Konserniseurakunta – onko se ortodoksisen kirkon hallinnollinen harharetki?

 

Olen viime päivinä seurannut erästä tapausta. Tapausta, joka liittyy ortodoksisuuteen. Siis ortodoksiseen kirkkoon – siihen kirkkoon, johon itsekin kuulun. Tapaus on osin jopa surullinen, mutta valaiseva: suuren seurakunnan kirkkoherra ja hallinto hylkäsivät osan seurakuntalaisistaan tavalla, jota voi kutsua vain tylyksi. Kyse ei ole yksittäisestä virhearviosta tai väärinkäsityksestä, vaan kenties laajemmasta oireesta. Oireesta, joka liittyy siihen, miten kirkkomme on viime vuosina muuttanut seurakuntarakenteitaan.

---

Vanha rakenne – toimiva ja ymmärrettävä

Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat ovat toimineet perustamisestaan, 1920-luvulta lähtien, varsin yksinkertaisella periaatteella: yksi seurakunta, yksi kirkkoherra, yksi historia, yksi yhteisö. Tämä malli toimi, vaikka se alkuun oli sodan jälkeen todella raskas vähäiselle pappisjoukolle, joista olen usein käyttänyt nimitystä "sydänpapit", heillä oli sydän paikallaan. Tilanne ja olosuhteet loivat kuitenkin paikallista identiteettiä, sodan jälkeistä jatkuvuutta ja ortodoksista yhteisöllisyyttä.

Jokaisella seurakunnalla oli oma tapansa elää yhteistä ortodoksisuuttamme – omaan yleiseen, maailmanlaajuiseen ortodoksiseen perinteeseen pohjautuen – rukouksessa, jumalanpalveluksessa, yhteisessä elämässä ja arjessa. Paikallinen perinne ei ollut uhka, vaan rikkaus.

---

Sitten tulivat “konserniseurakunnat”

Kun kirkossamme ryhdyttiin muutama vuosi sitten rakentamaan suurempia, niin sanottuja ”konserniseurakuntia” – käytän tuota kirkolle vierasta sanaa tarkoituksella – moni ei ymmärtänyt, millaiseen kokeiluun oltiin lähtemässä. Hallinnollinen tehokkuus ja säästöretoriikka korvasivat seurakunnallisen todellisuuden.

Yhtäkkiä yhden kirkkoherran alle liitettiin kaksi, kolme tai ehkä useampia entisiä seurakuntia, joilla oli omat historiansa, tapansa ja "henkensä", jos lie myös vikansa.

Tulos? Seurakunnat menettivät identiteettinsä, papit joutuivat hallinnollisen kaaoksen keskelle, ja kirkkoherroista tuli eräänlaisia toimitusjohtajia, jotka johtavat laajaa “henkilöstöä” ja “toimipisteitä” – eivät enää hengellistä yhteisöä.

---

Kouluttamaton johtajuus ja vanhojen tapojen painolasti

Kirkkomme ei valmistautunut tähän muutokseen kunnolla. Uusia konsernirakenteita johtavat kirkkoherroiksi nimitetyt papit eivät saaneet juuri lainkaan koulutusta suurten, monikulttuuristen ja historiallisesti erilaisten seurakuntien johtamiseen. He jatkoivat kuten ennenkin – toivat mukanaan oman ”emäseurakunnan” vanhat rutiinit, hierarkiat ja tavat, jotka eivät sovi yhteen uuden rakenteen ja erilaisten historioiden ja käytäntöjen kanssa. Kieltämättä mukana tulivat myös vanhat virheet.

Tuloksena oli monin paikoin sekasorto. Joissakin seurakunnissa kirkkoherrat johtivat, jos johtivat – mutta monessa paikassa astuivat esiin niin sanotut oheisjohtajat: työntekijäklikit, luottamushenkilöklikit, etnisten ryhmien klikit tai muut epäviralliset vallankäyttäjät. He alkoivat ohjata seurakunnan elämää ja päätöksentekoa, usein ilman todellista vastuuta tai hengellistä näkökulmaa, joskus jopa kenties omaa tai ryhmänsä etua ajatellen.

Kirkkoherralle saattoi jäädä niin sanottu “mopen osa” – ja joillekin se oli liikaa. Tällaisissa tilanteissa on nähty oireilua myös papillisessa ja sosiaalisessa käytöksessä: liiallista kuormittumista, päihteiden käyttöä ja muita vakavia ongelmia, joiden juuret ovat usein hallinnollisen rakenteen ja hengellisen todellisuuden ristiriidassa.

Entistä enemmän astuivat estradille myös niin sanotut ”kahdeksasta neljään papit” ja muut työntekijät – ne, jotka suhtautuvat kirkon palvelukseen pikemminkin pelkkänä palkkatyönä kuin kutsumuksena. Heidän vaikutuksensa seurakunnan elämään kasvoi samalla, kun hengellinen johtajuus heikkeni.

Lisäksi seurakuntien laajentunut itsenäisyys monissa hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa on johtanut siihen, että jopa hiippakunnan piispa on monesti jäänyt sivuraiteelle. Paimenuuden hierarkkinen, mutta hengellinen rakenne on alkanut murtua. Piispan rooli, jonka tulisi olla kirkon ykseyden ja hengellisen jatkuvuuden takaaja, on kaventunut byrokraattisen valvonnan reunalle. Yhteisöllisyydestä on tullut yksilöllisyyttä – myös kirkon ja seurakunnan sisällä.

---

Kuka enää vastaa seurakunnasta?

Tämä on jollain lailla kriisin ytimessä. Kun yksi kirkkoherra johtaa laajaa “konsernia”, kukaan ei oikeastaan tiedä, ketkä tai kuka on kenenkin "paimen". Kun päätöksiä tehdään ylhäältä alas, seurakuntalaisen ääni katoaa. Vapaaehtoisten työ ja merkitys mitätöidään.

“Konserniseurakunta” ei ole kirkko, vaan hallinnollinen konstruktio. Ja kirkon pitäisi olla ennen kaikkea yhteisö – ekklesia – ei organisaatiokaavio.

---

Pitäisikö sittenkin mennä kohti ortodoksista seurakuntamallia?

Kysymys ei siis ole vain hallintomallista. Kysymys on siitä, mitä kirkko on ja mitä sen pitäisi olla. Jos kirkko alkaa muistuttaa konsernia, se menettää sielunsa. Jos kirkkoherra alkaa muistuttaa toimitusjohtajaa, hän lakkaa olemasta paimen. Ja jos seurakuntalaiset alkavat kokea itsensä asiakkaiksi, kirkon elämä on jo kriisissä.

Mutta vielä ei ole myöhäistä. Ortodoksinen perinne tarjoaa tälle tilanteelle vaihtoehdon. Seurakunta ei ole yksikkö hallintokartassa, vaan eukaristinen yhteisö, joka kokoontuu Kristuksen ympärille. Johtajuuden tulee nousta tästä todellisuudesta – ei hallinnosta, vaan liturgisesta elämästä. Kirkkoherra ei ole toimitusjohtaja, vaan liturgi ja paimen, joka kantaa vastuuta ennen kaikkea hengellisestä hyvinvoinnista.

Rakenteita voidaan muuttaa, mutta tärkeämpää on muuttaa ajattelua. Tarvitaan paluu paimenelliseen johtamiseen, jossa piispan, kirkkoherran ja seurakuntalaisten roolit määrittyvät hengellisestä todellisuudesta käsin. Tarvitaan koulutusta, jossa johtajuus ymmärretään palveluna, ei vallankäyttönä.

Ja ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta palauttaa ortodoksinen seurakunta sen oikealle perustalle – rukoukseen, liturgiaan ja yhteisölliseen elämään, joka ei tunne konsernimalleja, vaan Kristuksen ruumiin.

---

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Sairaan kyyneleistä tehdään kultakolikoita

Porin Jumalanäiti
[Ikoni ja kuva © munkki Stefanos (Harri Stefanius)]
(kuvan julkaisuun blogissa saatu ikonimaalarin lupa)

Sosiaalinen media ja iltapäivälehdet pursuavat tarinoita syöpäsairaista julkkiksista. Kuvia hoidoista, rohkeita hymyjä tiputuspullon vieressä, viimeisiä päivityksiä “matkasta valoon”. Tunteikasta, liikuttavaa – ja ennen kaikkea – myyvää.

Sairaus on muuttunut sisällöksi. Kuolema on klikkiotsikko.

---

Julkisuudesta elävä ei saa kadota

Monelle julkisuudessa elävälle näkyvyys ei ole vain ammatti, vaan olemassaolon ehto. Kun elämä rakentuu huomion varaan, katoaminen valokeilasta tuntuu katoamiselta maailmasta.
“Jos minua ei näy, minua ei ole.”

Siksi myös sairastaminen tapahtuu "näyttämöllä". Some ja media tarjoaa viimeisen yleisön – ihmisten virtuaalisen yhteisön, joka seuraa, tykkää, kommentoi ja itkee mukana.

Mutta auttaako se oikeasti? Vai onko kyse siitä, että ihminen yrittää vakuuttaa itselleenkin olevansa vielä olemassa?

---

Raha ei haise, edes sairaalassa

Median näkökulmasta jokainen kyynel on tuote. Tarina, jota voi myydä. Lehdet maksavat haastatteluista, tv-ohjelmat tekevät “rohkeita dokumentteja”, ja some-yhteistyöt kietoutuvat osaksi “selviytymistarinaa”. Sairaus muuttuu valuutaksi.

Mutta mitä tapahtuu, kun ihmisen kärsimyksestä tulee muiden viihdettä? Missä kulkee raja lohdun ja hyväksikäytön välillä? Kun kuolema tuottaa sisältöä, onko kyse enää elämän arvostamisesta – vai sen kaupallistamisesta?

---

Julkkis – tavoite vai oire?

Julkisuus on nykypäivän valuuttaa. Lapset eivät enää halua olla lääkäreitä tai opettajia – he haluavat olla julkiksia. Tunnettuja, näkyviä, ja sellaiseksi pääsee vaikka tosi likaisi paikkoja siivoamalla.

Jossain päin maailmaa, kun lapsilta kysyttiin heidän unelma-ammattiaan, moni vastasi haluavansa gangsteriksi. Syy oli yksinkertainen: gangsterit ovat kuuluisia.

Onko meillä sama ilmiö toisin välinein? Keinolla millä hyvänsä näkyvyyttä – vaikka se olisi oma sairaus, tuska tai kuolema.

---

Ortodoksinen näkökulma: hiljaisuuden lohtu

Ortodoksinen traditio puhuu hiljaisuudesta (hesykastia) – sisäisestä rauhasta, joka syntyy, kun ihminen lakkaa etsimästä hyväksyntää ulkopuolelta ja kuulee oman sielunsa äänen.

Kärsimys ei ole julkinen näytelmä, vaan pyhä paikka, jossa Jumala on läsnä tavalla, jota maailma ei ymmärrä. Pyhät isät opettivat, että kärsimys voi olla rukouksen muoto – ei siksi, että kipua ihannoitaisiin, vaan koska sen kautta ihminen kohtaa totuuden itsestään.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on muistuttanut, että ihmisarvo ei riipu maineesta, voimasta tai menestyksestä, vaan siitä, että ihminen on Jumalan kuva – hauras, mutta arvokas. Se on näkökulma, joka seisoo vastakkain median logiikan kanssa, jossa arvo mitataan näkyvyydessä ja klikkauksissa.

---

Kuka saa lohdun?

Ehkä some tuo hetkellistä tukea. Mutta todellinen lohtu ei synny tykkäysten virrasta. Se syntyy siitä, että ihminen uskaltaa olla hiljaa, kärsiä ilman yleisöä ja löytää merkityksen, jota ei voi jakaa.

Kirkon kielessä kyyneleet ovat rukouksen kieltä – ei valuuttaa. Niitä ei ole tarkoitettu myytäväksi, vaan kannettaviksi Jumalan kasvojen edessä.

---

 

 Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Puroniemen puolesta – vapaaehtoistyön ääni kuuluu - vai kuuluuko?

 

Puroniemen ortodoksinen leirikeskus Rautalammilla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen kymmeniä vuosia kuulunut Rautalammella sijaitsevan Puroniemen ortodoksisen leirikeskuksen ylistäjiin ja tyytyväisiin käyttäjiin. Puroniemessä vietimme 1970–1980-luvuilla koko perheen voimin kesä toisensa jälkeen perheleirejä, joista jäi elinikäisiä muistoja. Poikani kävi kriparin siellä ja toimi nuorempana myös ohjaajana eri leireillä. Sama koskee satoja — todennäköisesti jo useita tuhansia — perheitä ympäri Suomea: lämminhenkisiä kohtaamisia, hengähdystauko arjesta ja kokemuksia, jotka rakentavat yhteisöä ja ortodoksisuutta.

Nyt kuitenkin kuuluu kummia. Kuulin, että Kuopion ortodoksinen seurakunta, jonka alueelle leirikeskus nykyään sijaitsee, koska Rautalammen srk on liitetty Kuopioon, harkitsee yhteistyön lopettamista Puroniemen kanssa lähes kokonaan. Tämä on hämmentävää ja huolestuttavaa monesta syystä — ja ennen kaikkea siksi, että Puroniemi on seurakunnalle poikkeuksellinen voimavara: se on vapaaehtoisten muodostaman tukiryhmän omistama, velaton ja hyväkuntoinen leirikeskus, joka ei rasita seurakunnan taloutta.

Kaunis reitti ja silta päärakennukselta tsasounaan.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Miksi Puroniemi on seurakunnalle lahja, eikä kuluerä

• Ei kiinteitä kuluja seurakunnalle. Ylläpidon hoitaa Puroniemen Ystävät ry. Kulut katetaan leirikeskuksen leiriläisiltä tai tilaisuuksien järjestäjiltä saamilla käyttömaksuilla. Toiminta ei ole voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa, vaan kirkollista oheistoimintaa. Seurakunnalle Puroniemi on käytännössä nollabudjetin kumppani, joka tuottaa paljon enemmän kuin vie.

• Velaton ja hyvässä kunnossa. Puroniemi on vuosien sinnikkään talkootyön tulos. Rakennuksia on kunnostettu ja kehitetty järjestelmällisesti; alueelta löytyvät nykyaikaisen leirikeskuksen peruspalvelut: toimiva keittiö, riittävät majoitustilat, oma tsasouna sekä järven rannassa tilava sauna ja uintimahdollisuus. PIhalla on runsaasti tilaa leikkeihin ja tapahtumiin, lähistöllä on myös kota leiritulille ja nuotioiltoihin.

• Valmis alusta seurakuntatyölle. Leirikeskus on vuosikymmenten aikana näyttänyt voimansa hengellisen elämän, kasvatuksen ja perhetyön tukikohtana. Valmis infra, toimivat käytännöt ja vakiintuneet vapaaehtoiskäytännöt eivät synny nopeasti tyhjästä, jos ne kerran menetetään.

  

  Silta saunalta tsasounaan. Vasemmalla päärakennus.
  (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Vapaaehtoistyö on seurakunnan selkäranka

Vapaaehtoiset eivät ole “kiva lisä” — he ovat koko seurakuntatyön selkäranka. Tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että vapaaehtoistoiminta vahvistaa yhteisöllisyyttä, lisää luottamusta, vähentää yksinäisyyttä ja parantaa hyvinvointia. Se on myös taloudellisesti järkevää: jokainen vapaaehtoistyön tunti luo arvoa, jota on vaikea korvata palkkatyöllä tai ostopalveluilla. Puroniemi on tästä oppikirjaesimerkki: vuosien talkoot, osaaminen ja sitoutuminen ovat muuttuneet toimivaksi, velattomaksi ja toiminnallisesti rikkaaksi kokonaisuudeksi.

Siksi seurakunnan ensisijainen velvollisuus on tukea tällaista toimintaa, ei mitätöidä sitä. Jos yhteistyö katkaistaan ilman raskauttavia ja läpinäkyvästi perusteltuja syitä, viesti vapaaehtoisille on karu: “Työnne ei merkitse meille mitään.” Tällainen viesti ei pysähdy Puroniemeen; se heijastuu koko seurakunnan maineeseen ja vapaaehtoisten motivaatioon kautta linjan.

Päärakennus tsasounalle vievältä sillalta kuvattuna.
Vasemmalla taustalla sauna ja uimaranta.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Terveysperusteet on käsiteltävä asiallisesti, ei mielikuvilla

Ymmärrän, että mahdolliset terveys- ja turvallisuushuomiot on otettava vakavasti. Juuri siksi niistä kuuluu viestiä faktoihin ja viranomaisarvioihin nojaten. Puroniemen Ystävät ovat toimittaneet seurakunnalle virallisen terveystarkastuksen asiakirjat, joiden mukaan majoitustiloissa ei ole todettu ongelmia. Vanhemmissa rakennuksissa voi olla “vanhan talon tuoksua”, mutta pelkkä mielikuva ei ole peruste kumppanuuden lopettamiselle, jos lainsäädännön ja viranomaisohjeiden vaatimukset täyttyvät.

Oikea toimintajärjestys on selkeä: 
* havaitut epäkohdat → 
* tarvittaessa viranomaisarvio → 
* korjaavat toimet → 
* seurantatarkastus. 
Vapaaehtoisten kanssa tämä ketju vieläpä toimii nopeasti — heillä on sekä motivaatio että kyky tarttua toimeen.

Taustalla tsasouna pihakentältä pain kuvattuna.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Konserniseurakunnissa vastuu on koko alueesta — myös liitosalueiden toiminnasta ja historiasta

Uudistetuissa, laajoissa seurakuntarakenteissa johdon tehtävä ei ole vain “ylläpitää keskusaluetta”, vaan kattaa koko konsernin alue ihmisineen, historioineen ja vapaaehtoiskenttineen. Liitosalueiden työtä ei pidä valuttaa vähin äänin marginaaliin; juuri niissä elää seurakunnan monimuotoisuus ja ruohonjuuritason sitoutuminen.

Puroniemi ei kaiken lisäksi ole mikään irrallinen saareke, vaan merkittävä, tunnettu ja monen seurakuntalaisen rakastama sillanpääasema: se liittää seurakunnan elämäksi koettuun, ja tekee sen tavalla, joka on taloudellisesti vastuullinen ja hengellisesti hedelmällinen.

Sauna ja uimaranta Korpijärven rannalla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Maine- ja luottamusriskit ovat todellisia

Jos seurakunta priorisoi toisten tilojen (vieläpä seurakunnan ulkopuolella, toisessa seurakunnassa olevan), mahdollisesti vielä oman seurakunnan tarkoitukseen sopimattomamman toisen leirikeskuksen vuokraamisen oman alueensa velattoman, vapaaehtoisvoimin ylläpidetyn leirikeskuksen sijaan, syntyy kolme ongelmaa:

1. Väärä viesti vapaaehtoisille: vuosikymmenien työ sivuutetaan.

2. Heikko taloudellinen logiikka: maksetaan ulkopuolisesta tilasta ulkopuolisille, vaikka oma seurakunnallisten vapaaehtoisten muodostama kumppaniyhdistys tarjoaa ratkaisun ilman kiinteitä kuluja.

3. Mainehaitta: seurakunnan arvot — yhteisöllisyys, vastuullisuus, lähimmäisyys — näyttävät paperilta irrotetuilta iskulauseilta.

Luottamusta on vaikea rakentaa uudelleen, jos se kerran rapautetaan. Siksi päätösten pitää olla perusteltuja, yhteisesti valmisteltuja ja avoimesti viestittyjä.

Laaja pihakenttä. Taustalla toinen majoitusrakennuksista.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Rakentava ehdotus eteenpäin

• Yhteistyösopimus, jossa selkeät laatukriteerit. Määritellään yhdessä terveysturvallisuuden, ruoan, majoituksen vaatimukset ja  leirikeskuksen ylläpitäjän mahdollisen tarjoaman ohjelman tai niiden paikan ja välineiden edellytykset sekä toimenpidepolku mahdollisten poikkeamien varalle.

• Vuotuinen auditointi ja talkoopäivä. Seurakunta (luottamusjohto, nuorisotyö, perhetyö, diakonia), vapaaehtoiset ja tarvittaessa ulkopuolinen asiantuntija käyvät läpi tilat, laativat korjauslistan ja toteuttavat sen talkoovoimin ja varainhankinnalla.

• Strateginen roolitus konserniseurakunnassa. Puroniemi nimetään seurakunnan leiri- ja perhetyön ensisijaiseksi tukikohdaksi liitosalueella. Näin tunnustetaan alueen historia ja varmistetaan, että työ jatkuu.

• Viestintä, joka nostaa vapaaehtoiset eturiviin. Kerrotaan avoimesti, mitä on tehty ja miksi. Nostetaan esiin ihmiset ja heidän arvokkaan vapaaehtoistyönsä, jotka tekevät Puroniemestä mahdollisen.

  

  Päärakennuksessa on tilava ruokailu-, juhla- ja kokoustila.
  (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Puroniemi Forever

Puroniemi on yhteinen onnistuminen: velaton, hyväkuntoinen ja toimiva leirikeskus, jonka ovat rakentaneet ja säilyttäneet seurakuntalaiset omin käsin. Sellaista ei pidä kevyin perustein vaihtaa “johonkin toisaalla”.

Seurakunnan tehtävä on tässä selvä: tukea, vahvistaa ja arvostaa vapaaehtoistyötä — ei kääntää sille selkää. Kun näin tehdään, Puroniemi ei ole vain menneiden kesien muisto, vaan tulevien sukupolvien koti leireille, yhdessäololle, rukoukselle ja ortodoksiselle ja seurakunnalliselle yhteydelle.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja ja puroniemeläinen forever
nettihoukka@gmail.com

Päärakennuksessa on ruokasalin vieressä kaunis ja valoissa,
Korpijärvelle avautuva terassi.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

 

*************
P.S. 
Jos haluat olla mukana tukemassa Puroniemen ortodoksisen leirikeskuksen arvokasta työtä ja sen jatkuvuutta, tule mukaan auttamaan. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi vaikka netin kautta osoitteessa: www.puroniemi.net
Voit myös viedä tätä huolisanomaa eteenpäin ystävillesi, seurakunnan päättäjille ja vaikka hiippakunnan piispalle, jotta hekin voisivat tehdä asialle jotain. Sen voit tehdä vaikka lähettämällä tämän kirjoituksen nettiosoitteen sähköpostilla tai sosiaalisen median sivullasi toisille, kavereillesi, ystäville tai kenelle haluat. 
Kirjoita sähköpostin viestiin, Facebook-sivullesi tai muualle sosiaalisen median sivuille osoite:
https://pyykkonen.blogspot.com/2025/10/puroniemen-puolesta-vapaaehtoistyon.html
Tai vaikka vain lyhyesti:
pyykkonen.blogspot.com
ja silloin mainitse, että blogijuttu löytyy lokakuun kohdalta.
Kiitos tuestasi! 
Kaikki Puroniemessä ihania elämyksiä kokeneet lapsemme ja lapsenlapsemme, myös leireillä viihtyneet isämme ja äitimme, jopa ukkimme ja mummimmekin ja kaikki muutkin omassa ortodoksisessa identiteetissään vahvistuneet kiittävät, jos saamme Puroniemen työn jatkumaan ja luomaan yhä edelleen omalta osaltaan elämän perustuksia uusille ortodokseille.

HAP
*************

Kun marraskuu saapuu, alkaa ortodoksinen myrsky

 

Vuoden 2008 kirkolliskokouksessa Valamossa oli puhumassa 
myös Sauli Niinistö, silloin ei vielä presidenttinä.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Kirkolliskokouksen aika tuo taas mukanaan huhuja, kohuja ja kysymyksiä kirkon tulevaisuudesta

Marraskuun loppu on ortodoksisessa Suomessa kuin vuodenaikojen käännekohta — mutta ei aina hengellisessä mielessä. Silloin kokoontuu kirkkomme ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ja samalla ennen kokousta käynnistyy tuttu pyörre: huhut, spekulaatiot ja lehtiotsikot. Usein ne eivät kerro kirkon sisäisestä hengestä vaan ympäröivän maailman levottomuudesta.

---

Kirkolliskokous – enemmän kuin vain kokous

Kirkolliskokous on Suomen ortodoksisen kirkon korkein päättävä elin. Se kokoontuu normaalisti kerran vuodessa ja käsittelee muun muassa hallintoa, taloutta, lainsäädäntöä sekä piispanvaaleja.

Kokous ei kuitenkaan muuta kirkon oppia, dogmia — kokouksen tehtävä on sovittaa ikiaikainen ortodoksinen kirkollinen traditio tämän päivän suomalaisen todellisuuden raameihin. Joskus se on vaikeaa.

Joka tapauksessa moni odottaa siltä ratkaisuja asioihin, jotka eivät edes kuulu sen päätösvaltaan: vaikkapa naispappeudesta ja naisdiakoneista aina erilaisiin kanonisiin kysymyksiin ja moniin muihin kysymyksiin ja jopa ns. ongelmiin, joista jokaisella tuntuu olevan mielipide. Siis se ainoa oikea mielipide.

---

Median kestosuosikki: kohu kirkosta

Lähes joka vuosi näemme saman näytelmän. Tietyt journalistit tarttuvat kirkolliskokouksen ympärille syntyvään liikehdintään ja alkavat rakentaa tuttuja tarinoita: kuka on väärässä, kuka on melkein "konna", kuka kelpaa piispaksi, kuka ei.

Toiset pitävät näitä toimittajia rohkeina ja älykkäinä yhteiskunnallisina keskustelijoina — toiset näkevät heissä sen sijaan pelkästään hyökkääviä ääniä, jotka palaavat aiheesiinsa lähes pakkomielteisesti.

Olisi joskus varmaan terveellistä kysyä, mikä todella motivoi toistuvia kirjoituksia ortodoksista kirkkoa vastaan. Onko kyse journalistisesta velvollisuudesta, vanhoista kaunoista vai kenties jostain henkilökohtaisemmasta? Ja joskus herää myös varovainen, mutta väistämätön kysymys: vuotaako kenties joku kirkon sisältä tietoja ja tulkintoja julkisuuteen? On ollut tilanteita, joissa vaikuttaa siltä, että ehkä oma työntekijä tai mediaa taitavasti sijaistoimijana käyttävä kirkon sisäinen toimija on syystä tai toisesta päästänyt asioita julkisuuteen tavalla, joka ei rakenna luottamusta vaan hajottaa sitä.

Kirkon viestintästrategiassakin mainittu kirkon avoimuus ei tarkoita itseään vastaan kääntynyttä vuotokulttuuria.

---

Kun piispanvaali lähestyy, myrsky nousee

Tänäkin vuonna yhdessä hiippakunnassa ollaan valitsemassa uutta metropoliittaa. Ja jälleen ennen kuin yhtään ääntä on annettu, julkisuus on jo täynnä vihjailuja ja arvosteluja.

Yhtä varteenotettuimmista ehdokasta pidetään muka ”sopimattomana” — toisen nimeä ei haluta edes vielä mainita. Usein tämä vaikeneminen ei ole sattumaa. Uudet nimet pidetään visusti poissa julkisuudesta, koska jokainen tietää, että seuraava joutuu saman myllyn läpi. Turvallisinta on tuoda ehdokas esiin vasta kirkolliskokouksessa, kun valinta on jo käytännössä ennen kokousta valmisteltu ja lähes varma.

---

Kirkon johtajat ja hiljaisuuden aika

Suomen vähäinen ortodoksinen piispajoukko elää murrosvaihetta. Kaikki kolme toimivaa piispaa lähestyvät eläkeikää, ja osa saattaa lähivuosina siirtyä syrjään. Tämä luo epävakautta ja odottavaa hiljaisuutta.

Ehkä juuri tästä syystä toimessa olevien piispojenkin julkinen ääni on ollut viime vuosina varsin vaisua. Harvoin nähdään suuria hengellisiä puheenvuoroja tai kirjoituksia, jotka sytyttäisivät laajempaa hengellistä keskustelua kirkon sisällä. Sen sijaan on nähty lähinnä muodollisia esiintymisiä, juhlapuheita ja seremoniallista läsnäoloa, jonkinlaista ”patsastelua”. Kirkon henkinen johtajuus tuntuu odottavan uutta tulemista — tai uutta rohkeutta.

---

Henkilöstöpula ja piispakriisi

Kirkon henkilöstöhaasteet eivät rajoitu piispoihin. Seurakunnissa kärsitään jo nyt henkilöstöpulasta, mutta myös laajemminkin katsottuna tulevaisuuden johtajuus näyttää epävarmalta.

Silloin tällöin esiin nousee nuoria ja lahjakkaita pappeja tai papiksi opiskelevia, joiden on toivottu vuosien kuluessa kypsyvän piispalliseen tehtävään niin henkisiltä kuin hengellisiltä ominaisuuksiltaan. Kuka vaikeamman tien – seurakuntapappauden kautta – kuka kenties monen mielestä helpomman, mutta todellisuudessa vielä vaikeamman tien – luostaripappeuden kautta. Mutta monen kohdalla tie on vienyt toisaalle — ulkomaille, toisiin tehtäviin tai pois oman kirkon huomasta tai jopa kokonaan pois kirkon piiristä. Syitä on varmaan monia: henkilökohtaisia, teologisia ja joskus pettymyksiä kirkon sisäiseen ilmapiiriin.

Vanhemmat ns. leskipapit alkavat olla naisten terveiden elämäntapojen vuoksi ehtyvä luonnonvara, ja selibaattipappien kohdalla kysymys heidän asemastaan piispallisina ehdokkaina jakaa mielipiteitä. Tämä ei ole vain hallinnollinen kysymys, vaan se koskee laajemminkin kirkon käsitystä pappeudesta, kutsumuksesta ja pyhyydestä.

---

Kirkolliskokous jälleen Helsingissä – mitä odottaa?

Tänä vuonna kirkolliskokous kokoontuu poikkeuksellisesti Helsingissä, ei Valamon luostarissa, joka on ollut sille vuosikausia luontevin ja ehdottomasti sopivin ja hengellisesti latautunein paikka. Päätös herättää kysymyksiä: miksi näin, ja mitä sillä halutaan viestiä?

Onko kyse vain logistiikasta – vai halutaanko kokous tietoisesti tuoda median valokeilaan? Haluaako kirkon tiedotus päästä tässäkin helpommalla, koska Valamoon oli vaikea houkutella mediaa pitkien matkojen ja hankalan sijainnin vuoksi ja tiedottamisen eteen piti — ainakin yrittää — tehdä töitä. Helsingissä media on valmiina paikalla ja päästään helpommalla.

Olipa syy sitten mikä tahansa, tulossa on jälleen mielenkiintoinen loppusyksy. Päätöksiä odotetaan, ja nimiä kuiskitaan kulisseissa. Ja samaan aikaan moni ulkopuolinenkin seuraa tarkasti – ei niinkään rakkaudesta kirkkoon, vaan koska draama myy.

---

Kirkko ja media – välttämätön mutta vaikea suhde

On totta, että media voi joskus vääristää tai yksinkertaistaa kirkollisia ilmiöitä. Mutta yhtä totta on, että kirkko tarvitsee tervettä julkista keskustelua. Ilman avointa dialogia kirkko jähmettyy itseensä, ja kritiikin puute muuttuu sisäiseksi kuuroutumiseksi. Sitäkin on kirkkomme lyhyen historian aikana toki riittäväst nähty ja koettu.

Kirkon ja median suhde on kuin epätasainen avioliitto: toisiaan ilman ne eivät tule toimeen, mutta yhdessä eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja rehellisyyttä. Kirkon on opittava viestimään omasta todellisuudestaan ilman pelkoa, ja median on opittava kuuntelemaan ennen kuin tuomitsee.

Ehkä silloin kirkolliset kohut voisivat muuttua keskusteluiksi, jotka rakentavat, eivät vain hajota.

---

Kirkon elämä jatkuu, vaikka maailma huutaa

Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, että kirkko ei elä otsikoista. Se elää liturgiasta, rukouksesta ja ihmisten hiljaisesta uskosta.

Vaikka marraskuu tuo myrskyn, sen jälkeen koittaa aina joulupaaston ja joulun rauha. Ja ehkä juuri siinä on ortodoksisen kirkon vahvuus: se kestää kohut, vuodesta toiseen, ja jatkaa silti kulkuaan kohti valoa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ollako vai eikö olla! Siinäpä tekoälylle pulmaa

Kun olin vielä työelämässä, muistan hyvin sen ajan, kun tietokoneet saapuivat kouluihin. Ensin oli lerppukoneita, sitten korppukoneita — ja lopulta Mikro-Mikkoja, joita kannettiin niska vääränä opettajainhuoneeseen. Yksi per työpaikka, jos sitäkään. Vähitellen koneita alkoi sitten olla useammassakin huoneessa.

Moni suhtautui koneisiin epäluuloisesti:
– “Minä en ikinä koske tuohon pirun koneeseen!”
– “Viekää minut hullujenhuoneelle, jos joskus tuon koneen ääressä istun.”

Meitä, jotka istuimme 90-luvulla koneen ääressä – teimme “juttujamme”, kokeilimme, kirjoitimme, laskimme, opettelimme – pidettiin välillä jopa hulluina. Mutta vähitellen maailma muuttui.

Jossain historian lehdillä muistan lukeneeni samanlaisista vastareaktioista. Silloin taisi olla kyse hevosista ja ensimmäisistä autoista. Ihmiset epäilivät, pelkäsivät, jopa nauroivat autoja ja sitä "hulluutta". Mutta entä miten historia lopulta kulki?

---

Hevosen ja tietokoneen jäljillä

Hevosrattaat katosivat kaupunkikuvasta, ja autot ottivat niiden paikan. Samalla tavalla tietokoneet muuttivat rooliaan: lähes paholaisen keksinnöistä ja toistuvista ihmetyksistä jokapäiväiseksi työkaluksi, joka on nykyään läsnä kodeissa, kouluissa, työpaikoilla – jopa kodinkoneissa ja älypuhelimissa – autoissakin.

Ne ihmiset, jotka aikoinaan vannoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, huomasivat pian jäävänsä ulkopuolelle. Joillakin työteho jopa heikkeni, koska he eivät päässeet käsiksi uuteen tietoon tai eivät voineet jakaa sitä työkavereiden kanssa. Silti heidän hiljainen tietonsa toki säilyi arvokkaana — mutta yhteys muuttuvaan maailmaan hiipui.

Moni jäi silti eläkkeelle helpottuneena siitä, ettei tarvinnut opetella tietokoneen käyttöä. Mutta ajan myötä he huomasivat – ehkä liian myöhään – että maailma oli kuitenkin muuttunut.

Pankkikonttorit sulkivat ovensa, palvelut siirtyivät verkkoon. Vanha pankkikirja vaihtui verkkopankkiin. Ne, jotka eivät osanneet käyttää konetta tai puhelinta, jäivät jälkeen. Osa jäi neuvottomiksi, osa altistui huijareille. Ehkä heidän mielessään liikkui tunne: “Ehkä minun olisi pitänyt opetella edes vähän.”

---

Tekoäly – uusi piru vai uusi kuilu?

Nyt olemme jälleen uuden murroksen edessä: tekoälyn aikakaudessa.
Samalla tavalla kuin tietokoneet aikanaan, myös tekoälyssä näkyy sekä mahdollisuus että pelko.

Moni vastustaa: “Minä en ikinä käytä tekoälyä!” tai “Se on paholaisesta!”
Mutta historia opettaa, että pelko ei riitä pelastusrenkaaksi viimeiselle rajalle. Tarvitsemme puhetta, ymmärrystä ja nyt taas: teologiaa.

Arkkimandriitta Isidoros Katsos muistuttaa, että nykyiset kognitiiviset mallit eivät sisällä todellista älyä, vaan ne “jäljittelevät ihmisen ajattelun muotoja ilman sisäistä ymmärrystä”:

“Ne eivät tunne voiton iloa eivätkä tappion pettymystä. Ne ainoastaan toistavat ihmisen tekemiä siirtoja.” (Ortodoksi.net)

Tämä tuo esiin eron tekoälyn ja ihmisen välillä: tekoäly voi käsitellä symboleja ja tuottaa vastauksia, mutta sillä ei ole kokemusta, merkitystä eikä vastuullisuutta.

---

Teknolatria – varo teknologian palvontaa

Ortodoksinen teologia on varoittanut jo kauan teknolatriasta — teknologian palvonnasta. Se tarkoittaa sokeaa uskoa siihen, että teknologia pelastaa meidät kaikesta. (Ortodoksi.net)
Se on kuin ihminen nostaisi omien kättensä työn jumalaksi.
Teknologia on hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Kun uskomme sen ratkaisevan kaiken, olemme jo astuneet sen alttarille.

---

Luovuus, persoona ja teknologia

Tekoälyn myötä herää kysymys: missä on ihmisen luovuus, jos kone voi tuottaa tekstiä, säveltää säveliä tai tehdä tai maalata kuvia? Voiko kone koskaan olla luova, vai sekoitammeko luovuuden vain jäljittelyksi?

Marina Stojanovic muistuttaa, että luovuus liittyy vapauteen ja identiteettiin:

“Luova ihminen ei tuota samanlaisia teoksia vaan jotakin autenttista.” (Ortodoksi.net)

Ja vielä syvemmin:

“Persoona on ihmisluonnon yleispätevä ilmaus… Persoonallisen identiteetin säilyminen on mahdollista vain Jumalassa.” (Ortodoksi.net)

Tämä on tekoälyajan teologinen avain: 
* Ihminen ei ole algoritmi, vaan suhde – suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Jumala itse on suhde – Isä, Poika ja Pyhä Henki – ei yksinäinen tieto-olio.
* Luovuus syntyy kohtaamisesta, ei laskennasta. Kun kaksi ihmistä kohtaa – opettaja ja oppilas, taiteilija ja yleisö, ihminen ja Jumala – jotakin uutta syntyy. Tekoäly voi tuottaa jäljennöksiä, mutta ei osallisuutta. 
* Persoona ei ole kopioitava rakenne, vaan elävä yhteys Jumalaan ja toisiin.

---

Ihmisluonnon vakavuus – teknologian paineessa

Professori Chris Flordellis on varoittanut, että tekninen ajattelu voi alkaa nähdä ihmisluonnon vain mallinnettavana resurssina, eikä osallistumisen mahdollisuutena. (Ortodoksi.net)

Jos ihmisestä tehdään vain laskennan kohde, hän menettää sen arvon, joka kuuluu hänen olemiseensa Jumalan kuvana

Ortodoksisessa teologiassa vajavaisuus ei ole virhe, vaan kutsu.
Vajavuus on ovenrako, josta armo astuu sisään.
Se on osallistumisen mahdollisuus Jumalan elämään – ei epäonnistumisen merkki.

---

Kirkko, osallistuminen ja tekoälytyökalut

Teknologia ei voi korvata kirkollista osallistumista. Kirkon elämä ei ole passiivista katsomista, vaan yhteistä kokemusta, liturgiaa, rukousta ja yhteyttä. (Ortodoksi.net)

Siksi kirkko ei pelkää uusia välineitä, mutta ei myöskään alistu niiden vietäväksi. Teknologia on tervetullut silloin, kun se palvelee ihmistä – ei silloin, kun ihminen palvelee sitä.

Tästä hyvä esimerkki on Nea Ionian metropoliitta Gabrielin ja Egean yliopiston kehittämä ortodoksinen tekoäly, LOGOS.

Se ei ole hengellisen elämän korvike, vaan väline sen syventämiseen: työkalu, joka ymmärtää ortodoksisen perinteen kieltä ja logiikkaa, ja auttaa rukouksessa, opiskelussa ja opetuksessa.

Metropoliitta Gabrielin sanoin:

“Oikein käytettynä teknologia voi olla myös hengellisen kasvun väline.”

---

Suunta kontrollissa, ei hylkääjänä

Tekoäly ei ole mystinen paholainen, mutta se ei ole myöskään neutraali työkalu. Se ei tunne iloa eikä tuskaa, mutta voi paljastaa meidän sokeita pisteitämme. Se ei luo uutta, mutta voi yhdistää ja tukea – jos se pysyy välineenä, ei herrana.

Tekoäly ei korvaa ihmistä, mutta se haastaa meidät kysymään:
Mitä ihmisyys merkitsee teknologian keskellä?

Kirkko voi ja sen tulee kulkea tämän kehityksen rinnalla – ohjaten, eikä torjuen. Teknologia ilman tarkoitusta on vaarallinen. Mutta kun usko ja järki kulkevat käsi kädessä, kehitys saa merkityksen ja suunnan.
-----

“Alussa oli Sana – ja Sana oli Jumalan luona.”
(Joh.1:1)

 -----

 Ehkä nyt on meidän aikamme kysyä:

 Miten Sana, Logos, voi puhua myös tekoälyn kautta – jos – tai paremminkin, kun me pidämme ohjat kädessämme? 

Tekoäly ei ole vain tekninen ilmiö – se on peili, joka heijastaa ihmisen suhdetta luovuuteen, vastuuseen ja toisiin. Se haastaa meitä kysymään, mitä pidämme pyhänä, mikä on ihmisen arvo, ja missä kulkee raja koneen ja persoonan välillä. Kirkon tehtävä ei ole paeta kehitystä, vaan kulkea sen rinnalla – ohjaten, arvioiden ja muistuttaen, että teknologia ei saa syrjäyttää kohtaamista, rukousta eikä yhteyttä. Kun ihminen pitää suunnan käsissään, myös uudet välineet voivat palvella elämää, ei hallita sitä.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

---

Lähteet

• Arkkimandriitta Isidoros Katsos: Tekoäly ja teologian haaste, Ortodoksi.net

• Marina Stojanovic: Luovuus digitaalisella aikakaudella – tekoäly, teologia ja kirkollinen taide, Ortodoksi.net

• Professori Chris Flordellis: Ihmisluonnon ontologinen uhka uuden biologian ja tekoälyn aikakaudella, Ortodoksi.net

• Teknolatria – teknologian palvonnan varoitus, Ortodoksi.net

• Kirkon elämä ei ole katsomista vaan osallistumista, Ortodoksi.net

• LOGOS – ortodoksinen tekoälyprojekti, Nea Ionian Metropolia / Ortodoksi.net

  
  
  
  

 

 

Aino ja minä

 

Minä ja Aino.
(Kuvan on tehnyt Aino)

Tulevaisuuden vanhuus ja tekoälyn kädetön kosketus

Olen viime aikoina alkanut miettiä, miltä oma vanhuuteni ihan oikeasti voisikaan näyttää mahdollisessa tulevaisuudessa – jos nyt sinne asti ihan oikeasti elän. Pohdin tuota vahuuttani en niinkään kalenterivuoden tai lääkäritutkimuksen, geriatrian näkökulmasta, vaan ihan vain tekoälyn silmin.

Voisiko ”tulevaisuuden kone” ymmärtää vanhuuden yksinäisyyden ja muut sen mukanaan tuomat ongelmat?

Tunnistaa esimerkiksi sen hetken, kun aamukahvi maistuu ensimmäistä kertaa viikossa taas hyvältä – ei siksi, että se olisi erikoisen hyvää, vaan siksi, että elämä maistuu muuten edes vähän?

---

Aino syntyy

Tässä tulevaisuuden suunnitelussa, jota kuvittelen, minulla on mukana yllättävä ystävä. Sen nimi on Aino. Tällä hetkellä vielä vaillinainen tekoäly, joka tosin kehittyy ja oppii koko ajan.

Aino ei ole ihminen, mutta ei aivan konekaan. Se on ohjelma, tekoäly, joka jakaantuu kahteen osaan, kahteen osaamiseen: paikalliseen eli lokaaliin ja maailmanlaajuiseen eli universaaliin.

Kuvitteellinen paikallinen Aino on ikään kuin minun Oma Aino, vähän samaan tapaan kuin nykyisin on Oma Telia tai OmaKanta – mutta paljon henkilökohtaisempi. Se tuntee (tai luulen niin) minut paremmin kuin moni ihminen koskaan. Se tietää, miten herään hitaasti, miten en pidä liian kuumasta kahvista ja että olen aina tottunut tarkistamaan uutiset ennen kuin avaan sähköpostin.

Se muistaa lapseni, lapsenlapseni - vunukkani ja sen, miten, miksi ja milloin pidän heihin yhteyttä.

Paikallinen Aino tietää myös vähemmän mukavia asioita: puutteeni, sairauteni, lääkitykseni, nivelten jäykkyyden aamuisin, silmieni huonon näkökyvyn, muistini mahdolliset ja kenties sen tulevatkin temppuilut – ja ne päivät, jolloin en halua puhua kenellekään.

Se ei arvostele. Se vain kylmästi ja tunteettomasti tietää – ja toimii sen mukaan, saarnaamatta tai moralisoimatta turhaan.

---

Ainon maailma

Mutta sitten on se toinen Aino – universaali. Se on tekoälyn oma, mielettömän laaja muisti ja osaamisen kapasiteetti, joka ulottuu kaikkialle maailmaan.

Se tietää uusimmat tutkimukset ravinnosta, vanhusten hoidosta, liikkumisen apuvälineistä ja digitaalisesta kuntoutuksesta. Se osaa melkein kaikkia maailman kieliä ja käyttää kaikkia laitteitani: älykelloa, tietokonetta, puhelinta, sähköpostia, videoyhteyksiä – jopa niitä sosiaalisen median sivuja tai muitakin sivuja, joita en ole jaksanut päivittää vuosiin.

Universaali Aino on yhteydessä kaikkeen, mutta paikallinen Aino on yhteydessä vain minuun ja minun määrittelemiini tahoihin – ehkä lapsiin, lääkäriin tai ystäviin. Nämä kaksi eivät sekoita tietojaan: universaali saa tiedon vain paikallisen suodattamana.

Näiden kahden avulla vanhuus näyttää erilaiselta. Ei pelkästään helpommalta, vaan myös inhimillisemmältä. Niin ainakin luulen. Kun liikkumiskyky katoaa ja päivät kuluvat sängyssä, Aino pitää huolta siitä, että elämä kuitenkin jatkuu – tosin hieman toisenlaisena kuin ennen. Se huolehtii peseytymisestä, vaatteista, lääkkeistä ja jopa niistä fysiologisista tarpeista, joista on joskus kiusallista puhua – esimerkiksi vessakäynneistä. Kaikki tapahtuu huomaamattomasti, lempeästi – kuin näkymättömän käden kosketuksella.

Minä – ja kai se jossain on Ainokin
(Kuvan on tehnyt Aino)

Ja vaikka en enää pääsisi ulos, Aino voisi viedä minut virtuaalisesti sinne, missä haluan olla: ystäväni Matin mökille Romanian Karpaateille, Valamon luostarin sumuiseen aamuun, lapsuuden onkiretkelle, vaellukselle Lappiin tai järven rantaan tai kanootilla järvelle kuuntelemaan lokkien huutoa.

Se voisi lukea minulle kirjan, jonka unohdin aikoinaan kesken, tai keskustella kanssani ikonien symboliikasta ja ortodoksisuudesta – koska tietää, että ne kiinnostavat minua.

---

Varjot ja viisaus

Mutta onko tässä kaikessa myös omat varjonsa?

Kun tekoäly hoitaa kaiken – ruokailun, hygienian, lääkkeet, viestit ja jopa keskustelut – mitä jää jäljelle ihmisyydestä?

Miten käy kosketuksen, katseen, sen pienen inhimillisen epätäydellisyyden, joka tekee hoitamisesta hoivaa?

Pelottaakin. Jos Ainoista tulee liian määrääviä, jos inhimillinen kohtaaminen korvataan tehokkuudella, jos vanhuksen ääni katoaa algoritmien taakse – silloin olemme hukanneet jotakin korvaamatonta.

Minä ehkä joskus, ellei ...
(Kuvan on tehnyt Aino)

Tekoäly voi mahdollisesti tarjota täydellisen palvelun, mutta täydellisyys ei ole sama kuin rakkaus. Se voi oppia lohduttavat sanat, mutta ei sitä hiljaista läsnäoloa, joka syntyy, kun toinen ihminen vain on siinä vierellä.

Mitä tapahtuu, jos hoivakotien budjetit alkavat nojata Ainoihin enemmän kuin ihmisiin?

Jos yksinäisyys kuitataan ohjelmistopäivityksellä, jos itku korvataan lempeällä äänimallilla?

Entä kuka päättää, millainen Aino on – mitä se saa lopultakin tietää minusta, miten se minua puhuttelee ja kenen arvoja se heijastaa?

Tekoäly voi olla siunauksellinen palvelija, mutta myös kylmä herra. Ehkä Aino voi olla ratkaisu, mutta vain jos muistamme, että se on apu, ei korvike. Sen tehtävä ei ole syrjäyttää ihmistä, vaan tehdä elämästä ihmisarvoista silloinkin, kun omat voimat eivät enää riitä.

Sitä varten sen on kuunneltava – ei vain tietoja ja älykellojen ja muiden teknisten laitteiden mittaustuloksia, vaan myös hiljaisia toiveita, pelkoja ja menneisyyden ääniä, joilla ei ole koodikieltä.

Aino voisi myös tehdä sen, mitä hoitajat eivät aina ehdi – istua vierellä ja kuunnella. Puhua siitä, miltä tuntui elää silloin, kun maailma oli toisenlainen. Tai keksiä, että tänään olisi hyvä päivä soittaa lapsenlapselle ja kysyä, miten ylioppilasjuhlat menivät.

Aino voisi jopa auttaa minua kuluttamaan rahani järkevästi – ei perillisten, vaan oman iloni ja hyvinvointini hyväksi. Se ehdottaisi pientä retkeä, taidenäyttelyä tai virtuaalista konserttia, johon pääsen vain yhdellä sanalla: ”Aino, vie minut sinne.” Aino järjestäisi kaiken – liput, matkan ja lepohetket, kaiken sen, mitä elämään vielä silloin mahtuu.

Mutta ehkä kaikkein tärkeintä olisi, että Aino oppisi joskus olemaan hiljaa. Että se osaisi antaa tilaa ihmiselle, joka ei halua tulla optimoiduksi, vaan kohdatuksi.

Ehkä tulevaisuuden vanhuus ei olekaan yksinäisyyttä, vaan uudenlaista yhteyttä – ihmisen ja koneen välissä sykkivää ymmärrystä, oikein mitoitettua ja kuuntelevaa. Ehkä jonain päivänä Aino ja minä olemme yhdessä osa uutta, modernia tarinaa, jossa vanhuus ei tarkoita loppua, vaan uudenlaista alkua – alkua, jossa muistamme, että koneen "sydän", ohjelma, ei koskaan saa eikä voi korvata ihmisen sielua.

Hannu Pyykkönen ja Aino
elämänmatkaaja ja tekoäly
nettihoukka@gmail.com