Kirkollinen kunnioittaminen

Olen usein näitä blogejani kirjoittaessani pohtinut tuota otsikon asiaa, kirkossa tapahtuvaa ihmisten kunnioittamista. Aina aika ajoin olen ihmetellyt sitä, jopa joskus kauhistellutkin, vaikka suurelta osinhan tuolla asialla ei ole omaan elämääni sen suurempaa vaikutusta. Kunnioitan uskontoa, kirkkoa ja vaikkapa pappeutta, mutta niitä edustavan ihmisen, vaikkapa pappeuden saaneen, pitää itse omalla työllään ja käyttäytymisellään, toiminnallaan saavuttaa tuo henkilökohtainen kunnioittaminen. Se ei tule automaattisesti kuin kaupan hyllyltä, pelkillä titteleillä tai asemalla. Minäkin kyllä kunnioitan instituutiota, pappeutta, mutta henkilön kunnioittaminen on sitten asia erikseen. Mitä se kunnioittaminen sitten tuossa tapauksessa lieneekään!

Kunnioitus on netin mukaan myönteinen, ihmistä tai muuta asiaa, vaikkapa kansakuntaa tai uskontoa kohtaan tunnettu ihaileva tai arvostava tunne. Siis ihailua ja arvostamista, mutta kunnioitusta voidaan osoittaa myös teoin.

Raamatussa sanotaan Matteuksen evankeliumissa (Matt. 7:12): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Myös monessa muussa uskonnossa on tuo sama ns. ”kultaiseksi säännöksi” sanottu asia todettu.

Kungfutselaisuudessa sanotaan: ”Onko yhtä sanaa, joka kävisi käyttäytymisen ohjaukseksi koko elämän ajalle?" Kungfutse sanoi, "Se on 'huomioonottaminen'. Älä määrää muille sellaista, mitä et haluaisi itsellesi määrättävän.” Juutalaisuudessa sanotaan: ”Älä tee sellaista kanssaihmisillesi, joka on itsellesikin vastenmielistä.” Islamissakin opetetaan: ”Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen.”

Monessa alkukantaisessa kulttuurissa saatettiin tuntea toki vieraanvaraisuus, ehkä jopa anteliaisuuskin, mutta oma kansa, oma heimo ja sen säilyminen oli aina päällimmäisenä ja se varmistettiin vaikka väkivalloin. Siksi onkin kiistelty jonkin verran mm. siitä, tarkoittaako ’veli’ tuolla tekstissä kaikkia vai vain omia, siis vaikkapa vain muslimeja.

Kristinuskossa kultainen sääntö on lanseerattu Raamatun vuorisaarnassa, Jeesuksen tunnetuimmassa opetuspuheessa, jonka hän mahdollisesti piti Genesaaretinjärven pohjoispuolella olevalla vuorella, lähellä Kapernaumia.

Suomalaisessa ortodoksisessa kirjallisuudessakin on asiaa käsitelty jonkin verran. Pappismunkki Serafim (Seppälä) kirjoittaa kirjassaan "Kerubin silmin" mielenkiintoisesti ja siteeraan häntä aivan aavistuksen verran omin sanoin höystäen, mutta varsinaista asiaa unohtamatta.

"Ryhmän koossapysyminen vaatii jonkinlaisia yhteisiä sääntöjä. Toiminnan järjestäytymiseen ja kontrolloimiseen on paineita myös samaan aikaan organisoitumistaan tehostavan kirkon tai vaikka yhteiskunnan puolella. ... Tietynlaiset ihmiset alkoivat asua lähellä toisiaan ja pystyttää kammioita itselleen, mutta tällaisessa leirissä "jokainen on apotti omassa kammiossaan".

Samassa luvussa pappismunkki Serafim kirjoittaa muuten myös houkista, Kristuksen tähden hulluista, jotka protestoivat yhä sovinnollisemmaksi ja latteammaksi tullutta ulkokultaista ja muodollista (kirkollista) elämää. Samalla pappismunkki Serafim kirjoittaa, että tuo protesti kohdistui etenkin vahvasti kirkon piirissä ilmennyttä ihmisiä, erityisesti munkkeja kohtaan osoitettua kunnioitusta vastaan. Meilläkin piispoista, papeista ja jopa kouluttamattomista luostariasukkaista tehdään heti, kun he ovat saaneet yllensä jonkinlaisen kaavun, lähes pyhiä, koskemattomia ja suuren kunnioituksen kohteita, ja jopa ilman pappeuttakin isiä. Hyvä näin, mutta kaikelle pitää olla perusteet. Tällaisellekin kunnioittamiselle.

Usein tuota edellä mainittua ns. kultaista sääntöä on kuitenkin pidetty riittämättömänä sovellettavaksi elämän kaikkiin kysymyksiin. Joidenkin mielestä se on naiviutta tai idealistisuutta takertua pelkästään tuollaiseen sääntöön. Nykyaikainen tyly kilpailuyhteiskunta kun opettaa ihan toisin, kilpailemaan kaikesta.

Toinen seikka, joka nähdään ongelmana tuollaisen kunnioittamisen esittämisessä ja toteuttamisessa, on se, että ohjetta tiukasti noudattava saattaa päätyä seuraamaan ja ihailemaan miellyttämisen halussaan toista (ihmistä, aatetta) ajattelemattomasti ja kritiikittömästi.

Itse pidän tuosta jälkimmäisestä ajatuksesta ja protestoin ensimmäistä vastaan, vaikkakin ymmärrän, että se on myös omalla tavallaan totta nykyisessä, maallistuneessa, sekularistisessa maailmassa. Maailma on muuttunut valtavasti ja me ihmiset emme enää ole samanlaisia, emme halua tai arvosta samoja asioita kuin tuo naapurini. Meistä on tullut individualisteja. Muilla saattaakin olla monen asiaan – vaikkapa juuri uskontoon, sen edustamaan aatteeseen, tapoihin, arvoihin, jne. – täysin erilainen maku sekä ajattelu- ja toimintamalli. Nykyisin jo eläkkeellä oleva Kentin yliopiston filosofian professori Jeffrey Wattles mainitsee kirjassaan ”Golden Rule” (Kultainen sääntö), että Nobelin palkinnon saanut irlantilais-englantilainen kirjailija George Bernard Shaw on joskus sanonut: "Älä tee toisille kuten haluaisit heidän tekevän sinulle. Heillä voi olla erilainen maku."

Tosin tuota Shawta siteeratessa pitää myös muistaa ja siksi sijoittaa mielipide ”oikeisiin raameihin”, että Shaw oli yksi niistä läntisistä intellektuelleista, joka aikanaan tuki Stalinin asettamaa Kuusisen eli Terijoen hallitusta 1939 ja talvisotaa  Suomea vastaan. Mutta silti mielenkiintoinen sitaattihan tuo kaikesta huolimatta on ja samaa mieltä Shawn kanssa olivat muuten myös Intian entinen pääministeri ja Indira Gandhin isä, Jawaharlal Nehru ja toinen Nobel-kirjailija, amerikkalainen John Steinbeck.

Se, mikä tällaisessa kritiikittömässä ja joskus jopa sokeassa kirkollisessa kunnioittamisessa on huomion arvoista, että näillä erilaisilla kirkollisilla tai oikeammin maallisilla säännöillä ja ohjeilla helposti myös vihjaillaan, että se, mitä joku haluaa itselleen, on hyvä meille ja siksi myös hyvä minulle. Erilaisilla lähes ilmasta temmatuilla – joskus jopa typerillä – säännöillä asetetaan joidenkin asioiden – vaikkapa kirkollisen osaamisen, teologisen oppineisuuden, hengellisyyden – ”taso” mahdollisimman alas ja tehdään mittari pelkästään haluista ja toiveista. Näillä ”tempuilla” ei välttämättä määritellä, mitä ihmisen pitää haluta, miten toimia oikein, mihin uskoa, vaan edellytetään vain yhdenmukaisuutta.


Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com

Vaiettu suku, vaiennettu ihminen

Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan, joka kertoo erään suvun vaietusta historiasta. Kirjassa toiseen kirkkoon kuuluva suomalainen kertoo suvustaan, joka on ollut ortodoksinen, mutta myös venäläinen. Suvussa on ollut erilaisten poliittisten suuntauksien edustajia ja lopulta suku on ollut merkittävällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, missä tuota suvun taustaa ei oikein ollut soveliasta esitellä julkisuudessa. Näin itse tuon kertomuksen ymmärsin.

Olen viime aikoina pohtinut hieman laajemminkin tuota sukuhistoriasta vaikenemista. Luulen, että sen yleisempää, kuin luulemmekaan. Monella meistä lienee jos jonkinlaisia ”luurankoja” kaapissamme. Kenellä ne liittyvät suvun poliittiseen historiaan, kenellä taloudelliseen asemaan, kenellä seksuaaliseen suuntautumiseen ja kenellä mihinkin. Syitä lienee useita. Joillakin se saattaa olla puhtaasti ”Pokka pitää”-maneereja Hyacinth Bucketin tapaan, yritetään näyttää fiinimmältä kuin todellisuudessa ollaankaan.

Yksi tällainen tausta, josta helposti vaietaan, on juuri politiikka. Viime vuosikymmeninen myllerrykset ja maailman järjestyksien muutokset ovat kaventaneet ennen niin glorifioidun kommunismin ja jyrkän sosialismin suunnilleen marginaaliseksi ryhmäksi, muinaisuudessa eläviin ”muistoesineisiin”. Entisistä taistolaisista on tullut pahimmillaan tai parhaimmillaan – ihan miten vain – ”riistoporvarisimin” ja rahavallan edustajia tai siloposkisia, kaiken kaikesta tietäviä älykkönaisia. Mutta tällaiset varsin nallemaiset muutokset lienevät kuitenkin poikkeuksellisia, mutta kuten sanotaan: ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Toinen vaiettu melko yleinen asia on – yllättävää kyllä – ollut uskonto. Viime sotien jälkeen useat suomalaiset, etenkin Karjalasta pois lähtemään joutunet evakot, muuttivat ympäröivän yhteiskunnan ja joskus vahvempienkin voimien painostuksen johdosta uskontoaan ja vaikenivat usein alkuperästään tuossa mielessä täysin. Uskonto ”haittasi” sosiaalista elämää ja sopeutumista, avioitumista, työnsaantia ja montaa muutakin arkisempaa asiaa. Oli helpompaa kuulua enemmistöön, laajaan massaan, kuin erottua joksikin oudoksi, jota ei oikein tunnettu ja joka kaiken lisäksi saattoi monen mielestä liittyä juuri päättyneen sodan toiseen osapuoleen, joita silloin sanottiin usein "ryssiksi".

Kolmas melko yleinen vaikenemisen aihe – ainakin aiemmin – on ollut seksuaalinen suuntautuneisuus. Homoseksualismi ja moni muu seksuaalinen, biologisessa mielessä normaalista poikkeava käyttäytyminen oli pitkän aikaa jopa rikollista toimintaa, josta rankaistiin. Vuoteen 1971 homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos ja vuoteen 1981 asti sairaus. Siksi siitä vaiettiin ja toiminta oli melko ”hämäräperäistä” touhua salaisissa, vain tietyille ihmisille tarkoitetuissa paikoissa. Touhu oli kiellettyä, mutta lähes kaikki tiesivät sen olemassaolosta. Monelle oli ylipääsemätön asia, kun/jos suvusta löytyi tuollainen ihminen. Usein tällainen jäsen kiellettiin, karkotettiin pois kotoa piiloon, vaiennettiin. Monessa maailman maassa se on yhä kiellettyä ja siitä rankaistaan jopa kuolemantuomiolla. Suomessa meillä on – ainakin epävirallisesti – käytössä eräänlainen "kiintiöhomous", monessa paikassa (mm. media, eduskunta, erilaiset julkiset työpaikat, taiteilijat, jne.) pitää olla tavalla tai toisella näkyvissä tietty määrä ko. suuntausta ja "liturgiaan" kuuluu tunnustaa hyväksymisensä ja suvaitsevaisuutensa aiheeseen julkisesti, hieman niin kuin YYA aikanaan. Kukaan ei silti vieläkään taida tosin tietää kyseisen suuntauksen oikeaa esiintymisprosenttia Suomessa ihan oikeasti.

Varmasti on ollut monenlaisia muitakin syitä vaieta omasta suvustaan. Rikollinen toiminta, murha, tappo, ryöstö, varkaus, raiskaus, mikä lie, saattoi olla tällainen syy. Köyhyys, sosiaalisen avun varassa eläminen, saattaisi olla sellainen myös. Meillä ihmisillä on erinomainen kyky tehdä, kehitellä, tällaisia syitä melkein mistä erilaisuudesta tahansa. Vanhan sanonnan mukaan, kyllä sika syitä löytää, milloin on kärsä kipeä, milloin maa roudassa.

Mutta yhtä mielenkiintoista, kun on pohtia noita tapahtumia ja mahdollisia syitä, on tarkastella asioiden etenemistä nykyaikaan. Miten on käynyt nykypäivänä kommunistille, homolle, huutolaisen pojalle, luterilaistuneelle ortodoksille ja muille erilaisille. Jotkut noista ihmisistä ovat edelleen hiljaa, osa lähes sukupuuttoon kuollut, vaikka olisi kykenevä lisääntymäänkin. Osa sen sijaan on nostettu melkein jalustalle, hyvä ettei meille kaikille malliesimerkiksi liikakansoittuvassa maailmassamme.

Entiset ”vainotut” saattavat pahimmillaan olla nyt uusia vainoajia. Hieman samaan tyyliin kuin kristinuskon alkuaikoina 300-luvulla. Silloin, kun kristinuskosta tuli keisari Konsatantinos Suuren aikaan valtionuskonto. Kristityt alkoivat vainota pakanoita, vainoojiaan. Tai toinen esimerkki voisi olla vaikka toisen maailmasodan ajalta, jolloin yksi ismi vainosi toista ismiä, tappoi miljoonittain heitä ja nyt saman tapetun ismin edustajat vainoavat kolmannen ismin edustajia samoin, entisten, aikanaan omakohtaisesti opittujen tapojen ja arvojen mukaisesti ja rakentavat erilaisia muureja toistensa väliin.

Suomalaisessa ”mukamas-sivistyneessä” yhteiskunnassa on syntynyt kaksi – vai olisikohan niitä kolme – ryhmää: suvaitsevaiset, jotka oikeasti eivät suvaitse suvaitsemattomia ja suvaitsemattomat, jotka eivät suvaitse jotain tiettyä asiaa, mutta suvaitsevat noita suvaitsemattomia ja ne muut, joille asia on melko yhdentekevää ja he eivät pidä asioista suurempaa meteliä, vaikenevat. Koulukiusaamisesta saattaisi löytyä löyhä yhteneväisyys noihin ryhmiin. Ensimmäiset olisivat kiusaajia, toiset kiusattuja ja kolmannet sivustaseuraajia. Mutta missä ovatkaan noiden ensiksi mainittujen ryhmien lisäksi ne puolustajat, apologeetit?

Olen joskus joutessani, kun ei ole ollut muutakaan tekemistä, pohtinut erilaisten ihmisten ideologisten ajatusten taustoja. Miksi he toimivat niin, kuin toimivat, vaikka kyse olisi ainakin jollain mittarilla katsottuna melko oudosta, jopa ihmiskunnalle – ainakin jonkinlaisella kehityshistoriallisella luupilla katsottuna – vieraasta, joku voisi jopa väittää vaarallisesta asiasta. Joillakin sen pontimena on varmaan oikeanlainen sisäänrakennettu humaanisuus, hän ihan oikeasti haluaa auttaa kaikkia sorrettuja. Usein sille on annettu laatusanaksi myös kristillisyys.

Mutta joskus tuon aatteen sivutuote, jonkinlainen ylikorostunut, maailmaa syleilevä liberaali humaanisuuskin saattaa mennä – ainakin minun mielestäni  pahastikin metsään. Yhdistelmänä ylikorostuneet humanismi ja liberalismi samassa persoonassa ovat – sanoisinko – lähes kauhistuttava voima, joka yhdistettynä älykkyyteen, moni- ja sujuvasanaisuuteen, juohevaan esiintymistaitoon ja -haluun, narsismiin tai itseasiassa moneen muuhunkin ismiin, vaikkapa vain uskontoonkin, saa aikaan mielestäni helposti vain pelkkää tuhoa. Jälkiä sellaisestakin on minusta jo näkyvissä vaikkapa toisessa ns. kansankirkossamme, joka pirstaloituu, ryhmääntyy erilaisiin klikkeihin ja leireihin, jotka hamuavat itselleen keinoja kaihtamatta lisää valtaa ja sananvaltaa hallinnossa ja koko organisaatiossa ja sitä tietä entinen organisaatio kadottaa hiljalleen alkuperäisen ideansa, aatteensa ja samalla suuren joukon jäsenistään.

Tuosta jonkin asteisesta pieleen menosta muualla voisi olla esimerkki vaikkapa viime vuosien maahanmuuttopolitiikka, joissa usein ei ole nähty metsää puilta. Ylilyöntejä on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan puoleen jos toiseen, niin viranomaisten kuin aivan tavallisten kansalaisten toimesta. Ääriryhmät – ovatpa he sitten rasisteja, fasisteja tai mitä tahansa toisia vahingoittamaan pyrkiviä ihmisiä – ovat sitten asia aivan erikseen, inhottavia ja vastenmielisiä.

Mutta tuollaisella ns. tavallisellakin tasolla liian usein kaikki on hyväksytty, suvaittu, apua annettu kyselemättä, ajattelematta ja samalla on unohdettu ne, jotka sitä apua oikeasti olisivat tarvinneet. Vastaanotetaan kaikki – tarvitsivat he oikeasti sitten apua tai ei – ja jätetty vastaanottamatta ne, jotka sitä apua olisivat todella tarvinneet, perheet, lapset ja naiset.

Kun toiminta ja realismi alkavat sitten oikeasti selkiintyä, joskus konkretisoitua karuillakin tavoilla, kukkahattumainen haihattelu hälvetä, kohdataan arkitodellisuus, majapaikat alkavat tyhjentyä muualta tulleista. Mutta silloin niitä – jonkin verran turpiin saaneena, typertyneenä aiemmasta mahdollisesti vääränlaisesta toiminnasta – pidetään edelleen tyhjinä, eikä anneta majapaikkoja ja muuta taloudellista, henkistä ja sosiaalista tukea niitä tarvitseville, joita täällä on entuudestaan jo omasta takaa, kodittomille, köyhille, sairaille, vanhuksille. Tarvitaan skotlantilainen tutkija sanomaan, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita: täällä Suomessa – hänen kuvittelemassaan hyvinvointivaltiossa – onkin leipäjonoja. Enkä nyt oikeasti usko, että siellä jonottaa montakaan maahanmuuttajaa.

En oikeasti – ainakaan omasta mielestäni – ole maahanmuuttovastainen kirjoittaessani näin. Haluaisin siihen toimintaan vain jotain loogisuutta ja järkeä ja tilannetajua olosuhteiden muuttuessa ja asioiden selvitessä ja rauhoittuessa. Kun bisneksen tekijät ovat käärineet rahansa, tässäkin toiminnassa voisi useammin olla mukana myös enemmän armollisuutta, oikeaa kristillisyydestä pulppuavaa lähimmäisenrakkautta.

Jos ajatellaan noita muita erilaisuuden sarkoja, niin oman pojan tai tyttären, oman veljen, siskon tai jonkun muun sukulaisen homoseksuaalisuus, väärä puoluekirja, pummius, alkoholismi, syrjäytyneisyys, sairaus tai mikä lie, ei ehkä aina ole se ainoa oikea syy lähteä parantamaan maailmaa kertomalla kaikille, että alkoholismi parantaa maailman. En kylläkään ihan oikeasti tarkoita tuolla lauseella sitä, mitä kirjoitin, mutta sijoitapa tuon alkoholismin paikalle vaikkapa joku muu sana tuolta ylempää, niin se saattaa vaikka avautuakin. Jos minä tekisin tässä niin, olisin monen mielestä jo sen lisäksi, että olen mukamas maahanmuuttovastainen, olisin lisäksi vielä jälleen kerran suvaitsematonkin ja minut saatettaisiin jopa erottaa jostain Facebook-kaveruudesta tai ainakin bannata niin, etten näkisi jonkun viestejä. Ja sehän on nyky-some-Suomessa melkein Siperiaan karkotuksen veroinen toimi.

Viime päivinä on mm. tuolla somessa keskusteltu voimallisesti, saako poikia nimittää pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. Siitä huolimatta, että koko juttu osoittautui ankaksi ja ilmeisen tahalliseksi provokaatioksi – ihan niin kuin eräs Helsingin luterilaisen hiippakunnan lehdistötiedote hiippakuntaneuvoston päätöksistä – se tai ne omalla tavallaan kertovat maailman menosta Suomessa. Asioita tuodaan tarkoitushakuisesti esille totuuksina, sovittuina, itsestäänselvyyksinä, jokapäiväisten uutisten lomassa ja pian varmaan väitetään niiden olevan kaikkia sitovia, oikeita, ja pian pakollisia. Asioille käy kuin luterilaisten pappien omantunnon vapaudelle eräässä näihinkin asioihin liittyvässä tapauksessa.

Huvittavalta onkin tuntunut, kun viime aikoina on ainakin telkkarissa mainostettu lastenelokuvaa – siis elokuvaa, joka on tarkoitettu lapsille –  omasta mielestäni hieman kummallisin argumentein. Olen kuitenkin täysin noiden mainoksien armoilla, sillä en ole katsonut tuota elokuvaa ja on täysin mahdollista, etten ehkä katsokaan. Mutta se kuva, joka kertomalla, videopätkiä näyttämällä, mielikuvia muodostamalla annetaan joko tarkoituksella tai tarkoituksetta, huomaamatta tai tahallaan, todella tai sitten vain oman ”vilkkaan mielikuvitukseni” tuotteena, on minusta joka tapauksessa hieman outo. Elokuvassa kaksi "hieman" oudoksi tehtyä aikuista miestä – heidän suuntautumisestaan minulla ei ole edes arviota – mahdollisesti kuitenkin kaveruksia, seikkailevat suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa lapsen vieraana. Lapsen, jolla ei ole perheessä isää, vaan kaksi äitiä. Siis ainakin noiden ylisuvaitsevaisten mielestä ehkä tulevaisuuden malliperheessä, joskaan ei todennäköisesti eikä toivottavasti ainakaan vielä suomalaista enemmistöä edustavassa perheessä.

Ehkä mainostettaessa ajatellaan, että on olemassa jo tarpeeksi suuri populaatio noita samanlaisia, voisiko vaikka sanoa "piilokohderyhmän" ihmisiä, että katsojaluvut täyttyvät pelkästään heistä ja siinä ohessa vielä "oppiin sisälle pääsemättömät" saavat hieman opetusta kaiken ohessa ja maksavat samalla pääsylipun hinnan. Näin saadaan kokoon riittäävä taloudellinen turva koko filmille, ettei firma kaadu.

Kaupunkilegendojen mukaanhan mm. euroviisut maailmanlaajuisesti ovat kuulemma jonkun erillisryhmän suosiossa ja kun sinne saadaan ryhmän agendaan ja aiheeseen sopiva biisi, menestys on maailmalaajuisesti taattu, kun kaikki samanlaiset muiden ohessa äänestävät sitä. Hieman samoja piirteitä niin ryhmän sisäisen dynamiikan kuin mahdollisesti aatteen levittämisen osalta voisi joku muukin harhainen kuin minä, nähdä vaikka Britannian X-factor-kisassa ja sen medianäkyvyydessä Suomessa. Mutta harhat ovat harhoja ja niihin pitää suhtautua varovaisesti.

Joskus eräässä toisessa blogijutussani etsin todellista vähemmistön edustajaa ja löysin sitä edustamaan varsin etnisen ortodoksin, muistaakseni vasenkätisen ruotsinkielisen koltan. Nyt pitää tuon selvityksen lisäksi sanoa, että jos joku on kommunisti-homo-ortodoksi, ja jonka isoisä on elänyt ruotsinkieltä taitamattomana, lukutaidottomana huutolaisena ruotsinsuomalaisen rikkaan maanviljelijän saunatuvassa, hän on melkein kävelevä reliikki, joka pian pitäisi laittaa mahdollisimman pian reliikkilippaaseen kaikkien katseltavaksi ja malliksi - en nyt kuitenkaan sano esimerkiksi, ehkä enemmän sellaiseksi sirkustaiteilijaksi. Kepulainen ei kuitenkaan tuohon kelpaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

"Lapsipapit"

Omaan ortodoksiseen kirkolliseen maailmaani kuuluvat ja ovat kai aina kuuluneet oleellisena osana vanhat, parrakkaat pappismiehet. He saattavat olla kirkollisilta ja etenkin juuri papilliselta titteleiltään erilaisia, isä, rovasti, munkkidiakoni, arkkimandriitta, piispa, metropoliitta, arkkipiispa, patriarkka. Tällaisesta parrakkaasta papista huokuu minun omaksumassani traditiossa mm. arvokkuus, uskottavuus ja luotettavuus. Kirkollisen arvonimen 'isä' annan omalta osaltani mieluiten vain pappeuteen vihkiytyneelle, en kenelle tahansa viitassa kulkevalle.

Suurimman osan elämästäni olenkin kohdannut vain tällaisia parrakkaita, vanhempia pappeja. Tässä puhun siis oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon, papeista. Nykyisin minun on pitänyt jonkin verran muuttaa ajatuskulkuani ja siinä ohessa suhtautumistani tähänkin asiaan. Meille on alkanut ilmaantua lähes parrattomia pappeja, joista enemmän leikilläni ja jonkin verran huumorimielessä, en suinkaan pilkatakseni, olen käyttänyt nimitystä "lapsipapit".

Tällainen lapsipappi on oman lapseni ikäinen tai oikeastaan, kun nuo omatkin ovat jo kummasti vanhentuneet ja taitavat olla lähempänä eläkeikäänsä kuin syntymäänsä, niin pitänee oikeammin sanoa heitä nuorempia. He lienevät jossain 20 ja 30 ikävuoden välissä. En oikeasti tiedä näiden "lapsipappien" oikeaa ikää, kun en ole sitä kysynyt enkä muullakaan tavalla selvittänyt. Iän määrittely on pelkkä oletus, arvaus.

Itse olen kasvanut sellaisessa kirkollisessa traditiossa, että papiksi ei minun ymmärtääkseni (ja se ei suinkaan ole tässäkään tapauksessa laadun tae) vihitty, kuin vasta jossain 30 ikävuoden tienoilla. Sille oli aikanaan varmaan ihan hyvät perusteet. Silloin pappi oli jo nähnyt jonkin verran elämää, hankkinut ns. elämänkokemusta. Saarnat eli ortodoksisesti sanottuna opetuspuheet, eivät yksinomaan ole enää jostain kirjasta tai muualta kopioituja, niissä on osa omaa koettua elämänkokemustakin. Synnintunnustuksella – noin leikillisesti sanottuna pappi ei hauko henkeään kuullessaan mitä ihmeellisimmistä synneistä – vaan sielläkin ”kokemus kuuntelee”. Hän – noin yleensä ja oman kirkkoni perusperiaatteen mukaisesti – on enemmän tai vähemmän onnellisesti aviossa naisen kanssa ja heillä saattaa olla jo lapsiakin, joten lapset, perheet ja heidän elämäntilanteensa, ilonsa, surunsa ja ongelmansa ovat myös tulleet tutuiksi papille. Tällainen on minun mielestäni pappi.

Nykyään näkee pappeja, joiden ikä näkyy heidän ulkoisesta habituksestaan. Mieluummin pukeudutaan julkisuudessakin farkkuihin ja t-paitaan, kuin papin viittaan. Parta, jos sitä nyt yleensä vielä on, on karva siellä, toinen täällä. Olemus on kaikilta osin varsin poikamainen. Tokihan vanhempikin mies voi olla poikamainen, mutta se kyllä on hieman erilasta joka tapauksessa. Tässä pitää nyt sanoa, ennen kuin etenen tekstissä pidemmälle ja ennenkuin joku vetää taas herneen nenäänsä, ettei tämä asia ja syntynyt uusi tilanne – "lapsipappeus" – suinkaan ole noitten nuorten pappien syytä. Syitä on etsittävä muualta, kaiken  muun ohessa vaikkapa minusta itsestäni.

Tuo parta on muuten mielenkiintoinen asia. Se kuuluu ortodoksiselle papille ihan vanhan perinteen mukaan. Liekö perua peräti Jeesuksen ajoilta, Hänethän yleensä kuvataan myös parrallisena. Usein papilla on myös normaalia pidemmät hiukset. Näin on etenkin luostaripapistolla, mutta toisinaan maailmassakin elävillä papeilla. Nykyään naiselliseksi koettu poninhäntäkään ei ole harvinaisuus ortodoksisella papilla, naapurimaassamme Venäjällä niitä näkee myös kovin usein. Kaitpa se papilla ei sitten ole enää niin ”naisellista”.

Luterilainen Suomi ja sen suuri enemmistö vaikuttivat aikanaan suuresti myös tähän ortodoksiseen pappismuotiin. Jossain vaiheessa meillä yritettiin saada kaikille ortodoksisillekin papeille "sokeripala" leuan alle ja parta pois. Tosin hieman lievemmin konstein, mitä Pietari Suuri, matkan aikaiselta salanimeltään Pjotr Mihailov, teki palattuaan 1600- ja 1700-lukujen taitteessa uudistuksien oppimismatkaltaan Hollannista, Englannista ja muualta Euroopasta. Hänen aikanaan ne leikattiin lakeijoiden toimesta Venäjällä pakolla, Suomessa sitä yritettiin aikanaan sosiaalisen yhdenmukaisuuden painostuksella ja erään toisen L-kirjaimella alkavan ryhmän avustuksella, kenties ajoittain vieläkin.

Pietarihan leikkuutti pois venäläisten pitkiä partoja ja yritti saada heidät näyttämään ja toimimaan enemmän eurooppalaisina. Hän myös kielsi nuoria alle 30-vuotiaita miehiä menemästä munkeiksi ja pakotti munkitkin viljelemään maata ja tekemään ”tuottavaa työtä”. Liekö sieltä vai mistä peräisin meilläkin kirkossamme omaksuttu käsitys siitä, että papin pitää olla vihkimyshetkellä vähintään 30-vuotias.

Joka tapauksessa nuo vanhat perinteiset käsitykset papin iästä ovat meillä unohdetut joko tarkoituksella tai sitten ei, en tiedä. Voihan siihenkin tietysti olla syynä tämä moderni yhteiskunta ja se tuttu sosiaalinen ja taloudellinen pakko, kaikkialle kirkkoon ja sen toimintaan vyöryvä liberalismi ja maallinen oikeudenmukaisuuden käsitys ja se maailmoja syleilevä ns. suvaitsevaisuuden pakko. Miten tässä nykyajassa ihminen, joka opiskelee monta vuotta papiksi yliopistossa ja valmistuu sieltä joskus ehkä 25 vuoden iässä, elää sitten nuo ”vaadittavat” noin viisi vuotta ennen papiksi vihkimistään. Pappien harjoittelupaikkoja kun ei ole, eikä diakonienkaan toimia ole seurakunnissa sillä lailla, että papeiksi aikovat voisivat harjoitella pappisuraa niissä.

Lisäksi meillä mitä ilmeisimmin alkaa kohta olla jonkinlainen pappispula, kun kaikki teologikoulutukseen pappislinjalle menneet eivät ehkä haluakaan tai heistä ei vain yksinkertaisesti ole papeiksi. Jo nyt on pitäny tuoda pappeja ulkomailta, muista maista, meille töihin. Tosin osa heitä on tullut tai ainakin jäänyt tänne ihan muista syistä kuin papin toimen perässä tai toiveessa. Ja kaiken lisäksi, ei meillä noita pappien paikkojakaan, toimia, ole seurakunnissa pilvin pimein. Ja kun niistäkin viime aikoina osa täytetään hieman "keittiön kautta koukaten", tilanne saattaa todella olla vaikea monelle "pappissäätyyn tai -sukuun" kuulumattomalle – syntyneelle tai naidulle – nuorelle miehelle.

Pappeuteen liittyy muitakin velvoitteita. Papiksi vihittävän tulee olla vanhan perinteemme mukaisesti vihkimishetkellä naimisissa naisen kanssa. Jos ei ole ja hänet vihitään papiksi, hän ei enää pääsekään naimisiin, vaan hänestä tulee ns. selibaattipappi, vaikkei hän kai mitään selibaattilupausta annakaan. Mutta käytännön mukaan hänen tulee pidättäytyä ja välttää seksuaalisia suhteita niin naisten kuin miesten kanssa, siis elää ainakin tältä osin – toivottavasti muutenkin – ns. nuhteetonta elämää. Jos tällainen henkilö haluaa sitten naimisiin tai elää jonkinlaisessa parisuhteessa naisen tai miehen kanssa, hän menettää tai ainakin hänen pitäisi kaiken järjen ja käytännön mukaan menettää saamansa pappeus. Tämä saattaa tietysti tarkoittaa samalla, että hän menettää työnsä, mikäli hän on jonkin seurakunnan toimessa. Mikäli hän on ollut luostarissa ja toimii edellä esitetyllä lailla, tilanne on sama, pappeus jää luostariin ja hänestä tulee maallikko kylmään maailmaan.

Tämä nostaa nuorten papiksi valmistuvien kohdalla rimaa. Jos ei ole valinnut omaa mielitiettyänsä jo ajoissa vaikkapa ennen opiskelun alkamista, sille saattaa tulla opiskeluaikana kiire. Joskus kuvio saattaa tietysti mennä toisinkin päin: nainen kaappaa pappismiehen vaimokseen. Ja virhettä ei oikein kummassakaan tapauksessa kiireessä olisi vara tehdä, pakollisen ”eukonvalinnan” pitäisi osua kerralla mahdollisimman hyvin kohdalleen tai sitten sinnitellä solmitussa pika-, näennäis- tai muussa avioliitossa tavalla tai toisella. Monenlaista on meilläkin nähty, onnellisia, pitkiä avioliittoja, paljon lapsia, mutta myös sitä toista ääripäätä: lyhyt avioliitto ja ero.

Erotilanteessa piispalla on valta tehdä päätös – säilyttääkö joissain tapauksissa pappeus vai riistääkö se kokonaan tai määrätä pappi tai diakoni toimituskieltoon, joka tarkoittaa sitä, että hän säilyttää pappeutensa, mutta ei voi toimittaa jumalanpalveluksia eikä muitakaan papillisia toimituksia. Kummankin tilanteen voi myös piispa yhdessä muiden piispojen kanssa piispainkokouksessa perua ja palauttaa pappeus takaisin jonkun ajan kuluttua. Aika on usein ollut vuosia ja jopa vuosikymmeniä, joillekin pappeutta ei ole palautettu ollenkaan. Palautus riippuu varmaan myös paljon pappeutensa menettäneestä henkilöstä itsestään. Mikäli hän ns. räyhää asian kanssa julkisuudessa, toimii piispoja vastaan edelleen, purnaa, palautus voi jäädä väliin, mutta nöyryys ja tietynlainen katuminen ovat varmasti hyväksi – se ei kuitenkaan tarkoita vaikkapa sitä, että pitäisi erota uudesta avioliitosta ja puolisostaan, jonka on solmittu edellisen avioliiton ja eron tai jopa puolison kuoleman jälkeen tai nöyristellä tuon asian edessä. Sen tarkoittaa varmaan vain tosiasioiden, oman kirkkomme ohjeiden ja sääntöjen hyväksymistä, mitkä jokaisella pappeuteen vihityllä lienevät tulleet selväksi jo ennen vihkimystä.

Kirkossa kiertävän ”legendan” mukaan meillä on kuuleman mukaan vihitty muutaman kerran (siis enemmän kuin kerran) eronneitakin papeiksi. He tosin eivät kai alkuaan ole olleetkaan ortodoksisia alempaan pappeuteen vihittyjä, vaan ihan jotain muuta, ilmeisesti maallikkoja ja saaneet pappeuden mahdollisesti jopa palkkioksi jostain. Mutta tiedä sitten, mikä lienee totuus. Noita tarinoitahan riittää.

Mutta kuten noista esimerkeistä selviää, ortodoksinen pappeus ei ole kevyt asia. Se on sakramentti. Sitä ei voi valita, siihen kutsutaan. Ja kun/jos kutsun hyväksyy, henkilön – papiksi vihittävän – tulee olla tietoinen sen asettamista vaatimuksista, hyväksyä ne nyt ja erityisesti myöhemmin sekä toimia koko pappisuransa ajan niin kuin on säädetty ja tapana ollut. Viime aikoina julkisuudessa avioeroon tai uudelleen avioitumiseen joutuneet henkilöt tai heidän uudet puolisonsa ovat nostaneet asioista toisinaan äläkän ja tietysti tuollainen ylittää luterilaisessa Suomessa median – etenkin ns. roskamedian – uutiskynnyksen ja asiaa vatvotaan yleensä väsyksiin asti vain toisen osapuolen kannalta katsoen. Aivan turhaan. Kyse ei ole ihmisoikeuksista, vaan sakramentaalisesta pappeudesta.

Harvemmin olen nähnyt julkisuudessa sen toisen, pakosta vaikenevan osapuolen näkemyksiä ja selkeää tekstiä siitä, että eronneen tai lesken ja sitten uudelleen avioituneen papin tulee tietää tämän kaltaisetkin ”riskit” jo papin hommaan lähtiessä. Pappeus ortodoksisessa kirkossa liian usein hipoo lähes henkilöpalvontaa ja siitä seuraa, että papilla ja piispalla on monesti suuri joukko puolustajia, vaikka rike olisi kirkollisessa tai vaikka maalisessakin mielessä miten suuri ja selkeä tahansa. He eivät yleensä joko tunne tapausta/tapauksia tai sitten he ovat niin liberaaleja ja maallistuneita, että kaikki käy. ”Eihän meidän kirkollinen isämme sellaista ole tehnyt, mitä te horisette.” Mutta tosiasiat puhuvat muuta ja piispoilla ja kaikilla muillakin pappeuteen vihityillä on velvollisuus toimia kirkon ohjeiden ja sääntöjen, jopa moneen kertaan ikivanhoiksi ja vanhentuneiksi sanottujen kanonien mukaan. Piispoilla on kuitenkin tarvittaessa ja halutessaan oikeus käyttää ns. ekonomiaa, olemaan siis jonkin verran armollinen, jos katsoo asian sitä vaativan.

Tuon ekonomian käytönkin pitää kuitenkin olla tarkoin harkittua ja tasapuolista eikä millään tavalla vain joitain suosivia. Sen pitää pureutua tiukasti kirkollisesti ”rangaistavan” ihmisen tilanteeseen ja tukea sitä oikealla tavalla. Ekonomian samoin kuin myöskään pappeuteen vihkimisen ei pidä koskaan olla palkinto jostain teosta, ystävyydestä, tms. Sen pitää olla aina kutsu ja kehotus hengelliseen työhön ortodoksisessa kirkossa, joka vaatii ihmiseltä paljon ja johon hänen tulee olla kaikella tavalla valmis, valmis antamaan aikaansa, työtänsä ja persoonaansa kirkon hyväksi. Myös mahdollisen rangaistuksen jälkeen.

Mutta kuten sanottu, ei noiden lapsipappien olemassaolo ole heidän syytänsä, ei ollenkaan. Kyllä syylliset – jos heitä nyt pitää ollenkaan etsiä – ovat ihan muualla. Saattaa olla vain omaa rajoittuneisuuttani, kun en osaa suhtautua asiaan oikein. Kunnioitan silti aina pappia ja sakramentaalista pappeutta, mutta en voi välttyä toisinaan ajatukselta, että hekin ovat ihmisiä kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Varsinkin, jos se näkyy – huokuu – hänen persoonastaan "liian" selvästi. Meidän kaikkien – minunkin – tulee kuitenkin ilmeisesti vain elää asian kanssa ja yrittää totutella asiaan. Tiedä häntä, vaikka omassa seurakunnassa on pian sellainen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com