Elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita

 

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luin juuri vanhus Emilianos Simonopetralaisen ajatuksia siitä, kuinka elämässämme tapahtuu lakkaamatta odottamattomia asioita. Se pysäytti minut heti. Ei siksi, että ajatus olisi ollut minulle aivan uusi, vaan siksi, että se kosketti minua hyvin henkilökohtaisesti. Tunnistin siitä omaa elämääni, omia pelkojani, omia pettymyksiäni ja myös omaa haparoivaa yritystäni oppia ottamaan vastaan sellaista, mitä en koskaan olisi itse valinnut.

Minunkin elämässäni on tapahtunut paljon sellaista, mitä olen pitänyt odottamattomana. Olen ajatellut olevani terve mies, tai ainakin kohtuullisen terve. Silti olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa sairaus on tullut osaksi arkeani niin vakavasti, että suuri leikkaus näyttää välttämättömältä. Juuri siinä kohtaa oma sisimpäni pysähtyy. Jos olisin elänyt huolimattomasti, välinpitämättömästi tai omaa hyvinvointiani halveksien, en ehkä kokisi tätä samalla tavalla. Mutta kun olen kuvitellut eläväni ainakin jollakin tavoin järkevästi ja terveyttä ajatellen kohtuullisen hyvin, yllätys on ollut suuri.

Silloin oma tahtoni ja todellisuus menevät solmuun. Minä olin ajatellut elämäni kulkevan yhteen suuntaan, mutta se alkaakin yhtäkkiä kulkea toiseen. Tulevaisuus näyttää alkuun pelottavalta, vaikka samalla tiedän, ettei kaikki ehkä lopulta ole niin synkkää kuin ensimmäisessä pelossa näyttää. Silti tämä törmäys todellisuuden kanssa on todellinen. Se on kohtaaminen oman rajallisuuden kanssa. Se on myös kohtaaminen sen kanssa, etten minä hallitse elämääni niin paljon kuin mielelläni kuvittelen.

Juuri tässä vanhus Emilianos Simonopetralaisen sanat alkavat avautua minulle. Se, mitä kutsun odottamattomaksi, on usein jotakin sellaista, joka sotii omaa tahtoani, toiveitani ja suunnitelmiani vastaan. En oikeastaan ylläty vain tapahtumista. Yllätyn siitä, että elämä ei tottele minua.

Tämä on aikojen saatossa näkynyt toki sairauden lisäksi monessa muussakin. Ihminen etsiytyy johonkin elämäntilanteeseen toivoen löytävänsä jotakin suurempaa, kirkkaampaa ja merkityksellisempää, mutta kohtaakin vaikeuksia, pettymyksiä ja joskus vaikeita ihmisiä. Se tuntuu odottamattomalta. Ihminen rakentaa jotakin hyvällä mielellä ja vilpittömästi, mutta huomaa myöhemmin tehneensä suuren virheen. Sekin tuntuu odottamattomalta. Joku toinen lähestyy meitä tietyin oletuksin, ehkä kuvitellen tuntevansa meidät jo valmiiksi, mutta huomaa pian, että meissä onkin jotakin aivan muuta kuin hän odotti. Ja toisinaan käy niinkin päin, että minä itse lähestyn toista ihmistä tietyin ennakko-oletuksin, kuvittelen tietäväni, millainen hän on, mutta huomaan pian erehtyneeni. Silloin odottamattomuus ei paljastakaan vain toista, vaan myös minun oman katseeni rajallisuuden.

Tällaisia tilanteita tulee eteeni jatkuvasti. Niitä ei voi estää, eikä niitä voi järjestää pois elämästä. Vaikka kuinka yrittäisin elää viisaasti, vastuullisesti ja oikein, se ei tuo minulle sellaista lupausta, että saisin kulkea ilman haavoja, murheita tai hämmennystä. Tämä on ollut minulle vaikea hyväksyä. Jossakin syvällä minussa on elänyt ajatus, että jos yritän elää kunnolla, elämäkin kulkisi edes suurin piirtein hallitusti. Mutta niin ei ole.

Olen huomannut, että juuri tuo sisäinen vastarinta tekee monesta asiasta raskaamman kuin itse tapahtuma. Sairaus on raskas. Epätietoisuus on raskas. Ja leikkaus tulee olemaan raskas. Mutta niiden lisäksi raskasta on myös oma sisäinen kamppailuni. Minun on vaikea hyväksyä sitä, etten voi määrätä tahtia, etten voi jatkaa kuten ennen, etten voi aina olla sellainen kuin olin tottunut olemaan. Vielä vaikeampaa on hyväksyä se, ettei elämä anna minulle selitystä silloin, kun minä sitä pyydän.

Minusta ei ole ollut sellaiseksi ihmiseksi, joka sanoisi heti sydämestään: tapahtukoon Sinun tahtosi. Sanat kyllä tunnen, mutta niiden todeksi eläminen on paljon vaikeampaa. Kun koettelemus tulee lähelle omaa ihoa, se ei jää enää hengelliseksi ajatukseksi. Se käy luonnolle. Se koskee pelkoa, turvattomuutta, ylpeyttä, tottumuksia ja kaikkea sitä, mitä ihminen kantaa sisällään. Minulle tämä kaikki on ollut juuri sitä. Se ei ole ollut jalostunutta tyyneyttä eikä valmista luottamusta, vaan opettelua, joka on tapahtunut osin vastentahtoisesti ja joskus hammasta purren.

Minun on pitänyt opetella, etten järkkyisi joka kerta täysin. Minun on pitänyt opetella kantamaan sitä, mikä tulee kannettavaksi. Minun on pitänyt opetella odottamaan, ettei kaikki mene suunnitelmieni mukaan. Se ei ole helppoa. Se vaatii paljon. Joinakin hetkinä se tuntuu vaativan liikaakin. Ehkä juuri siinä kohtaa huomaan, ettei hengellinen elämä ole sitä, että kaikki sisäiset reaktiot katoaisivat, vaan sitä, että niiden keskelläkin yrittää jäädä Jumalan eteen eikä pakene pois.

Aikoja sitten tuli eteeni eläköityminen. Sitäkin pidin jollakin tavoin vapautena. Ajattelin, että nyt avautuu aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia tehdä kaikkea sitä, mikä on aiemmin jäänyt syrjään. Mutta ei sekään mennyt niin kuin olin kuvitellut. Eläke ei poistanut elämän keskeneräisyyttä. Se ei vienyt pois ihmisyyden haurautta. Se ei tehnyt minusta huolettomampaa eikä automaattisesti tyytyväisempää. Sekin toi mukanaan omanlaisensa yllätyksen. Ihminen kuvittelee saavansa yhden asian, mutta saakin sen mukana jotakin aivan muuta.

Tiesin toki vanhenevani. Tiesin myös, että vanhuuteen kuuluu sairauksia, vaivoja, luopumista ja rajojen kaventumista. Mutta tieto ei ole sama asia kuin kohtaaminen. Asiat voivat olla periaatteessa tuttuja ja silti tulla omalle kohdalle täysin yllättävinä. Niin on käynyt minullekin. Vaikka olen tiennyt tämän kaiken olevan osa ihmiselämää, silti kun ne ovat tulleet lähelle, ne ovat tuntuneet odottamattomilta. Ihminen ei oikeastaan koskaan totu etukäteen siihen, että omat voimat vähenevät, oma varmuus murenee ja oma elämä muuttuu.

Ehkä kaikkein vaikeinta ei kuitenkaan ole itse kärsimys, vaan se, miten helposti sen keskellä alkaa synnyttää syyllisyyttä. En aina osaa kohdata epäonnistumisia ja koettelemuksia oikein. Liian helposti alan kysyä, mitä olen tehnyt väärin, miksi en ole osannut paremmin, miksi en ole ollut vahvempi, viisaampi tai hengellisesti kypsempi. Sen sijaan että pysähtyisin Jumalan eteen köyhänä ja avuttomana, alan helposti soimata itseäni. Se ei tuo rauhaa. Se tuo vain lisää raskautta.

Vasta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei jokaiseen koettelemukseen pidä vastata syyllisyydellä. Kaikki kärsimys ei ole rangaistusta. Kaikki vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että ihminen olisi epäonnistunut. Joskus se on yksinkertaisesti elämää tässä särkyneessä maailmassa. Joskus se on muistutus siitä, ettemme ole täällä pysyvästi. Joskus se on kutsu luopua siitä harhasta, että voisimme rakentaa turvamme omaan voimaamme, terveyteemme, suunnitelmiimme tai onnistumiseemme.

Sävyisyys, josta vanhus Emilianos puhuu, ei minulle tarkoita tunteetonta alistumista tai sitä, ettei mikään enää sattuisi. Pikemminkin se alkaa näyttäytyä hitaana suostumisena siihen, että Jumala on Jumala ja minä olen ihminen. Se on suostumista siihen, että elämässä on sellaista, mitä en valitse, mutta jonka keskellä voin silti yrittää olla katkeroitumatta. Se on sitä, etten tee jokaisesta vastoinkäymisestä vihollista, vaikka en osaisikaan ottaa sitä heti vastaan kiitollisena. Joskus sävyisyys alkaa ehkä niinkin pienestä asiasta, että lakkaa taistelemasta todellisuutta vastaan ja sanoo edes hiljaa: tämäkin on nyt kannettava.

Ortodoksisessa hengellisessä elämässä puhutaan paljon nöyryydestä. Usein ajattelen sitä hyveenä, jota pitäisi jotenkin harjoittaa tietoisesti. Mutta toisinaan elämä opettaa nöyryyttä toisella tavalla. Se riisuu. Se pysäyttää. Se näyttää, etten jaksa, etten osaa enkä hallitse. Juuri sellainen kokemus voi olla hengellisesti hedelmällinen, vaikka se tuntuu hetken aikaa vain raskaalta ja pimeältä. Silloin en enää seiso Jumalan edessä onnistumiseni varassa, vaan tarpeeni varassa.

Ehkä juuri siinä on myös lohdutuksen paikka. Jumala ei odota minulta täydellistä tyyneyttä, ennen kuin hän tulee lähelle. Hän ei vaadi minulta valmista pyhyyttä, ennen kuin hän armahtaa. Hän kohtaa minut myös silloin, kun olen hämmentynyt, pettynyt, väsynyt ja peloissani. Hän kohtaa minut myös silloin, kun rukoukseni on rikkonainen eikä mieleni löydä oikeita sanoja. Ehkä tärkeintä ei olekaan se, osaanko ottaa kaiken vastaan oikealla tavalla, vaan se, etten sulje sydäntäni häneltä, joka on läsnä myös odottamattomassa.

Kun nyt ajattelen omaa matkaani sairauden, tulevan leikkauksen, vanhenemisen ja muiden elämän yllättävien käänteiden keskellä, en voi sanoa oppineeni tätä kaikkea täydellisesti. En osaa vieläkään ottaa kaikkea vastaan rauhallisesti. En ymmärrä vieläkään aina, miksi jokin tapahtuu. Enkä pääse aina ensimmäisestä pelosta tai pettymyksestä nopeasti eteenpäin. Mutta ehkä jotakin on silti muuttunut. Ainakin sen olen alkanut nähdä, etteivät odottamattomat asiat välttämättä ole este hengelliselle elämälle. Päinvastoin - joskus ne ovat juuri se paikka, jossa hengellinen elämä alkaa paljastua kaikkein todellisimpana.

Sillä niin kauan, kuin kaikki käy oman tahtoni mukaan, minun on helppo kuvitella luottavani Jumalaan. Mutta vasta silloin, kun oma tahtoni murtuu todellisuuden edessä, paljastuu, mihin sydämeni oikeastaan nojaa. Ja ehkä juuri siinä alkaa hiljainen, kivulias mutta todellinen oppi: elämä ei ole minun hallinnassani, mutta se ei silti ole vailla Jumalaa.

Odottamattomat asiat tulevat edelleen. Niitä ei voi estää. Mutta ehkä niiden keskellä voi vähitellen oppia jotakin sellaista, mitä ilman ihminen jää hengellisesti pinnalliseksi. Ehkä voi oppia sävyisyyttä. Ehkä voi oppia kärsivällisyyttä. Ehkä voi oppia jättämään jotakin omasta tahdostaan Jumalan käsiin. Ja ehkä voi lopulta, edes hetkittäin, sanoa ilman katkeruutta: kiitetty olkoon Herran nimi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
-----

Yllä olevassa kuvassa oleva Hellyyden Jumalanäidin ikoni on tullut matkaani Ateenasta vuonna 2000, jolloin elin Kreikassa. Rukousnurkassani sen yhteyteen on vuosien varrella liittynyt myös yllättäviä esineitä oman taipaleeni varrelta: ortodoksinen rukousnauha Athokselta, käsiristi Romaniasta, vanhauskoisten lestovka sekä katolinen kaularisti. Ne kertovat kukin omalla tavallaan tästä monipolvisesta matkastani moniulotteisessa maailmassa. Ne tuntuvat myös odottavan jotakin, aivan kuten ihminen itsekin usein elämänsä keskellä odottaa, kyselee ja etsii. Ehkä jollain tavoin puhuttelevin niistä on Romaniasta ystävältäni saama käsiristi, jota minä maallikkona voinen käyttää vasta kuolemani jälkeen, arkussa. Sekin muistuttaa hiljaisesti siitä, että elämä, kuolema ja toivo kulkevat tässä maailmassa rinnakkain.

HAP

Pienet pyhäköt, suuri tehtävä

 

Tsasounan kupoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhäkköjä ei pelasteta realismilla vaan uskolla

Luin hiljattain erään nuoren miehen kirjoituksen pyhäköistä ja niiden kohtalosta, ja se lähes kauhistutti minua. Ei siksi, etteikö kirkossammekin olisi todellisia ja raskaita kysymyksiä, vaan siksi, että sen taustalla näkyi ajattelu, jossa ortodoksista kirkkoa katsotaan liian helposti lähes oudoilla ja vierailla silmillä. 

Minulle tämä ei ole vain periaatteellinen kysymys. Olen itse lähtöisin pieneltä pohjoiskarjalaiselta paikkakunnalta, kirkonkylästä, jossa ei lapsuudessani ollut tsasounaa, vaikka ortodokseja oli. Nyt siellä on tsasouna, ja ortodokseja on enemmän kuin ennen. Siksi minun on vaikea hyväksyä puhetta, jossa pienet pyhäköt nähdään ensi sijassa taakkana. Joskus juuri niistä alkaa kasvu, juuri niissä syntyy näkyvä läsnäolo, ja juuri niiden kautta ortodoksinen kirkko juurtuu paikkakunnalle syvemmin kuin osataan etukäteen aavistaakaan.

Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan elänyt mukavuudesta. Se ei ole säilynyt sillä, että se olisi laskenut tarkasti, missä kannattaa olla läsnä ja missä ei. Se ei ole rakentunut enemmistön ajattelulle, hallinnolliselle helppoudelle tai sille periaatteelle, että vaikeista paikoista vetäydytään ensimmäisenä. Ortodoksinen kirkko on elänyt uskosta, uhrauksesta, rukouksesta ja siitä palavasta vakaumuksesta, että Kristuksen kirkon tulee olla läsnä myös siellä, missä se on pieni, köyhä, vähälukuinen ja ulkoisesti heikko.

Juuri siksi puhe pyhäköistä taakkana on hengellisesti vaarallista. Heti kun kirkko tai joku kirkon työntekijäistä alkaa katsoa tsasounia, rukoushuoneita ja kyläkirkkoja ensi sijassa rasitteina, se on jo ottanut ratkaisevan askeleen pois omasta tavastaan ymmärtää itseään. Ortodoksinen kirkko ei voi omaksua enemmistöyhteiskunnan tapaa arvioida olemassaoloa hyödyllisyyden, tehokkuuden ja vaivattomuuden perusteella. Me olemme olleet kauan vähemmistö enemmistön joukossa, ja juuri siksi meidän pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun, ettei kirkon elämä voi perustua siihen, mikä on helpointa.

Pyhäkkö ei ole kuluerä vaan kirkon näkyvä sydän

Pieni pyhäkkö ei ole ortodoksisessa elämässä sivuseikka. Se ei ole koriste, sentimentaalinen muistomerkki eikä vain vanhan ajan jäännös. Se on paikka, jossa maa pyhitetään rukouksella, jossa kirkko kokoontuu, jossa ihminen sytyttää tuohuksen, jossa lausutaan muistopalvelus, toimitetaan vedenpyhitys, luetaan akatistos ja vietetään jumalanpalveluksia. Se on paikka, jossa ortodoksisuus tulee näkyväksi.

Jos tällaisia paikkoja aletaan tarkastella vain hallinnon, kulujen tai käyttöasteen näkökulmasta, pyhäkkö menettää merkityksensä paperilla jo ennen kuin se menettää merkityksensä todellisuudessa. Mutta kirkko ei elä paperilla. Kirkko elää rukouksessa, muistissa, pyhässä jatkuvuudessa ja siinä, että sen läsnäolo säilyy näkyvänä myös siellä, missä ortodokseja on vähän. Juuri vähemmistönä emme voi ajatella, että näkyvä läsnäolo olisi toisarvoista. Se on meille elinehto.

Se mikä oli totta sodan jälkeen, on totta yhä

Sotien jälkeen rakennetut pyhäköt eivät syntyneet vain käytännön tarpeesta. Ne syntyivät uskosta, uhrauksesta ja tahdosta juurtua uudelleen. Niiden pystyttäjät eivät rakentaneet vain seiniä vaan tulevaisuutta. He tiesivät, että ilman pyhäkköä ortodoksinen elämä haurastuu. He ymmärsivät, ettei kirkko säily pelkällä muistolla eikä yksityisellä tunteella. Se tarvitsee paikan, jossa usko saa näkyvän muodon.

Tuo havainto ei ole vanhentunut. Se, mikä oli silloin totta, on totta edelleen. Ihminen tarvitsee paikan, jossa hän voi kohdata pyhän. Ortodoksinen yhteisö tarvitsee paikan, jossa rukous kuuluu ja jossa kirkon elämä saa jatkua sukupolvesta toiseen. Vähemmistökirkko tarvitsee näkyviä, konkreettisia läsnäolon paikkoja jopa enemmän kuin koskaan ennen. Jos ne katoavat, katoaa paljon muutakin kuin rakennus. Samalla heikkenee muisti, jatkuvuus ja mahdollisuus siihen, että ortodoksinen elämä välittyy eteenpäin.

Valamo ei säilynyt realismilla vaan tulisieluisuudella

Tämän ymmärtämiseksi riittää, että muistamme Valamon luostarin vaiheet sodanjälkeisessä Suomessa. Valamo ei säilynyt siksi, että sen tulevaisuus olisi näyttänyt ulkoisesti turvalliselta, helpolta tai hallinnollisesti järkevältä. Se säilyi, koska oli miehiä, joilla oli kutsumus, usko ja tahto kantaa jotakin itseään suurempaa. Se säilyi, koska oli tulisieluisia munkkeja, jotka eivät ajatelleet ensi sijassa mukavuutta, keveyttä tai sitä, näyttikö kaikki inhimillisesti lupaavalta. He uskoivat, että luostarielämä kuuluu Suomeen, että rukouksen tuli on pidettävä elossa ja että pyhä paikka on varjeltava, vaikka ajat olisivat vaikeat.

Valamon kohtalo olisi voinut olla aivan toinen, jos sen säilymistä olisi katsottu vain senhetkisten realiteettien kautta. Jos olisi ajateltu vain sitä, mikä on taloudellisesti turvallista, henkilöstöllisesti helppoa tai tulevaisuuden näkymien kannalta varmaa, moni olisi voinut päätellä, ettei toivoa juuri ole. Mutta kirkon historia ei elä sellaisten laskelmien varassa. Valamo säilyi, koska joku kantoi vastuuta uskon eikä mukavuuden logiikalla.

Juuri tässä on opetus myös pyhäkköjen kohdalla. Kirkon elämä ei säily siellä, missä joku tekee kylmän arvion siitä, mikä näyttää enää kannattavalta. Se säilyy siellä, missä löytyy uskoa, intoa, vastuunkantoa ja rakkautta kirkon läsnäoloon. Jos Valamo olisi aikanaan jätetty sen varaan, mikä näytti helpoimmalta, meillä ei olisi sitä tänään sellaisena kuin se on. Sama periaate koskee myös pienempiä pyhäkköjä. Ne eivät pysy elävinä siksi, että niitä on helppo ylläpitää, vaan siksi, että joku pitää niiden olemassaoloa hengellisesti välttämättömänä.

Sydänpapit rakensivat ortodoksista Suomea

Sodan jälkeisessä Suomessa ortodoksinen kirkko ei jäänyt eloon itsestään. Se ei levinnyt uusiin ympäristöihin siksi, että olosuhteet olisivat olleet otolliset. Se säilyi ja juurtui, koska oli pappeja, joita voisi syystä kutsua sydänpapeiksi. He eivät odottaneet valmiita ratkaisuja, eivät valinneet helpointa tietä eivätkä mitanneet työtään sillä, kuinka mukavalta elämä tuntuu. He kiersivät pitkiä matkoja, toimittivat palveluksia niillekin harvoille, jotka olivat hajallaan laajoilla alueilla, rohkaisivat, kokosivat, opettivat ja rakensivat ortodoksista elämää sinne, missä sitä ei valmiiksi juuri ollut.

He tekivät pioneerityötä. He ymmärsivät, ettei pappeus ole vain virka eikä papillinen palvelu ole vain työtehtävä muiden joukossa. Se on uhrautuvaa läsnäoloa, hengellistä vastuuta ja halua palvella ortodokseja sielläkin, missä se ei ole helppoa, näkyvää tai palkitsevaa. Heidän työnsä jälkiä ovat monet pyhäköt, seurakunnalliset yhteydet ja ortodoksisen elämän versot, joita ilman suuri osa nykyisestä kirkollisesta todellisuudestamme olisi jäänyt syntymättä.

Kun mukavuus syrjäyttää lähetystyön

Juuri siksi on sanottava ääneen myös se, mikä kirkossa tuntuu joskus liian vaikealta sanoa. Pappien suhtautumisessa pappeuteen on tapahtunut muutos. Kaikki eivät enää ajattele papillista palvelua samalla tavalla kuin ne, jotka sodan jälkeen kantoivat kirkkoa harteillaan. Liian usein oman hyvän, mukavuuden ja helppouden vaatimus on noussut sille paikalle, jossa ennen oli kutsumus, uhri ja palava halu palvella ortodokseja kaikkialla.

Tämä näkyy myös siinä, miten puhutaan pienistä pyhäköistä, pitkistä välimatkoista ja hajallaan asuvista ortodokseista. Se, mikä ennen nähtiin papin tehtävänä, saatetaan nyt nähdä kohtuuttomana vaivana. Se, mikä ennen ymmärrettiin lähetystyönä ja uskollisuutena kirkon kutsulle, voidaan nyt selittää epärealistiseksi. Mutta ortodoksinen pappeus ei ole koskaan ollut mukavuuden ammatti. Se ei ole rakentunut ajatukselle, että papin tulisi toimia vain siellä, missä olosuhteet ovat suotuisat, välimatkat lyhyet ja osallistujamäärät riittävän suuret.

Jos tällainen ajattelu pääsee juurtumaan, seuraukset ovat vakavat. Silloin pienet yhteisöt jäävät ilman säännöllistä hengellistä hoitoa. Silloin pyhäkköjen hiljenemistä aletaan pitää luonnollisena. Silloin kirkon vetäytymistä ei enää nähdä tappiona vaan järkevänä sopeutumisena. Mutta juuri siinä kohtaa kirkko alkaa puhua vieraalla äänellä. Kristuksen kirkon tehtävä ei ole etsiä helpointa tietä vaan olla uskollinen kutsulleen.

Pappi ei saa odottaa, että kansa tulee valmiiksi koottuna hänen luokseen

Papillinen lähetystyö ei merkitse vain sitä, että toimitetaan palvelus silloin, kun väkeä sattuu olemaan tarpeeksi. Se merkitsee myös sitä, että pappi menee ihmisten luo, pitää yllä yhteyttä, rohkaisee, opettaa, kutsuu, kokoaa ja palvelee. Ortodoksit eivät aina elä keskuksissa eivätkä valmiiksi vahvoissa yhteisöissä. Juuri siksi he tarvitsevat papin, joka ei ajattele ensiksi omaa mukavuuttaan vaan kirkon tehtävää.

Pappi, joka alkaa odottaa, että elinvoimainen yhteisö on jo valmiiksi olemassa ennen kuin hän antaa sille aikaansa ja voimiaan, kääntää asian ylösalaisin. Yhteisöä ei aina ensin ole. Sitä rakennetaan. Sitä kannetaan. Se pidetään elossa uskollisella palvelulla, vaikka alussa olisi vain muutama ihminen, harva palvelus ja paljon tyhjyyttä ympärillä. Näin ortodoksinen kirkko on tässä maassa elänyt ennenkin. Miksi se nyt yhtäkkiä unohtaisi oman historiansa ja oman luonteensa.

Emme saa ryhtyä ajattelemaan enemmistön pussiin

Ortodoksinen kirkko on Suomessa vähemmistö. Se on tosiasia. Mutta vähemmistöasema ei ole syy vetäytyä. Se on syy pitää kiinni siitä, mikä meille on ominaista. Meidän ei tule alkaa ajatella enemmistön tavoin, enemmistön pussiin ja enemmistön asein. Meidän ei tule arvioida omaa läsnäoloamme samoilla mittareilla, joilla joku muu arvioi toimipisteverkostoaan, kiinteistömassaansa tai palvelurakennettaan. Sellainen ajattelu voi näyttää järkevältä, mutta ortodoksiselle kirkolle se on hengellisesti köyhdyttävää.

Kirkko ei ole siellä, missä sillä on helpointa olla. Kirkko on siellä, missä rukous palaa. Kirkko on siellä, missä pyhäkkö muistuttaa ihmisiä Jumalan läsnäolosta. Kirkko on siellä, missä joku vielä odottaa papin tulevan, missä joku sytyttää tuohuksen, missä joku lapsi oppii tekemään ristinmerkin. Jos kirkko alkaa vetäytyä juuri näistä paikoista, se ei ainoastaan menetä rakennuksia. Se menettää osan omasta hengellisestä rohkeudestaan.

Pyhäköt ovat ortodoksisuuden soihtuja

Pienet pyhäköt eivät ole ortodoksisuudelle ylimääräinen painolasti. Ne ovat sen hengityspaikkoja, rukouksen lampukoita ja ortodoksisuuden soihtuja. Niiden arvo ei riipu siitä, kuinka helposti ne sopivat hallinnollisiin suunnitelmiin. Niiden arvo on siinä, että ne pitävät näkyvillä kirkon läsnäoloa tässä maailmassa. Ja juuri vähemmistökirkolle tällaiset paikat ovat korvaamattomia.

Siksi kysymys ei ole vain rakennuksista. Kysymys on siitä, uskommeko yhä siihen, että ortodoksinen elämä kuuluu myös pieniin kyliin, syrjäseuduille ja paikkakunnille, joissa meitä on vähän. Uskommeko yhä siihen, että kirkon tehtävä on mennä, kantaa, kutsua ja palvella, eikä vain hallinnoida sitä, mikä vielä näyttää elinvoimaiselta. Uskommeko yhä siihen, että se mikä sodan jälkeen rakennettiin uskosta, tulee myös nyt säilyttää uskolla.

Jos uskomme, emme puhu pyhäköistä taakkana. Me puhumme niistä lahjana, vastuuna ja soihduina, joita ei sammuteta silloin, kun ympärillä pimenee. Juuri silloin niitä tarvitaan eniten.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun paasto ei ole sitä, mitä ajatteli

 

Apostolit Luukas ja Matteus kirjoituspuuhissa Pendelin luostarin seinämaalauksessa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Elän tällä hetkellä hieman kummallista ajanjaksoa.

Ortodoksina minun pitäisi – tai sanoisinko, voisin – nyt paastota, sillä elämme pääsiäistä edeltävää Suurta paastoa. Tänä vuonna se ei kuitenkaan ole mahdollista. Valmistaudun terveydellisistä syistä suureen operaatioon, ja siihen valmistautuminen koskee myös ruokaa. Tässä tilanteessa paasto ei yksinkertaisesti sovi suunnitelmiin.

Tämä on saanut pohtimaan, mitä paasto oikeastaan tarkoittaa silloin, kun sitä ei voi toteuttaa tavallisella tavalla.

Voisiko ratkaisu olla esimerkiksi mediapaasto? Ajatus kävi mielessä. Mutta sekään ei oikeastaan sovi omaan tilanteeseeni.

Joudun olemaan jonkin verran eristyksissä, jotta en sairastuisi juuri nyt liikkeellä oleviin ärhäköihin virustauteihin. Flunssat, norovirus ja A-influenssa kiertävät, ja niitä on syytä välttää. Elämä on siksi tällä hetkellä varsin kotikeskeistä. Ruoka tulee verkkokaupasta, ja ulkoilu tarkoittaa useimmiten pientä ajelua kaupungilla mielen virkistämiseksi. Joskus harvoin käyn kahvilla jossakin pienessä kahvilassa.

Aikaa on siis paljon.

Mutta mitä sillä ajalla tekee?

En ole erityinen television ystävä. Katson sieltä lähinnä uutiset ja joskus jonkin hyvän elokuvan. Suuri osa ajasta kuluu kuitenkin aivan muulla tavalla.

Kirjoitan.

En kirjaa, en kirjeitä enkä päiväkirjaa, vaan artikkeleja. Kirjoitan nettisivustoon, jossa toimin sisällöntuottajana ja ylläpitäjänä. Kirjoittaminen täyttää päiviä ja antaa rytmiä arkeen. Samalla se on ollut yllättävän tärkeä apu myös tunteiden vuoristorataan, joka väkisin liittyy tämän operaation odottamiseen.

Odottaminen voi olla oma taiteenlajinsa.

Tätä olen harjoitellut jo pari kolme kuukautta. Tilanne tuo joskus mieleen armeija-ajan. Sielläkin oli usein kova kiire seuraavaan paikkaan – odottelemaan.

Varsinaista mediapaastoa en siis voi oikein pitää. Kirjoittaminen tarvitsee ärsykkeitä, ajatuksia ja aiheita, ja niitä löytyy usein juuri mediasta, kun osaa etsiä.

Myös kirkko voisi tällaisessa tilanteessa olla paikka, johon mennä. Nyt se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Täysi kirkko tarkoittaa samalla riskiä sairastua johonkin virukseen, ja juuri nyt sitä täytyy välttää.

Niinpä kirkko on täytynyt tuoda kotiin.

Se on tapahtunut juuri kirjoittamalla ortodoksisuutta käsitteleviä artikkeleja, tekemällä käännöksiä ja toimittamalla erilaisia tekstejä verkkoon. Huomaan samalla, että oman kirkkoni traditio on tullut näiden kuukausien aikana entistä tutummaksi.

Suurta paastoa kuvataan usein aikana, joka kutsuu ihmisiä hiljaisuuteen.

Sitä olen kyllä saanut oikein roppakaupalla. Yksineläjän elämä tarjoaa siihen luonnostaan tilaa. Hiljaisuudessakin on kuitenkin rajansa. Onneksi saan soitella ja saan videopuheluja lapsiltani ja lapsenlapsiltani. Joskus videopuheluja tulee niin lapsilta kuin ystäviltäkin ulkomaita myöten. Nekin piristävät kummasti pitkää päivää.

Usein sanotaan, että hiljaisuus antaa tilaa kuulla sen, mikä muuten helposti jää melun alle.

Se on totta.

Tilaa se on antanut – joskus ehkä liikaakin. Siksi on täytynyt olla tarkkana, ettei tuo ajoittain liika hiljaisuus ala ottaa ihmistä vangikseen.

Onneksi arjesta löytyy myös muuta täytettä päiville. Lukeminen on lisääntynyt, ja olen löytänyt hyviä kirjoja. Äänikirjoja kuunnellessa aika kuluu helposti, kuten sanotaan, kuin siivillä. Uusin kirja, Joel Haahtelan "Talvikappeli", odottaa jo vuoroaan, Mihail Šiškinin "Tulevaisuus" on vielä kesken. 

Myös monet arkiset asiat ovat saaneet uuden merkityksen. Ruoanlaitosta on tullut mukavaa vaihtelua päivään. Se ei ole enää pelkkä välttämättömyys, vaan pieni hetki, joka rytmittää arkea.

Ehkä paasto ei aina ole sitä, mitä ihminen aluksi ajattelee.

Joskus se ei ole niinkään pidättäytymistä ruoasta, vaan oppimista elämään tilanteessa, jossa elämä hidastuu väistämättä. Se voi olla odottamista, hiljaisuutta ja uudenlaista arkea.

Silloinkin paasto voi opettaa jotakin.

Ehkä juuri sitä, että Jumalan läsnäolo ei riipu siitä, missä ihminen on. Joskus kirkko löytyy täynnä olevasta temppelistä, joskus oman kodin hiljaisuudesta.

Ja joskus se löytyy siitä työstä, jota ihminen tekee – vaikka kirjoittamalla.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com