Suomen ortodoksisen kirkon 24 seurakunnassa toimitetaan marraskuun alussa (2015) valtuustovaalit. Näitä kirkollisia vaaleja on parikin melko lähekkäin, sillä piakkoin on par'aikaa istuvan ortodoksisen kirkolliskokouksen viimeinen kokous marraskuun lopulla ja kirkon hallinnon huipulla omaksutun käytännön mukaan kirkolliskokousedustaja on sen jälkeen "elävä ruumis", tietyllä tapaa toimintakyvytön, lopun toimiaikaansa eli kokouksen jälkeisen ajan kesäkuun loppuun saakka tulevaa vuotta. Uusien edustajien vaali käydään keväällä, joten siitä sitten mahdollisesti jotain tarinaa hieman lähempänä tuota ajankohtaa.
Selasin äskettäin saamiani ortodoksisten seurakuntien tiedotuslehtiä sekä paperisina että netistä. Paljon on ihmisiä saatu liikkeelle ehdokkaiksi eräissä seurakunnissa, mutta jossain myös on varsin niukka valintamahdollisuus. Pahimmillaan saattaa joskus olla niin, että ehdokkaita on tasan sama määrä kuin valittavia. Silloin vaali ei oikein kyllä tunnu oikealta vaalilta ja uskon, että moni jättää tuossa tilanteessa äänestämättä. En kyllä ihmettelisi!
Samoin ehdokkaiden esittely lehdissä ja netissä on varsin kirjavaa. Jossain kerrotaan vain perustiedot: kuka, mistä ja mikä numero, jossain hieman enemmän, jos ehdokas on vain kiinni saatu, tavoitettu.
Itse olen tarkastellut joittenkin seurakuntien ehdokasasettelua hieman tarkemmin ja havainnut, että melko monen seurakunnan paimen, kirkkoherra, on ollut varsin aktiivinen ehdokkaiden etsimisessä ja muissakin käytännön järjestelyissä. Hirveimmillään pappi etsii ehdokkaita, ja "määrää" sitten jotkut tekemään virallisen ehdotuksen (kaksi seurakuntalaista saattoi ehdottaa jotain tai joitain seurakunnan jäsentä vaaliin ehdokkaaksi). Kun valittava määrä on täynnä, hän sitten "kainosti" ehdottaa, ettei ketään enää esitettäisi, koska koolla on tarvittava määrä. Ja mikä oleellisinta, kirkkoherran kannalta sopivia ihmisiä. Jos joukkoon on lipsahtanut joku "sopimaton", onpa nähty sellaistakin, että jostain on tullut pyyntö, voisiko ehdokas kieltäytyä ehdokkuudesta. Syy on saattanut jopa olla se, ettei ehdokas ole oikein sopiva ja yhteistyökykyinen.
Mielestäni kirkkoherran ei pitäisi millään tavalla masinoida vaaleja. Hän järjestelee vain puitteet, että vaalit voidaan juohevasti toteuttaa. Mikäli seurakuntalaisissa on passiivisuutta, ja he eivät ehdota riittävää määrää ihmisiä, silloin voinee lempeästi keskustella joidenkin aktiivien kanssa, että he toimisivat. Mutta silloinkaan ei papin pidä ehdottaa ketään henkilöä valittavaksi tai edes ehdokkaaksi.
Vaikka pappi on myös seurakunnan jäsen, hän ei mielestäni voi toimillaan ja arvovallallaan vaikuttaa siihen, ketkä käyttävät valtaa seurakunnassa ja valvovat myös hänen toimiaan seurakunnassa. Hänen ei siis pidä voimallisesti vaikuttaa oman kollektiivisen paikallisen esimiehensä, seurakunnanvaltuuston ja sitä kautta myös seurakunnanneuvoston valintaan.
Itse katson myös yhä edelleen varsin oudoksi, jos näissä seurakunnallisissa toimielimissä toimii tai sinne on ehdolla oman seurakunnan työntekijöitä tai heidän lähipiiriänsä: puoliso, lapsi, vanhempi, sisko, veli. Sukulainen omassa seurakunnanvaltuustossa tai -neuvostossa on mielestäni aivan väärä ja moraaliton ratkaisu, joka seurakuntalaisten tulisi aina vaaleissa äänestäessään estää, mikäli joku ajattelematon tai mahdollisesti vallanhaluinen työntekijä sellaiseen sortuu. Mielestäni työntekijä saattaa tällä teollaan esimerkiksi viestittää, ettei seurakunnassa ole sopivia ehdokkaita ja siksi sinne pitää laittaa omia sukulaisia. Tai sitten tarkoitusperät ovat jotain ihan muuta, joita en uskalla tässä julkisesti edes arvailla.
Näin helposti lisätään joka tapauksessa sitä seurakuntalaisten klikkiintymistä ja seurakunnan hajaannusta, jota mahdollisesti myös oman seurakunnan paimen omalla moraalittomilla toimillaan ja valinnan ohjailuillaan tekee, ja joka valitettavasti on tosin melko yleistä kirkkomme piirissä niin seurakunnallisella kuin myös muilla ylemmillä hallinnon tasoilla.
Kun seurakunnan tai kirkon hallintoelimet miehitetään omilla miehillä ja naisilla, hallitseminen ja päätöksenteko, resurssien jakaminen ja vaikka "hyvä-veli-lahjonta" on toki helppoa johtavan henkilön katsontakannalta, mutta minun mielestäni äärettömän epädemokraattista ja jopa lähentelee joissain tapauksissa kirkollista mafiaa ja korruptiota, josta kirkkoamme on kaiketi joskus ihan julkisuudessakin syytetty. Kirkossa ja seurakunnissa kun kuitenkin liikutellaan - hieman seurakunnan koosta tietysti riippuen - melko huomattavia taloudellisia resursseja. "Hyvä veli ja sisar" -mentaliteetillä voidaan saada aikaiseksi paljon pahaa, jollainen ei mielestäni millään tavalla kuulu kirkon piiriin ja joka pitää kaikin mahdollisin tavoin kitkeä pois. Tämän kaltainen työ ei millään tavalla edistä kirkon ja seurakunnan perustyötä, ilosanoman, evankeliumin levittämistä ja ihmisten pelastamista.
Toinen huolestuttava asia, jonka selvästi havaitsin mediaa seuratessani ja seurakunnan valtuustoehdokkaita tutkiskellessani, oli se, että liian vanhat seurakuntalaiset haluavat yhä istua seurakunnan luottamustoimissa. Kun seurakuntalainen saavuttaa noin 70 vuoden kunnioitetun iän, pitäisi hänen toki jo ymmärtää, että hän on jo antanut kirkolle ja seurakunnalle suurimman osan siitä, mitä hänellä on annattavaa ja nyt olisi aika nuorempien tehdä oma osuutensa. Valtuusto kun ei ole mikään ikäihmisten päiväkerho.
Jos tällainen iäkäs henkilö ajattelee, ettei nuoremmista ole tuollaiseen tehtävään ja siksi hänen pitää vielä "uhrautua", asia tuntuu ainakin minusta - joka itsekään en enää ole nuori ollenkaan - äärettömän pahalta. Jos iäkäs ei anna uusien tuulien puhaltaa, jotta oma kirkko ja seurakunta menisivät eteenpäin ilosanoman julistuksessa uusin voimin ja mahdollisesti uusin ajatuksin ja keinoin, hän vastustaa seurakunnan parasta ja hyvinvointia ja haluaa jähmettää sen toiminnan torsoksi. Näin helposti ajattelen, koska tiedän asian siksikin, että itsekin olen iäkäs. En enää missään nimessä pyrkisi luottamuselimiin ja hallintoon. Olen oman osani tehnyt. Nyt on nuorempien vuoro. Näin minä ajattelen.
Vanhempi, nykyaikaisia välineitä ja menetelmiä tuntematon tai jopa taitamaton ihminen on helpommin johdateltavissa näissä modernin maailman asioissa, jotka ovat myös koko ajan kirkon ja seurakunnankin arkipäivää. Heiltä useimmiten puuttuu kosketuspinta siihen, missä kirkko nyt tässä yhteiskunnassa elää. Heillä saattaa toki olla vahva usko ja hyvä ja vakaa tietämys uskon asioista, mutta se kun ei enää nykyaikaisesti johdetussa seurakunnassa riitä. Etu se tietysti on, mutta muutakin toki vaaditaan.
Jos olisin sellaisen seurakunnan jäsen, jossa valtuustoon pyrkivien ehdokaslistalla on useita yli seitsemänkymppisiä, raakkaisin heidät ensi töikseni pois äänestyslipultani. Seuraavaksi tai oikeastaan samanveroisena raakkaisin työntekijät ja heidän lähipiirinsä, puolisot, lapset, jne. Sitten pohtisin jäljelle jäävistä, mitä he ovat omassa elämässään tehneet, miten pärjänneet, hankkineet kunniallisen ammatin ja tehneet siinä elämäntyötään. Jos siinä on jotain epäselvää, raakkaisin sellaisen armotta pois, sillä jos ei pärjää työelämässä, ei osaa opiskella ammattiin ja tekee siksi hanttihommia, ei tuollainen ole sovelias seurakunnan rahavirroistakaan ja omaisuudesta päättämään. Oman elämän hallinta on varsin hyvä kriteeri kaikille luottamukseen perustuville valinnoille.
Tärkeä pointti on myös se, onko henkilö näkynyt oman seurakunnan jumalanpalveluksissa tai muissa tilaisuuksissa. Löytyykö häneltä mahdollisesti jotain empatiaa toisten auttamiseen ja vapaaehtoistyöhän, vai pyrkiikö hän valtaan vain vallan ja maineen vuoksi. Jos seurakuntalaiset tuntevat ihmisen auttavaiseksi, toiset huomioivaksi ja muista välittäväksi, se on iso bonus ehdokkaalle. Oman piispan tai papin tunteminen on huomattavasti pienempi meriitti kuin omien seurakuntalaisten ja oman seurakunnan toiminnan tunteminen.
No - vaalit tulevat kohta ja onneksi minulla ei ole tuollaisia murheita ajateltavana, mistä juuri kirjoitin. Täällä asiat on hoidettu etukäteen sujuvaksi. Yhdeksän valitaan, 14 on ehdolla. Heistä tunnen kolme hyvin, yhden hieman, muita en ollenkaan, vaikka olen aiemmin toiminut sentään kirkon ja seurakuntani parissa jo muutaman kymmentä vuotta. Mutta näillä mennään!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Selasin äskettäin saamiani ortodoksisten seurakuntien tiedotuslehtiä sekä paperisina että netistä. Paljon on ihmisiä saatu liikkeelle ehdokkaiksi eräissä seurakunnissa, mutta jossain myös on varsin niukka valintamahdollisuus. Pahimmillaan saattaa joskus olla niin, että ehdokkaita on tasan sama määrä kuin valittavia. Silloin vaali ei oikein kyllä tunnu oikealta vaalilta ja uskon, että moni jättää tuossa tilanteessa äänestämättä. En kyllä ihmettelisi!
Samoin ehdokkaiden esittely lehdissä ja netissä on varsin kirjavaa. Jossain kerrotaan vain perustiedot: kuka, mistä ja mikä numero, jossain hieman enemmän, jos ehdokas on vain kiinni saatu, tavoitettu.
Itse olen tarkastellut joittenkin seurakuntien ehdokasasettelua hieman tarkemmin ja havainnut, että melko monen seurakunnan paimen, kirkkoherra, on ollut varsin aktiivinen ehdokkaiden etsimisessä ja muissakin käytännön järjestelyissä. Hirveimmillään pappi etsii ehdokkaita, ja "määrää" sitten jotkut tekemään virallisen ehdotuksen (kaksi seurakuntalaista saattoi ehdottaa jotain tai joitain seurakunnan jäsentä vaaliin ehdokkaaksi). Kun valittava määrä on täynnä, hän sitten "kainosti" ehdottaa, ettei ketään enää esitettäisi, koska koolla on tarvittava määrä. Ja mikä oleellisinta, kirkkoherran kannalta sopivia ihmisiä. Jos joukkoon on lipsahtanut joku "sopimaton", onpa nähty sellaistakin, että jostain on tullut pyyntö, voisiko ehdokas kieltäytyä ehdokkuudesta. Syy on saattanut jopa olla se, ettei ehdokas ole oikein sopiva ja yhteistyökykyinen.
Mielestäni kirkkoherran ei pitäisi millään tavalla masinoida vaaleja. Hän järjestelee vain puitteet, että vaalit voidaan juohevasti toteuttaa. Mikäli seurakuntalaisissa on passiivisuutta, ja he eivät ehdota riittävää määrää ihmisiä, silloin voinee lempeästi keskustella joidenkin aktiivien kanssa, että he toimisivat. Mutta silloinkaan ei papin pidä ehdottaa ketään henkilöä valittavaksi tai edes ehdokkaaksi.
Vaikka pappi on myös seurakunnan jäsen, hän ei mielestäni voi toimillaan ja arvovallallaan vaikuttaa siihen, ketkä käyttävät valtaa seurakunnassa ja valvovat myös hänen toimiaan seurakunnassa. Hänen ei siis pidä voimallisesti vaikuttaa oman kollektiivisen paikallisen esimiehensä, seurakunnanvaltuuston ja sitä kautta myös seurakunnanneuvoston valintaan.
Itse katson myös yhä edelleen varsin oudoksi, jos näissä seurakunnallisissa toimielimissä toimii tai sinne on ehdolla oman seurakunnan työntekijöitä tai heidän lähipiiriänsä: puoliso, lapsi, vanhempi, sisko, veli. Sukulainen omassa seurakunnanvaltuustossa tai -neuvostossa on mielestäni aivan väärä ja moraaliton ratkaisu, joka seurakuntalaisten tulisi aina vaaleissa äänestäessään estää, mikäli joku ajattelematon tai mahdollisesti vallanhaluinen työntekijä sellaiseen sortuu. Mielestäni työntekijä saattaa tällä teollaan esimerkiksi viestittää, ettei seurakunnassa ole sopivia ehdokkaita ja siksi sinne pitää laittaa omia sukulaisia. Tai sitten tarkoitusperät ovat jotain ihan muuta, joita en uskalla tässä julkisesti edes arvailla.
Näin helposti lisätään joka tapauksessa sitä seurakuntalaisten klikkiintymistä ja seurakunnan hajaannusta, jota mahdollisesti myös oman seurakunnan paimen omalla moraalittomilla toimillaan ja valinnan ohjailuillaan tekee, ja joka valitettavasti on tosin melko yleistä kirkkomme piirissä niin seurakunnallisella kuin myös muilla ylemmillä hallinnon tasoilla.
Kun seurakunnan tai kirkon hallintoelimet miehitetään omilla miehillä ja naisilla, hallitseminen ja päätöksenteko, resurssien jakaminen ja vaikka "hyvä-veli-lahjonta" on toki helppoa johtavan henkilön katsontakannalta, mutta minun mielestäni äärettömän epädemokraattista ja jopa lähentelee joissain tapauksissa kirkollista mafiaa ja korruptiota, josta kirkkoamme on kaiketi joskus ihan julkisuudessakin syytetty. Kirkossa ja seurakunnissa kun kuitenkin liikutellaan - hieman seurakunnan koosta tietysti riippuen - melko huomattavia taloudellisia resursseja. "Hyvä veli ja sisar" -mentaliteetillä voidaan saada aikaiseksi paljon pahaa, jollainen ei mielestäni millään tavalla kuulu kirkon piiriin ja joka pitää kaikin mahdollisin tavoin kitkeä pois. Tämän kaltainen työ ei millään tavalla edistä kirkon ja seurakunnan perustyötä, ilosanoman, evankeliumin levittämistä ja ihmisten pelastamista.
Toinen huolestuttava asia, jonka selvästi havaitsin mediaa seuratessani ja seurakunnan valtuustoehdokkaita tutkiskellessani, oli se, että liian vanhat seurakuntalaiset haluavat yhä istua seurakunnan luottamustoimissa. Kun seurakuntalainen saavuttaa noin 70 vuoden kunnioitetun iän, pitäisi hänen toki jo ymmärtää, että hän on jo antanut kirkolle ja seurakunnalle suurimman osan siitä, mitä hänellä on annattavaa ja nyt olisi aika nuorempien tehdä oma osuutensa. Valtuusto kun ei ole mikään ikäihmisten päiväkerho.
Jos tällainen iäkäs henkilö ajattelee, ettei nuoremmista ole tuollaiseen tehtävään ja siksi hänen pitää vielä "uhrautua", asia tuntuu ainakin minusta - joka itsekään en enää ole nuori ollenkaan - äärettömän pahalta. Jos iäkäs ei anna uusien tuulien puhaltaa, jotta oma kirkko ja seurakunta menisivät eteenpäin ilosanoman julistuksessa uusin voimin ja mahdollisesti uusin ajatuksin ja keinoin, hän vastustaa seurakunnan parasta ja hyvinvointia ja haluaa jähmettää sen toiminnan torsoksi. Näin helposti ajattelen, koska tiedän asian siksikin, että itsekin olen iäkäs. En enää missään nimessä pyrkisi luottamuselimiin ja hallintoon. Olen oman osani tehnyt. Nyt on nuorempien vuoro. Näin minä ajattelen.
Vanhempi, nykyaikaisia välineitä ja menetelmiä tuntematon tai jopa taitamaton ihminen on helpommin johdateltavissa näissä modernin maailman asioissa, jotka ovat myös koko ajan kirkon ja seurakunnankin arkipäivää. Heiltä useimmiten puuttuu kosketuspinta siihen, missä kirkko nyt tässä yhteiskunnassa elää. Heillä saattaa toki olla vahva usko ja hyvä ja vakaa tietämys uskon asioista, mutta se kun ei enää nykyaikaisesti johdetussa seurakunnassa riitä. Etu se tietysti on, mutta muutakin toki vaaditaan.
Jos olisin sellaisen seurakunnan jäsen, jossa valtuustoon pyrkivien ehdokaslistalla on useita yli seitsemänkymppisiä, raakkaisin heidät ensi töikseni pois äänestyslipultani. Seuraavaksi tai oikeastaan samanveroisena raakkaisin työntekijät ja heidän lähipiirinsä, puolisot, lapset, jne. Sitten pohtisin jäljelle jäävistä, mitä he ovat omassa elämässään tehneet, miten pärjänneet, hankkineet kunniallisen ammatin ja tehneet siinä elämäntyötään. Jos siinä on jotain epäselvää, raakkaisin sellaisen armotta pois, sillä jos ei pärjää työelämässä, ei osaa opiskella ammattiin ja tekee siksi hanttihommia, ei tuollainen ole sovelias seurakunnan rahavirroistakaan ja omaisuudesta päättämään. Oman elämän hallinta on varsin hyvä kriteeri kaikille luottamukseen perustuville valinnoille.
Tärkeä pointti on myös se, onko henkilö näkynyt oman seurakunnan jumalanpalveluksissa tai muissa tilaisuuksissa. Löytyykö häneltä mahdollisesti jotain empatiaa toisten auttamiseen ja vapaaehtoistyöhän, vai pyrkiikö hän valtaan vain vallan ja maineen vuoksi. Jos seurakuntalaiset tuntevat ihmisen auttavaiseksi, toiset huomioivaksi ja muista välittäväksi, se on iso bonus ehdokkaalle. Oman piispan tai papin tunteminen on huomattavasti pienempi meriitti kuin omien seurakuntalaisten ja oman seurakunnan toiminnan tunteminen.
No - vaalit tulevat kohta ja onneksi minulla ei ole tuollaisia murheita ajateltavana, mistä juuri kirjoitin. Täällä asiat on hoidettu etukäteen sujuvaksi. Yhdeksän valitaan, 14 on ehdolla. Heistä tunnen kolme hyvin, yhden hieman, muita en ollenkaan, vaikka olen aiemmin toiminut sentään kirkon ja seurakuntani parissa jo muutaman kymmentä vuotta. Mutta näillä mennään!
nettihoukka@gmail.com
