminen kuuluvat kristillisen elämän ytimeen

Neljäs periaate liittyy anteeksiantoon. Kirkon elämässä anteeksiantaminen ei ole abstrakti idea, vaan hengellisen kasvun ydintä. On kuitenkin nähty, kuinka vaikeaa se voi olla myös johtavassa, jopa papillisessa asemassa oleville. Erimielisyydet ja ohitse puhuminen kertovat siitä, että anteeksiannon kulttuuri on meillä vielä kesken.

Turvallisemman tilan periaatteet auttavat muistamaan, että kirkon kasvu tapahtuu juuri näissä kipukohdissa. Virheistä voidaan oppia, jos niihin uskalletaan tarttua. Anteeksi pyytäminen ja antaminen rakentavat yhteisöä ja tekevät tilaa Pyhän Hengen toiminnalle.

Kohti kirkkoa, joka on lähellä ihmistä

Turvallisemman tilan periaatteet eivät ole pelkkä dokumentti, joka jää mapin uumeniin tai sinne kuuluisaan "mappi ööhön". Niiden on tarkoitus näkyä käytännössä. Kun leireillä nuori uskaltaa kertoa kokemuksistaan, kun seurakunnissa löytyy uusia tapoja keskustella vaikeistakin aiheista ja kun hallinnossa päätöksenteko toimii avoimemmin, näkyy muutos siinä, miten kirkko kohtaa ihmisen.

Tällaiset muutokset ovat pieniä mutta elintärkeitä askelia kohti kirkkoa, joka haluaa olla lähellä ihmistä ja uskollinen kutsumukselleen: hengellinen koti, jossa jokainen on tervetullut ja jossa rakkauden henki voi löytää kasvualustan.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Käännynnäiskriisi

 

Pyhä apostoli Filippos opastaa etiopialaista hoviherraa kohti Kristusta.
(Apt.8:26-40)
Ikoni kuvaa kääntymisen todellista luonnetta:
Pyhän Hengen johdatusta, ymmärryksen avautumista ja
kirkon sakramentaalista elämää, joka täyttyy kasteessa.
(Kuva: GOARCH)

Viime kuukausina Yhdysvalloissa esiin noussut ortodoksisen kirkon käännynnäisilmiö on herättänyt keskustelua myös Suomessa. Amerikkalaiset mediat ovat kertoneet seurakunnista, jotka täyttyvät nuorista miehistä, usein konservatiivisista ja internetin kautta ortodoksisuuteen tutustuneista. Kasvu on ollut niin nopeaa ja näkyvää, että sitä on kutsuttu suorastaan ”vyöryksi”. Vaikka Suomessa vastaavaa ei nähdä, ilmiöiden taustojen ymmärtäminen auttaa tarkastelemaan myös oman kirkkomme ajankohtaisia kehityskulkuja, kuten Valamon miesluostarin uutta vaihetta ja seurakuntien hienoista nuorentumista.

Ilmiön kaksijakoinen luonne

USA:ssa ortodoksisuus vetoaa tällä hetkellä poikkeuksellisen voimakkaasti nuoriin miehiin, jotka etsivät hengellistä suuntaa, kurinalaisuutta ja pysyvyyttä elämässä. Moni heistä on löytänyt ortodoksisuuden sosiaalisen median vaikuttajien kautta – ihmisten, jotka esittävät kirkkoa miehisyyttä korostavana, kovuutta vaativana ja identiteettiä vahvistavana uskonnonmuotona. Tällainen lähestymistapa koetaan osassa amerikkalaista yhteiskuntaa vaihtoehdoksi kulttuurissa, jossa moni nuori kokee epävarmuutta ja juurettomuutta.

Kirkon omien tutkijoiden ja pappien mukaan tämä kuva ortodoksisuudesta ei kuitenkaan vastaa kirkon varsinaista traditiota. Ortodoksinen usko ei ole poliittinen liike eikä maskuliinisuuden projekti, vaan Kristuksen tuntemisen tie, jossa jokainen ihminen kutsutaan parannukseen, rukoukseen ja yhteisön rakentamiseen. Siksi moni amerikkalainen teologi on huolissaan siitä, että ortodoksisuutta yritetään muokata valmiiden ideologisten tavoitteiden mukaiseksi. Piispojen mukaan tämä voi vääristää kirkon teologista identiteettiä ja johtaa väärinkäsityksiin, jotka voivat vahingoittaa seurakuntien elämää.

Nettiortodoksisuuden haaste

Yksi vakavimmista amerikkalaisten pappien ja tutkijoiden esiin nostamista huolista on niin sanottu ”nettiortodoksisuus”. Kyse on ilmiöstä, jossa uskon perusasiat opitaan YouTube-videoista, keskustelupalstoilta ja algoritmien ohjaamista sisällöistä ennen kuin ihminen on koskaan astunut kirkkoon. Jotkut sisältöjen tekijät esittävät itsensä kirkon opettajina, vaikka heiltä puuttuu teologinen koulutus, pastoraalinen kokemus ja yhteys kirkon elävään perinteeseen. Seurauksena voi olla vääristynyt kuva ortodoksisuudesta: sekoitus tunteita, identiteettipuhetta ja henkilökohtaisia mielipiteitä, joilla ei ole pohjaa kirkon opetuksessa.

USA:ssa on nähty myös ongelmia, joissa osa uusista mieskäännynnäisistä esiintyy verkossa tavalla, joka on kirkon tradition vastainen – esimerkiksi rasistisilla, naisvihamielisillä tai vihapuhetta sisältävillä kommenteilla. Useat tutkijat ovat kertoneet, että tällaisia äänekkäitä mielipiteitä pelkäävät erityisesti seurakuntien naiset, jotka kokevat ilmapiirin ajoittain turvattomaksi.

Piispojen mukaan yksi nykyhetken keskeisistä haasteista onkin palauttaa auktoriteetti kirkon oikeisiin lähteisiin: piispat, papit, hengelliset isät, luostarit ja terveet seurakuntayhteisöt. Tämän vuoksi USA:ssa valmistellaan yhteisiä katekumeenimateriaaleja ja korostetaan vuosien mittaisen opetuksen tärkeyttä.

Miten Suomessa?

Kun amerikkalainen ilmiö laitetaan suomalaiseen yhteyteen, näkyy selvä ero. Suomessa ortodoksisen kirkon viimeaikainen elpyminen on noussut esiin toisenlaisista lähtökohdista. Meillä ei ole nähty suuria äkillisiä käännyntäaaltoja eikä ideologisia ryhmittymiä, jotka pyrkisivät tekemään ortodoksisuudesta identiteettiprojektia. Sen sijaan kiinnostus on kasvanut tasaisesti ja perinteisissä puitteissa: Valamon miesluostarin uudistuminen, monien seurakuntien rauhallinen nuorentuminen ja pandemia-ajan herättämä uudelleenlöytynyt tarve rukoukseen ja yhteisöllisyyteen.

Suomalaisessa kirkollisessa kulttuurissa korostuvat hiljaisuus, rukouselämä, liturginen rytmi ja henkilökohtainen pastoraalinen ohjaus – kaikki niitä asioita, jotka luonnehtivat ortodoksisuuden syvää ydintä ja joihin nopeiden ilmiöiden on vaikea päästä käsiksi. Tähän liittyy myös suomalaisen yhteiskunnan vakaus: poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri ei tuota samanlaisia identiteettipaineita kuin USA:ssa, eikä ortodoksisuutta juuri yhdistetä poliittisiin liikkeisiin.

Silti emme ole täysin suojassa niiltä vaikutteilta, jotka liikkuvat kansainvälisesti verkkojen ja sosiaalisen median kautta. On tärkeää tunnistaa, että Internetin sisällöt ylittävät helposti rajat, ja amerikkalainen tapa jäsentää ortodoksisuutta voi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa, jos sitä ei tunnisteta ja ohjata terveelle pohjalle.

Mitä meidän tulisi varoa?

Suomessa keskeinen kysymys on: miten varmistamme, että kirkon elpyminen ja kasvu juurtuvat terveesti? Kirkkomme historia, pieni koko ja vahva liturginen elämä antavat tähän hyvät edellytykset. Silti amerikkalainen kokemus muistuttaa, että kirkon tulee olla hereillä, jotta ortodoksisuuden traditio ei muutu identiteettiprojekteiksi, eikä Internetin varaan rakentuva hengellinen ymmärrys ohita kirkon omaa opetusta.

Kuten vuoden 2025 Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen listalla ollut kysymys turvallisesta tilasta osoittaa, kaikkien tulee huolehtia siitä, että seurakuntien ilmapiiri pysyy turvallisena kaikille, ja että uusi kiinnostus johtaa todelliseen hengelliseen kasvuun, ei vain ulkoiseen innostukseen.

Suomen ortodoksinen kirkko voi oppia USA:n kokemuksesta vahvistamalla katekumeenien ohjausta, korostamalla rauhallista ja pitkäjänteistä hengellistä matkaa sekä pitäen esillä sitä, että kirkkoon liitytään Kristuksen tuntemisen vuoksi – ei sosiaalisen tai poliittisen identiteetin takia. Siksi on tärkeää, että myös kirkon hallinnon tasolla on selkeästi koordinoitua kasvatuksen ja opetuksen asiantuntemusta sekä siinä tehtävässä osaava henkilö, joka kykenee antamaan seurakuntiin oikeaa opastusta ja ohjausta tai jopa laillisuussneuvontaa. Näin näihin ilmiöihin voidaan vastata johdonmukaisesti, oikealla ortodoksisella tiedolla ja pedagogisella osaamisella jopa ennaltaehkäisevästi. 

Tuleeko käännynnäiskriisi vai jotain muuta

Amerikkalainen käännynnäisilmiö osoittaa, että ortodoksisuus kiinnostaa voimakkaasti uusia ihmisiä myös länsimaissa. Tämä voi olla suuri siunaus, mutta samalla se paljastaa tarpeen tarkalle hengelliselle ohjaukselle ja kirkon oman auktoriteetin selkeyttämiselle. Suomessa elämme eri tilanteessa, mutta meillä on syytä tarkastella ilmiötä avoimin silmin.

Kun kirkkomme säilyttää juurtuneen, liturgisen ja tasapainoisen hengellisen elämänsä, se voi vastaanottaa uudet tulijat viisaasti ja turvallisesti – tavalla, joka kunnioittaa sekä tradition rikkautta että jokaisen ihmisen arvokkuutta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pyhittäjä Arsenie Boca - matkani hänen jalanjäljillään

Pyhittäjä Arsenie Prislopilainen

Olen 2000-luvun alusta lähtien vieraillut lukuisia kertoja Romaniassa. Tähän on monta syytä. Vuonna 2000 elin vuoden ensin Sveitsissä Bosseyn ekumeenisessa instituutissa ja sitten Kreikassa, Moni Pendelin luostarissa tutkijana, ja samassa paikassa, aivan naapurikeljassa, asui romanialainen pappi, isä Neculai. Hänen lisäkseen luostarissa asui pari muutakin romanialaista pappia, joista kaikista tuli minulle myös ystäviä.

Vuosien varrella olen saanut monesti nauttia isä Neculain ja hänen perheensä vieraanvaraisuudesta Iasissa, pohjois-Romaniassa,  sekä yksin että oman perheeni kanssa. He ovat myös vierailleet luonani Suomessa. Yhtenä ikimuistoisena kesänä vein heidät matkailuautollani uimaan Jäämerelle Norjaan asti. Tarinoita näistä matkoista riittäisi vaikka kymmeneen blogijuttuun.

Romaniassa asuu myös toinen läheinen ystäväni, isä Matti ja hänen vaimonsa, joiden luona olen saanut viettää unohtumattomia hetkiä sekä Bukarestissa että saunomassa Matin paratiisissa, mökillään Breazassa.

Näillä matkoillani olen vieraillut kymmenissä luostareissa, lukuisissa ortodoksisissa kirkoissa ja monissa muissa tärkeissä kohteissa. Olen kuvannut sadoittain valokuvia ja kerännyt tietoa vuosien varrella romanialaisesta ortodoksisuudesta. 

Yksi kiinnostukseni kohde on ollut romanialainen pappi, Arsenie Boca, jonka jalanjäljissä olen kulkenut syystä, jota en silloin osannut selittää. Vierailin lähes kaikissa paikoissa, joissa hän oli elämänsä aikana asunut ja vaikuttanut. En tiedä miksi, mutta jokin hänen elämässään ja persoonassaan puhutteli minua syvästi ja johti askeleeni aina uudelleen ja uudelleen hänen elämänsä tapahtumapaikoille.

Kirjoittaessani tätä blogijuttua tänään 28. marraskuuta 2025 iloitsen syvästi siitä yhteisestä matkasta, jonka olen saanut tehdä kulkien hänen jäljillään halki Romanian. Tänä päivänä saatettiin päätökseen isä Arsenien kanonisointi eli hänen lukemisensa ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon. Ehkä tällä asialla on yhteys myös omaan varhaiseen kysymykseeni: miksi juuri hän? Ehkä tämä päivä on siihen osaltaan vastaus.

Seuraavassa kerron hieman pyhittäjä Arsenie Prislopilaisesta, sillä nimellä hänet nyt kanonisoinnin jälkeen tunnetaan.

---

Pyhittäjä Arsenie Boca – Prislopin pyhä

Syntymä, nuoruus ja hengellinen kutsumus

Pyhittäjä Arsenie Boca syntyi 29. syyskuuta 1910 Vața de Susissa Hunedoaran piirikunnassa Transilvaniassa kristillisessä ortodoksisessa perheessä. Hänen syntymänimensä oli Zian Vălean Boca. Jo nuoresta alkaen hän suuntautui kohti hurskasta elämäntapaa, vetäytyi rukoukseen ja osoitti kiinnostusta kirkolliseen elämään. Hiljaisuus, sisäinen rukous ja askeesi puhuivat hänen sydämelleen.

Hän suoritti vuonna 1929 Avram Iancu -lukion ja siirtyi sen jälkeen Sibiun teologiseen akatemiaan. Samalla hän sai stipendin taideopintoihin Bukarestin kuvataideinstituuttiin. Näin hänen hengellinen kutsumuksensa ja taiteellinen lahjakkuutensa kulkivat rinnakkain.

Opintoihin liittynyt matka Athokselle vuonna 1939 vahvisti hänen kutsumustaan entisestään. Hän vietti kolme kuukautta Athoksen romanialaisessa Prodromoun skiitassa, missä hesykastinen rukousperinne teki häneen pysyvän vaikutuksen. Samassa Athoksen skiitassa vierailin vuonna 2000, silloin vielä ymmärtämättä näiden asioiden myöhempää yhteyttä tai edes tietämättä mitään Arsenie Bocasta.

Luostariin, munkiksi ja palvelukseen

Vuonna 1940 Zian Vălean vihittiin munkiksi ja hän sai munkkinimen Arsenie. Pian hänet vihittiin papiksi ja myöhemmin igumeniksi, kun hänet nimitettiin Brâncoveanu-luostarin johtajaksi vuonna 1942.

Igumenina hän käynnisti merkittävän hengellisen uudistuksen luostarissa ja sen ympärillä. Hän kunnosti luostaria ja ohjasi ihmisiä rukoukseen ja kilvoitukseen.

Arsenien panos oli huomattava myös Filokalian romanialaisessa käännös- ja julkaisutyössä. Hän oli mukana useissa vaiheissa: toimitti käsikirjoituksia, osallistui itse käännöstyöhön, auttoi valmistelussa ja tuki julkaisuprosessia. Professoreiden ja munkkien näkemyksen mukaan juuri hänen työnsä teki Filokaliasta keskeisen hengellisen lähteen Romanian ortodoksisessa kirkossa.

Vaino ja estetty kirkollinen toiminta

Kun kommunistinen hallinto nousi valtaan, Arsenie Boca joutui muiden kirkonmiesten tavoin epäluulon ja tarkkailun kohteeksi. Häntä pidätettiin useita kertoja 1940–1950-luvuilla ja hänen hengellistä vaikutustaan pyrittiin rajoittamaan.

Vuonna 1959 hänet erotettiin epäoikeudenmukaisesti munkkikunnasta ja kiellettiin toimimasta kirkollisesti. Vaikka päätös kumoutui myöhemmin, Arsenie ei katkeroitunut. Hän jatkoi taiteen parissa, maalasi ikoneita ja kirkkojen sisätiloja. Tunnetuin hänen töistään on Drăgănescun kirkon maalaus, joka valmistui vuosien 1968–1984 aikana.

Yksi apokalyptisistä seinämaalauksista Drăgănescun kirkossa.
Siitä voi löytää vaikka viitteitä juuri käytävään Ukrainan sotaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Viimeiset vuodet, kuolema ja pyhyyden maine

Arsenie Boca kuoli 28. marraskuuta 1989 Sinaian luostarissa. Hänet haudattiin toiveensa mukaan Prislopin luostariin, josta on muodostunut ehkä Romanian merkittävin pyhiinvaelluskohde. Hänen haudallaan koetaan ja itsekin olen saanut kokea rukouksen hiljaisuutta, hengellistä lohdutusta ja monien uskovien mukaan myös Jumalan armon kosketusta.

Pyhittäjä Arsenin hauta Prislopin luostarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hänen elämänsä, opetuksensa ja kärsimyksensä kommunistivallan aikana ovat tehneet hänestä romanialaisen hengellisyyden ikonisen hahmon. Hänestä on tullut esikuva siitä, miten Kristuksen seuraaminen voi säilyä vahvana kaikenlaisten koettelemusten keskellä.

Kanonisointi ja kirkollinen tunnustus

Romanian ortodoksisen kirkon pyhä synodi kanonisoi pyhittäjä Arsenien vuonna 2025 patriarkaatin satavuotisjuhlavuotena. Hänet tunnetaan nyt nimellä pyhittäjä Arsenie Prislopilainen.

Kanonisointi vahvisti sen, minkä kansa oli kantanut sydämessään jo vuosikymmeniä: Arsenie on pyhä, jonka esirukous ja hengellinen perintö elävät voimakkaasti myös hänen kuolemansa jälkeen.

Miksi Arsenie edelleen puhuttelee?

Arsenie Boca koskettaa ihmisiä siksi, että hänen elämässään yhdistyi syvä rukouksen henki, teologinen ymmärrys, taiteellinen kyky ja rohkea uskollisuus Kristukselle vaikeina aikoina. Hän avasi Filokalian perinnettä romanialaisille ja ohjasi tuhansia ihmisiä sisäiseen rukoukseen ja katumukseen.

Hänen haudastaan on tullut paikka, jossa monet kokevat rauhaa ja rukousvastauksia. Hänen elämänsä muistuttaa siitä, että pyhyys syntyy uskollisuudesta Jumalalle myös kärsimyksen ja vastoinkäymisten keskellä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pt. Arsenin tekemä Drăgănescun kirkon seinämaalaus
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

 

Mitä jäi käteen kirkolliskokouksesta?

 

YouTube-valikko

Vuoden 2025 kirkolliskokous on jälleen ohi. Seurasin suurimman osan julkisista täysistunnoista kotona, ja täytyy sanoa, että olohuoneen nojatuoli oli huomattavasti miellyttävämpi paikka kuin menneiden vuosien kokoussalit kaikkine välttämättömine juoksuineen. Äänitekniset ongelmat ja ehkä tuo ”yhden kameran taktiikka” striimissä hieman ihmetyttivät, etenkin kun ääniongelmien korjaamiseen olisi riittänyt etukäteistestaus.

Kokouksen sisällöstä julkaistiin uutiset kirkon sivuilla melko nopeasti, mutta tiedot olivat paastoaikaan kai sopivat, askeettisen niukat. Ei ilmeisesti vaatinut kovin kummoista toimittamista, kun vain siirsi edustajien ja valiokuntasihteerien tuottaman kokousmateriaalin melkein sellaisenaan nettiin.

Olisi kuitenkin ollut tärkeää kertoa joistain tarkemmin, taustoista tai miten päätöksiä tehtiin ja miksi. Itse istunnot eivät myöskään tarjonneet varsinaisia yllätyksiä: päätöksiä nuijittiin läpi rutiinilla, ja todellisia äänestyksiä oli vain kourallinen. Puheenvuoroissa nähtiin jälleen sama kuvio: tietyt nimet hallitsivat, ja suuri osa edustajista jäi kameran jäykän kuvakulman taakse näkymättömiin. Ruudun kautta oli mahdotonta arvioida, olikovatko he edes salissa paikalla ja miten moni oli.

Päätöksistä tärkein oli tuleva Kuopion keskustalon myynti. Kirkko luopuu rakennuksesta, mutta kukaan ei vielä tiedä, minne sen toiminnot (mm. RIISA) ja kirkon työntekijät sijoittuvat. Tämä epävarmuus jäi kokouksen jälkeenkin ilmaan. Sama koski hiippakuntarakennetta: yleinen käsitys kahdesta hiippakunnasta vaikutti vahvalta, ja Oulu jätettiin odottamaan tulevaa, Haminan piispa jatkaa sijaisena. Ulkopuolisena katsottaessa oli vaikea ymmärtää, millaiseksi keskushallinnon työntekijämäärä tai työnjako, ja itse asiassa koko työpaikan sijaintikin, lopulta muotoutuu.

Leikkauspaineista toki puhuttiin, mutta puheiden perusteella vaikutti siltä, että säästöjä siirrettiin sinne, missä ei ollut äänekkäitä puolustajia. Oikeasti olisi pitänyt arvioida joidenkin toimintojen todellinen tarpeellisuus ja tarvittava laajuus, ja jopa se, ostetaanko se ulkoa tai tuntityönä vai tehdäänkö itse kuukausipalkalla.

Moni koki myös varmasti sen, että kokous oli jälleen kerran pitkälti muodollisuus, kun merkittävät päätökset oli tehty jo muualla. Silloin on helppo kysyä, miksi kallista kokousta tarvitaan, jos sen tehtävä on vain sinetöidä se, mikä on ennalta pienessä piirissä sovittu.

Arkkipiispan lopetuspuhe – missä onnistuttiin ja missä ei

Arkkipiispan lopetuspuhe oli odotetusti pastoraalinen ja tunnevoimainen. Siinä oli enemmän hengellistä sävyä kuin avauspuheessa, joka jäi abstraktimmaksi ja rakenteisiin keskittyneeksi. Lopetuspuheen vahvin kohta oli selvästi kolttasaamelaisia käsittelevä osuus. Lause “emme aina ole puhuneet heidän kanssaan – vaan heistä” oli koko puheen rehellisin ja teologisesti paras hetki.

Kielellisesti puhe oli huolellisesti laadittu: turhia fraaseja oli karsittu, ja kokonaisuus oli helppo lukea ääneen. Jälleen hyvää työtä avustajilta. Silti se sisälti tyypillisiä kirkolliskokouskliseitä kuten “olemme keskustelleet”, “kannamme taakkaa yhdessä”, jotka eivät täysin kohtaa kokouksessa ehkä läsnä olleita ristiriitoja. Ne jättävät kuulijalle tunteen, että todellisuuden terävin särmä oli jo hiottu pois.

Erityisesti työntekijävähennyksistä puhuessaan arkkipiispa ilmaisi empatiaa, mutta ei kertonut, mihin päätökset tarkalleen perustuvat tai mitä vaihtoehtoja arvioitiin. Lause “päätökset merkitsevät ihmisiä” on tosi, mutta se on toistunut vuosien ajan ilman, että käytännöt olisivat muuttuneet. Siksi vastuunkanto jäi ohueksi.

Keskustalon myyntiä käsittelevä kielikuva, “kehyksistä voidaan luopua, kunhan emme kadota itse kuvaa”, oli taitava, mutta sekin kiersi varsinaisen kysymyksen: mikä on ”kuva”, ja millä rakenteilla se tulevaisuudessa pysyy ”seinällä”? Tässä olisi odottanut selkeämpää näkemystä kirkon johtajalta.

Kiitososa kuuluu asiaan, mutta se venyi tällä kertaa hieman pitkäksi. Ambrosiuksen erityinen korostus herätti kysymyksiä, ja Baabel-viittaus oli sinänsä humoristinen, mutta mahdollisesti väärin ajoitettu, jos kokouksen ilmapiiri ei kaikilta osin ollut harmoninen.

Lopetuspuhe oli avauspuhetta parempi: eheämpi, inhimillisempi ja hengellisempi. Silti se kärsi samasta ongelmasta kuin koko kokous: todellisuuden kiillottamisesta. Moni asia jäi tarkoituksella tai tahattomasti sanomatta. Siksi kuva kirkolliskokouksesta jää edelleen osittain epätarkaksi, kehysten varjoon.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Nettiortodoksisuus

 

Elämän leipää vai Jeesus-karkkeja.

Millainen on ortodoksinen kirkkomme, kun usko kohdataan ruudun kautta?

Ortodoksinen usko kohtaa nykyään yhä useammin ihmisen ensin netissä eikä kirkossa. Miten tämä muuttaa käsitystä uskosta, hengellisestä elämästä ja kirkkomme tehtävästä?

Muuttuva maailma ja uusi hengellinen ympäristö

Maailma ympärillämme muuttuu tänä päivänä nopeammin kuin koskaan. Matkapuhelimet muuttuivat älypuhelimiksi, tietokoneet kulkevat taskuissa tai älykellossa ja lähivuosina olemme kohdanneet myös tekoälyn nopean esiinmarssin. Muutos koskettaa kaikkia elämän alueita, myös ortodoksista kirkkoa, jota moni pitää yhä jonkinlaisena muinaisjäänteenä. Siksi kirkkomme joutuu nyt sopeutumaan aikamme teknologisiin murroksiin ja uusiin toimintaympäristöihin.

Yksi tällainen uuden ajan ilmiö on terminä ehkä hieman humoristinen, mutta todellisuudessaan vakavasti otettava: nettiortodoksisuus. Vaikka sille ei löydy oppikirjamääritelmää, ilmiön kasvavat mittasuhteet tekevät siitä tarkastelun arvoisen.

Kun ensimmäinen kohtaaminen ei enää tapahdu kirkossa

Nykypäivän hengellinen etsintä tapahtuu yhä useammin netin ruudun loisteessa. Ortodoksinen kirkko kohdataan ensimmäistä kertaa videon, keskustelupalstan, somejulkaisun tai podcastin kautta – ei ikonien, suitsutuksen ja kirkkolaulun keskellä. Tämä muuttaa lähtökohtaa perustavanlaatuisesti.

Ortodoksinen usko ei tällöin rakennu, kuten sen pitäisi, vähitellen, yhteisön, rukouksen ja sakramenttien kautta, vaan algoritmien tarjoamista sisällöistä melkein yhdellä humauksella. Nämä sisällöt ovat sattumanvaraisia ja usein valikoituja, tunteita herättävän voiman perusteella. Tuloksena syntyy sirpaleinen kokonaisuus, jonka ulkoinen muoto voi muistuttaa ortodoksisuutta, mutta jonka sisäinen hengellinen todellisuus jää vajaaksi.

Oppimisen illuusio ja identiteettihakuinen hengellisyys

Nettimaailma luo meille helposti tunteen nopeasta oppimisesta ja hengellisestä syvällisyydestä. Todellisuudessa kyse on pirstaleista, jotka on räätälöity vastaamaan käyttäjän omia ennakko-oletuksia ja tunteita.

Moni aikuinen, joka on pettynyt aikaisempaan uskonyhteisöönsä, löytää ortodoksisuudesta uuden toivon. Samalla he kantavat mukanaan syvälle juurtuneita vanhan uskonsa käsityksiä, joista irrottautuminen vaatisi pastoraalista ohjausta, mutta netti tulee väliin ja vahvistaa näitä haitallisia rakenteita niiden purkamisen sijaan. Niinpä katekumeeni voi löytää itsensä pian opettajan roolista, kertomassa netissä muillekin, millaista ortodoksisuuden hänen mielestään tulisi olla, vaikka oma kokemus olisi vasta pintapuolinen.

Tämän paradoksin keskellä ne, jotka vasta aloittavat matkansa, alkavat ohjata keskustelua sen suunnasta ja sisällöstä.

Dogmaattiset rajat ja identiteettikulttuurin törmäyskurssi

Netissä kohtaavat tässä asiassa kaksi erilaista maailmaa: kirkon selkeä dogmaattinen todellisuus sekä modernin kulttuurin korostama jatkuva itseilmaisu. Näiden törmäys muuttuu usein ideologiseksi kiistelyksi.

Feminismi, sukupuolten tasa-arvo, naispappeus, naisdiakonissojen mahdollinen palauttaminen, seksuaalivähemmistöt, poliittinen polarisaatio, maailmanpoliittiset näkökulmat ja maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kiistakysymykset. Kaikki nämä nousevat näkyviin helposti ja voimakkaasti. Algoritmit korostavat kärjekkäitä äänenpainoja ja keskustelun identiteettipainotteinen logiikka vie pian keskustelua vastakkainasettelun suuntaan.

Ortodoksinen kirkko ei käsittele näitä kysymyksiä tällä tavalla, mutta nettiortodoksisuuden kentällä juuri tämä on vallitseva toimintamalli.

“Digitaaliset vanhukset” ja hengellisen roolin hämärtyminen

Verkossa hengellisen elämän roolit alkavat helposti hämärtyä. Jotkut vasta-alkajat omaksuvat pian nettisivuja selailtuaan roolin “digitaalisina staretsina”, nettivanhuksina, jotka antavat neuvoja, joilla ei ole yhteyttä ortodoksisen kirkon traditioon tai pastoraaliseen vastuuseen.

Koska heidän puheensa on usein tunnevoimaista ja identiteettiä vahvistavaa, se voi kuulostaa vakuuttavalta. Ikonien, kirkkolaulun ja muun ortodoksisen estetiikan käyttö luo vaikutelman syvästä ymmärryksestä, vaikka esitys perustuisi pelkkään yksityiseen mielipiteeseen ilman mitään teologista pohjaa.

Toisessa ääripäässä netti voi ajaa ihmiset jäykkään moralismin linnoitukseen, jossa hengellinen elämä kutistuu sääntöjen ja kieltojen sekä ”mukamas kirkollisten tapojen” soveltamiseen. Molemmat ääripäät ovat kaukana siitä kokonaisuudesta, joka elää liturgiassa, rukouksessa ja hengellisessä ohjauksessa.

Kirkon vastuu: läsnä, mutta oikein

Kirkon tehtävä ei ole julistaa nettiä hengellisenä helvettinä eikä vetäytyä omaan taivaalliseen piiriinsä. Ihminen etsii vastauksia sieltä, missä hänelle puhutaan. Jos ortodoksinen kirkko ei puhu, sen paikalle astuvat ne, joilla ei ole kirkon kantamaa pastoraalista vastuuta.

Kirkon tulee siis olla netissä läsnä, mutta oikein. Sen on tarjottava opetusta, joka nojaa ortodoksisen kirkon traditioon ja on teologisesti pätevää. Opetuksen tulee olla pastoraalisesti lempeää ja ymmärtävää, ja se kutsuu kohti seurakunnan elämää, liturgiaa ja sakramentteja.

Netissä annetun sanan tehtävänä ei ole korvata kirkon elävää kokemusta, vaan avata ovi siihen.

---

Esimerkkitilanne nettiortodoksisuudesta

Kuvitellaan nettisivusto tai keskustelupalsta, jonka tarkoitus on “vapaan ja reippaan keskustelun” nimissä tarjota lähes moderoimaton tila ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Sivuston ylläpito korostaa avoimuutta ja “matalan kynnyksen hengellisyyttä”, mutta käytännössä keskustelun taso muodostuu sattumanvaraiseksi.

Tällaisilla sivuilla esiintyy usein henkilöitä, jotka eivät ole perehtyneet ortodoksisen kirkon oppiin tai traditioon, mutta jotka ottavat opettajan roolin omien tunnekokemustensa ja mielikuviensa varassa. Heidän viestinsä voivat sisältää yksityisiä tulkintoja, kirkon opetuksen vastaisia väitteitä tai suorastaan keksittyjä “hengellisiä periaatteita”, jotka eivät perustu mihinkään luotettavaan lähteeseen.

Koska palstan ilmapiiri rohkaisee itseilmaisuun enemmän kuin totuudenmukaiseen opetukseen, nämä “harhaopettajat” ja musta tuntuu -opettajat nousevat helposti näkyville. He antavat neuvoja katekumeeneille, ohjaavat keskustelua omien ideologisten näkemystensä mukaisesti ja luovat vaikutelman syvällisestä hengellisestä ymmärryksestä, vaikka todellisuudessa he eivät kanna mitään pastoraalista vastuuta eivätkä tunne ortodoksisen kirkon kokonaisuutta.

Tuloksena syntyy tila, jossa etsijä voi harhautua kauas kirkon hengellisestä todellisuudesta ja jossa ortodoksisuudesta rakentuu sirpaleinen mallikuva – sekoitus tunteita, netin keskustelukulttuuria ja henkilökohtaisia mielipiteitä ilman liturgista ja yhteisöllistä perustaa.

---

Kun kirkko itse heikentää kasvatuksensa perustaa – vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätöksen varjot

Juuri tässä ajassa, jolloin Suomen ortodoksinen kirkko kaipaa vahvaa, koulutettua ja pysyvää kasvatuksen ja opetuksen koordinoivaa työtä, vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätös herättää huolta. Kokous päätti vähentää kirkon keskushallinnon kasvatuksesta ja opetuksesta vastaavan työntekijän kirkollista työosuutta noin 60 %:iin ja siirtää noin 40 % tehtävästä yhteistyökumppanin, joka on mahdollisesti yliopisto, rahoittamaksi ja ohjaamaksi.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yksi kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevimmista tehtävistä joutuu kahden isännän väliin. Työntekijän on tasapainoiltava sen välillä, mille taholle antaa ensisijaisen työpanoksensa ja missä hänen sydämensä ja teologinen kutsumuksensa koetaan tärkeimmäksi.

Asetelma herättää kysymyksiä, sillä juuri nyt kirkko olisi kipeästi tarvinnut kasvatukseen ja opetukseen keskittyvän työntekijän täyden panoksen, kun katekumeenien määrä kasvaa ja maahanmuuttajien integraatio vaatii todellista ohjausta. Samoin muista kirkoista liittyvien määrä on merkittävä ja samalla jäsenmäärä vähenee syntyvyyden laskun ja kastamattomuuden vuoksi. Asiansa osaavaa ja tekniikan hallitsevaa osaajaa tarvitaan myös siksi, että etäisyys seurakuntaelämään on suurella joukolla suuri.

Juuri nyt siis, kun kirkon on panostettava kasvatukseen enemmän kuin vuosikymmeniin, päätös hajauttaa tehtävä kahden eri organisaation alaisuuteen voi osoittautua haitalliseksi.

Viestintä paisuu, kasvatus kuivuu – miksi vaihtoehtoja ei uskallettu nähdä?

Vaihtoehtoja olisi ollut. Esimerkiksi kirkon viestinnässä on tällä hetkellä ylikorostunut henkilöstömäärä, ja tiedotuksen modernit käytännöt puuttuvat ja ovat monin paikoin tehottomia: sama, usein hengetön, enemmän ns. maailmoja syleilevä some-sisältö kerrotaan kahteen kertaan samalla tavalla kahdella Facebook-tilillä, kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää kirkon lehteä toimittamassa on ilmeisesti ainakin noin kaksi täysipäiväistä työntekijää, eikä kokonaisuutta pohtivaa strategista linjaa vaikkapa hengellisen viestinnän lisäämisestä ole nähtävissä.

Jos henkilöstöresursseja oli pakko vähentää, järkevin ja vastuullisin ratkaisu olisi ollut arvioida koko viestinnän rakennetta ja välineitä, ei kasvatustyön selkärankaa. Viestintä on helppo ulkoistaa, kasvatuskoordinointia ei voi ostaa ulkoa, siinä pitää olla osaaja, joka tuntee kentän ja aiheen.

Samoin olisi säästämisen vaihtoehtoja pohdittaessa ollut syytä miettiä keskushallinnon johtajien määrää. Tarvitseeko tällainen noin 60 000 jäsenen pieni kirkko tuollaisen määrän korkeasti palkattuja johtajia johtamaan toisia johtajia tai pahimmillaan kenties työllistämällä omilla töillään, siis töillä, jotka hänen pitäisi itse tehdä, toisia työntekijöitä. Vai pitääkö tuollaisia johtajia olla vain imagon takia. Saadut säästötkin olisivat olleet huomattavampia kuin pienipalkkaisempien, mutta kirkon kannalta tärkeiden toimenkuvien lakkauttamisella tai muunlaisella vähennyksellä.

Kohti kokonaisuutta, joka kantaa

Ortodoksinen elämä ei saa perustua identiteettiprojekteihin eikä ideologisiin kiistoihin. Sen ydin on Kristuksen tunteminen, Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ja tämä kohtaaminen tapahtuu käytännössä seurakunnan keskellä, rukouksessa ja liturgiassa.

Digitaalinen maailma voi tarjota kutsun etsijälle, mutta todellinen hengellinen kasvu edellyttää kokonaisuutta, jossa kysymykset voidaan kohdata sekä totuuden että lempeyden valossa. Vain siinä tilassa ihminen löytää sen, mitä hän alun perin tuli etsimään: ei pelkkää puhetta uskosta, vaan uskon elävän todellisuuden.

Kirkon tehtävänä on nyt pysähtyä ja kysyä itseltään, millä tavalla se vastaa tähän aikaan ja miten oman toimintansa rakenteet palvelevat tai eivät palvele sen hengellistä tehtävää. Tässä kysymyksessä ei riitä nopea pintaratkaisu, vaan tarvitaan rohkeutta tarkastella omia painotuksia ja prioriteetteja.

Siinäpä olisi pohdittavaa meille kaikille, jotka rakastamme omaa kirkkoamme ja haluamme sen säilyvän elävänä Kristuksen Ruumiina myös digitaalisessa ajassa.

“Te opitte tuntemaan totuuden,
ja totuus tekee teistä vapaita.”
(Joh. 8:32)

---

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com