Kissani Misu
Jokin aika sitten vähensin vanhuuden ja varmaan myös erilaisten muiden ulkoisten syiden vuoksi toimintaani sosiaalisessa mediassa. Olin siellä melko aktiivinen sivujen luoja, kirjoittaja ja sisällöntuottaja. Toiminnan vähentyessä minulle jää nyt huomattavasti aikaa muuhun. Niinpä sitten melkein vahingossa kirjoitin ensimmäisen tarinani, lähinnä vunukoilleni, lapsenlapsilleni, eräänlaisen aikamatkan omaan historiaani. Siinä pohdin jollain tapaa, kuka olen ja mistä tulen. Kenties mietin myös sitä, miksi olen juuri tällainen. Toisessa tarinassa paneuduin lapsuuteni ja nuoruuteni muistoihin: lapsuuteni ihmisiin ja maisemiin Tuupovaarassa ja Joensuussa teemalla "Kotiseudun kaipuu ja uuden alku: Tuupovaara sydämessä, Joensuu elämässä – kasvun vuodet".
Tämä tarina on jatkoa noille kahdelle ja kertoo aikuistumisestani sekä valmistumisestani tulevaan ammattiini ja elämään nuorena opettajana. Tämäkin tarina on siis kirjoitettu pääasiassa vunukoilleni, mutta sen saa lukea muutkin. Ja tuleepahan jotkut asiat näin paremmin omassakin mielessä selkeytettyä.
Edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, että armeija-aikani venyi normaalista yhdestätoista kuukaudesta yli puoleksitoista vuodeksi. Alku kaikelle tälle oli se, että armeijan aikana halusin tietysti päästä mahdollisimman usein lomille, ja siksi hain pariin kolmeen yliopistoon pääsykokeisiin. En tiedä oliko se sattumaa vai ei, mutta pääsin kahteen sopivaan: Jyväskylään opiskelemaan matematiikkaa ja Joensuuhun luokanopettajaksi. Joensuu tuntui paremmalta vaihtoehdolta, koska se oli kotikaupunkini, ja asuminen sekä eläminen olisivat siellä luonnollisesti edullisempaa. Joensuun korkeakoulussa aloitettiin silloin luokanopettajien ja erikoistuneiden luokanopettajien koulutus. Kenties periaatteena oli, että kun koulutukseen haki, siihen oli sitouduttava, eikä siitä saanut niin sanotusti lykkäystä. Mutta, mutta … minä olin kuitenkin armeijassa, ja tämä tosiasia piti sovittaa yhteen.
Kuten eräässä aihetta sivuavassa edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, armeija ei asettunut vastahankaan. Kun sain tiedon valinnastani, olin silloin Lappeenrannassa reservialiupseerikoulussa (RAUK), jossa ilmeisesti pärjäsin hyvin, sillä minun oli määrä siirtyä sieltä Haminaan reserviupseerikouluun (RUK). Harkittuani asiaa menin RAUK:n johtajan, majuri Rautasen luo ja kerroin huoleni. Tämä viisas ja oikeamielinen upseeri ratkaisi asian heti sanomalla, ettei armeija halua asettaa kapuloita elämäni rattaisiin. Asia kyllä järjestyisi.
Ja niin järjestyikin. Palasin alikersanttina perusyksikkööni Ylämyllylle, josta sitten opiskelujen alkaessa syksyllä sain ensin patterinpäälliköltä ja sittemmin varuskunnan komentajalta pitkän loman joulukuuhun asti opiskellakseni Joensuun korkeakoulussa. Joulukuussa palasin noin kuukaudeksi takaisin yksikköön eli tiedustelupatteriin, josta sitten lähdin taas opiskelemaan joskus tammikuussa. Jossain vaiheessa olin jo käyttänyt kaikki mahdolliset ns. lailliset armeijalomat, joten minulle ei voitu enää myöntää lomaa, ja minun piti anoa lykkäystä varusmiespalveluksesta, minkä sitten teinkin.
Anoin lykkäystä toukokuun loppupuolelle, jolloin opiskelut korkeakoulussa päättyivät. Minun ei tarvinnut luovuttaa varusvarastolle muuta kuin henkilökohtainen aseeni, kivääri mallia -39. Kaikki muut varusteet jäivät kaapissa alakerran varastoon. Sotilaspuvun sain mukaani ja menin se ylläni kotiin, mutta en sitä tietenkään pitänyt siviilissä ollessani – paitsi kerran!
Siviilissä hiukseni ja partani kasvoivat jälleen pitkiksi, ja jostain syystä – ilmeisesti tilapäisestä mielenhäiriöstä – päätin pukea asepuvun ylleni ja käydä tervehtimässä kavereita varuskunnassa. Niinpä sitten eräänä iltana pitkätukkainen ja pitkäpartainen, "verikauha" päässä oleva sotilas astui kasarmille. Pääsin sujuvasti ohi tutun päivystäjän, ja riemu oli katossa, kun kaverit näkivät tämän "omituisen otuksen".
Kaikki sujui muuten hyvin, kunnes yhtäkkiä joku sotilaista ryntäsi huoneeseen ja ilmoitti, että päivystävä upseeri (PU) oli tulossa sisälle. Minulle olisi käynyt "ohraleipä", jos olisin jäänyt kiinni tuon näköisenä sotilaspuvussa ja sillä hetkellä siviilinä sotilaskasarmilta. Eipä siinä auttanut muu kuin sydän pamppaillen ahtautua siivouskomeroon. Kaverit sulkivat komeron oven ulkopuolelta, ja odotin, kun päivystävän upseerin tarkastus oli ohi. Kyllä siinä sitten naurua riitti. Helpottuneena kävelin autolleni ja painuin kiireesti kotiin, olin kaikesta toki hieman pahoillanikin, että kaikkea sitä tulee tehtyäkin.
Mutta kaikkea tuollaista hassua sitä nuorena tulee tehtyäkin, ja toihan se jonkin näköistä hupia myös opiskelun arkeen.
Vuonna 1973 valmistuin erikoistuneeksi luokanopettajaksi. Erikoistumisaineeni olivat melko erikoiset: matematiikka, ortodoksinen uskonto ja kansalaistaito. Valmistumisvuoteni kesä oli ensimmäinen kesä moneen vuoteen, etten ollut töissä. Kesätöitä tuollaiselle opettajalle ei ollut avoinna, joten ilmoittauduin työttömyyskortistoon ja taisinpa saada parilta kolmelta kuukaudelta korvauksiakin – ainoat muuten elämäni aikana.
Kesällä aloin etsiä opettajan virkoja lähiympäristöstä, ja löytyikin yksi melko läheltä: Kiteeltä, Närsäkkälän koululta. Laitoin hakemukset ja kuinka ollakaan, pääsin virkaan. Närsäkkälä oli noin reilut 20 kilometriä Kiteen keskustasta, ja se oli silloin kaksiopettajainen koulu aivan rajan pinnassa. Lähin kaupunki oli Sortavala noin 30 kilometrin päässä Neuvostoliitossa, mutta sinne ei suinkaan päässyt ihan helposti – tai pääsi, jos uskalsi.
Joitakin uskaliaita rajanylittäjiä liikkui siellä Närsäkkälän vuosien aikana. Siitä kohta lisää. Minut nimitettiin virkaani koulunjohtajaksi, ja toiseksi opettajaksi tuli Karhun Liisa, ihana, ystävällinen ja auttava, kokenut opettaja, joka auttoi nuoren "opettajaklopin" työelämän alkuun. Liisa opetti alakoulua (1.-2. luokat) ja minä yläkoulua (3.-6. luokat) – työ oli yhdysluokkaopetusta, jollaista en ollut koskaan tehnyt ja jonka omaksuminen oli oma haasteensa.
No, minulla oli kuitenkin koulutukseni, ja sen sekä Liisan avulla omaksuin muunkin aika pian, vaikka näin jälkeenpäin voin sanoa, ettei yhdysluokkaopetus ole millään tavalla helppoa. Siinä on useita ryhmiä, joita pitää opettaa eri tavoin (eri oppikirjoista) ja usein eri aineita. Se vaatii melkoista moniosaajuutta.
Ensimmäisen virkavuoden jälkeen oppilasmäärä kasvoi sen verran, että saimme koululle kolmannen opettajan. Siihen virkaan tuli sitten Joensuun ajoilta tuttu Riikosen Risto, joka sitten toimi kyseisellä koululla niin kauan kuin siellä opetusta riitti ja siirtyi sitten tietääkseni Kiteen kirkonkylälle opettamaan.
Elämä Kiteen syrjäkylässä, maaseudulla, oli melko erilaista kuin se elämä, jota olin elänyt Joensuussa. Minulla ei ollut omaa autoa, joten kun piti käydä Kiteellä kokouksissa tai muilla asioilla, matka taittui yleensä linja-autolla. Joskus sain ilmaisen kyydin naapurissa asuvalta koulutaksin kuljettajalta, Kostamon Veikolta, jos hänellä oli asiaa kirkonkylälle.
Alkuun asuin koululla johtajaopettajalle varatussa kahden makuuhuoneen, olohuoneen, ruokailuhuoneen ja keittiön asunnossa. Pääasiassa vietin viikot yksin saksanpaimenkoirani Mizan ja valkoisen kissani Misun kanssa. Myöhemmin tulevan vaimoni valmistuttua hänkin muutti Närsäkkälään, ja meillä oli edelleen reilusti tilaa asua. Huonekalujakin meillä oli edelleen melko vähän, koska emme niitä juurikaan hankkineet muualta kuin osto- ja myyntiliikkeistä – jotain käytettyjä pöytiä ja tuoleja, sänky, sohva jne.
Tilaa asua oli runsaasti. Alkuun yksi huone oli oikeastaan lähes tyhjänä tai Mizan käytössä. Kolmannen opettajan tultua virkaansa hän vuokrasikin sen sitten käyttöönsä, mikä sopi minulle varsin hyvin.
Näin tuli sitten vietettyä maalaismaista elämää Närsäkkälässä kaksi lukuvuotta. Ne olivat mielenkiintoisia vuosia. Minulla piti olla rajanylityslupa rajavartiostosta tai nimismieheltä, jos minun piti käydä joidenkin oppilaiden kotona. Muutenkin rajan läheisyys näkyi erilaisina outoinakin tapahtumina. Milloin MIG-hävittäjä lensi puunlatvoja hipoen koulun yli, milloin kerrottiin tarinoita aiemmista oudoista tapauksista. Kuulin erään tarinan, jossa vanha mummo ylitti jatkuvasti rajan kotiseudulleen. Ensin hänet palautettiin virallisia teitä pitkin rajavaltuutettujen toimesta, mutta mummo vain jatkoi raja-aidan ylittämistä. Siinä vaiheessa venäläiset rajamiehet kyllästyivät byrokratiaan ja laittoivat mummon suoraan rajan yli takaisin otettuaan ensin yhteyden suomalaisiin rajamiehiin. Sieltähän mummo sitten tulikin lappu kaulassaan, jossa luki: "Pitäkää huoli hulluistanne." Tiedä häntä – totta vai ei.
Kaikenlaisia ylityksiä kuulemma tapahtui. Koulun historiaan liittyi tarina, jonka mukaan oppilas oli tärvellyt jalkapalloa piirtämällä ja kirjoittamalla siihen kaikenlaista. Saatuaan siitä nuhteet hän karkasi Neuvostoliittoon. Hänet kuitenkin palautettiin sieltä, enkä tiedä, oppiko hän asiasta mitään.
Minun siellä ollessani kuulin tarinan, että eräänä päivänä tuttavani oli tullut peltotöistä autolla kotiinpäin, kun tiellä seisoi venäläinen sotilas ase kädessään ja pysäytti auton. Auton pysähdyttyä hän hyppäsi kiväärinsä kanssa takapenkille ja käski tiukasti: "Helsingfors." Ikänsä paikkakunnalla asunut aikuinen mies ei tästä suuremmin hätkähtänyt, vaan yritti jututtaa miestä suomeksi, koska tiesi, että isä tulisi kohta toisella autolla perässä ja asia voisi ehkä selvitä. Kun auton ääni alkoi kuulua takaa, mies hyppäsi autosta ulos ja pakeni metsään. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, joten mies ajoi eteenpäin ja soitti mahdollisesti kaupalta rajavartiostoon. Rajavartijat tulivat etsimään sotilasta koirien kanssa, ja pian hänet löydettiinkin metsästä.
Tällaisia ja muitakin tarinoita paikkakunnalla kerrottiin, eikä aina tiennyt, oliko se totta vai ei. Oletettavasti suurin osa oli totta, koska raja todellakin oli siinä ihan lähellä, ja rajalle vei vanha Sortavalaan johtava maantie, jota kautta näitä loikkareita tuli ja meni.
Koirani Miza eli Mizar vom Grossen Isthmus
Mutta mielenkiintoista aikaa tuo elämä Närsäkkälässä loikkareineen, MIG-hävittäjineen ja lähimetsässä liikkuvine karhuineen tai järvenjäällä kohtaamieni hirvilaumojen kanssa oli – varsinkin kun hirvet eivät ilmiselvästi pitäneet Mizasta, ja koira parka pyrki suojaan luokseni. Siitäkin oli hyötyä, näin opin hiihtämään hieman nopeammin.
Edelleen muistelen lämmöllä, kun vahva Miza-koirani veti minua Pyhäjärven jäällä ahkiossa, ja kävimme ostamassa jäällä nuottaa vetäviltä paikkakuntalaisilta tuoreita muikkuja. Se oli elämää!
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
